Elsa - Vapaana syntynyt

NIMI: Elsa - Vapaana syntynyt (Born Free)
VUOSI: 1966
OHJAAJA: James Hill
KÄSIKIRJOITUS: Lester Cole, perustuen Joy Adamsonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Virginia McKenna, Bill Travers
IKÄSUOSITUS: -

Elsan tapaus perustuu kuuluisaan tositarinaan (oikeasta Elsasta voi nähdä kuvia täällä), mutta elokuva on kuitenkin näytelty, eikä dokumentti. Kenialaiset metsänvartijat Joy ja George Adamson adoptoivat kolme leijonanpentua, jotka olivat ammutun ihmissyöjän jälkeläisiä. Kaksi pennuista lähetettiin eläintarhaan, mutta Elsasta he eivät kyenneet luopumaan. Elsa saakin jäädä tiluksille kasvamaan, kunnes vapaasti vipeltävä keskenkasvuinen leijona alkaa aiheuttaa vaaratilanteita lähistön asukkaille. Elsasta on pakko luopua, mutta Joy ei halua lähettää sitä eläintarhaan, sillä hän ei kestä ajatusta Elsasta vankeudessa. Pariskunta aloittaa epätodennäköisen projektin vapauttaa Elsa takaisin luontoon. Sitä varten heidän pitää opettaa Elsa metsästämään ja sopeutumaan elämään villileijonien kanssa.

Olin nähnyt elokuvan joskus pikkulapsena, mutten muistanut siitä juuri mitään. Palasin sen pariin pienellä epäluulolla, sillä pelkäsin sen olevan joko liian lapsellinen ja kohellusta täynnä kuten kaikenikäisille suunnatut eläinelokuvat tuppaavat olemaan (esimerkkinä vaikka Beethovenit). Tämä ei onneksi ollut ongelma, sillä elokuva suhtautuu eläimiinsä realistisesti ja kertoo Elsan tarinan rauhallisella temmolla, ilman väkisin keksittyjä melodraamoja. Nuorimmille katsojille on toki tarjolla paljon söpöjen leijonapentujen telmimistä, aikuisille taas erityisen kiinnostaviksi aspekteiksi nousevat Elsan valmennus villiä elämää varten, sekä pääpariskunnan seuraaminen. Etenkin elokuvan loppupuolella Joy ja George joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä, pohtimaan motiivejaan ja tehtävänsä mahdollista mahdottomuutta.

Vaikka ihmishahmojen näyttelytyö on välillä vähän naiivin oloista, onnistuvat kumpikin päänäyttelijöistä luomaan uskottavan tunteellisia hetkiä. On helppo samaistua omistajien tunteisiin kun katsoja pääsee seuraamaan Elsan kasvua pikkupennusta asti. Vaikka omistajien valinnat ovat välillä vääriä, ovat ne ymmärrettäviä, eivätkä aiheuta katsojassa turhautumista.

Eläinnäyttelijät tekevät myös hyvää työtä ja pääosissa pyörivät leijonat saadaan tekemään monipuolisesti eri asioita. Välillä kuitenkin on hyvin selkeää, että ruudulla näkyy arkistokuvaa villieläimistä. Joissain metsästys- ja taistelukohtauksissa konfliktit näytetään yllättävän selkeästi, ja joidenkin kohtausten kanssa mietinkin onko kuvauksissa ollut eettisyys kohdallaan, joissakin taas kohtaus pätkäistään ratkaisevilla hetkillä. Annan peukkuja tekijöille ainakin siitä, että he ovat uskaltaneet näyttää villieläinten elämän raadollisuutta.

Elokuvan ikä näkyy haaleissa väreissä ja välillä vähän sumeassa kuvanlaadussa. Ihan lopussa esiintyvä laulu oli mieleeni aivan liian korni. Noin muuten pidin elokuvaa oikein "hyvin säilyneenä".

Etenkin eläin- ja luontoihmisille Elsa on lähes pakollinen kokemus. Tositarinat onnistuneista (voi ei, spoileri!) vankeudessa kasvaneiden eläinten vapautuksista ovat harvinaisia ja opettavaisia. Söpöjen leijonanpentujen katseleminen samalla, kun pääsee oppimaan tästä historiallisesta tapauksesta, on kiva lisäbonus.

TÄHDET: ****

Snow Prince

NIMI: Snow Prince - Forbidden Love Melody (スノープリンス 禁じられた恋のメロディ)

VUOSI: 2009
OHJAAJA: Joji Matsuoka
KÄSIKIRJOITUS: Kawano Emi, Kundō Koyama, perustuen Marie Louise de la Raméen tarinaan
PÄÄOSISSA: Shintaro Morimoto, Marino Kuwashima, Tadanobu Asano
IKÄSUOSITUS: -

Japanilainen Snow Prince pohjautuu löyhästi Marie Louise de la Raméen (tunnettu myös nimellä Ouida) tarinaan The Dog of Flanders, joka on jostain syystä erityisen suosittu Japanissa. Koirafanit joutuvat kuitenkin pettymään, sillä tämä ei ole varsinaisesti koiraelokuva, kansissa ja julisteissa poseeraavasta akitasta huolimatta. Koira, jonka vuoksi minäkin tietenkin katsoin elokuvan, jää harmittavan pieneen rooliin, mutta noin muuten elokuva oli mielestäni erittäin onnistunut.

Elokuvan alku sijoittuu nykyaikaan, jolloin vanhempi rouva saa mystisen kirjeen, jossa kerrotaan hänen menneisyydestään. Elokuvan varsinainen tarina kerrotaan takaumina, sijoittuen vuoteen 1939. Köyhä, isoisänsä luona asuva ja muiden oppilaiden kiusaama poika Sota haaveilee taiteilijan urasta. Hänen ystävänsä Sayo on hyvätuloisen perheen tyttö, jonka isä ei arvosta kuinka hänen tyttönsä viettää aikaa köyhän pojan kanssa. Eräänä päivänä lapset todistavat miehen hakkaavan kuormajuhtana toimivaa koiraansa, joka kuolee uupumukseen. Kuolleella koiralla oli kuitenkin ollut pentu, jonka mies hylkää ja jonka lapset adoptoivat. Pennun nimeksi tulee Chibi ja se jää Sotalle asumaan. Kun kaupunkiin saapuu kiertävä sirkus Sotan isoisä varoittaa ettei hän voisi missään nimessä mennä sinne. Lapset tietenkin hiipivät sirkukseen silti ja tutustuvat mysteeriseen klovniin, joka on jostain syystä erityisen kiinnostunut Sotasta. 

Snow Prince on hidastempoinen ja lämminhenkinen kurkistus muutamien ihmiskohtaloiden elämään. Melko pitkästä pituudestaan huolimatta elokuva ei missään vaiheessa pitkästytä, vaikka mitään maailmaa mullistavia juonenkäänteitä ei tapahdukaan. Kyseessä on vain rauhallinen kokemus, joka koskettaa syvältä astumatta liiallisen melodraaman ansaan. Aikakausi on saatu kuvattua autenttisen oloisesti ja taustat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Myös värimaailma ja ruudun tietty utuisuus etenkin sisätiloissa tukevat rauhallista tunnelmaa ja mennyttä aikakautta. Paljolti lapsien näkökulmasta kuvattu elokuva onnistuu myös tekemään joistain kohtauksista todella maagisia, kuin ihmettelevän lapsen silmillä nähtyinä.

Hahmot ovat onneksi realistisia, eikä kestään tehdä koomisen pahaa henkilöä. Esimerkiksi Sayon isästä olisi helposti voitu tehdä pelkästään ilkeä ja ylimielinen snobi, joka ylenkatsoo köyhiä ihmisiä, mutta hänenkin näkökulmaa on helppo ymmärtää sillä hän ajattelee tyttärensä parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä, ja välillä valitsemme väärin, eikä se automaattisesti tee kestäkään huonoa ihmistä. Ainoastaan Sotan isoisä jäi mielestäni vähän liian yksiulotteiseksi hahmoksi ollen aina korostetun viisas ja hyvämielinen. Todentuntuisiin ja elämänmakuisiin hahmoihin on helppo kiintyä. Ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli Tadanobu Asanon erittäin karismaattisesti esittämä sirkuspelle, joka oli jokaisessa kohtauksessaan magneettinen ja välitti ristiriitaisia tunteitaan katsojalle onnistuneesti.

On elokuvassa huonojakin puolia. Kuten jo alussa mainitsin, siinä esiintyvä koira jää todella minimaaliseen rooliin ja loppujen lopuksi juonen kannalta ei olisi ollut väliä vaikkei koiraa olisi ollut mukana ollenkaan. Koska elokuvaa on kuitenkin selkeästi markkinoitu osittain koiran avulla ja koska se perustuu tunnettuun koiratarinaan, on moni katsoja varmasti ollut pettynyt lopputulokseen. Koiralle olisi helposti voitu keksiä jokin pieni, mutta tärkeä kohtaus, joka olisi kuljettanut tarinaa eteenpäin. Yksikin kohtaus, jonka vain koira olisi voinut saada aikaan, olisi antanut koiralle kelvon syyn olla mukana tarinassa ja siten myös elokuvan markkinoinnissa. Esimerkiksi Sayo ja Sota olisivat voineet ystävystä koiranpennun löytämisen ansiosta, mutta he viettivät aikaa yhdessä jo ennen koiraa.

Hyvin hämmentävästi Sota ja isoisänsä eivät käytä isoa koiraa edes apuna kuormien viennissä kaupunkiin, vaikka koira valjastetaan kärryn viereen. Kärryn vieressä koira ei kuitenkaan vedä ja monessa kohtauksessa olin todella turhautunut, kun pikkulapsi tai vanha ukko hikipäissään vetivät kärryä, samalla kun heidän voimakas koiransa vain laiskotteli vieressä. Ymmärrän, että näiden ihmisten hyvyyttä on ehkä haluttu korostaa tällä, mutta eihän tässä järjestelyssä ole mitään järkeä ja nyt koiralla ei ole yhtään mitään järkevää roolia tarinassa.

Ihmettelen kyllä miten penseitä arvosteluja Snow Prince on saanut osakseen. Minusta tässä oli lähes kaikki palikat kohdallaan ja elokuva osasi vetää juuri oikeista naruista, jotta minäkin kylmä jäärä kaivoin nenäliinat esille. Pehmeällä otteella se onnistui muistuttamaan minua elämän kauneudesta, hauraudesta ja viattomuudesta, ilman, että meno olisi missään vaiheessa tuntunut liian imelältä tai teennäiseltä. Aasialaisilla näyttelijöillä on välillä tapana näytellä hyvin teatraalisesti, mikä on länsimaalaiselle katsojalle vieraannuttavaa. Snow Princessä tätä ei kuitenkaan esiintynyt, vaan näyttelytyö oli sopivan hienovaraista ja myös lapset näyttelivät kelvollisesti.

TÄHDET: ****1/2

Another Round

NIMI: Another Round (Druk)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Thomas Vinterberg
KÄSIKIRJOITUS: Thomas Vinterberg, Tobias Lindholm
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Thomas Bo Larsen, Magnus Millang, Lars Ranthe
IKÄSUOSITUS: -

Katsoin tämän elokuvan jo muutama kuukausi sitten ja siitä oli ollut tarkoitus kirjoittaa jo silloin, mutta kuten ehkä olette huomanneet tämä blogi on pitänyt vähän hiljaiseloa oman elämäni kiireiden ja muun skeidan takia. No, katsoin leffan nyt uudestaan kaverini kanssa ja elävöitän blogin samalla!

Odotukseni olivat melko korkealla Another Roundin kanssa, sillä se yhdisti lempinäyttelijäni Mads Mikkelsenin ja ohjaaja Thomas Vinterbergin uudelleen. Aikaisemmin he olivat tehneet The Hunt -elokuvan, joka oli aivan huikea draama, jota on monesti kuvailtu kummankin uran parhaaksi teokseksi. Voisiko Another Round päästä samalle tasolle? Ei ihan, mutta pettyä ei tarvinnut.

Martin (Mikkelsen) on keski-iän kriisiä poteva lukio-opettaja, joka on menettänyt särmänsä. Elämä maistuu puulta, opetus on kankeaa ja vaimosta on tullut etäinen. Missä välissä hänestä tuli näin tylsä tyyppi? Myös hänen kolme kollegaansa painivat omien ongelmiensa kanssa. Opettajakaverit innostuvat erään psykiatrin teoriasta, jonka mukaan ihmiset ovat tehokkaimmillaan ja luovimmillaan pikkuhumalassa. Alkaa ihmiskoe, jonka aikana he juovat pieniä määriä alkoholia pitkin päivää ylläpitääkseen tarkkaa promillemäärää. Koe on tietenkin salattava muilta työkavereilta ja omalta perheeltä. Aluksi koe tuottaakin lupaavia tuloksia, miesten luontevuus ja itsevarmuus kasvaa ja heidän ihmissuhteet paranevat. Mutta voiko elämää elää normaalisti jatkuvasti pienessä pöhnässä? Onko koe tuhoontuomittu, etenkin kun promillemäärää lisätään?

Hahmoihin on helppo samaistua ja kaikki neljää ukkoa saavat tarpeeksi huomiota. Ainakin minun oli helppo samaistua Martiniin, koen itsekin olevani jo melkoinen kehäluuska, jonka nuoruuden kukoistuskausi on ohi, entinen itsevarmuus ja energisyys ovat pelkkää muistoa vain. Vanhetessa nämä ongelmat tulevat lähes väistämättä kaikille eteen jossain välissä. Mutta muistojen mojo on mahdollista saada takaisin, kuten elokuvan äijät todistavat. Matka vanhan innostuksen löytämiseen on hyvin inspiroivaa seurattavaa ja pisteenä i:n päälle elokuva saa mahtavan lopetuksen tanssinumerolla. Olipa muuten piristävää, että kerrankin miesten keski-ikäisyyttä ei käsitelty kliseisten muskeliautojen ja nuorten naisten kautta!

Juonen asetelma on omaperäinen ja luo oivan maaperän koomisille tilanteille, mutta lopulta myös surullisemmille hetkille. Juominen ja juhliminen on eittämättä hauskaa, mutta kokeen edetessä miehet alkavat tasapainoilla alkoholismin rajalla. Elokuva ei kuitenkaan koskaan ryhdy saarnaamaan. Vaikka miehet käyvät pohjalla, eivät he kuitenkaan elokuvan lopussa ole absolutisteja. Elokuvan sanomana onkin "kohtuus kaikessa", eikä "alkoholi on pahasta". Alkoholista on selkeästi ollut heille hyötyä, vaikka liiallisissa määrissä se toi epäonneakin. Myös nuorison juhlimiseen suhtaudutaan hyvin neutraalisti.

Jotain nipottamisen aihettakin toki on. Loppupuolella tapahtumat etenevät pikakelauksella. Tämä on pieni spoileri: Eräs henkilö kuolee ja jo saman päivän aikana hänelle on järjestetty näyttävät hautajaiset. Mahdollisen aikahypyn estävät selkeästi näytetyt tapahtumat, jotka sijoittuvat samaan päivään. Noin muuten slice of life -tyylinen tarina etenee mukavan rennolla temmolla, minkä vuoksi tälläinen yhtäkkinen kiirehtiminen tulikin puskan takaa. Myös erään opettajan tarina tuntui jäävän vähän kesken. Nämä ovat kuitenkin pieniä vikinöitä, eivätkä ne haittaa katselukokemusta.

TÄHDET: ****

Long Way North

NIMI: Long Way North (Tout en haut du monde)
VUOSI: 2015
OHJAAJA: Remi Chaye
KÄSIKIRJOITUS: Claire Paoletti, Patricia Valeix, Fabrice de Costil
PÄÄOSISSA: Christa Theret, Louic Houdre, Vivienne Vermes, Feodor Atkine
IKÄSUOSITUS: -

Long Way North on ilmestynyt jo vuonna 2015, mutta en ollut koskaan kuullutkaan siitä ja törmäsin siihen aivan sattumalta. Elokuva on tehty ranskalais-tanskalaisella yhteistyöllä ja katsoin sen alkuperäisellä ranskankielellä. Elokuva on voittanut monia palkintoja, mutta muuten jäänyt harmittavan vähälle huomiolle, enkä saanut selvää tienasiko se budjettiaan takaisin. Suomijulkaisua ei valitettavasti ole.

15-vuotias Sasha on venäläinen aristokraattityttö, jonka isoisä on kuuluisa tutkimusmatkailija. Isoisä on kadonnut matkallaan Pohjoisnavalle ja hänen Davai -aluksensa etsinnät on lopetettu. Sasha löytää isoisänsä muistiinpanot, joista hän saa selville isoisän menneenkin eri reittiä Pohjoisnavalle, jolloin hänen kadonnutta alustaan on etsitty aivan väärästä paikkaa. Tanssiaisissa Sasha yrittää saada Venäjän prinssin uusimaan etsintäyritykset, mutta ylimielinen prinssi loukkaantuu tästä ja saattaa Sashan perheen häpeään. Sasha päättää karata kotoa ja lähtee itse etsimään isoisäänsä.

Heti ensimmäisenä huomion nappaa elokuvan minimalistinen animointityyli, joka on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta silti todella ilmeikäs ja käyttää hyväkseen erityisesti kauniita värivalintoja ja mielenkiintoisia varjostuksia. Esimerkiksi laivat ovat kuitenkin erittäin yksityiskohtaisia, mutta silti tyyli tuntuu aina yhteneväiseltä. Ihmishahmot erottaa helposti toisistaan pelkistettyjen, mutta tehokkaiden designien ansiosta. Mitään erityisen muistettavaa ja ikonista designia elokuvassa ei kuitenkaan ole. Vaikka elokuva ei muuten kiinnostaisi, niin sanoisin, että vähääkään graafista silmää omistaville katsojille elokuva tarjoaa paljon pelkästään visuaalisella puolellaan.

Onneksi elokuvan meriitit eivät kuitenkaan lopu ulkonäöllisiin seikkoihin. Long Way North on kaikenikäisille sopiva seikkailutarina, mutta uskoisin sen innostavan lähinnä teinejä ja aikuisia. Elokuva etenee melko hitaalla temmolla ja sen hahmot käyttäytyvät rauhallisesti ja aikuismaisesti, musikaalilauluja ei ole, huumoria on käytetty säästeliäästi ja historiallinen juoni ilman fantasiaelementtejä tuskin kiinnostaa pienimpiä katsojia. Kypsemmille katsojille se kuitenkin tarjoaa kauniin seikkailun, jossa on useita aidosti kiinnostavia ja miellyttäviä hahmoja. Aikakausi on kuvattu hyvin ja itselleni oli erityisen mielenkiintoista nähdä työntekoa jäänmurtajalla.

Nostan myös hattua elokuvan lopetukselle. Juoni pysyy melko realistisena loppuun saakka ja katsoja varmasti osaa jo arvata, mitä on luvassa. Elokuva ei aliarvioi katsojaansa, eikä viime metreillä muuta sävyään epärealistiseksi taikka sokeriseksi. Myös liiallista melodraamaa on vältetty, mutta elokuva on silti kaukana tunteettomasta. Elokuva jätti minulle haikean ja toiveikkaan olon.

Etenkin nyt loppumattoman tietokoneanimaatiotulvan aikana, jolloin eri studioista huolimatta animaatiot tuppaavat kaikki näyttämään samalta massalta, on Long Way North todella piristävää vaihtelua.

TÄHDET: ****

A Ghost Story

NIMI: A Ghost Story
VUOSI: 2017
OHJAAJA: David Lowery
KÄSIKIRJOITUS: David Lowery
PÄÄOSISSA: Casey Affleck, Rooney Mara
IKÄSUOSITUS: 12

A Ghost Story on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu. A24 on pikkuhiljaa muodostunut lähes taatuksi laadun merkiksi julkaisemalla erittäin fiksuja kauhu- ja indie-elokuvia. Aikaisemmin olen kirjoittanut heidän julkaisemistaan Midsommarista, sekä The VVitchistä, sekä nähnyt pari muutakin heidän julkaisuaan, joista olen kaikista pitänyt. Arvostan suuresti kuinka yhtiö panostaa oikeasti erilaisten, kokeilevien elokuvien julkaisuun. Myös A Ghost Story on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole mikään mestariteos, mutta se on oikeasti erilainen ja suurella sydämellä, sekä pienellä budjetilla tehty.

Elokuvan yksinkertainen juoni luo puitteet ajankulun, kuoleman, menetyksen ja oman kohtalon teemojen tutkiskeluun. Casey Affleckin esittämä muusikko kuolee auto-onnettomuudessa, jättäen taakseen surutyötä tekevän vaimonsa, sekä heidän talonsa, josta vaimo olisi halunnut päästä eroon. Mies herää ruumishuoneelta kummituksena ja palaa kotitalolleen, jossa hän voi vain seurata vierestä vaimonsa suremista. Kuolleena ajantaju katoaa ja tapahtumat seuraavat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa - yhtäkkiä vaimo onkin jo muuttanut pois ja talossa on uudet asukkaat. Saako aave koskaan rauhaa sielulleen? Elokuvaa on vaikea luokitella mihinkään genreen. Paranormaali draama kenties? Kummituksista huolimatta kauhua se ei todellakaan ole.

Elokuvan asetelma on kiinnostava ja herkkä, mysteerinen ja surumielinen tunnelma on todella onnistunut. Osa kohtauksista on tietyllä tapaa hieman pelottaviakin. Kummitus on lapsenomaisesti pelkkä lakanaan pukeutunut ihminen, reppanan näköinen ja edestakaisin haahuileva kuin eksynyt koiranpentu. Jopa lakanaan tehdyt silmäreiät näyttävät surullisilta. Kummitukset eivät enää puhu, mutta ne kommunikoivat toisilleen äänettömästi tekstitysten avulla. Välillä pimeissä nurkissa seisovat haamut ovat vähän karmiviakin tuijottaessaan elävien touhuja. Päähenkilö onnistuu olemaan todella sympaattinen kaikki ilmeet peittävän lakanan allakin (tai kenties sen ansiosta). Kummitusten ulkonäön naiivius tuo jollain tapaa lisää haurautta ja herkkyyttä elokuvaan.

Elokuva on hyvin hiljainen ja täysin hiljaisten kohtausten annetaan surutta pyöriä pitkän aikaa. Kuitenkin soundtrackiä ei ole laiminlyöty. Dark Roomsin kaunis kappale I Get Overwhelmed ei edusta musiikkia, jota normaalisti kuuntelisin, mutta se sopii täydellisesti kohtaukseensa ja olen eksynyt silloin tällöin kuuntelemaan sitä uudelleen.

Suurimpana kompastuskivenä koin alkupuolen kivuliaan hitauden. Erityisesti kohtaus, jossa nainen vain itkien mässää piirakkaa naamaan ei tunnu ikinä loppuvan. Tähän on toki syynsä, sillä kuoleman jälkeen aaveen ajantaju alkaa vääristyä. Aluksi aika kuluu realistisen hitaasti, kunnes se lopulta tuntuu etenevän huumaavan nopeasti. Ajankulu osoittautuukin yhdeksi todella kiinnostavaksi aspektiksi ja toivon, että katsojat jaksavat käydä läpi alkupuolen löntystelyn. Ymmärrän siis miksi alkupuoli toteutettiin tällä tavalla, mutta olisin kuitenkin tiivistänyt sitä hieman.

A Ghost Story on mukavan erilainen haamuleffa, joka on yhtä aikaa hyvin taiteellinen ja vaatimaton. Pienen skaalan henkilökohtainen tarina, johon jokainen jollain tapaa voi samaistua. Se resonoi varmasti erityisen paljon ihmisissä, jotka ovat joskus menettäneet itselleen tärkeän henkilön. Tarina saadaan lopetettua myös hyvin fiksulla tavalla, paljastamatta liikaa ja sortumatta liialliseen tunteilla mässäilyyn.

TÄHDET: ***1/2

Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****

Arctic

NIMI: Arctic
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Joe Penna
KÄSIKIRJOITUS: Joe Penna, Ryan Morrison
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Maria Thelma
IKÄSUOSITUS: -

Arctic on uusi pienellä budjetilla toteutettu selviytymisdraama. Ohjaaja Joe Penna ei ollut minulle tuttu nimi ja tämä näyttääkin olleen hänen ensimmäinen täyspitkä elokuva. Tätä ennen hän on kuitenkin tehnyt joitakin tv-sarjojen episodeja ja hänellä on ilmeisesti ollut useita suosittuja videoita Youtubessa (en tähän jaksanut sen enempää perehtyä, hyi minä). Pääosassa sen sijaan on yksi lempinäyttelijöistäni Mads Mikkelsen ja koska pidän myös hirveästi luonto-/selviytymiselokuvista odotin tätä leffaa suurella mielenkiinnolla. Onneksi ei tarvinnut pettyä, vaikka elokuva ei ihan täyttänyt odotuksia.

Mikkelsenin esittämä, lentokoneonnettomuudesta selvinnyt Overgård on jo jonkin aikaa elänyt yksin keskellä ei-mitään, selviten päivästä toiseen rutiinien varassa, odottaen apua. Toivon pilkahdus herää hetkellisesti kun lähettyville ilmestyy helikopteri, joka kuitenkin syöksyy maahan kovassa tuulessa. Miehistöstä vain tajuton nainen on yhä juuri ja juuri hengissä. Nyt Overgårdin on huolehdittava toisestakin ihmisestä, joka on pahasti haavoittunut, harvoin tajuissaan, eikä edes puhu samaa kieltä. Naisen hätä herättää hänen elämänhalunsa uudelleen. Overgård joutuu vaikean valinnan eteen - pysyykö hän lentokoneromunsa suojissa vai lähteekö pitkälle vaellukselle avun toivossa?

Arctic on hyvin vähäeleisesti ja fiksusti toteutettu elokuva, jossa ei ankaran Arktiksen tavoin ole mitään ylimääräistä. Päähenkilöt eivät puhu lähes lainkaan, eikä heille ole edes annettu mitään taustatarinoita. Elokuvan aikana tapahtuu vain muutama oikein dramaattinen käänne. Silti elokuvaa jaksaa seurata mielenkiinnolla. Jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä askareita on kuvattu yksityiskohtaisesti ja kiireettömästi. Kun Overgård aloittaa mahdottomalta tuntuvan vaelluksensa matkan rankkuus välittyy selvästi katsojalle. Elokuvan äänimaailmassa on tarjolla melkeinpä vain tuulen yksinäistä ujellusta ja tuskaista ähinää ja puhinaa. Mitään Ihmemies McGyver -hetkiä ei ole luvassa, vaan tarina pysyy erittäin realistisella linjalla. Tämä tosin on myös pieni miinus, sillä yhdistettynä erittäin vähäeleisiin tuppisuuhahmoihin ei elokuvassa yksinkertaisesti ole mahdollisuutta todella kiinnostaviin tapahtumiin tai vaikuttavaan hahmokehitykseen. Onneksi elokuvassa ei luotu minkäänlaista romanssia päähenkilöiden välille. Overgård huolehtii naisesta koska se on hänen velvollisuutensa hyvänä ihmisenä, piste.

Itselleni vaikuttavin hetki oli kaukaisuudessa kulkevan jääkarhun näkeminen. Sen katsoessa äänettömästi päähenkilöön päin verta kylmäsi, sillä päähenkilöllä ei ole mitään asetta ja avarassa maisemassa ei ole piilopaikkoja. Overgårdin ainut turva on hänen lentokoneensa, mutta sen turva täytyy hylätä pelastuksen toivossa. Minua hieman harmitti kuinka lyhyeksi lopullinen kohtaaminen jääkarhun kanssa jäi, mutta oli oikein mukava nähdä, että elokuvassa oli käytetty oikeaa eläintä tietokone-efektien sijaan.

Mikkelsen on loistava valinta päärooliin ja elokuvan kantava voima. Hän osaa olla erittäin ilmeikäs hyvin pienilläkin eleillä ja paljolti hänen ansiostaan elokuva olisi toiminut täysin ilman puhettakin. Hänessä on myös tiettyä pohjoismaista rosoisuutta, mikä sopii rooliin hyvin. Hyvä, että pohjanoteeraus Polarin jälkeen häneltä ehti tänä vuonna tulla vielä toinen uskottavampi elokuva. Näyttelijän roolivalinnat ovat viimeaikoina olleet todella huonoja, mutta Arctic on askel parempaan suuntaan.

En usko, että tulen katsomaan Arcticia enää toiste. Pidin sen realistisuudesta, mutta olisin kaivannut hahmoihin lisää syvyyttä, sekä enemmän tunnetta ja pohdiskelua välillä yksitoikkoisen taivalluksen joukkoon.

TÄHDET: ***

Loup

NIMI: Loup
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Nicolas Vanier
KÄSIKIRJOITUS: Nicolas Vanier, Ariane Fert
PÄÄOSISSA: Nicolas Brioudes, Pom Klementieff, Vantha Talisman, Min Man Ma
IKÄSUOSITUS: 8

Nicolas Vanier on niittänyt mainetta kirjoittamalla ja ohjaamalla luontoaiheisia kirjoja ja elokuvia. Olin aikaisemmin nähnyt hänen ohjaamansa Viimeisen ansastajan (Le Dernier Trappeur), joka oli upea pseudodokumentti Kanadan erämaassa elävästä pariskunnasta, ja josta on muodostunut yksi suosikeistani luontoelokuvien saralla. Olin myös nähnyt hänen ohjaamansa version Belle & Sebastianista, joka oli muistaakseni ihan ookoo muttei sen enempää jäänyt mieleeni. Loupia ei ilmeisesti ole julkaistu Suomessa, en ainakaan googlettelulla löytänyt mitään suomijulkaisuun viittaavaa. Selailin elukkaleffoja Amazonin ihmeellisessä maailmassa ja ohjaajan huomattuani päätin laittaa leffan kokeiluun.

Päähenkilö Serguei on siperialaisen, poroja elinkeinonaan kasvattavan klaanin jäsen. 16-vuotias poika saa suuren kunnian ja vastuun vahtia klaanin puolivillejä poroja niiden vaeltaessa kesäisin taigalla vapaina. Sudet ovat porojen suurin uhka. Kun Serguei päätyy vastakkain naarassuden kanssa hän ei pystykään ampua sitä. Naaraalla on pentuja ja Serguei heltyy. Pojan ja susien välille muodostuu ystävyys, jonka Serguei yrittää pitää klaaniltaan salassa. Kesällä susilla on muutakin syötävää kuin porot, mutta talven tullessa Sergueilla on yhä vaikeampaa estää niitä metsästämästä poroja ja pitää niitä salassa muilta. Pentujen kasvaessa suuriksi susiksi suurilla ruokahaluilla on Serguei vaikeiden valintojen edessä.

Elokuvan alkuperäiskieli on ranska. Siperialaiset poropaimenet vetämässä ranskaa ei sopinut korvilleni ollenkaan ja ilmeisesti elokuvan enkkudubbaus on jotain aivan hirvittävää slangivääntöä. Suosittelen siis katsomaan elokuvan ranskaksi enkkuteksteillä, vaikka tämäkään ei tunnu luontevalta. Hahmojen dialogi on myös vähän turhan kliseistä ja mielikuvituksetonta. Hahmot ovat myös hyvin yksiulotteisia, vähäeleisiä ja ennalta-arvattavia.

Elokuvan tähdiksi nousevat ehdottomasti sen upea luonto ja eläimet. Elokuva on kuvattu paikan päällä Siperiassa, joten maisemat ovat tarinalleen täysin autenttisia ja varmasti hivelevät suomalaisten katsojien silmiä. Porojen kasvatus voi myös olla samaistuttava aihe. Susina esiintyvät oikein hyvin koulutetut koirasudet, jotka saavat paljon ruutuaikaa ja esiintyvät näyttelijäeläimelle vaativissa kohtauksissa. Serguei nimeää jokaisen sutensa ja niiden yksilöllisiä eroja näytetään hieman, mutta susien ja pojan suhde jää loppujen lopuksi vähän liian hutaistuksi. Susiemo tottuu pesän luona norkoilevaan poikaan, mutta en täysin vakuuttunut siitä mikä sai aikuiset sudet kiintymään ja seuraamaan poikaa. Minua oikeastaan hämmensi miten Serguei ei missään vaiheessa tainnut lahjoa susia ruualla, vaikka helpoin reitti eläimen sydämeen käy vatsan kautta.

Elokuva sijoittuu nykyaikaan, mikä on oikein hyvä ratkaisu. On mielenkiintoista miten yhä tänä päivänä on ihmisiä, jotka elävät tällä tavoin. Siperialaisen alkuperäiskansan arkisia touhuja on kiehtovaa seurata. Elokuvassa kyllä vihjataan modernin sivilisaation olevan vaanimassa Serguein klaaninkin nurkan takana, mutta mitään miljoona kertaa nähtyä jalot villit vs paha sivistys vääntöä ei onneksi nähdä. Elokuva on mukavan realistinen eikä sorru moralisoimaan katsojaansa. Eläimet käyttäytyvät eläinten tavoin, ilman suurempia Disney -hetkiä ja turhia lapsellisuuksia. Tarinalle olisi helposti voinut valita lopetukseksi kaksi ääripäätä, mutta loppu jatkaa samaa realistista ja vähäeleistä linjaa. Tämä on ehkä heikkous, sillä tarinan vaatimaton loppu ei tyydyttänyt ainakaan minua.

Olisin toivonut Loupiin hivenen lisää särmää ja dramatiikkaa. Nyt elokuva on välillä hieman pitkäveteinen ja riskitön. Se on kuitenkin upealta näyttävä, klassinen erämaaseikkailu, joka varmasti ilahduttaa genren ystäviä. Vanierin aikaisemman Viimeisen ansastajan tasolle se ei yllä.

TÄHDET: ***1/2