The Cell

NIMI: The Cell
VUOSI: 2000
OHJAAJA: Tarsem Singh
KÄSIKIRJOITUS: Mark Protosevich
PÄÄOSISSA: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D'Onofrio
IKÄSUOSITUS: 18

Olin aikaisemmin nähnyt ohjaaja Tarsem Singhin The Fall -elokuvan, joka oli sekä ulkoisesti että sisällöllisesti upea kokemus, eikä sitä turhaan kutsuta maailman kauneimmaksi elokuvaksi. En pysty tekemään mitään top kymppejä tai edes top satasia lempielokuvistani, mutta The Fall on kuitenkin siellä todella korkealla jossain... The Cell sen sijaan on Singhin ensimmäinen elokuvaohjaus, joka on synkkä kauhutrilleri, jossa on fantasia- ja scifi-elementtejä. Vähän jännitin olivatko odotukseni liian korkealla ja joutuisinko pettymään.

Jennifer Lopezin esittämä lasten psykiatri Catherine on jo pitkän aikaa testaillut uutta kokeellista hoitomuotoa koomassa olevaan lapseen. Lääkkeiden ja futurististen laitteiden ansiosta Catherine voi vierailla koomassa olevan henkilön mielessä ja yrittää auttaa lasta palaamaan takaisin elävien kirjoihin. Toistaiseksi haluttua tulosta ei ole saavutettu. Toisaalla sarjamurhaaja Carl Stargher saadaan viimein kiinni, mutta vajoaa (tietenkin) koomaan. Mies on rakentanut huoneita, joissa on ajastimella hukuttanut ja videokuvannut naisia. Vielä yksi yhä elävä uhri on kateissa ja hänet pitää löytää ennen kuin huone täyttyy vedellä. Catherine palkataan etsimään vihjeitä sarjamurhaajan mielestä, joka tietenkin menee hyvin pian pieleen. Murhamiehen ajatukset ovat hyvin erilaisia kuin viattoman pikkupojan.

Asetelma on mielenkiintoinen ja Tarsem Singhin mahtipontinen visuaalinen puoli sopii kuin nyrkki silmään unimaailmoihin, joissa realistisuudella ei ole enää merkitystä. Kuten odotettua, murhamielen ajatukset ovat todella groteskeja, mutta myös kauniita. Muutamassa kohdassa mielestäni ylitettiin hyvän maun raja ja ruudun näkymät olivat vähän kömpelön rujoja - shokkia shokin vuoksi - mutta onneksi suureksi osaksi leffan kuvakieli on aidosti kiehtovaa ja omaperäistä, eikä pari vähän ylimenevää kohtaa haittaa. Sitkeän ahdistava tunnelma on saatu luotua täydellisesti. Jo ohjaajan ensimmäisestä elokuvasta pääsee näkemään hänellä olevan oma vahva visio. Tosi hienoa, että hän on päässyt ilmeisesti hyvin vapaasti toteuttamaan sitä ja tämä elokuva on jopa ollut taloudellinen menestys.

Unenomaisista visioista huolimatta elokuvan juoni on onneksi hyvin selkeää seurattavaa. Juoni on ehkä turhan ennalta-arvattava, sillä osasin aavistaa juonenkäänteet jo hyvin etuajassa ja ehkä loppujen lopuksi näin hienosta konseptista ei saatu ihan kaikkea irti. Ilman fyysisen maailman rajoitteita mielen maailmassa mikä tahansa olisi mahdollista, silti tarina on ehkä hieman turvallinen ja olisin odottanut päähenkilöiden kokevan suurempia henkisiä haasteita. Kerta he sukeltavat pelottavan hemmon mieleen odotin, että sankariemme suurimpia pelkoja ja salaisuuksia kaiveltaisiin myös esille. Näin ei oikeastaan käynyt.

Tämä kohtaus on selkeästi toiminut inspiraationa Hannibal tv-sarjan eräälle kuolemalle.

Elokuvan hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, tosin mitään loistohetkeä en keneltäkään pannut merkille. Jennifer Lopezin valintaa kauhutrillerin pääosaan on jonkin verran kritisoitu, mutta hän on täysin pätevä roolissaan. Harmittavasti hänen hahmonsa jää vaille lisäsyvyyttä. Eniten syvyyttä saakin murhamies Carl, Catherinen löytäessä hänen mielen perukoilla yhä elävän pikkupoikaversion miehestä itsestään. Kenties nuori Carl on yhä mahdollista pelastaa jollain tavoin. Elokuvassa nähdään välähdyksiä murhaajan hirveään lapsuuteen ja näitä onneksi ei näytetä liian kauan, vain pelkkinä ohikiitävinä hetkinä. Liikaa ei saa paljastaa, eikä elokuva onneksi unohda missään vaiheessa Carlin olevan oikeasti hirviö, eikä vain uhri.

Loppu on oikein kaunis ja tyydyttävä.

Suosittelen The Celliä lämpimästi kenelle tahansa, joka haluaa elokuvan olevan mieleenpainuva kokemus, eikä pelkää pientä gorea. Se ei onnistunut liikuttamaan minua läheskään yhtä paljon kuin The Fall, eikä se minusta ollut ulkoisestikaan yhtä upea, mutta todella laadukas teos on kuitenkin kyseessä. Juonta on helppo seurata, joten ei tätä mielestäni voi millään haukkua tekotaiteelliseksi. Elokuvaa on jonkin verran syytetty tästä, mutta en millään voi olla samaa mieltä. Sen idea olisi yhä todella kiinnostava vaikka siinä käytetty kuvakieli olisi perinteisempää - onneksi ei ole.

TÄHDET: ****

Wolfen

NIMI: Wolfen
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Michael Wadleigh
KÄSIKIRJOITUS: Michael Wadleigh, David M. Eyre Jr., perustuen Whitley Strieberin kirjaan
PÄÄOSISSA: Albert Finney, Diane Venora, Gregory Hines
IKÄSUOSITUS: ?

Halloweenin kunniaksi pitää tietenkin katsoa paljon kauhuelokuvia! Aloitin kauhumaratonin kaverini kanssa muutama päivä sitten ja ensimmäiseksi valinnaksi osui Wolfen, jota en ollut nähnyt ennen ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu Suomessa missään muodossa. Olen suuri ihmissusi- ja eläinkauhuelokuvien fani, vaikka harmittavasti näissä genreissä on hyvin paljon roskaa ja vain muutamia helmiä. En odottanut mitään ihmeellistä tältä elokuvalta, mutta tiesin siinä sentään olevan oikeita eläimiä, millä päästään jo pitkälle.

Toinen syy miksi olin kiinnostunut näkemään Wolfenin oli koska se perustuu Whitley Strieberin kirjaan. Olen aikaisemmin arvostellut toisen hänen kirjaan perustuvan elokuvan nimeltä Yhteys tuntemattomaan/Communion, jonka Strieber yhä tänä päivänä väittää perustuvan hänen oikean elämän kokemuksiin. Wolfen ei sentään perustu mihinkään väitettyyn oikean elämän tapahtumaan, mutta uteliaana halusin nähdä olisiko luvassa yhtä hölmöä menoa kuin Communionissa.

New Yorkin öisillä kaduilla vaanii aivan uudenlaisia petoja. Kun rikas Van der Veerin pariskunta murhataan alkaa kyyninen etsivä Dewey Wilson (Albert Finney) tutkia murhia, jollaisia paljastuu enemmänkin, etenkin huonommissa kaupunginosissa. Apunaan hänellä on kaunis psykologi ja erikoinen kuolintutkija. Ruumiita ja slummeja tutkimalla alkaa pikkuhiljaa selvitä, ettei kyseessä ole tavallisia murhia, vaan tekijänä on ilmeisesti toistaiseksi tuntematon eläin. Ovatko murhat vain sattumanvaraisia, vai valittiinko Van der Veerit uhreiksi heidän rakennusprojektien takia? Miten paikalliset intiaanit liittyvät murhiin?

 Yllätyin kuinka kiinnostavaa poliisien työn seuraaminen oli. Heidän näkökulman avulla elokuvassa pystyttiin seuraamaan koko kaupungin tapahtumia, siinä missä yleensä tälläiset eläinkauhut rajoittuvat vain yhteen eristettyyn sijaintiin, esimerkiksi saarelle tai mökille. Päähahmojen luonteista oli vähän vaikeaa saada otetta, mutta pidin siitä kuinka konstailemattomia ja karuja he olivat - ihan ulkoisestikin, etenkin Dewey näyttää aina skipanneen viikon unet. Mukana on myös vähän hämmentävää mustaa huumoria. Näiden asioiden ansiosta elokuvan jaksaa katsoa läpi, vaikka katsoja pääsee näkemään sudet vasta viimemetreillä. Hienoa loppuhuipennusta edeltää hyvin pitkä matka pelkkää etsivätyötä ja loputtomilta tuntuvia suden näkökulmasta kuvattuja vaanimiskohtauksia.

Samaa karuutta löytyy myös miljööstä. Osa kohtauksista on kuvattu aidoissa, pommin jälkeisiltä näyttävissä slummeissa. Elokuva käyttääkin lahjakkaasti hyväksi New Yorkin vaihtelevia maisemia. Kodittomia ja nistejä täynnä olevia slummeja ja rikkaiden pilvenpiirtäjiä katselemalla on katsojankin helppo ymmärtää susien näkökulmaa. Elokuva suhtautuu myös esimerkiksi ruumiisiin yhtä kyynisellä tavalla kuin ympäristöönsä ja hahmoihinsa - mitään ei peitellä ja kuolintutkijat heittelevät epäammattimaisia kommentteja.

Kuten sanoinkin, elokuvan elukat pääsevät ruudulle vasta loppupuolella. Sitä ennen sudet lähinnä lahtaavat ihmisiä kameran ulkopuolella, tai sitten seuraamme uhreja susien näkökulmasta, jolloin ruudulla näkyy eräänlainen lämpökuvausefekti. Tätä efektiä on myöhemmin käytetty Predator -elokuvassa, josta se on tullut kuuluisaksi. Tämä pitkä odottelu on vähän harmillista, mutta odotus todellakin palkitaan kun sudet tulevat viimein ruudulle. Elokuvassa nähdään varsin vaikuttavia eläimiä tekemässä kiitettävän monipuolisesti eri asioita. Täytyy myös kehua parissa kohdassa näkyviä verisiä irtoruumiinosia, jotka vielä irti repimisen jälkeen liikkuvat koomisesti. Karmivaa ja hauskaa!

Moni kohtaus tuntuu kuitenkin turhan pitkältä, tai olisi voinut jäädä leikkaushuoneen lattialle kokonaan. Elokuvassa on todella viihdyttäviä huippukohtia, mutta liian harvoin. Loppujen lopuksi Wolfen jää keskinkertaiseksi ja vähän kömpelöksi yritelmäksi.

TÄHDET: **1/2

10 syytä katsoa Hannibal tv-sarja

Kolmen tuotantokauden mittainen Hannibal -sarja ilmestyi hiljattain Yhdysvaltain Netflixiin, jonka ansiosta koin olevan korkea aika viimeinkin kirjoittaa jotain kaikkien aikojen lempisarjastani. Sarja on minulle niin suuri henkireikä, että olen oikeastaan pelännyt siitä kirjoittamista. Miten ihmeessä voisinkaan ilmaista kuinka paljon ihailen tätä mestariteosta ja kuinka paljon se merkitsee minulle? Sanat ja kirjoituskykyni ovat liian rajalliset.

Katsoin sarjan ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten ja ihastuin siihen täysillä. Olin joskus ala- ja yläasteen aikoina ollut suuri Hannibal Lecter -elokuvien fani. Tämä fanitus jäi lopulta jossain välissä taka-alalle, enkä tv-sarjan esitysaikaan ollut edes tietoinen, että hahmosta olisi tehty tv-sarja. En enää muista mitä kautta sain selville sarjasta ja mikä lopulta herätti kiinnostukseni, mutta olin alunperin erittäin skeptinen ja epäilin sen olevan halvalla tehtyä liukuhihnakamaa. Onneksi olin väärässä! Sarja syrjäytti hetkessä kaikki muut lempisarjani, vaikka olen kyyninen jäärä ja uusiin asioihin täysillä rakastuminen on vanhetessa yhä vaikeampaa.

Hannibal on tosiaan tällä hetkellä katsottavissa ainakin Yhdysvaltojen Netflixissä, Suomen versiosta en ole tietoinen. Suomessa sarjan katselua hankaloittaa hieman se, ettei kolmatta kautta ole tietääkseni julkaistu DVD:llä suomiteksteillä. Ainakaan en ole koskaan löytänyt tälläistä versiota. Kielipään riittäessä ja mikäli pystyy ymmärtämään Mikkelsenin sössötystä kolmannen kauden voi tietty tilata ulkomailta.

Miksi juuri tämä sarja saa sukkani pyörimään jaloissa? Tässä kymmenen syytä:

1. Mielenkiintoinen ja yllättävä tarina, joka ei ole alkuperäismateriaalin kopio

Vaikka kirjoja ei olisi lukenut tai elokuvia nähnyt (häpeä, kyllähän Uhrilampaat pitää kaikkien nähdä), on Hannibal Lecterin hahmo silti varmasti tuttu edes pinnallisella tasolla. Miten näin tunnetusta ja ikonisesta hahmosta voisi tehdä tyydyttävän tv-sarjan? Tv-versio on poiminut kirjojen ja elokuvien valitut palat itselleen ja muutoin lähtenyt täysin omille teilleen. Hahmoja ja tarinankulkua on muokattu todella paljon, jolloin aikaisemmasta kirja- ja elokuvatietoudesta ei ole enää lähes mitään hyötyä. Tv-sarjaa varten on myös kirjoitettu täysin uutta materiaalia. Tämän ansiosta Hannibal on yllättävä ja viihdyttävä vanhojen teostenkin faneille. Tunnetuimpaa Hannibal Lecter -tarinaa, eli Uhrilampaita, ei sarjassa ole (ainakaan tähän mennessä) käsitelty ollenkaan.

Sarja kertoo FBI:n palveluksessa olevasta Will Grahamista, jolla on harvinainen empatian lahja. Hän pystyy ymmärtämään rikollisia ällistyttävän hyvin, mutta samalla on itse vaarassa lipsua pimeälle puolelle. Tätä estääkseen hänet kehotetaan psykiatri Hannibal Lecterin terapiatunneille, mutta yllätys yllätys, Hannibal on yksi FBI:n ja Willin etsimistä sarjamurhaajista.

Sarja ei ole pelkkää kauhua ja rikosta, vaan se sisältää paljon syvällistä pohdintaa ihmisluonnosta. Kyseessä ei ole CSI:n tapainen perinteinen rikossarja, vaan Hannibal vaatii katsojaltaan paljon. Isojen höpöhöpösanojen ja joka puolelta pursuavan symbolismin vuoksi sarjaa aina välillä syytellään tekotaiteellisuudesta. Kaiken ahdistavuuden ja mahtipontisuuden keskellä sarja on myös yllättävän hauska. Silloin tällöin sarjassa ripotellaan hämmentävää huumoria ja absurdeimmat juonenkäänteet pakostakin naurattavat. Itse Hannibal rakastaa viljellä pöljiä kannibaalivitsejä seuralaistensa tajuamatta mitään. Olen monesti vitsaillut, että Hannibal on lempi kauhu-, kokkaus-, komedia- ja romanssisarjani.

2. Tinkimättömän taiteellinen visuaalinen puoli

En ole koskaan törmännyt tv-sarjaan, joka olisi lähellekään yhtä kaunis. Hannibalin jokainen freimi on täynnä symboliikkaa, tarkkaan valittuja värejä ja asetelmia. Visuaalisesti sarja on erittäin korkeatasoinen ja tämä taso pysyy yllä jaksosta toiseen. Samanlaista vaivannäköä näkee harvoin elokuvissakaan. Hannibal aiheuttaa säännöllisiä VAU-hetkiä, oli ruudulla sitten syntisen herkullisia ruoka-annoksia, mitä mielikuvituksekkaampia ruumisasetelmia, taikka käytännön ja digitaaliefektien sekoituksena luotuja hirviöitä. Itse arvostin paljon etenkin näitä käytännön efektejä. Hahmojen, etenkin itse Hannibalin asukokonaisuuksiin ja kodin sisustukseen on laitettu hirveästi vaivaa. Vaikka budjetti on varmasti ollut rajallinen, etenkin loppua kohti, ei sarja koskaan anna halpaa vaikutelmaa. Ainut miinus visuaalisella puolella tulee ruudun liiallisesta tummuudesta. Välillä on harmittavan vaikeaa erottaa yksityiskohtia. Tämä on tietenkin korjattavissa säätämällä näytön kirkkautta.

3. Älykästä ja kaunista kauhua

Olen periaatteessa suuri kauhufani, mutta käytännössä siedän hyvin vähän turhan silpomisen näkemistä tai typeriä jumpscareja. Jälkimmäisiä en muista Hannibalissa olleen juuri yhtään. Silpomista ja kidutusta sarjassa esiintyy jonkin verran, yleensä ruumiit löytyvät kuitenkin valmiiksi kuolleina.

Sarjassa esiintyy Hannibalin lisäksi paljon muita sarjamurhaajia, joiden tappomenetelmät ovat aina outoja ja taiteellisia. Sarjassa on muun muassa ihmisviuluksi muutettu ruumis, luolakarhun luista tehty mekaaninen tappopuku, sekä ihmistoteemipaalu. Mitä kaukaahaetumpia ideoita, mutta ne silti toimivat, koska sarja ei yritäkään olla realistinen. Kaikki kuolemat ovat brutaaleilla tavoilla kauniita ja täynnä rikasta symboliikkaa, jonka ansiosta sarjan gore ei tunnu niin kamalalta. Gorella ja kärsimyksellä on aina jokin merkitys ja hahmot saavat niistä mielenkiintoisia keskusteluita aikaan. Vain yhden kerran minusta tuntui, että gore meni vähän liian kidutuspornon puolelle ja mieluusti kelaan kohtauksen yli. Muistutan vielä, että sarjan K-18 leima on ihan syystä annettu.

Mielikuvituksekkaan goren lisäksi sarja panostaa ahdistavaan ja arvaamattomaan ilmapiiriin. Sarja kohtelee osaa hahmoistaan hyvin armottomasti, ja osalta hahmoista voi odottaa lähes mitä vain. Kukaan ei ole turvassa. Oikean ilmapiirin luomisessa Brian Reitzellin musiikilla on ollut suuri rooli.

4. Ainutlaatuinen tunnelma

Toisin kuin kauhu-/rikossarjalta voisi odottaa sarja etenee rauhalliseen tahtiin. Musiikki, värivalinnat ja tietty pehmeys kuvanlaadussa luovat unenomaisen tunnelman. Hannibal sijaitsee aivan eri ulottuvuudessa, jossa aika tuntuu hidastuvan ja aistit terävöityvät. Se ei pyri olemaan realistinen ja mitä pidemmälle sarja etenee, sitä vähemmän ajalla, välimatkoilla ja normaalilla logiikalla tuntuu olevan merkitystä. Runolliset vertauskuvat ja hallusinaatiot heräävät eloon. Oikean ja väärän rajat hämärtyvät.

5. Loistavaa näyttelytyötä

Vaikka Anthony Hopkinsin versio Hannibal Lecteristä on legendaarinen on Mads Mikkelsenin versio mielestäni selkeästi parempi, enkä ole mielipiteeni kanssa ainoa. Mikkelsen on hyvin vähäeläinen ja intensiivinen roolissaan ja häneen verrattuna Hopkinsin versio on alkanut tuntua kornilta karikatyyriltä. En tiedä miten hän onnistuu tässä, mutta Mikkelsenillä on ilmiömäinen kyky ilmaista hahmon tunteita ja aikeita mitä pienimmillä eleillä ja katseilla. Mikkelsen on suorastaan luotu rooliin, hän ON Hannibal, joka kykenee hetkessä muuttumaan seurapiirien hurmaajasta selkäpiitä kylmääväksi tappajaksi. Mikkelsenillä on Hopkinsiin verrattuna paljon enemmän aikaa näyttää hahmon eri puolia, sekä päästää katsojaa tutustumaan syvemmin hahmoon kuin mitä elokuvissa oli mahdollista.

Unohtaa ei voi tietenkään toisen päähenkilön esittäjää, Hugh Dancyä, joka tekee myös vakuuttavan roolityön. Willin hahmokehitys todellisen luontonsa kiistävästä hermorauniosta itsevarmaksi, pimeää puoltansa syleileväksi mieheksi on kiinnostavaa seurattavaa. Ensimmäistä kautta katsoessani ensimmäistä kertaa ymmärsin Willin hahmon täysin väärin, jonka vuoksi suorastaan inhosin häntä. Jatkaessani sarjan katsomista, sekä uusintakerroilla pääsin paremmin kärryille tästä mutkikkaasta hahmosta ja nykyään lovetan tätä hahmoa myös täysillä. Williä vainoaa vähän väliä epävarmuus, häpeä, kielletyt mielihalut ja yksinäisyys, ja Dancy tuo tämän esille hyvin.

Mukana on myös muita kovia nimiä, kuten Laurence Fishburne, Richard Armitage ja Gillian Anderson, joskin Andersonin näyttelytyö tässä sarjassa on minusta aina tuntunut hieman hapuilevalta, vaikka hän on muuten loistava näyttelijä. 

6. Vangitseva musiikki

Silloin, kun taustalla ei soi klassinen musiikki, soivat sarjassa Brian Reitzellin sävellykset. Kuten arvata saattaa mitään erityisen pirtsakkaa kappaletta on turha odotella. Taustalla soivat haikean surulliset taikka piinaavan häiriintyneet, ties millä ihmeellisillä pimpotuksilla ja tyhjiöäänillä luodut saundit, jotka tukevat kohtauksiaan täydellisesti. Erityisesti mieleeni ovat jääneet melankolinen Aperitif Piano Theme, syvältä riipivä Bloodfest, sekä TIETENKIN Siouxsien Love Crime, joka saattaa koko sarjan eeppiseen päätökseen.

7. Sairaan kaunis rakkaustarina & LGBTQ-ystävällisyys

Sarjan lopetuksesta on kulunut jo viisi vuotta, joten tämä spoileri tuskin haittaa ketään. Kaikesta kauheudestaan huolimatta Hannibalin ytimessä sykkii kahden miehen välinen kaunis, monimutkainen ja väkivaltainen rakkaustarina. Muutama katsoja (lähes aina heteroseksuaalinen mies, joka ei ole edes katsonut sarjaa loppuun asti) saattaa silloin tällöin yhä vääntää aiheesta, mutta sarjan luoja, Bryan Fuller, on useaan kertaan vahvistanut asian, hahmot puhuvat useaan otteeseen kirjaimellisesti rakkaudesta, ja loppujen lopuksi sarjan tapahtumat puhuvat puolestaan. Rakkautta tämä on, oli se sitten platonista taikka seksuaalista. Siinä missä moni sarja yrittää voittaa mahdollisimman paljon katsojia puolelleen tyhjillä queerbaiting-lupauksilla (erittäin ärsyttävä viimeaikainen esimerkki tästä on Dracula -minisarja), muttei koskaan uskalla viedä lupauksiaan loppuun asti, on Hannibal erittäin virkistävä poikkeus, joka pikemminkin alussa heterobaittaa katsojiaan.

Hannibal ja Will ovat kumpikin yksinäisiä ja synkkiä hahmoja, jotka ovat henkisesti eristäytyneitä muista ihmisistä, eivätkä pysty näyttämään todellista minäänsä kellekään. Kun he viimeinkin tapaavat henkilön, joka voisi mahdollisesti tarjota oikeaa ymmärrystä ja sielunkumppanuutta, muodostuu heidän välilleen heti voimakas, pakkomielteinen ja hämmentävä side. Valitettavasti (tosin katsojalle mielenkiintoisesti) he aloittavat toisiinsa tutustumisen lain ja moraalien vastakkaisilta puolilta. Kun kyseessä ovat myös jollain tapaa henkisesti sairaat tapaukset, ei kovin ruusuista suhdetta voi olla luvassa. Hahmojen välinen kemia on aina sähköistä ja kaikesta kamaluudestaan huolimatta heidän välinen suhde on tietyllä tavalla kaunis ja lohduttava. Kenties ihan kaikille hirviöillekin voi löytyä joku, joka ymmärtää.

Pääparin lisäksi myös muita aakkoskirjainihmisiä miellyttäviä valintoja on päätynyt sarjaan. Alkuperäiskirjojen luoja Thomas Harris oli selkeästi enemmän tai vähemmän homo- ja transfobinen ja käytti näitä elementtejä lähinnä korostaakseen pahisten omituisuutta ja vastenmielisyyttä. Tv-sarjan Hannibalia ja Williä voi pitää osittain ihailtavinakin hahmoina, mutta loppujen lopuksi rankkojen mielenterveysongelmien ja lainvastaisuuksien vuoksi he eivät välttämättä ole parhaimpia hahmoja edustamaan LGBTQ-väkeä. Mutta onneksi hyviksien joukostakin löytyy järkevä ja tasapainoinen lesbopari. Hahmojen seksuaalisuutta ei koskaan erikseen mainita tai kyseenalaisteta. Monipuolisemman hahmokaartin takaamiseksi monia hahmoja on myös muutettu eri rotuiseksi tai eri sukupuoleksi. Nämä valinnat eivät tunnu päälleliimatuilta, saarnaavilta tai turhilta. Sarja ei koskaan tunne tarvetta alleviivata kuinka edistyksellinen se onkaan.

Sarjan tekijöiden joukosta löytyy myös hyvin paljon aakkosväkeä, muun muassa sarjan luoja Bryan Fuller, sekä näyttelijät Raul Esparza, Eddie Izzard, ja Scott Thompson.

8. Miehen oikeus tunteellisuuteen

Deciderin artikkelissa kirjoitettiin tästä aiheesta paljon paremmin kuin minä koskaan osaisin. Vielä tänäkin päivänä suhtautuminen miesten tunne-elämään on hyvin jäyhää. Hannibal on tässäkin hieno poikkeus. Hannibal Lecter on kylmäverinen kannibaali, mutta hän ei ujostele itkeä, eikä häpeä olevansa kiinnostunut stereotyyppisesti feminiinisistä aiheista, kuten ruuanlaitosta, vaatteista, oopperasta tai taiteesta. Will Graham nyyhkii ja tärisee vähän väliä stressistä ja hänen mielenterveytensä on jatkuvasti vaakalaudalla.Nämä asiat eivät millään tavalla vaaranna heidän maskuliinisuuttaan tai uhkaavuuttaan. Hahmot analysoivat tunteitaan terapiassa jaksotolkulla. Keskustelun lisäksi katsojalle kerrotaan hahmojen tunteista fantasioiden, unien ja hallusinaatioiden muodossa.

9. Aktiivinen fanikunta

Vaikka sarjan päättymisestä on kulunut jo viisi vuotta on sen fanikunta yhä erittäin aktiivinen. Yhtenä syynä sitkeään aktiivisuuteen voi olla se, että fanit ovat yksinkertaisesti niin tyytyväisiä sarjaan ja janoavat jatkoa. On erittäin harvinaista, että näen fanien valittavan sarjasta millään lailla. Joka kerta mennessäni Twitteriin näen sarjasta uutta fanitaidetta ja keskustelua. Fanit ovat järjestäneet ja järjestävät yhä erilaisia projekteja, kuten heidän kirjoittamia ja kuvittamia erittäin laadukkaita kirjoja. Olen itsekin ollut mukana yhdessä tälläisessä pienemmässä projektissa, jossa Mikkelsenille annettiin kirja täynnä fanitaidetta. Sarjalle järjestetään yhä melko suuria tapahtumia (coneja) Kanadassa ja Englannissa, joissa näyttelijät ovat kunniavieraina. Sarjan ilmestyessä nyt Netflixiin ennustan sen saavan uuden aallon innokkaita faneja.

10. Sarja päättyy tyydyttävällä tavalla ja jatko ei ole mahdottomuus

Sitkeästä kulttisuosiostaan, kriitikkojen ylistyksestä ja lukuisista palkinnoista huolimatta Hannibal ei koskaan saavuttanut massayleisön suosiota. Sarja oli lopetusuhan alla jokaisen kauden aikana, minkä vuoksi joka kauden lopetusjakso päättyy mahdollisimman täydentävällä tavalla. Sarjaa oli alunperin tarkoitus jatkaa kolmannen kauden jälkeenkin, mutta valitettavasti kolmas kausi on näillä näkymin viimeinen. Ennenaikaisesta lopetuksesta huolimatta sarja saatiin päätökseen erittäin kauniilla ja tyydyttävällä tavalla. Sarja ei siis tunnu loppuvan kesken. Viimeisen kauden finaali hipoo täydellisyyttä, vaikka henkilökohtaisesti pidän toisen kauden finaalista vielä enemmän.

Sarjan tekijät ja fanit eivät ole kuitenkaan heittäneet hanskoja tiskiin. Kaikki sarjassa mukana olleet näyttelijät olisivat innokkaita jatkamaan sarjaa. Bryan Fuller on moneen otteeseen kertonut tulevien kausien suunnitelmistaan. Fanit järjestävät aktiivisesti somekampanjoita, joiden aikana he yrittävät herättää eri tv-kanavien ja nettipalveluiden kiinnostusta sarjan rahoitusta kohtaan. Mikäli sarjan kulttisuosio jatkaa kasvuaan, DVD- ja Blu-Ray-myynnit kasvavat ja sarjalla on paljon katsojia Netflixin kaltaisissa palveluissa on jatko yhä mahdollista. Mutta ilman jatkoakin Hannibal on nykyisellään onnistunut kokonaisuus.

The Platform

NIMI: The Platform (El hoyo)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Galder Gaztelu-Urrutia
KÄSIKIRJOITUS: David Desola, Pedro Rivero
PÄÄOSISSA: Ivan Massague, Antonia San Juan, Zorion Eguileor, Emilio Buale Coka
IKÄSUOSITUS: 18

Arvostelu sisältää spoilereita toiseksi viimeisessä kappaleessaan.

The Platform on uusi Netflixiin ilmestynyt espanjalainen kauhun, scifin ja mysteerielokuvan sekoitus, joka on herättänyt paljon huomiota paitsi groteskiudellaan, myös poliittisilla vertauksillaan. Suomi-Flixistä se löytyy nimellä Taso. Elokuva kiinnitti huomioni todella tehokkaalla trailerillaan. Asetelma on päällisin puolin yksinkertainen. Päähenkilö Goreng herää pienessä betonisellistä ja huoneen toisella puolella on tuntematon mies. Kummallakin on oma sänkynsä ja vessansa, mutta muita huonekaluja ei ole ja keskellä huonetta on suuri reikä sekä lattiassa että katossa. Reikiin katsomalla voi nähdä samanlaisia sellejä olevan lukemattomia. Kerran päivässä ylhäältä laskeutuu taso, joka on aluksi täynnä mitä herkullisempia ruokia, mutta tason laskeutuessa alaspäin ruoka hupenee ja alimpien sellien asukkailla ei ole mitään syötävää. Joka kuukausi vangit nukutetaan kaasulla ja he heräävät uudesta sellistä, tietämättä koskaan mihin kohtaan he päätyvät ruokaketjussa.

Tarina alkaa vahvasti heittämällä katsojan suoraan tähän mysteeriseen ja ahdistavaan tilanteeseen. Päähenkilöistä ei kerrota ennalta yhtään mitään, vaan juonen edetessä heistä, sekä itse vankilasta saadaan vähitellen lisää selville. On todella kiehtovaa yrittää saada selville minkä vuoksi henkilöt ovat tässä paikassa ja mitä varten paikka on rakennettu. Toimiva näyttelytyö, (inho)realistisesti
käyttäytyvät hahmot ja hyvä etenemistempo takaavat intensiivisen katselukokemuksen, joka vasta ihan loppupuolella alkaa eksyä sivuraiteille.

Elokuva on hyvin väkivaltainen ja erilaisin tavoin kuvottava, eikä sitä voi suositella herkemmille. Veren lisäksi myös muita eritteitä on luvassa. Viisaasti se ei kuitenkaan koskaan sorru pelkkään mielettömään kidutuspornoon, vaan väkivallalla ja muulla inhottavuudella on selkeä tarkoituksensa tarinassa. Pahimmilla hetkillä elokuva tarjoaa myös muutaman armeliaan jarrutuksen.

Erittäin rajattua ympäristöä on käytetty hyväksi mitä kekseliäämmillä tavoilla. Monta kertaa uuden juonenkäänteen tapahtuessa oikeasti innostuin siitä kuinka monelta kantilta astelmaa onkin tajuttu käsitellä. The Platform asettaa ihmisen moraalit ja uskomukset koetukselle panoksia säästelemättä ja herättää paljon kiinnostavia kysymyksiä ihmisluonnosta. Mitä sinä söisit tai keitä sortaisit, jos henkesi riippuisi siitä? Kuinka nopeasti hyveellinen ihminen voi kääntää takkiaan aikaisemmille arvoilleen? Elokuva onnistuu herättämään ajatuksia monipuolisesti niin uskonnosta kuin lemmikkien pidosta - onhan se kauhistuttavaa ajatella, että koirani syö paremmin kuin moni nälkäänäkevä ihminen.

Näin yksinkertainen asetelma on suorastaan nerokas, mutta harmittavasti The Platform ei tunnu  keksivän sopivaa lopetusta tarinalleen. Loppupuolella tiukka tarinankerronta alkaa laahustaa ja rönsyillä ja loppuhuipennus tökkii pahasti. Minua ei ollenkaan haittaa, jos elokuvan loppu jättää jotain katsojan arvattavaksi, mutta The Platformin lopetus ei yksinkertaisesti käynyt järkeen ja jätti vain pettyneen tunteen. Mitä lapsi olisi voinut saada aikaan? Hänen tuoma hetkellinen toivo on merkityksetöntä, sillä tason kulkiessa ylös hänet näkevä henkilökunta ei välitä hänestä, hehän hänet olivat vankilaan laittaneet, ja tason kulkiessa alas joku lopulta syö hänet. Vai oliko lopun opetus se, ettei helposti korruptoituvaa ihmisluontoa ja elämän epäreiluutta voi muuttaa? Elokuvaa katsellessa tuli paljon Cube mieleen ja siinäkin oli hyvin avoin loppu, joka kuitenkin tuntui täysin tyydyttävältä. Epätyydyttävän lopun lisäksi The Platform jättää monia hämmentäviä yksityiskohtia täysin ilman vastauksia. Esimerkiksi olivatko vankilan kokit myös vankeja ja miksi oli niin tärkeää, että he valmistivat ruokalajit täydellisesti? Elokuvan uskonto- ja Jeesus-vertaukset olivat monesti myös liiankin pakotettuja ja läpinäkyviä.

Loppujen lopuksi kyseessä on taitavasti tehty jännityspläjäys, joka tarttuu katsojasta kiinni heti alussa ja pitelee häntä tiukasti kynsissään pitkän aikaa. Vasta loppumetreillä ote höllentyy, mutta se annettakoon anteeksi elokuvan tarjotetessa paljon ajateltavaa ja kiinnostavia juonenkäänteitä.

TÄHDET: ***1/2

Yhteys tuntemattomaan

NIMI: Yhteys tuntemattomaan (Communion)
VUOSI: 1989
OHJAAJA: Philippe Mora
KÄSIKIRJOITUS: Whitley Strieber
PÄÄOSISSA: Christopher Walken, Lindsay Crouse
IKÄSUOSITUS: 15

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, mutta sattumalta näin sen julisteen netissä. Pikaisen googlailun perusteella elokuvaa ei ole julkaistu Suomessa, mutta se on näytetty televisiossa nimellä Yhteys tuntemattomaan. Olen aina ollut kiinnostunut ufoista ja muista hörhöilyistä ja aina silloin tällöin tekee mieli katsella aiheeseen liittyviä juttuja. Nostalgisessa ja vähän naiivissa julisteessa möllötti suuri klassinen avaruusolion naama hohtavien tähtien ympäröimänä. Jokin siinä viehätti, joten katselin josko Youtubesta löytyisi jotain kohtausta esimauksi. Löytyihän sieltä. Ensimmäiseksi törmäsin kohtaukseen, jossa lähinnä söpöltä näyttävä alien ujosti kurkistaa nurkan takaa pahaenteisen musiikin soidessa. Tämä näytti jo niin hölmöltä, että pakkohan leffa oli nähdä. En mitenkään olisi uskonut miten omituinen kokemus oli luvassa.

Communion perustuu väitettyyn tositapaukseen. Oikean elämän Whitley Strieber kirjoitti kirjan kaappauksistaan vuonna 1987 ja vaikuttaa yhä tänä päivänä aktiivisesti välittävän avaruusolioiden sanomaa. Mielenkiintoista tosin on, että Strieber oli jo Communionia ennen tunnettu scifi-kirjailija. Esimerkiksi elokuvat Wolfen ja The Day After Tomorrow perustuvat hänen kirjoihin. Sattumaa vai "sattumaa?" Strieber käsikirjoitti myös Communionin elokuvaversion. Tästä huolimatta hän oli tyytymätön lopputulokseen, väittäen elokuvan antavan hänestä liian hullun kuvan.

Vuonna 1985 univaikeuksista kärsivä Whitley Strieber lähti vaimonsa, pienen poikansa ja tutun pariskunnan kanssa mökkeilemään. Yöllä Whitley herää tunteeseen, että joku tai jokin on tullut mökkiin, hän näkee vierailijan kasvot pikaisesti ja mökin ympäröi kirkas valo. Aamulla hän luulee tapausta uneksi, mutta kaikki muutkin ovat nähneet samantapaista unta. Reissu päättyy ennenaikaisesti ja Strieberit palaavat kotiinsa Manhattanille. Ahdistavat, epäselvät unet ja muistot piinaavat Whitleytä ja kun hän on vahingossa ampua vaimonsa hän päättää viimein hankkia ammattiapua. Hypnoosin alla muistot kaappauksista ja epäinhimillisistä kokeista alkavat palata Whitleyn mieleen.

Asetelma, perustui se sitten tositapahtumiin tai ei, on erittäin kiinnostava ja siinä olisi ollut ainesta todella selkäpiitä kylmäävään kauhutrilleriin. Elokuvassa on vain ohikiitäviä hetkiä, joita voisi luonnehtia karmiviksi tai kiehtoviksi. 90% ajasta haettu tunnelma epäonnistuu täysin ja kamaliksi tarkoitetut hetket lähinnä hymähdyttävät. Kohtaukset pilataan joko omituisella näyttelyllä, joka vaikuttaa monesti täysin improvisoidulta, hölmöillä efekteillä, tai sitten hahmot reagoivat tilanteisiin todella epäloogisesti.

Elokuvassa avaruusolioita on kahdenlaisia, joista kummatkin ovat lähinnä sympaattisen ja hölmön näköisiä. Ensimmäinen tyyppi on alaston, androgyyninen pallosilmä, jollainen yleensä tulee mieleen kun ajattelee avaruusolioita. Elokuvan surkeiden efektien takia nämä pinkit alienit ovat kuitenkin selkeästi tuulen mukana epämääräisesti heiluvia nukkeja, joiden ohuet nuudelikädet vispaavat holtittomasti ilmaa. Heiluminen on jatkuvaa ja välillä tokkurainen Whitley lähtee myös tanssimaan alienien mukana. Katsoin tätä kaverini kanssa ja ristimme nämä söpöläiset nuudelimiehiksi. Toinen tyyppi on matala, lihava, tummanharmaa ja gorillanaamainen alien, jotka muistuttavat Star Warsin jawa-lajia. Kumpikaan näistä tyypeistä ei ole millään tasolla pelottava ja huonoja nukkeja ja asuja näytetään kameralla aivan liian selkeästi.

Whitleyn hahmon luonteesta ja motiiveista on mahdotonta saada otetta. On vaikeaa suhtautua Whitleyn anaaliraiskaukseen vakavasti, kun hänet on sekuntteja aiemmin näytetty joraavan pinkin nuudelimiehen kanssa. Ymmärrettävästi tämän nöyryyttävän toimituksen aikana raivostunut Whitley vannoo tappavansa avaruusoliot, mutta seuraavan kerran tavatessaan heidät hän vaikuttaa lähinnä hämmentyneeltä, tervehtii heitä kohteliaasti, heittää high fiven ja bailaa hetken alienien kanssa musan tahtiin. Ei, en keksinyt tuota äskeistä.

Oliot ovat tehneet hänelle kauhistuttavia kokeita, aiheuttaneet hänelle traumoja ja myös kaapanneet hänen perheenjäseniään ja ystäviään, mutta silti elokuvan lopussa Whitleyn mieli on muuttunut täysin ja hän suhtautuu olioihin positiivisesti. Mitään syytä muutokseen ei elokuvassa tarjota. Loppupuolella hän perheineen ryntää innoissaan kerrostalon katolle luullessaan vierailijoiden olevan paikalla, sekä taidegalleriassa alkaa luennoimaan vaimolleen ihmeellistä soopaa universumin salaisuuksista, ihmisen pienuudesta ja Jumalan monista kasvoista. Aivan käsittämätöntä. Itse en voisi millään keinolla vääntää raiskauksesta ja kallon poraamisesta hengellistä tapahtumaa.

Näyttelytyö on huonoa kaikilta osapuolilta. Walken vaikuttaa improvisoivan ja pelleilevän läpi elokuvan. Jännittäviksi tarkoitetuissa kohtauksissa Walken on poikkeuksetta tylsistyneen näköinen. Whitleyn vaimoa esittävä Lindsay Crouse ei vakuuta millään tasolla. Dialogia on hämmentävää ja myös osittain improvisoidun oloista, joskin siellä täällä saattaa olla kiehtovia heittoja. Kaikki kohtaukset vaikuttavat olleen kertaotoksia.

Communion on kaikin puolin epäonnistunut elokuva, mutta sen tahattoman hassut kohtaukset ja väitetty tositapaus tekevät siitä kiinnostavan. Olen parantumaton ufologi, kryptozoologi ja hörhölogi, joten aion jossain välissä ottaa kirjaversion lukulistalle. Myös elokuvaversio Strieberin Wolfenista on kiinnostanut jo kauan. Mikäli väitettyihin tositapauksiin perustuvat ufoilut kiinnostavat, niin suosittelen ainakin vuoden 1993 elokuvaa Valo taivaalta (Fire in the Sky), joka onnistuu karmivan tunnelman luomisessa ja jonka efektit ovat yhä tänä päivänä vaikuttavia.

TÄHDET: *

The Lighthouse

NIMI: The Lighthouse
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers, Max Eggers
PÄÄOSISSA: Willem Dafoe, Robert Pattinson
IKÄSUOSITUS: 16

The Lighthouse oli minulle vuoden 2019 odotetuin elokuva, mutta pääsin näkemään leffan vasta tammikuun puolella ja se oli todellakin odotuksen ja hypetyksen arvoinen. Elokuva on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu, mikä on nykyään lupaava merkki, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin toinen teos mahtavan The Witchin jälkeen.

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) palkataan neljän viikon ajaksi toiseksi majakanvartijaksi vanhemman Thomas Waken (Willem Dafoe) rinnalle. Thomasin aiempi apuri oli pimahtanut pienen majakkasaaren yksinäisyydessä. Ajan kuluessa Ephraim huomaa ettei Thomasillakaan vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa ja vanhemman majakanvartijan jatkuvasti pomottaessa häntä alkaa myös Ephraim suistua pöhlöyden puolelle. Jotain mysteeristä saaressa ja itse majakassa on, ja mitä nuorelle Ephraimille on tapahtunut, minkä vuoksi hän on lähtenyt näin syrjäiseen ja vaativaan työhön?

Elokuva kaappaa heti alusta mukaansa ja pysyy tasaisen jännittävänä koko pituudensa ajan. Majakkasaaren paranoidi ilmapiiri on loistavasti toteutettu. Ephraimin ja Thomasin valtataistelua ja kummankin suistumista hulluuteen on kiinnostavaa seurata ja ennen kaikkea se on toteutettu uskottavalla tavalla. Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, sillä majakan mysteeriä oli elokuvan aikana hypetetty niin paljon, ettei sille ollut oikeastaan mahdollista antaa täysin tyydyttävää lopetusta.

Mustavalkoista värimaailmaa ei voi jättää mainitsematta. Valinta ei onneksi ole vain tekotaiteellinen pinnallisuus, vaan tukee tarinan tunnelmaa ja korostaa saaren karuutta. Väsyneiden miesten kasvot, karkeat kalliot ja pimeät varjot näyttävät mustavalkoisissa sävyissä todella upeilta. Kiinnitin myös huomiota kuinka Eggers on useassa kohtauksessa osannut korostaa hahmojen silmiä, oli kyseessä sitten Ephraimin inhoava katse tai kiihkeää monologia suoltavan Thomasin hullun silmät. Mustavalkoisuuden ansiosta myös majakan valo on onnistuneen mystistä ja kaunista.

The Lighthouse on äärettömän uskalias ja omaperäinen elokuva, joka ei missään vaiheessa kompastu omaan nokkeluuteensa. Hahmot piereskelevät ja runkkailevat vähän väliä, minkä luulisi olevan koomista (on se sitäkin - ja tarkoituksella), mutta tästä huolimatta ahdistaviksi tarkoitetut kohtaukset iskevät yhä täysillä. Tälläinen yhdistelmä vaatii oikeasti osaamista ettei homma mene vain pelleilyksi. Eggers on tähän mennessä tehnyt vain kaksi elokuvaa, joille kummallekin olen antanut täydet pisteet. Tätä ohjaajaa ei voi enää jättää huomioimatta ja odotan innolla mitä onkaan luvassa seuraavaksi, kun hän ottaa viikinkiteeman käsittelyyn tulevassa elokuvassaan. Eggersillä on oma tinkimätön visionsa, jota hän toteuttaa kiinnosti se massayleisöä tai ei. Onneksi tarpeeksi montaa ihmistä nämä elokuvat kuitenkin kiinnostavat.

TÄHDET: *****

Dracula (Minisarja)

NIMI: Dracula
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Johnny Campbell, Damon Thomas, Paul McGuigan
KÄSIKIRJOITUS: Mark Gatiss, Steven Moffat
PÄÄOSISSA: Claes Bang, Dolly Wells, John Heffernan,
IKÄSUOSITUS: 16

Dracula on juuri julkaistu kolmen episodin mittainen minisarja. En normaalisti piittaa vampyyreistä, mutta sarjan traileri vaikutti todella tyylikkäältä ja mielenkiintoiselta, ja kun sarjaa ei oltu pituudella pilattu päätin kuluttaa viikonlopun sen seurassa. Sarja oli yllättävä vuoristorata, aloittaen erittäin lupaavasti mahtavalla aloitusjaksolla, hidastaen tahtiaan vähän tylsän kakkosjakson aikana ja lopetus olikin jotain käsittämättömän noloa. En ole koskaan ennen tavannut tv-sarjaa, joka vain muutaman jakson aikana onnistui tälläiseen laadun tiputukseen.

Sarja alkaa hyvin perinteisellä kaavalla. Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan auttamaan kreivi Draculaa englantilaisen maapalstan ostossa. Draculan päämääränä on päästä matkustamaan Englantiin kylvämään kauhua aatelisten ja sivistyneiden ihmisten parissa. Ensiksi Dracula kuitenkin vaatii Harkeria jäämään linnaansa pidemmäksi aikaa, eikä kuuntele Harkerin vastaväitteitä. Mysteerinen kreivi, joka tuntuu päivä päivältä nuortuvan, katoaa aina päivisin jonnekin, jolloin Harker tutkii hänen linnaansa, jossa vaikuttaisi olevan muitakin asukkeja.

Ensimmäinen episodi on aivan mahtava. Jonathan Harkerin tarina on kiehtovasti rakennettu nunnien kuulustelun ympärille ja miehen seikkailut labyrinttimaisessa linnassa ovat hyvin kiinnostavia. Harkerin ja Draculan välinen kemia on myös kiehtovaa ja siitä olisi voitu ammentaa vielä paljon enemmänkin, jos uskallusta olisi riittänyt - mutta palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin. Itse Dracula on klassisen tuntuinen, erittäin viihdyttävä pahis, joka ei anteeksipyytele teatraalisuuttaan. Itselleni aikaisemmin tuntematon Claes Bang sopii rooliin hyvin ja myös ulkonäöllisesti muistuttaa Bela Lugosin Draculaa. Myös epäilyttävän paljon pimeyden otuksista kiinnostunut nunna on mielenkiintoinen hahmo. Unohtaa ei voi myöskään ensimmäisen episodin efektejä ja maskeerauksia. Kohtaus, jossa suden muodossa ollut Dracula kaivautuu vääntelehtien esiin suden ruumiista on kaikin puolin onnistunut. Pelkästään idean tasolla se on todella cool konsepti ja kohtauksessa on käytetty onnistuneesti oikeaa koirasutta, tietokonesutta, sekä susinukkea. Kaikki muutkin maskeeraukset ja taustamiljööt ovat erittäin onnistuneita tässä jaksossa, eivät täydellisiä, mutta pienet epätäydellisyydet tekevät niistä vain enemmän hurmaavia. Vampyyrien tarinat ovat puhkikulutettuja, mutta tämän jakson perusteella sarja tuntui sopivan freesiltä ja yllättävältä, mutta silti perinteitä kunnioittavalta.

Valitettavasti vahvan aloituksen jälkeen aletaan mennä metsään. Toisessa jaksossa maisema vaihtuu linnasta laivaan. Tarinankerronta hidastuu ja uudet hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta heidän kohtaloista välittäisi. Dracula, joka oli aluksi äärettömän viihdyttävä arkkivihollinen muuttuu vähitellen yhä vähemmän uhkaavaksi, eikä hahmon taustatarinaa, motivaatioita tai luonnetta yritetä millään tavalla syventää. Kakkosjaksossa ei ole enää Harkerin kaltaista kakkospäähenkilöä, vaan katsojan huomio on siirretty lähes täysin Draculan varaan. Tämä resepti ei enää toimi, sillä sarjan Draculassa ei ole minkäänlaista syvyyttä. Tämä Dracula ei ole mitenkään surullinen, yksinäinen, katkera tai vihainen, hän vain on olemassa ja tekee asioita koska käsikirjoitus sanoo niin. Laivan miehistöstä ei löydy ketään todella kiinnostavaa persoonaa, jonka puolesta voisi jännittää ja jota kannustaa. Maskeeraukset ja erikoisefektit tuntuvat myös jo väsähtäneiltä, eivätkä enää yllätä tai shokeeraa kuten edellisessä jaksossa. Kakkosjakso kuitenkin pysyy hyvässä keskitasossa kunnes aivan jakson lopussa paljastuu juonenkäänne, joka on selkeä merkki tulevasta laadun tippumisesta.

Viimeinen jakso veti sanattomaksi. Tarinassa on tapahtunut 120 vuoden hyppäys nykypäivään. Heti alussa halusin hakata päätäni seinään kun Englannissa Draculaa on vastassa erikoissotilaita, mutta kreivi pystyy silti huijaamaan erittäin epäuskottavalla tavalla naissotilaan aseen itselleen. Dracula pyydystetään salaiseen laboratorioon, kunnes kreivin asianajaja(!) vapauttaa hänet. Siitä huolimatta, että hän on todistetusti murhaaja ja äärimmäisen vaarallinen peto, joka elää pelkästään ihmisten verellä. Tämän jälkeen ennen lähes saatanallinen klassikkohirviö muuttuu lähinnä diskoissa nuohoavaksi, teinejä kuolaavaksi keski-ikäiseksi äijäksi, joka tekstailee, selailee Tinderiä ja välillä heittää jonkin mukanokkelan kommentin. Draculalla on ihmeellinen pakkomielle erästä nuorta tyttöä kohtaan, enkä millään tajunnut mikä teki tytöstä niin erityisen. Mukaan tuodaan monta sietämätöntä teinihahmoa, joiden roolit tarinassa ovat aluksi hyvin sekavia, eivätkä jakson loputtuakaan vielä täysin auenneet minulle. Tunnelmallisesti ja ulkonäöllisesti tämä jakso ei millään tunnu kuuluvan samaan sarjaan kuin kaksi aiempaa jaksoa. Käsikirjoitus tuntuu laiskalta ja osa lavasteista näyttää jo selkeästi halvoilta aikaisempiin verrattuna. Sarjan lopetus on yksinkertaisesti typerä ja nolo.

Koko sarjan ajan minua ärsytti sen harrastama queer baiting. Jokaisessa jaksossa on päivänselkeitä homoeroottisia vinkkauksia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, väkinäisiltä, eivätkä koskaan johda mihinkään. Sarjan tekijät ovat selkeästi halunneet olla moderneja tällä tavoin, mutta he eivät silti ole uskaltaneet viedä yhtäkään vihjaustaan loppuun saakka. On raukkamaista, että halutaan miellyttää seksuaalivähemmistöistä kertovia tarinoita toivovia ihmisiä, mutta samalla ei uskalleta menettää niitä katsojia, joita tuollainen materiaali voisi yököttää. Tälläinen puolessa välissä kiikuttelu ei innosta kumpaakaan ryhmää. Erityisesti Draculan ja Harkerin välille kovasti vinkattiin jonkinlaista suhdetta ja se olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä, heidän välisten kohtausten ollen jo nyt osa sarjan vahvimpaa antia. Mutta ei.

Dracula oli lopulta hirvittävä pettymys, sillä viimeinen jakso pilasi totaalisesti koko sarjan. Niin, niin harmillista, sillä ensimmäinen jakso oli hirvittävän vahva. Dramaattinen laadun putoaminen tämän jälkeen on kuitenkin anteeksiantamatonta ja tuntui pelkältä ajanhukalta. Dracula ansaitsee parempaa.

TÄHDET: **1/2