NIMI: Viimeinen yksisarvinen (The Last Unicorn)VUOSI: 1982
OHJAAJA: Arthur Rankin Jr., Jules Bass
KÄSIKIRJOITUS: Peter S. Beagle
PÄÄOSISSA: Mia Farrow, Alan Arkin, Jeff Bridges, Tammy Grimes, Christopher Lee
IKÄSUOSITUS: -
Olinkin jo vuosia halunnut katsoa Viimeisen yksisarvisen, mutta jotenkin se aina lipsui mielestä. Elokuva perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan ja hän myös kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen. Animoinnista on vastannut japanilainen studio, mikä näkyy paljon animointityylissä. Elokuva on Suomessa vähän tunnettu, netin kommenttien perusteella se on näytetty useamman kerran televisiossa (en itse muista tälläistä), VHS-julkaisusta en löytänyt todisteita ja olen lähes satavarma ettei suomalaista DVD-julkaisua ole olemassa. Amerikassa elokuva on julkaistu DVD:llä useaan kertaan, mutta pari ensimmäistä julkaisua olivat epäonnistuneita huonolla kuvanlaadulla, nopeutuneella temmolla ja/tai sensuroiduilla kirosanoilla. Ostajan kannattaa siis tehdä taustatöitä ennen kuin tilaa leffan.
Päähenkilö Amalthea on maagisessa metsässä ajanlaskun alusta asti elänyt yksisarvinen, joka eräänä päivänä kuulee mulita eläimiltä juorun olevansa lajinsa viimeinen edustaja. Huhujen mukaan yksisarvisten arkkivihollinen, liekehtivä jättiläishärkä olisi kerännyt yksisarviset kokoon jonnekin, jotain pahaenteistä tarkoitusta varten. Amalthea ei voi uskoa olevansa lajinsa viimeinen. Hän jättää turvallisen metsänsä ja lähtee ihmismaailmaan etsimään sukulaisiaan. Etsinnän aikana Amalthean matkaan liittyvät velhoksi opetteleva, lisää itsevarmuutta tarvitseva Schmendrick, sekä karski, mutta sisimmässään hellä keski-ikäinen Molly.
Viimeinen yksisarvinen poikkeaa monista muista lastenelokuvista hyvin haikealla tunnelmallaan. Ilonhetket ovat vähissä ja tunnelma on jatkuvasti enemmän tai vähemmän alakuloinen. Tämä ei suinkaan ole huono asia, mutta todennäköisesti yksinäisyys, viattomuuden menetys ja muut surulliset teemat iskevät enemmän vanhempaan yleisöön. Uskon elokuvan myös paranevan jokaisella katselukerralla. Itse päähenkilökin, jonka laji on perinteisesti ollut puhtauden ja viattomuuden symboli, on mielenkiintoinen sekoitus päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta, ylpeyttä ja uhrautuvaisuutta, kylmyyttä ja empaattisuutta. Mikään perinteinen reipas seikkailija hän ei ole. Moni ihminen ei enää usko yksisarvisiin, mikä lisää kauan turvallisessa metsässä asuneen Amalthean yksinäisyyttä. Vain harva näkee hänen todellisen muotonsa. Päähahmo jää jopa katsojille mysteerisen etäiseksi henkilöksi, enkä pidä tätä miinuksena.
Elokuva etenee hitaalla temmolla, mutta harmittavasti silti moni juonenkäänne tuntuu tuulesta temmatulta tai ei saa tyydyttävää loppua. Osa kohtauksista tuntuu omituisen irrallisilta. En saanut mitään käsitystä miksi paha kuningas halusi vangita yksisarvisia ja miksi vangita niitä juuri mereen, tai miksi härkä totteli häntä. Amalthean ja hänen seurueensa saapuessa kuninkaan aikaisempi hovivelho myös lähtee pois pahaenteisesti nauraen, mikä enteilisi hänen jossain välissä vielä palaavan pahat temput mielessä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu. Yhdessä välissä ohimennen mainitaan ettei kuninkaan poika, Amaltheaan rakastuva Lir, olisikaan hänen biologinen poikansa. Tällä faktalla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, vaikka mietin jo vaikka mitä kiinnostavia teorioita, kuten Lirin olevan oikeasti myös yksisarvinen, jonka paha kuningas olisi jostain syystä adoptoinut ja kasvattanut ihmisenä.
Ihmishahmoista Schmendrick saa eniten huomiota osakseen ja on ihan toimiva hahmo, mutta Molly jää selkeästi taka-alalle. Minulle yksi elokuvan vahvimmista kohtauksista oli Mollyn ja Amalthean ensitapaaminen. Tarujen mukaanhan yksisarviset viihtyivät nuorten neitsyiden luona, mutta Molly näkee haaveidensa yksisarvisen vasta elämään kyllästyneenä aikuisena ja itkien kiroaa Amaltheaa, samalla häveten itseään. Tämän vahvan aloituksen jälkeen Molly pyörii kuitenkin vain taustalla.
Haikealla teemalla jatketaan myös musiikin kanssa. Elokuvan nimikkokappale, Jimmy Webbin säveltämä ja American esittämä The Last Unicorn, on yksinkertaisuudessaan upea ja kauniisti sanoitettu. En pysty kuuntelemaan kappaletta ilman, että kyyneleet uhkaavat tulla silmiin. Loput tylsähköistä ja toisiinsa sekoittuvista lauluista eivät jääneet mieleeni. Amalthean ihmismuodossa laulama kappale kuulostaa jopa hävettävän tönköltä, vaikka aihe onkin mielenkiintoinen hahmon yrittäessä muistaa elämäänsä yksisarvisena.
Animointityyli on erittäin kaunista ja muistutti minua paljon Disneyn Prinsessa Ruususesta. Tyyli kuitenkin vaikuttaa jakavan mielipiteitä, monen mielestä hahmot ovat ilmeettömiä ja liikkuvat epäluontevasti. En huomannut tälläistä ollenkaan. Japanilaiset animaattorit tuovat oman mausteensa länsimaiseen tarinaan, kiinnitin heti huomiota kuinka esimerkiksi pikaisesti ruudulla esiintyvä lohikäärme oli selkeästi aasialaistyylinen. Amalthea on kummassakin muodossaan erittäin kaunis ja huomiotaherättävä hahmo, mutta harmittavasti ihmiset tuppaavat olemaan rumia pottunokkia. Taustat ovat yksityiskohtaisia ja välillä näytetään keskiaikaisen näköisiä komeita seinävaatteita. Ulkoisesti elokuvassa on hyvin vähän valittamisen aihetta.
Elokuva on harmillisen lähellä mestariteosta, mutta epätyydyttävät tai keskenjääneet juonenkäänteet, sekä tarinankuljetuksen välillä liiallinen flegmaattisuus pudottavat pisteitä rankasti. Tarinassa, animoinnissa ja musiikissa olisi kyllä todella vahvoja osia hienoon palapeliin, mutta kokonaisuus ei vaan toimi toivotusti. Suosittelen kuitenkin elokuvaa lämpimästi, mutta nuorimmat katsojat tuskin saavat siitä paljoa irti. Elokuva pitää sitkeästi kiinni unenomaisesta, haikeasta tunnelmastaan ja vaikka yksisarviset saadaankin vapautettua on lopetus silti katkeransuloinen.
TÄHDET: ***1/2
