Exodus: Gods and Kings

NIMI: Exodus: Gods and Kings
VUOSI: 2014
OHJAAJA: Ridley Scott
KÄSIKIRJOITUS: Adam Cooper, Bill Collage, Jeffrey Caine, Steven Zaillian
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Joel Edgerton, Ben Kingsley, John Turturro, Ben Mendelsohn
IKÄSUOSITUS: 12

Exodus on yksi Ridley Scottin historiallisista eepoksista. Scott aikoinaan elvytti henkiin kulahtaneen swords and sandals -genren Gladiaattori -mestariteoksellaan. Valitettavasti hän ei ole sittemmin päässyt samalle tasolle historiallisten elokuviensa kanssa ja vaikka Exodus onkin näyttävä tapaus se jää harmittavan keskinkertaiseksi. Elokuva perustuu Raamatun tapahtumiin ja vaikka sen ote onkin varsin realistinen on mukana paljon yliluonnollisuuksia, minkä vuoksi elokuva päätyy minulla historiallisesta pohjastaan huolimatta fantasialokeroon. Heti alkuun pitää sanoa, ellei sitä jo tuosta fantasiaheitosta huomannut, että olen pakana-ateisti. Uskonnolliset aiheet nostavat helposti verenpainettani. Exodus kuitenkin sisältää hyvin paljon tervettä uskontokritiikkiä, eikä siitä löydy mustavalkoista vastakkainasettelua. Elokuva on hyvin ateistiystävällinen katselukokemus, mutta tämän vuoksi se sai nuivan vastaanoton kristityiltä katsojilta.

Elokuva sijoittuu Muinaiseen Egyptiin, noin 1300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Faaraon poika Ramses (Joel Edgerton) ja hänen uskollinen ystävänsä ja pätevä sotamies Mooses (Christian Bale) ovat kasvaneet yhdessä kuin veljekset. Heti alussa käy selväksi, että Mooses on pätevämpi johtaja, mutta hänellä ei ole tarvittua kuninkaallista verta suonissaan. Isänsä kuoleman jälkeen Ramsesista tulee faarao ja samoihin aikoihin Mooses saa kuulla heprealaisilta orjilta uutta tietoa oikeasta syntyperästään ja vaikuttaa, että itse Jumalalla olisi tehtävä Moosekselle. Tämä tehtävä asettaa Mooseksen ja Ramseksen vastakkain Mooseksen aikoessa kuljettaa satojatuhansia orjia Egyptistä Kaanaanmaalle vapauteen.

Elokuvan suurin ongelma on sen pitkäpiimäisyys. Etenkin alkupuoli laahaa pahasti, vaikka sen pitäisi olla juuri se osa, joka nappaisi katsojan rautaisella otteella mukaansa. Elokuva on yksinkertaisesti liian pitkä, siinä on paljon turhalta tuntuvaa materiaalia ja leikkaaja olisi saanut olla ahkerampi. Elokuva korottaa panoksiaan vasta ensimmäisen tunnin jälkeen. Osa sivujuonista ei vakuuta ollenkaan. Mooseksen pikakelattu romanssi paimentolaisnaisen kanssa ei kiinnostanut ja tuntui pinnalliselta pakkopullalta. Tietty hengettömyys vaivaa monia hahmoja. Mukana on paljon hyviä näyttelijöitä, joiden lahjakkuus ei kunnolla pääse esille. Sigourney Weaverille on nakattu hävettävän mitätön rooli.

Mutta hyvääkin on. Elokuvan historiallisesta tarkkuudesta en osaa sanoa mitään, kun en arkeologi ole, eikä oikeasta exoduksesta ole löytynyt edes tarpeeksi todisteita. Täten en aio nillittää jos joukossa nyt olisi mukana väärän värinen sandaali eri vuosituhannelta. Muinaisiin maisemiin, ihmisten pukeutumisiin, ajan seremonioihin ja arkielämän tapoihin on laitettu erittäin paljon vaivaa, kuten Scottin elokuvissa aina onkin. Egyptiläiset näyttävät erittäin tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta heeboilta, kajaaleista huolimatta. Elokuvassa myös erikoistehosteet, värimaailma ja valaistus toimivat kauniisti, välillä luoden erittäin silmiä hiveleviä kohtauksia.

Elokuvan kiinnostavin aspekti on sen kyyninen suhtautuminen uskontoihin. Sekä egyptiläisten omat uskomukset että kristinusko saavat näpäytyksiä. Jumala ilmestyy Moosekselle silloin tällöin kryptisesti puhuvan pienen pojan muodossa ja nämä näyt voivat hyvinkin olla vain Mooseksen omia hallusinaatioita. Jumala suojelee Moosesta ja orjia, mutta katkeralla hinnalla, eikä tälläistä jumalaa voi mitenkään kutsua armolliseksi tai oikeudenmukaiseksi. Egyptin vitsaukset on esitetty realistisella otteella. Käy järkeen, että luonnonkatastrofit seuraavat toisiaan, kalojen kuoltua sammakkojen kanta räjähtää käsiin, sammakkojen kuoltua kärpäset lisääntyvät holtittomasti ja kaiken tämän lomassa kotieläimet sairastuvat. Vihoviimeistä vitsausta, jonka aikana jalo Jumala tappaa kaikki egyptiläisten esikoiset ja jättää heprealaisten lapset rauhaan, ei voi kuitenkaan selittää enää luonnollisilla syillä. Myös muita Raamatussa esiintyviä tapahtumia on yritetty esittää mahdollisimman realistisesti. Tälläinen on muun muassa meren jakautuminen kahtia, ja vaikka tämäkin kohtaus toimii yhä luonnollisuuden rajoilla on se ainoa, jossa erikoistehosteita vingutettiin ehkä turhan pitkälle.

Exodus ei valitettavasti ole Egyptin Gladiaattori, mutta se on silti käypä tekele, joka kannattaa tsekata edes kerran, etenkin jos haluaa nähdä astetta uskottavamman näkökulman tästä Raamatun tapahtumasta.

TÄHDET: ***1/2

Equilibrium

NIMI: Equilibrium (joissain maissa Cubic)
VUOSI: 2002
OHJAAJA: Kurt Wimmer
KÄSIKIRJOITUS: Kurt Wimmer, löyhästi perustuen Ray Bradburyn kirjaan Fahrenheit 451
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Sean Bean, Emily Watson, Taye Higgs, Sean Pertwee
IKÄSUOSITUS: 15

Equilibrium on julkaistu Suomessa nimellä Cubic, sekä näytetty myös televisiossa nimellä Cubic - Uuden maailman kapinalliset. En ole koskaan oppinut käyttämään tätä nimeä, joten kirjoitan elokuvasta Equilibriumina.

Equilibrium on hyvin hämmentävä ja yllättävä teos, jonka epäilemättä alunperin vuosia sitten ostin pelkästään ihailemani Christian Balen takia. Jo kansikuvassa päähenkilöt poseeraavat naurettavan coolisti, selkeästi Matrixia matkien. Elokuvaa pidetään yleisesti huonona ja se floppasi myös taloudellisesti. Normaalisti olisin siis kiertänyt elokuvan kaukaa, päällepäin mikään ei siinä kiinnostanut minua. Olen tähän mennessä nähnyt elokuvan jo monta kertaa ja harmittavasti en enää muista mitä ajattelin ensimmäisellä katselukerralla. Tästä Matrix-wannabesta on muodostunut yksi suosikkielokuvistani. Se on hyvin hämmentävä kokonaisuus todella hölmöä ja äärimmäisen epärealistista toimintaa, mutta siinä on myös paljon erittäin hyvin toteutettuja ideoita, joiden ansiosta elokuva on mielestäni melkoinen, kenties vahingossa syntynyt mestariteos. Tiedän tämän vaativan perusteluja. Koetan avata kantaani arvostelun edetessä.

Elokuva sijoittuu hyvin hajuttomaan ja mauttomaan Kolmannen maailmansodan jälkeiseen tulevaisuuteen. Librian valtiossa jokainen ihminen on äärimmäisen kurin alla ja joutuu käyttämään tunteet tukahduttavaa lääkitystä. Lemmikit, taide, ja yksilölliset vaatteet ovat kiellettyjä. Vahvoja tunteita pidetään perimmäisenä syynä sotimiselle ja muulle väkivaltaiselle toiminnalle. Koko valtion hierarkian ylimpänä on vain Isänä tunnettu mieshenkilö (Sean Pertwee), jonka isänmaallisia ja mieltä ylentäviä aivopesujorinoita näytetään kansalaisille jatkuvalla syötöllä. Maan alla elää tunnerikollisten vastarintaliike, joka ei suostu elämään robottimaista työmuurahaisen elämää, ja näitä vastaan kamppailee valtion Tetragrammaton -osasto, joka koostuu pitkälle kamppailukoulutetuista "papeista". Tarkemmin sanottuna papeille on opetettu fiktiivistä "gun kataa", kamppailulajia, jossa itse liikutaan mahdollisimman vähän ja käytetään aseita ja itämaisia kamppailuliikkeitä yhtä aikaa.

Yksi näistä papeista on John Preston (Christian Bale), papiston priimus, joka on aikaisemmin ilmiantanut jopa oman vaimonsa tunnerikollisena ja ilmeettä saattanut hänet teloitettavaksi. Hänen kollegansa Errol Partridge (Sean Bean) alkaa käyttäytymään omituisesti ja Preston löytää hänet salaa lukemassa runoja. Preston teloittaa pitkäaikaisen työkaverinsa, mutta tapaus jää jäytämään hänen mieltään ja hän päätyy lopettamaan lääkkeiden käytön. Prestonin matka ihmisyyteen ja lopulta koko valtion nujertamiseen alkaa.

Elokuvan näyttävin ja harhauttavin elementti on ehdottomasti sen taistelut. Nämä kohtaukset ovat auttamattoman pöljiä, mutta mielestäni elokuva vaikuttaa tietävän niiden olevan pöljiä. Elokuvan henkilöt ovat aina vakavia eivätkä riko rooliaan, mutta esimerkiksi kohtauksien taustaelementit voivat joskus antaa ymmärtää ettei elokuvaa ole aivan tosissaan tehty. Olivatpa taistelut kieli poskella tehtyjä tai eivät, ovat ne ehdottomasti äärimmäisen viihdyttäviä jos niihin osaa suhtautua huumorilla. Preston lahtaa kymmenittäin aseistettuja virkailijoita yhtä aikaa tuosta vain, näyttäen aina coolilta sitä tehdessään. Helppoa kuin heinänteko. Hyvän käsityksen elokuvan övereistä toimintaosuuksista saa tästä musiikkivideosta. Lopputaistelu, jossa Preston ja vihoviimeinen pahis ovat kumpikin aseistettuja mutta mäiskivät toisiaan taisteluliikkeillä ja ampuvat toisiaan ohi lähietäisyydeltä on ehdottomasti yksi idioottimaisimmista taisteluista, mitä olen valkokankaalla koskaan nähnyt.

Mutta toimintaosuudet ovat todellakin harhauttavia, sillä katsoja helposti keskittyy vain niiden hölmöyteen, ja tarinaa eteenpäin vievät kohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle. Equilibriumissa on yllättävän hyvin toteutettu sanoma. Intensiivinen ja paljon katseellaan kommunikoiva Bale tekee täydellisen roolisuorituksen Prestonina, joka on aluksi täysin kylmä ja ammattimainen tappokone. Siinä missä kollegansa siteerasi mahtipontisesti runoja osoituksena inhimillisyydestään Prestonin matka tunteisiin on hienovaraisesti ja kiinnostavasti toteutettu. Toki hänelläkin on suuri hetkensä katsoessaan, siis oikeasti ajatuksella katsoessaan auringonlaskua, mutta hänen lasten kengissä olevaa tunneprosessiaan näytetään myös kauniin leikkisällä ja harmittomalla tavalla; ensimmäistä kertaa hän nauttii kaiteen viileydestä kätensä alla, sekä näpräilee toimistopöytänsä esineitä. Tunteet ja ihmisyys koostuvat niin suurista kuin pienistä asioista, joita Preston pystyy vasta nyt arvostamaan tai ylipäänsä edes huomaamaan. Taisteluissa Preston on täydellinen Gary Stu, mutta nämä pienet hetket tekevät hänestä miellyttävän ja tietyllä tapaa haavoittuvaisen oloisen hahmon, josta on helppo pitää. Elokuvan aikana huomaa monen muunkin jättäneen lääkkeet väliin, ja joillakin lääkityillä silti nousevat tunteet selkeästi pintaan. Pitkin elokuvaa ripotellaan myös vihjeitä maailman menneisyydestä ja valtion pyörittämiseen liittyvistä mekaniikoista, jotka ainakin itselleni ovat hyvin kiinnostavia.

Elokuva on myös hyvin kuvattu. Usea kohtaus yksinkertaisesti näyttää helvetin hyvältä, enkä nyt tarkoita erikoistehosteita ja lavasteita (jotka toki ovat kiitettävän näköisiä vaikkei budjetti varmasti ole ollut kovin suuri), vaan sitä miten kameraa kuljetetaan ja niin edelleen. Esimerkiksi pidän kohtauksesta, jossa lääkityksen jo lopettanut Preston on yksin tutkimassa vastarintaliikkeen jäsenen huonetta, johon on kerätty kaikenlaisia kiellettyjä esineitä. Preston laittaa vanhan LP-soittimen päälle ja tutkiskelee samalla krääsää. Hetki, jolloin musiikki rekisteröityy miehen korviin ja aivoihin ja tunteisiin näkyy hänen silmistään ja jälleen kerran olen aivan hämilläni miten näin paska elokuva voikaan olla näin hyvä. Tämä elokuvahan on kiehtovampi kuin Mona Lisan hymy. Puvusto on myös kiitettävästi toteutettu, papit ja heidän käskyläisensä pukeutuvat varsin natsimaisesti ja olen hyvin ihastunut etenkin loppupuolella esiintyvään Prestonin vitivalkoiseen ja juhlalliseen pukuun.

Miten tässä elokuvassa voi ollakaan näin paljon hienosti toteutettuja ideoita ja kohtauksia, jos se on täyttä roskaa? No siten, ettei se suinkaan ole paska, tai täyttä roskaa, mutta lopputulos on erittäin hämmentävä sekoitus purkkaviihdettä ja laatua, jolloin elokuvasta voi olla vaikea muodostaa yhtenäistä mielipidettä. Koska elokuvan typerimmätkin tempaukset ovat mielestäni äärimmäisen viihdyttäviä ja hauskoja voin antaa sille paljon anteeksi. Equilibrium kuuluu ehdottomasti suosikkeihini, johon tuskin koskaan kyllästyn.

TÄHDET: ****