Snow Prince

NIMI: Snow Prince - Forbidden Love Melody (スノープリンス 禁じられた恋のメロディ)

VUOSI: 2009
OHJAAJA: Joji Matsuoka
KÄSIKIRJOITUS: Kawano Emi, Kundō Koyama, perustuen Marie Louise de la Raméen tarinaan
PÄÄOSISSA: Shintaro Morimoto, Marino Kuwashima, Tadanobu Asano
IKÄSUOSITUS: -

Japanilainen Snow Prince pohjautuu löyhästi Marie Louise de la Raméen (tunnettu myös nimellä Ouida) tarinaan The Dog of Flanders, joka on jostain syystä erityisen suosittu Japanissa. Koirafanit joutuvat kuitenkin pettymään, sillä tämä ei ole varsinaisesti koiraelokuva, kansissa ja julisteissa poseeraavasta akitasta huolimatta. Koira, jonka vuoksi minäkin tietenkin katsoin elokuvan, jää harmittavan pieneen rooliin, mutta noin muuten elokuva oli mielestäni erittäin onnistunut.

Elokuvan alku sijoittuu nykyaikaan, jolloin vanhempi rouva saa mystisen kirjeen, jossa kerrotaan hänen menneisyydestään. Elokuvan varsinainen tarina kerrotaan takaumina, sijoittuen vuoteen 1939. Köyhä, isoisänsä luona asuva ja muiden oppilaiden kiusaama poika Sota haaveilee taiteilijan urasta. Hänen ystävänsä Sayo on hyvätuloisen perheen tyttö, jonka isä ei arvosta kuinka hänen tyttönsä viettää aikaa köyhän pojan kanssa. Eräänä päivänä lapset todistavat miehen hakkaavan kuormajuhtana toimivaa koiraansa, joka kuolee uupumukseen. Kuolleella koiralla oli kuitenkin ollut pentu, jonka mies hylkää ja jonka lapset adoptoivat. Pennun nimeksi tulee Chibi ja se jää Sotalle asumaan. Kun kaupunkiin saapuu kiertävä sirkus Sotan isoisä varoittaa ettei hän voisi missään nimessä mennä sinne. Lapset tietenkin hiipivät sirkukseen silti ja tutustuvat mysteeriseen klovniin, joka on jostain syystä erityisen kiinnostunut Sotasta. 

Snow Prince on hidastempoinen ja lämminhenkinen kurkistus muutamien ihmiskohtaloiden elämään. Melko pitkästä pituudestaan huolimatta elokuva ei missään vaiheessa pitkästytä, vaikka mitään maailmaa mullistavia juonenkäänteitä ei tapahdukaan. Kyseessä on vain rauhallinen kokemus, joka koskettaa syvältä astumatta liiallisen melodraaman ansaan. Aikakausi on saatu kuvattua autenttisen oloisesti ja taustat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Myös värimaailma ja ruudun tietty utuisuus etenkin sisätiloissa tukevat rauhallista tunnelmaa ja mennyttä aikakautta. Paljolti lapsien näkökulmasta kuvattu elokuva onnistuu myös tekemään joistain kohtauksista todella maagisia, kuin ihmettelevän lapsen silmillä nähtyinä.

Hahmot ovat onneksi realistisia, eikä kestään tehdä koomisen pahaa henkilöä. Esimerkiksi Sayon isästä olisi helposti voitu tehdä pelkästään ilkeä ja ylimielinen snobi, joka ylenkatsoo köyhiä ihmisiä, mutta hänenkin näkökulmaa on helppo ymmärtää sillä hän ajattelee tyttärensä parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä, ja välillä valitsemme väärin, eikä se automaattisesti tee kestäkään huonoa ihmistä. Ainoastaan Sotan isoisä jäi mielestäni vähän liian yksiulotteiseksi hahmoksi ollen aina korostetun viisas ja hyvämielinen. Todentuntuisiin ja elämänmakuisiin hahmoihin on helppo kiintyä. Ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli Tadanobu Asanon erittäin karismaattisesti esittämä sirkuspelle, joka oli jokaisessa kohtauksessaan magneettinen ja välitti ristiriitaisia tunteitaan katsojalle onnistuneesti.

On elokuvassa huonojakin puolia. Kuten jo alussa mainitsin, siinä esiintyvä koira jää todella minimaaliseen rooliin ja loppujen lopuksi juonen kannalta ei olisi ollut väliä vaikkei koiraa olisi ollut mukana ollenkaan. Koska elokuvaa on kuitenkin selkeästi markkinoitu osittain koiran avulla ja koska se perustuu tunnettuun koiratarinaan, on moni katsoja varmasti ollut pettynyt lopputulokseen. Koiralle olisi helposti voitu keksiä jokin pieni, mutta tärkeä kohtaus, joka olisi kuljettanut tarinaa eteenpäin. Yksikin kohtaus, jonka vain koira olisi voinut saada aikaan, olisi antanut koiralle kelvon syyn olla mukana tarinassa ja siten myös elokuvan markkinoinnissa. Esimerkiksi Sayo ja Sota olisivat voineet ystävystä koiranpennun löytämisen ansiosta, mutta he viettivät aikaa yhdessä jo ennen koiraa.

Hyvin hämmentävästi Sota ja isoisänsä eivät käytä isoa koiraa edes apuna kuormien viennissä kaupunkiin, vaikka koira valjastetaan kärryn viereen. Kärryn vieressä koira ei kuitenkaan vedä ja monessa kohtauksessa olin todella turhautunut, kun pikkulapsi tai vanha ukko hikipäissään vetivät kärryä, samalla kun heidän voimakas koiransa vain laiskotteli vieressä. Ymmärrän, että näiden ihmisten hyvyyttä on ehkä haluttu korostaa tällä, mutta eihän tässä järjestelyssä ole mitään järkeä ja nyt koiralla ei ole yhtään mitään järkevää roolia tarinassa.

Ihmettelen kyllä miten penseitä arvosteluja Snow Prince on saanut osakseen. Minusta tässä oli lähes kaikki palikat kohdallaan ja elokuva osasi vetää juuri oikeista naruista, jotta minäkin kylmä jäärä kaivoin nenäliinat esille. Pehmeällä otteella se onnistui muistuttamaan minua elämän kauneudesta, hauraudesta ja viattomuudesta, ilman, että meno olisi missään vaiheessa tuntunut liian imelältä tai teennäiseltä. Aasialaisilla näyttelijöillä on välillä tapana näytellä hyvin teatraalisesti, mikä on länsimaalaiselle katsojalle vieraannuttavaa. Snow Princessä tätä ei kuitenkaan esiintynyt, vaan näyttelytyö oli sopivan hienovaraista ja myös lapset näyttelivät kelvollisesti.

TÄHDET: ****1/2

The Cell

NIMI: The Cell
VUOSI: 2000
OHJAAJA: Tarsem Singh
KÄSIKIRJOITUS: Mark Protosevich
PÄÄOSISSA: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D'Onofrio
IKÄSUOSITUS: 18

Olin aikaisemmin nähnyt ohjaaja Tarsem Singhin The Fall -elokuvan, joka oli sekä ulkoisesti että sisällöllisesti upea kokemus, eikä sitä turhaan kutsuta maailman kauneimmaksi elokuvaksi. En pysty tekemään mitään top kymppejä tai edes top satasia lempielokuvistani, mutta The Fall on kuitenkin siellä todella korkealla jossain... The Cell sen sijaan on Singhin ensimmäinen elokuvaohjaus, joka on synkkä kauhutrilleri, jossa on fantasia- ja scifi-elementtejä. Vähän jännitin olivatko odotukseni liian korkealla ja joutuisinko pettymään.

Jennifer Lopezin esittämä lasten psykiatri Catherine on jo pitkän aikaa testaillut uutta kokeellista hoitomuotoa koomassa olevaan lapseen. Lääkkeiden ja futurististen laitteiden ansiosta Catherine voi vierailla koomassa olevan henkilön mielessä ja yrittää auttaa lasta palaamaan takaisin elävien kirjoihin. Toistaiseksi haluttua tulosta ei ole saavutettu. Toisaalla sarjamurhaaja Carl Stargher saadaan viimein kiinni, mutta vajoaa (tietenkin) koomaan. Mies on rakentanut huoneita, joissa on ajastimella hukuttanut ja videokuvannut naisia. Vielä yksi yhä elävä uhri on kateissa ja hänet pitää löytää ennen kuin huone täyttyy vedellä. Catherine palkataan etsimään vihjeitä sarjamurhaajan mielestä, joka tietenkin menee hyvin pian pieleen. Murhamiehen ajatukset ovat hyvin erilaisia kuin viattoman pikkupojan.

Asetelma on mielenkiintoinen ja Tarsem Singhin mahtipontinen visuaalinen puoli sopii kuin nyrkki silmään unimaailmoihin, joissa realistisuudella ei ole enää merkitystä. Kuten odotettua, murhamielen ajatukset ovat todella groteskeja, mutta myös kauniita. Muutamassa kohdassa mielestäni ylitettiin hyvän maun raja ja ruudun näkymät olivat vähän kömpelön rujoja - shokkia shokin vuoksi - mutta onneksi suureksi osaksi leffan kuvakieli on aidosti kiehtovaa ja omaperäistä, eikä pari vähän ylimenevää kohtaa haittaa. Sitkeän ahdistava tunnelma on saatu luotua täydellisesti. Jo ohjaajan ensimmäisestä elokuvasta pääsee näkemään hänellä olevan oma vahva visio. Tosi hienoa, että hän on päässyt ilmeisesti hyvin vapaasti toteuttamaan sitä ja tämä elokuva on jopa ollut taloudellinen menestys.

Unenomaisista visioista huolimatta elokuvan juoni on onneksi hyvin selkeää seurattavaa. Juoni on ehkä turhan ennalta-arvattava, sillä osasin aavistaa juonenkäänteet jo hyvin etuajassa ja ehkä loppujen lopuksi näin hienosta konseptista ei saatu ihan kaikkea irti. Ilman fyysisen maailman rajoitteita mielen maailmassa mikä tahansa olisi mahdollista, silti tarina on ehkä hieman turvallinen ja olisin odottanut päähenkilöiden kokevan suurempia henkisiä haasteita. Kerta he sukeltavat pelottavan hemmon mieleen odotin, että sankariemme suurimpia pelkoja ja salaisuuksia kaiveltaisiin myös esille. Näin ei oikeastaan käynyt.

Tämä kohtaus on selkeästi toiminut inspiraationa Hannibal tv-sarjan eräälle kuolemalle.

Elokuvan hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, tosin mitään loistohetkeä en keneltäkään pannut merkille. Jennifer Lopezin valintaa kauhutrillerin pääosaan on jonkin verran kritisoitu, mutta hän on täysin pätevä roolissaan. Harmittavasti hänen hahmonsa jää vaille lisäsyvyyttä. Eniten syvyyttä saakin murhamies Carl, Catherinen löytäessä hänen mielen perukoilla yhä elävän pikkupoikaversion miehestä itsestään. Kenties nuori Carl on yhä mahdollista pelastaa jollain tavoin. Elokuvassa nähdään välähdyksiä murhaajan hirveään lapsuuteen ja näitä onneksi ei näytetä liian kauan, vain pelkkinä ohikiitävinä hetkinä. Liikaa ei saa paljastaa, eikä elokuva onneksi unohda missään vaiheessa Carlin olevan oikeasti hirviö, eikä vain uhri.

Loppu on oikein kaunis ja tyydyttävä.

Suosittelen The Celliä lämpimästi kenelle tahansa, joka haluaa elokuvan olevan mieleenpainuva kokemus, eikä pelkää pientä gorea. Se ei onnistunut liikuttamaan minua läheskään yhtä paljon kuin The Fall, eikä se minusta ollut ulkoisestikaan yhtä upea, mutta todella laadukas teos on kuitenkin kyseessä. Juonta on helppo seurata, joten ei tätä mielestäni voi millään haukkua tekotaiteelliseksi. Elokuvaa on jonkin verran syytetty tästä, mutta en millään voi olla samaa mieltä. Sen idea olisi yhä todella kiinnostava vaikka siinä käytetty kuvakieli olisi perinteisempää - onneksi ei ole.

TÄHDET: ****

Loup

NIMI: Loup
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Nicolas Vanier
KÄSIKIRJOITUS: Nicolas Vanier, Ariane Fert
PÄÄOSISSA: Nicolas Brioudes, Pom Klementieff, Vantha Talisman, Min Man Ma
IKÄSUOSITUS: 8

Nicolas Vanier on niittänyt mainetta kirjoittamalla ja ohjaamalla luontoaiheisia kirjoja ja elokuvia. Olin aikaisemmin nähnyt hänen ohjaamansa Viimeisen ansastajan (Le Dernier Trappeur), joka oli upea pseudodokumentti Kanadan erämaassa elävästä pariskunnasta, ja josta on muodostunut yksi suosikeistani luontoelokuvien saralla. Olin myös nähnyt hänen ohjaamansa version Belle & Sebastianista, joka oli muistaakseni ihan ookoo muttei sen enempää jäänyt mieleeni. Loupia ei ilmeisesti ole julkaistu Suomessa, en ainakaan googlettelulla löytänyt mitään suomijulkaisuun viittaavaa. Selailin elukkaleffoja Amazonin ihmeellisessä maailmassa ja ohjaajan huomattuani päätin laittaa leffan kokeiluun.

Päähenkilö Serguei on siperialaisen, poroja elinkeinonaan kasvattavan klaanin jäsen. 16-vuotias poika saa suuren kunnian ja vastuun vahtia klaanin puolivillejä poroja niiden vaeltaessa kesäisin taigalla vapaina. Sudet ovat porojen suurin uhka. Kun Serguei päätyy vastakkain naarassuden kanssa hän ei pystykään ampua sitä. Naaraalla on pentuja ja Serguei heltyy. Pojan ja susien välille muodostuu ystävyys, jonka Serguei yrittää pitää klaaniltaan salassa. Kesällä susilla on muutakin syötävää kuin porot, mutta talven tullessa Sergueilla on yhä vaikeampaa estää niitä metsästämästä poroja ja pitää niitä salassa muilta. Pentujen kasvaessa suuriksi susiksi suurilla ruokahaluilla on Serguei vaikeiden valintojen edessä.

Elokuvan alkuperäiskieli on ranska. Siperialaiset poropaimenet vetämässä ranskaa ei sopinut korvilleni ollenkaan ja ilmeisesti elokuvan enkkudubbaus on jotain aivan hirvittävää slangivääntöä. Suosittelen siis katsomaan elokuvan ranskaksi enkkuteksteillä, vaikka tämäkään ei tunnu luontevalta. Hahmojen dialogi on myös vähän turhan kliseistä ja mielikuvituksetonta. Hahmot ovat myös hyvin yksiulotteisia, vähäeleisiä ja ennalta-arvattavia.

Elokuvan tähdiksi nousevat ehdottomasti sen upea luonto ja eläimet. Elokuva on kuvattu paikan päällä Siperiassa, joten maisemat ovat tarinalleen täysin autenttisia ja varmasti hivelevät suomalaisten katsojien silmiä. Porojen kasvatus voi myös olla samaistuttava aihe. Susina esiintyvät oikein hyvin koulutetut koirasudet, jotka saavat paljon ruutuaikaa ja esiintyvät näyttelijäeläimelle vaativissa kohtauksissa. Serguei nimeää jokaisen sutensa ja niiden yksilöllisiä eroja näytetään hieman, mutta susien ja pojan suhde jää loppujen lopuksi vähän liian hutaistuksi. Susiemo tottuu pesän luona norkoilevaan poikaan, mutta en täysin vakuuttunut siitä mikä sai aikuiset sudet kiintymään ja seuraamaan poikaa. Minua oikeastaan hämmensi miten Serguei ei missään vaiheessa tainnut lahjoa susia ruualla, vaikka helpoin reitti eläimen sydämeen käy vatsan kautta.

Elokuva sijoittuu nykyaikaan, mikä on oikein hyvä ratkaisu. On mielenkiintoista miten yhä tänä päivänä on ihmisiä, jotka elävät tällä tavoin. Siperialaisen alkuperäiskansan arkisia touhuja on kiehtovaa seurata. Elokuvassa kyllä vihjataan modernin sivilisaation olevan vaanimassa Serguein klaaninkin nurkan takana, mutta mitään miljoona kertaa nähtyä jalot villit vs paha sivistys vääntöä ei onneksi nähdä. Elokuva on mukavan realistinen eikä sorru moralisoimaan katsojaansa. Eläimet käyttäytyvät eläinten tavoin, ilman suurempia Disney -hetkiä ja turhia lapsellisuuksia. Tarinalle olisi helposti voinut valita lopetukseksi kaksi ääripäätä, mutta loppu jatkaa samaa realistista ja vähäeleistä linjaa. Tämä on ehkä heikkous, sillä tarinan vaatimaton loppu ei tyydyttänyt ainakaan minua.

Olisin toivonut Loupiin hivenen lisää särmää ja dramatiikkaa. Nyt elokuva on välillä hieman pitkäveteinen ja riskitön. Se on kuitenkin upealta näyttävä, klassinen erämaaseikkailu, joka varmasti ilahduttaa genren ystäviä. Vanierin aikaisemman Viimeisen ansastajan tasolle se ei yllä.

TÄHDET: ***1/2

Equilibrium

NIMI: Equilibrium (joissain maissa Cubic)
VUOSI: 2002
OHJAAJA: Kurt Wimmer
KÄSIKIRJOITUS: Kurt Wimmer, löyhästi perustuen Ray Bradburyn kirjaan Fahrenheit 451
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Sean Bean, Emily Watson, Taye Higgs, Sean Pertwee
IKÄSUOSITUS: 15

Equilibrium on julkaistu Suomessa nimellä Cubic, sekä näytetty myös televisiossa nimellä Cubic - Uuden maailman kapinalliset. En ole koskaan oppinut käyttämään tätä nimeä, joten kirjoitan elokuvasta Equilibriumina.

Equilibrium on hyvin hämmentävä ja yllättävä teos, jonka epäilemättä alunperin vuosia sitten ostin pelkästään ihailemani Christian Balen takia. Jo kansikuvassa päähenkilöt poseeraavat naurettavan coolisti, selkeästi Matrixia matkien. Elokuvaa pidetään yleisesti huonona ja se floppasi myös taloudellisesti. Normaalisti olisin siis kiertänyt elokuvan kaukaa, päällepäin mikään ei siinä kiinnostanut minua. Olen tähän mennessä nähnyt elokuvan jo monta kertaa ja harmittavasti en enää muista mitä ajattelin ensimmäisellä katselukerralla. Tästä Matrix-wannabesta on muodostunut yksi suosikkielokuvistani. Se on hyvin hämmentävä kokonaisuus todella hölmöä ja äärimmäisen epärealistista toimintaa, mutta siinä on myös paljon erittäin hyvin toteutettuja ideoita, joiden ansiosta elokuva on mielestäni melkoinen, kenties vahingossa syntynyt mestariteos. Tiedän tämän vaativan perusteluja. Koetan avata kantaani arvostelun edetessä.

Elokuva sijoittuu hyvin hajuttomaan ja mauttomaan Kolmannen maailmansodan jälkeiseen tulevaisuuteen. Librian valtiossa jokainen ihminen on äärimmäisen kurin alla ja joutuu käyttämään tunteet tukahduttavaa lääkitystä. Lemmikit, taide, ja yksilölliset vaatteet ovat kiellettyjä. Vahvoja tunteita pidetään perimmäisenä syynä sotimiselle ja muulle väkivaltaiselle toiminnalle. Koko valtion hierarkian ylimpänä on vain Isänä tunnettu mieshenkilö (Sean Pertwee), jonka isänmaallisia ja mieltä ylentäviä aivopesujorinoita näytetään kansalaisille jatkuvalla syötöllä. Maan alla elää tunnerikollisten vastarintaliike, joka ei suostu elämään robottimaista työmuurahaisen elämää, ja näitä vastaan kamppailee valtion Tetragrammaton -osasto, joka koostuu pitkälle kamppailukoulutetuista "papeista". Tarkemmin sanottuna papeille on opetettu fiktiivistä "gun kataa", kamppailulajia, jossa itse liikutaan mahdollisimman vähän ja käytetään aseita ja itämaisia kamppailuliikkeitä yhtä aikaa.

Yksi näistä papeista on John Preston (Christian Bale), papiston priimus, joka on aikaisemmin ilmiantanut jopa oman vaimonsa tunnerikollisena ja ilmeettä saattanut hänet teloitettavaksi. Hänen kollegansa Errol Partridge (Sean Bean) alkaa käyttäytymään omituisesti ja Preston löytää hänet salaa lukemassa runoja. Preston teloittaa pitkäaikaisen työkaverinsa, mutta tapaus jää jäytämään hänen mieltään ja hän päätyy lopettamaan lääkkeiden käytön. Prestonin matka ihmisyyteen ja lopulta koko valtion nujertamiseen alkaa.

Elokuvan näyttävin ja harhauttavin elementti on ehdottomasti sen taistelut. Nämä kohtaukset ovat auttamattoman pöljiä, mutta mielestäni elokuva vaikuttaa tietävän niiden olevan pöljiä. Elokuvan henkilöt ovat aina vakavia eivätkä riko rooliaan, mutta esimerkiksi kohtauksien taustaelementit voivat joskus antaa ymmärtää ettei elokuvaa ole aivan tosissaan tehty. Olivatpa taistelut kieli poskella tehtyjä tai eivät, ovat ne ehdottomasti äärimmäisen viihdyttäviä jos niihin osaa suhtautua huumorilla. Preston lahtaa kymmenittäin aseistettuja virkailijoita yhtä aikaa tuosta vain, näyttäen aina coolilta sitä tehdessään. Helppoa kuin heinänteko. Hyvän käsityksen elokuvan övereistä toimintaosuuksista saa tästä musiikkivideosta. Lopputaistelu, jossa Preston ja vihoviimeinen pahis ovat kumpikin aseistettuja mutta mäiskivät toisiaan taisteluliikkeillä ja ampuvat toisiaan ohi lähietäisyydeltä on ehdottomasti yksi idioottimaisimmista taisteluista, mitä olen valkokankaalla koskaan nähnyt.

Mutta toimintaosuudet ovat todellakin harhauttavia, sillä katsoja helposti keskittyy vain niiden hölmöyteen, ja tarinaa eteenpäin vievät kohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle. Equilibriumissa on yllättävän hyvin toteutettu sanoma. Intensiivinen ja paljon katseellaan kommunikoiva Bale tekee täydellisen roolisuorituksen Prestonina, joka on aluksi täysin kylmä ja ammattimainen tappokone. Siinä missä kollegansa siteerasi mahtipontisesti runoja osoituksena inhimillisyydestään Prestonin matka tunteisiin on hienovaraisesti ja kiinnostavasti toteutettu. Toki hänelläkin on suuri hetkensä katsoessaan, siis oikeasti ajatuksella katsoessaan auringonlaskua, mutta hänen lasten kengissä olevaa tunneprosessiaan näytetään myös kauniin leikkisällä ja harmittomalla tavalla; ensimmäistä kertaa hän nauttii kaiteen viileydestä kätensä alla, sekä näpräilee toimistopöytänsä esineitä. Tunteet ja ihmisyys koostuvat niin suurista kuin pienistä asioista, joita Preston pystyy vasta nyt arvostamaan tai ylipäänsä edes huomaamaan. Taisteluissa Preston on täydellinen Gary Stu, mutta nämä pienet hetket tekevät hänestä miellyttävän ja tietyllä tapaa haavoittuvaisen oloisen hahmon, josta on helppo pitää. Elokuvan aikana huomaa monen muunkin jättäneen lääkkeet väliin, ja joillakin lääkityillä silti nousevat tunteet selkeästi pintaan. Pitkin elokuvaa ripotellaan myös vihjeitä maailman menneisyydestä ja valtion pyörittämiseen liittyvistä mekaniikoista, jotka ainakin itselleni ovat hyvin kiinnostavia.

Elokuva on myös hyvin kuvattu. Usea kohtaus yksinkertaisesti näyttää helvetin hyvältä, enkä nyt tarkoita erikoistehosteita ja lavasteita (jotka toki ovat kiitettävän näköisiä vaikkei budjetti varmasti ole ollut kovin suuri), vaan sitä miten kameraa kuljetetaan ja niin edelleen. Esimerkiksi pidän kohtauksesta, jossa lääkityksen jo lopettanut Preston on yksin tutkimassa vastarintaliikkeen jäsenen huonetta, johon on kerätty kaikenlaisia kiellettyjä esineitä. Preston laittaa vanhan LP-soittimen päälle ja tutkiskelee samalla krääsää. Hetki, jolloin musiikki rekisteröityy miehen korviin ja aivoihin ja tunteisiin näkyy hänen silmistään ja jälleen kerran olen aivan hämilläni miten näin paska elokuva voikaan olla näin hyvä. Tämä elokuvahan on kiehtovampi kuin Mona Lisan hymy. Puvusto on myös kiitettävästi toteutettu, papit ja heidän käskyläisensä pukeutuvat varsin natsimaisesti ja olen hyvin ihastunut etenkin loppupuolella esiintyvään Prestonin vitivalkoiseen ja juhlalliseen pukuun.

Miten tässä elokuvassa voi ollakaan näin paljon hienosti toteutettuja ideoita ja kohtauksia, jos se on täyttä roskaa? No siten, ettei se suinkaan ole paska, tai täyttä roskaa, mutta lopputulos on erittäin hämmentävä sekoitus purkkaviihdettä ja laatua, jolloin elokuvasta voi olla vaikea muodostaa yhtenäistä mielipidettä. Koska elokuvan typerimmätkin tempaukset ovat mielestäni äärimmäisen viihdyttäviä ja hauskoja voin antaa sille paljon anteeksi. Equilibrium kuuluu ehdottomasti suosikkeihini, johon tuskin koskaan kyllästyn.

TÄHDET: ****