Joker: Folie à Deux

NIMI: Joker: Folie à Deux
VUOSI: 2024
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener
IKÄSUOSITUS: 16

Ensimmäisen Joker-elokuvan arvostelu löytyy täältä.

Hittolainen, edellisestä blogitekstistä onkin taas kulunut yli vuosi. Aika vaan hujahtaa vaikkei olisi edes hauskaa. Noh, en lupaile mitään tämän blogin tulevasta aktiivisuudesta, mutta päätin nyt kirjoittaa jotain kun kaverilleni kerroin tästä elokuvasta jo hedelmällisen luonnoksen verran.

Pidin paljon ensimmäisestä Jokerista, mutta se oli täysin itsenäinen teos, joka ei mielestäni mitenkään vaatinut jatko-osaa. Mutta koska leffa tienasi niin perkeleesti vaativat Hollywoodin rahapussit tietenkin toiveuusintaa. Mikäs siinä, voihan jatko-osa onnistuakin. Yleensä elokuvasarjat huononevat osa osalta, mutta onhan niitä poikkeuksia, kuten Terminator 2, Aliens, The Dark Knight ja Ginger Snaps 2, jotka ovat mielestäni esiosiaan huomattavasti parempia. Enkä itse edes vaadi, että jatko-osan pitäisi olla ensimmäistä parempi, kunhan se on yhä laadukas, kiinnostava ja tuo jotain uutta pöytään. En siis kavahtanut ajatusta Jokerin jatko-osasta, enkä edes sitä, että siitä oli päätetty tehdä musikaali! Tämä valinta pikemminkin sai minut uteliaaksi. Ensimmäisiä närkästyneitä arvosteluja oli jo alkanut tulvia nettiin kun menin katsomaan elokuvaa, mutta olin silti neutraalilla fiiliksellä. Valitettavasti pitää myöntää, että elokuva oli pienoinen pettymys.

Edellisessä osassa Arthur Fleck, eli Jokeri, vangittiin. Nyt häntä pidetään vankina keskitysleiriä muistuttavassa vankilassa, jossa vartijat kaltoinkohtelevat häntä. Arthurin oikeudenkäynti lähestyy, ja koska hän oli murhannut viisi ihmistä on todennäköistä, että hänelle annetaan kuolemantuomio. Toivoa tuo kuitenkin Lee/Harley (Lady Gaga), selvästi myös mielenterveysongelmainen laulua harrastava nainen, joka ihannoi Jokeria ja haluaa auttaa häntä karkaamaan kanssaan. Hyvin paljon aikaa vietetään joko ankeassa vankilassa tai vain marginaalisesti vähemmän ankeassa oikeussalissa.

Jo ennen ilmestymistään elokuvan puhuttavin elementti on ollut sen musikaaligenre. Lauluja todellakin on paljon, liikaakin, mutta mielestäni ne sulautuivat hyvin mukaan. Joidenkin arvostelujen mukaan musikaalinumerot ovat irrallisia ja eivät tue tarinaa, mutta olen tästä aivan eri mieltä. Jokainen laulu liittyi suoraan tarinan juonenkäänteisiin tai toi esille hahmon silloisia tunteita. On kuitenkin täysin oikeutettua kyseenalaistaa oliko näitä asioita pakko tuoda esille laulun muodossa. Mikään lauluista ei aiheuttanut minussa myötähäpeää tai ärsytystä, mutta ei myöskään suurta ihastusta. Lauluja oli yksinkertaisesti liikaa. Oli myös erittäin harmittavaa, että elokuvassa on käytetty jo olemassaolleita vanhoja kappaleita. Harley Quinnin rooliin on saatu superlahjakas laulaja ja lauluntekijä Lady Gaga, joten herättää suurta ihmetystä miksei Gaga ole saanut tehdä elokuvaan täysin uusia ja hänelle sopivia kappaleita.

Gaga on vahva laulaja ja rohkea esiintyjä, mutta elokuva ei yksinkertaisesti anna hänen loistaa. Sekä Gaga että Joaquin Phoenix on ohjattu laulamaan heiveröisellä, käheällä ja taidottomalla äänellä, ja vain harvoin he saavat laulaa täysillä taidoillaan. Ymmärrän mitä tällä on haettu. Hahmojen on haluttu kuulostaa itseltään, ei superstaroilta. Mutta jos elokuvassa on jo realismin nurkkaan heittäviä musikaalinumeroita on silloin parempi heittäytyä fantasian viemäksi kunnolla. Etenkin kun elokuvan tunnelma ja miljöö ovat niin masentavia olisi rohkeasti arjesta irrottelevat laulunumerot erittäin tervetullutta vaihtelua. Ja jos musiikkia tehdään, niin yksinkertaisesti haluaisin artistien kuulostavan niin hyvältä kuin mahdollista. On todella suuri sääli rajoittaa heidän lahjakkuutta. Itse kappaleet ovat myös kaikki unohdettavia ja sulautuvat toisiinsa. Mikään ei erotu erityisemmin. Edes musikaalinumeroiden lavasteissa ja koreografiassa ei ole mitään ikimuistoista. Tämä on suorastaan outoa! Kyllähän Jokerin ja Harleyn kaltaiset kaaottiset hahmot varmasti olisivat synnyttäneet paljon inspiraatiota ja mahtavia ideoita, mutta silti on tyydytty suoraan sanottuna konservatiivisiin esityksiin.
 

Mitä itse tarinaan tulee on juoni suoraa jatkumoa ensimmäisestä elokuvasta. Katsoja varmasti odottaa millä tavoin Jokeri pääsee vartijoiden niskan päälle, karkaamaan vankilasta ja aloittamaan eeppisen romanssin Harleyn kanssa. Joker 2 on katsojien toiveista hyvin tietoinen, eikä vaikuta olevan kovinkaan kiinnostunut antamaan yleisölle heidän haluamiaan asioita, mikä onkin johtanut lukemattomiin vihaisiin arvosteluihin. Heti elokuvan alussa on lyhyt animaatio, jossa Jokeri taistelee omapäistä varjoaan vastaan. Tämä animaatio luo teeman koko elokuvalle. Arthur Fleck on lapsuudestaan asti kaltoinkohdeltu, yhteiskunnan hylkäämä ihminen, joka viimein löysi uutta voimaa itsestään luomalla Jokerin hahmon. Jokeri on kuitenkin hahmo ja Arthur vain ihminen. Alter egon keksiminen ei ole tehnyt hänestä maagisesti hauskempaa, karismaattisempaa tai älykkäämpää. Hän on yhä se sama Arthur. Edellisen elokuvan tapahtumien johdosta hänellä on kuitenkin läjäpäin ihailijoita, jotka pitävät Jokeria idolinaan. Näillä seuraajilla on epärealistisia odotuksia, kuten on myös katsojilla. Elokuva muistuttaa kaikkien idolien olevan lopulta vain ihmisiä, ja miten vahingollista idolien sokea seuraaminen on. Tämä on erittäin kiinnostava teema ja erityisen kiinnostavan siitä tekee se, että se sisältää tervettä kritiikkiä myös katsojia kohtaan, joista moni ihannoi Jokeria ja toivoisi hänen pääsevään uuteen nousuun - vaikka hän on rikollinen!

Joker 2:ssa on todella paljon mielenkiintoisia elementtejä, mutta moni niistä jää epätyydyttäväksi. Esimerkiksi Lady Gagan taitavasti näyttelemä Harley on kiehtova hahmo, jonka motiivit ovat aluksi hyvin mysteerisiä, mutta loppupuolella hän muuttaa mielensä mielestäni liian äkillisesti. Tätä olisi kannattanut pohjustella hieman enemmän. Ulkoisesti elokuva on komeaa katsottavaa, siinä on omanlaisensa harkittu värimaailma ja välillä nokkelia asetelmia, mutta mitään erityisen muistettavaa näkyä ei ole. Kuten jo äsken mainitsinkin, elokuvassa on syvempää näkemystä moraalien suhteen, mutta tässäkin on kyseenalaista miksi elokuva rankaisee Arthuria niin paljon, samalla kun häntä ja muitakin hahmoja erittäin pahasti kohdelleet ihmiset jäävät täysin ilman rangaistusta. Toki oikeassa elämässä harvoin menevät nallekarkit tasan, mutta silti tämä jäi kaihertamaan. Elokuva kärsii ylipituudesta ja siinä on paljon tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut trimmata rankalla kädellä. Hyvin moni kiinnostava elementti jää mielestäni puolitiehen ja latteaksi. Harmi, tässä olisi ollut paljon ainesta suuruuteen, kunhan ainekset olisi jätetty kattilaan porisemaan pidemmäksi aikaa.

Erittäin suurta miinusta elokuva saa minulta sen ylitsepääsemättömästä ankeudesta. Vielä ensimmäisen osan kohdalla tämä oli uutta, etenkin supersankarigenressä. Nyt kuitenkin ahdistavuus on jatkuvaa ja edellistä pahempaa kärsimyspornoa. Arthurin kärsimyksellä suorastaan mässäillään, ja erään kohtauksen kohdalla mietin mikä ihmeen pointti tämän katsomisessa on, etenkin kun tuo kamala kohtaus ei tuonut elokuvaan mitään uutta syvyyttä ja tulevat kohtaukset olisivat pysyneet ennallaan sitä ilmankin. Tuntuu, että tässä on vain haluttu pahoittaa katsojan mieli ja synnyttää kohua. Mikäli katsoja ei ole loppupuolella ehtinyt pahoittaa mieltään on loppuhuipennus lähes taatusti suuri pettymys. Itseäni ei sinänsä harmita se mitä tapahtui, vaan miten se tapahtui. Loppuratkaisu tulee aivan puskan takaa.

Summa summarum: Joker 2 on yhä laadukkaasti tehty elokuva, jossa on taitavaa näyttelytyötä ja omanlaista näkemystä, siinä on uskallettu ottaa riskejä, mutta se on myös hyvin turhauttava kokemus. Ymmärrän miksi se on suututtanut monia. Tällä hetkellä sitä suorastaan vihataan, mutta uskon mielipiteiden tyyntyvän ja osan muuttuvan positiivisiksi ajan kanssa. Elokuva suhtautuu rakastettuun päähenkilöönsä tavalla, jota katsojat eivät odottaneet ja johon he eivät ole tottuneet. Elokuva varmasti herättää paljon ajatuksia ja jää muhimaan katsojien päähän pitkäksi aikaa. Joidenkin ihmisten kohdalla kestää ehkä kauemmin ymmärtää mitä elokuvassa on pohjimmiltaan haettu. On aina hienoa, että elokuva herättää keskustelua. Unohdettavuus on paljon suurempi synti. 

TÄHDET: ***

Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****