Joker: Folie à Deux

NIMI: Joker: Folie à Deux
VUOSI: 2024
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener
IKÄSUOSITUS: 16

Ensimmäisen Joker-elokuvan arvostelu löytyy täältä.

Hittolainen, edellisestä blogitekstistä onkin taas kulunut yli vuosi. Aika vaan hujahtaa vaikkei olisi edes hauskaa. Noh, en lupaile mitään tämän blogin tulevasta aktiivisuudesta, mutta päätin nyt kirjoittaa jotain kun kaverilleni kerroin tästä elokuvasta jo hedelmällisen luonnoksen verran.

Pidin paljon ensimmäisestä Jokerista, mutta se oli täysin itsenäinen teos, joka ei mielestäni mitenkään vaatinut jatko-osaa. Mutta koska leffa tienasi niin perkeleesti vaativat Hollywoodin rahapussit tietenkin toiveuusintaa. Mikäs siinä, voihan jatko-osa onnistuakin. Yleensä elokuvasarjat huononevat osa osalta, mutta onhan niitä poikkeuksia, kuten Terminator 2, Aliens, The Dark Knight ja Ginger Snaps 2, jotka ovat mielestäni esiosiaan huomattavasti parempia. Enkä itse edes vaadi, että jatko-osan pitäisi olla ensimmäistä parempi, kunhan se on yhä laadukas, kiinnostava ja tuo jotain uutta pöytään. En siis kavahtanut ajatusta Jokerin jatko-osasta, enkä edes sitä, että siitä oli päätetty tehdä musikaali! Tämä valinta pikemminkin sai minut uteliaaksi. Ensimmäisiä närkästyneitä arvosteluja oli jo alkanut tulvia nettiin kun menin katsomaan elokuvaa, mutta olin silti neutraalilla fiiliksellä. Valitettavasti pitää myöntää, että elokuva oli pienoinen pettymys.

Edellisessä osassa Arthur Fleck, eli Jokeri, vangittiin. Nyt häntä pidetään vankina keskitysleiriä muistuttavassa vankilassa, jossa vartijat kaltoinkohtelevat häntä. Arthurin oikeudenkäynti lähestyy, ja koska hän oli murhannut viisi ihmistä on todennäköistä, että hänelle annetaan kuolemantuomio. Toivoa tuo kuitenkin Lee/Harley (Lady Gaga), selvästi myös mielenterveysongelmainen laulua harrastava nainen, joka ihannoi Jokeria ja haluaa auttaa häntä karkaamaan kanssaan. Hyvin paljon aikaa vietetään joko ankeassa vankilassa tai vain marginaalisesti vähemmän ankeassa oikeussalissa.

Jo ennen ilmestymistään elokuvan puhuttavin elementti on ollut sen musikaaligenre. Lauluja todellakin on paljon, liikaakin, mutta mielestäni ne sulautuivat hyvin mukaan. Joidenkin arvostelujen mukaan musikaalinumerot ovat irrallisia ja eivät tue tarinaa, mutta olen tästä aivan eri mieltä. Jokainen laulu liittyi suoraan tarinan juonenkäänteisiin tai toi esille hahmon silloisia tunteita. On kuitenkin täysin oikeutettua kyseenalaistaa oliko näitä asioita pakko tuoda esille laulun muodossa. Mikään lauluista ei aiheuttanut minussa myötähäpeää tai ärsytystä, mutta ei myöskään suurta ihastusta. Lauluja oli yksinkertaisesti liikaa. Oli myös erittäin harmittavaa, että elokuvassa on käytetty jo olemassaolleita vanhoja kappaleita. Harley Quinnin rooliin on saatu superlahjakas laulaja ja lauluntekijä Lady Gaga, joten herättää suurta ihmetystä miksei Gaga ole saanut tehdä elokuvaan täysin uusia ja hänelle sopivia kappaleita.

Gaga on vahva laulaja ja rohkea esiintyjä, mutta elokuva ei yksinkertaisesti anna hänen loistaa. Sekä Gaga että Joaquin Phoenix on ohjattu laulamaan heiveröisellä, käheällä ja taidottomalla äänellä, ja vain harvoin he saavat laulaa täysillä taidoillaan. Ymmärrän mitä tällä on haettu. Hahmojen on haluttu kuulostaa itseltään, ei superstaroilta. Mutta jos elokuvassa on jo realismin nurkkaan heittäviä musikaalinumeroita on silloin parempi heittäytyä fantasian viemäksi kunnolla. Etenkin kun elokuvan tunnelma ja miljöö ovat niin masentavia olisi rohkeasti arjesta irrottelevat laulunumerot erittäin tervetullutta vaihtelua. Ja jos musiikkia tehdään, niin yksinkertaisesti haluaisin artistien kuulostavan niin hyvältä kuin mahdollista. On todella suuri sääli rajoittaa heidän lahjakkuutta. Itse kappaleet ovat myös kaikki unohdettavia ja sulautuvat toisiinsa. Mikään ei erotu erityisemmin. Edes musikaalinumeroiden lavasteissa ja koreografiassa ei ole mitään ikimuistoista. Tämä on suorastaan outoa! Kyllähän Jokerin ja Harleyn kaltaiset kaaottiset hahmot varmasti olisivat synnyttäneet paljon inspiraatiota ja mahtavia ideoita, mutta silti on tyydytty suoraan sanottuna konservatiivisiin esityksiin.
 

Mitä itse tarinaan tulee on juoni suoraa jatkumoa ensimmäisestä elokuvasta. Katsoja varmasti odottaa millä tavoin Jokeri pääsee vartijoiden niskan päälle, karkaamaan vankilasta ja aloittamaan eeppisen romanssin Harleyn kanssa. Joker 2 on katsojien toiveista hyvin tietoinen, eikä vaikuta olevan kovinkaan kiinnostunut antamaan yleisölle heidän haluamiaan asioita, mikä onkin johtanut lukemattomiin vihaisiin arvosteluihin. Heti elokuvan alussa on lyhyt animaatio, jossa Jokeri taistelee omapäistä varjoaan vastaan. Tämä animaatio luo teeman koko elokuvalle. Arthur Fleck on lapsuudestaan asti kaltoinkohdeltu, yhteiskunnan hylkäämä ihminen, joka viimein löysi uutta voimaa itsestään luomalla Jokerin hahmon. Jokeri on kuitenkin hahmo ja Arthur vain ihminen. Alter egon keksiminen ei ole tehnyt hänestä maagisesti hauskempaa, karismaattisempaa tai älykkäämpää. Hän on yhä se sama Arthur. Edellisen elokuvan tapahtumien johdosta hänellä on kuitenkin läjäpäin ihailijoita, jotka pitävät Jokeria idolinaan. Näillä seuraajilla on epärealistisia odotuksia, kuten on myös katsojilla. Elokuva muistuttaa kaikkien idolien olevan lopulta vain ihmisiä, ja miten vahingollista idolien sokea seuraaminen on. Tämä on erittäin kiinnostava teema ja erityisen kiinnostavan siitä tekee se, että se sisältää tervettä kritiikkiä myös katsojia kohtaan, joista moni ihannoi Jokeria ja toivoisi hänen pääsevään uuteen nousuun - vaikka hän on rikollinen!

Joker 2:ssa on todella paljon mielenkiintoisia elementtejä, mutta moni niistä jää epätyydyttäväksi. Esimerkiksi Lady Gagan taitavasti näyttelemä Harley on kiehtova hahmo, jonka motiivit ovat aluksi hyvin mysteerisiä, mutta loppupuolella hän muuttaa mielensä mielestäni liian äkillisesti. Tätä olisi kannattanut pohjustella hieman enemmän. Ulkoisesti elokuva on komeaa katsottavaa, siinä on omanlaisensa harkittu värimaailma ja välillä nokkelia asetelmia, mutta mitään erityisen muistettavaa näkyä ei ole. Kuten jo äsken mainitsinkin, elokuvassa on syvempää näkemystä moraalien suhteen, mutta tässäkin on kyseenalaista miksi elokuva rankaisee Arthuria niin paljon, samalla kun häntä ja muitakin hahmoja erittäin pahasti kohdelleet ihmiset jäävät täysin ilman rangaistusta. Toki oikeassa elämässä harvoin menevät nallekarkit tasan, mutta silti tämä jäi kaihertamaan. Elokuva kärsii ylipituudesta ja siinä on paljon tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut trimmata rankalla kädellä. Hyvin moni kiinnostava elementti jää mielestäni puolitiehen ja latteaksi. Harmi, tässä olisi ollut paljon ainesta suuruuteen, kunhan ainekset olisi jätetty kattilaan porisemaan pidemmäksi aikaa.

Erittäin suurta miinusta elokuva saa minulta sen ylitsepääsemättömästä ankeudesta. Vielä ensimmäisen osan kohdalla tämä oli uutta, etenkin supersankarigenressä. Nyt kuitenkin ahdistavuus on jatkuvaa ja edellistä pahempaa kärsimyspornoa. Arthurin kärsimyksellä suorastaan mässäillään, ja erään kohtauksen kohdalla mietin mikä ihmeen pointti tämän katsomisessa on, etenkin kun tuo kamala kohtaus ei tuonut elokuvaan mitään uutta syvyyttä ja tulevat kohtaukset olisivat pysyneet ennallaan sitä ilmankin. Tuntuu, että tässä on vain haluttu pahoittaa katsojan mieli ja synnyttää kohua. Mikäli katsoja ei ole loppupuolella ehtinyt pahoittaa mieltään on loppuhuipennus lähes taatusti suuri pettymys. Itseäni ei sinänsä harmita se mitä tapahtui, vaan miten se tapahtui. Loppuratkaisu tulee aivan puskan takaa.

Summa summarum: Joker 2 on yhä laadukkaasti tehty elokuva, jossa on taitavaa näyttelytyötä ja omanlaista näkemystä, siinä on uskallettu ottaa riskejä, mutta se on myös hyvin turhauttava kokemus. Ymmärrän miksi se on suututtanut monia. Tällä hetkellä sitä suorastaan vihataan, mutta uskon mielipiteiden tyyntyvän ja osan muuttuvan positiivisiksi ajan kanssa. Elokuva suhtautuu rakastettuun päähenkilöönsä tavalla, jota katsojat eivät odottaneet ja johon he eivät ole tottuneet. Elokuva varmasti herättää paljon ajatuksia ja jää muhimaan katsojien päähän pitkäksi aikaa. Joidenkin ihmisten kohdalla kestää ehkä kauemmin ymmärtää mitä elokuvassa on pohjimmiltaan haettu. On aina hienoa, että elokuva herättää keskustelua. Unohdettavuus on paljon suurempi synti. 

TÄHDET: ***

The Batman (2022)

NIMI: The Batman
VUOSI: 2022
OHJAAJA: Matt Reeves
KÄSIKIRJOITUS: Matt Reeves, Peter Craig
PÄÄOSISSA: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Andy Serkis, Colin Farrell, Paul Dano, John Turturro, Jeffrey Wright
IKÄSUOSITUS: 16

Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa ja tämäkin arvostelu on ollut luonnoksissa kuukausitolkulla. Pahoittelen tätä. Olen kyllä katsonut leffoja ja sarjoja säännöllisesti, mutta jotenkin on ollut blokki päällä kirjoittamisen kanssa.

Kävin maaliskuussa katsomassa uuden version Batmanista leffateatterissa, ja elokuvan ilmestyessä HBO Maxin palveluun katsoin sen vielä uudestaan. Uusintakierros oli hyvä juttu ennen tämän arvostelun kirjoittamista, sillä vaikka elokuva olikin mielestäni todella viihdyttävä ja vaikuttava, bongasin toisella katselukerralla enemmän häiritseviä pikkuvirheitä.

The Batman aloittaa uuden elokuvasarjan alusta, katsojien ei siis tarvitse nähdä mitään muuta teosta tätä ennen. Elokuva kuitenkin armeliaasti skippaa Batmanin alkuperätarinan ja hyppää suoraan hahmon toiseen vuoteen maskisankarina. Hahmo on niin tunnettu, että olisi ollut vähän turhauttavaa nähdä taas samat vanhempien kuolemat ja miten hahmosta tuli yön ritari. Nämä asiat ovat lähes kaikkien katsojien tiedossa jo, ja mikäli joku katsojista on jollain ilveellä onnistunut pysymään täysin pimennossa hahmon taustatarinasta, on pitkin elokuvaa kuitenkin siroiteltu palasia hahmon menneisyydestä. Nyt päästiin suoraan asiaan.

Elokuvassa Bruce Wayne on toiminut Batmaninä vasta kahden vuoden ajan, eikä hänellä ole vielä poliisien luottamusta, ja hänen käyttämissä vimpaimissa on vielä hiomista. Gotham on yhä synkkä ja syntinen kaupunki, jonka rikollisuutta Batman yrittää pitää kurissa oman käden oikeudella. Pakkaa saapuu sekoittamaan mysteerinen Riddler, joka salamurhaa ja kiduttaa Gothamin poliitikkoja, jättäen jälkeensä kryptisiä vihjeitä motiiveistaan.

Alunperin olin hyvin skeptinen tarvitaanko taas uutta elokuvasarjaa tästä loppuunkalutusta hahmosta, etenkin kun Christopher Nolanin trilogia oli lähes täydellinen. Ennen tämän elokuvan näkemistä olisin mieluummin valinnut suoraa jatkoa Nolanin trilogialle. Harkitsin myös pitkään viitsinkö mennä katsomaan tätä teatteriin, koska leffa kestää lähes kolme tuntia ja se asettaa rakon äärirajoilleen... Ihan turhaan kuitenkin epäilin. Olin koko pitkän filmin ajan liimattu paikoilleni, leffa oli niin sisällöllisesti kuin visuaalisesti todella kiinnostava kokemus ja salaa toivoin ettei sen tarvitsisi edes loppua koskaan. 

Moni oli suhtautunut Robert Pattinsonin roolitukseen naureskellen. Sääli, sillä olin jo kauan sitten havahtunut Pattinsonin monipuolisuudelle ja lahjakkuudelle. Kaikki näyttelijät aloittavat jostain. Hänen uransa riippakiveksi on valitettavasti muodostunut nuoruuden Twilight, vaikka tuon elokuvasarjan jälkeen hänet on nähty monissa laadukkaissa ja vaativissa rooleissa. Hänen versio Batmanistä oli oikein vahva, ja mielellään näen hänet roolissa jatkossakin. Pidin erityisesti kuinka hiljainen hänen versionsa oli, mutta silti hänen pienet eleensä ja katseensa viestivät paljon. Pattinson toi mukaan myös tietynlaista herkkyyttä (mutta ei heikkoutta), jota aikaisemmilta Batmanin näyttelijöiltä on puuttunut. Tämä versio tuntui erittäin helposti samaistuttavalta.

Visuaalinen puoli on todella komeaa katseltavaa. Gotham on synkkä ja sateinen kaupunki, joka kuitenkin välillä leiskuu voimakkaissa värisävyissä. Varjot ja jatkuva sade maskeeraavat armeliaasti tietokone-efektien käytön, jonka ansiosta suurin osa ruudulla näkyvästä toiminnasta näyttää realistiselta, vaikka varmasti tietokoneella on ollut osansa. Toimintakohtaukset ovat synkästä miljööstä huolimatta aina helposti seurattavia, eivät milloinkaan sekavia.

Ohjaajalla on selkeästi ollut hyvin vahva visio millainen Gothamin pitäisi olla, ja hänen tyylinsä muistutti paljon David Fincherin elokuvia. En olekaan ainoa, joka on verrannut tätä leffaa Seitsemään. Elokuvan synkkyys ei suinkaan rajoitu vain ulkokuoreen, sillä mukaan on saatu yllättävän ahdistavaa materiaalia. Suomessa ikärajana oli K16, mikä on supersankarielokuville aika korkea suositus. Osa Riddlerin terrorismikohtauksista muistutti minua jopa Saw-elokuvista. En silti kokenut, että leffan rujous olisi ollut turhaa tai yliampuvaa.

Mutta aina löytyy jotain pientä kritiikin aihetta! Isoimpana mokana pidin trailerissakin nähtyä takaa-ajoa ruuhkaisella moottoritiellä, jossa Batman yrittää saada Pingviinin kiinni tuunatulla Batmobiilillään. Tässä vaiheessa tarinaa takaa-ajoon ei ollut enää mitään syytä. Batman tiesi mistä voisi löytää Pingviinin myöhemmin. Nyt jahdin aikana lukemattomien sivullisten henget vaarantuivat, ja moni takuulla myös kuoli rekkojen kaatuillessa ja syttyessä liekkeihin. Batman olisi voinut estää nämä kuolemat yksinkertaisesti lopettamalla takaa-ajon. Näitä viattomia uhreja ei kuitenkaan huomioida leffassa mitenkään, mikä on todella outoa Batmanin luonteen ja motivaatioiden kannalta. Edes Batmanin liittolainen poliisi Gordon ei kauhistele tai millään tavalla huomio tätä hirvittävää onnettomuutta. Tämä kohtaus oli upeasti kuvattu, mutta kuitenkin tuntui, että se oli puolipakolla lisätty mukaan, jotta elokuvassa olisi tarpeeksi näyttävää toimintaa.

Toinen hitusen häiritsevä kohtaus oli pommin räjähdys, jonka Batman kokee lähietäisyydeltä, mutta selviää lähes naarmuitta, vaikka puolet hänen naamastaan on suojatta. Elokuva on melko realistinen muuten, joten tämä ihmepelastuminen oli hämmentävää.

Pikkuvirheistä huolimatta tämä oli todella vahva aloitus uudelle elokuvasarjalle. Itse suorastaan palvon Nolanin trilogiaa, mutta mielestäni The Batman oli huomattavasti parempi alkupala kuin Batman Begins aikoinaan. Toivottavasti jatkossa laatu pysyy näin korkealla tasolla.

TÄHDET: ****1/2

Invincible, kausi 1

NIMI: Invincible
VUOSI: 2021
OHJAAJAT: Robert Valley, Paul Furminger, Jeff Allen
KÄSIKIRJOITUS: Robert Kirkman, Simon Racioppa, Chris Black, Ryan Ridley, Christine Lavaf, Curtis Gwinn
PÄÄOSISSA: Steven Yeun, Sandra Oh, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Mark Hamill, Clancy Brown
IKÄSUOSITUS: 18

Invincible on Amazon Primen uunituore animoitu supersankarisarja, jonka ensimmäinen kausi koostuu kahdeksasta jaksosta. Suomessa sarja kulkee ilmeisesti nimellä Voittamaton. Sarjasta tuli hetkessä suosittu ja sille on jo luvattu toinen ja kolmas kausi. Ilmeisesti supersankareista ei olla saatu tarpeeksi vieläkään, sillä genren elokuvia ja tv-sarjoja valmistetaan jatkuvalla syötöllä. En voi kuin ihmetellä milloin ylitarjonnassa tulee raja vastaan. Invincible on kuitenkin mukavan satiirinen ja yllättävä, sekä erottuu joukosta 2D-animaatiollaan. Myös sarjalle lätkäisty K-18 suositus kertoo heti ettei ihan perinteistä meininkiä ole luvassa. Sarja perustuu saman nimiseen sarjakuvaan, josta en ollut kuullut aiemmin, enkä tiennyt sarjasta mitään ennen katselua.

Mark Graysonin isä, Nolan, on lähes kaikkivoipainen Omni-Man, Teräsmiestä muistuttava supersankari, joka on alunperin peräisin Viltrum -planeetalta. Maapallolla on myös läjäpäin omia supersankareitaan, kuin myös supervihollisia, mutta Omni-Man on kaikista voimakkain ja kerta toisensa jälkeen pelastaa Maan pahan juonilta. Mark elää isänsä varjossa ja hänen voimansa puhkeavat vasta hyvin myöhään, 17-vuotiaana. Uusista kyvyistään innoissaan oleva Mark ryhtyy heti viattomien puolustajaksi ja keksii itselleen nimen Invincible. Samalla kun Mark kehittää kykyjään alkaa hänen isästään paljastua omituisia ja huolestuttavia piirteitä. Myös koulussa normaalit teinidraamat jatkuvat samaan tapaan, sillä Mark ei voi julkisesti paljastaa uutta identiteettiään. Hyvin pian Markille selviää, etteivät supersankarihommat olekaan yhtä ruusuisia kuin hänen kuvitelmissaan. Jo ensimmäisen jakson aikana voimakkaimpien supersankarien liittouma, Guardians of the Globe, lahdataan verisesti ja tekijä jää mysteeriksi (paitsi katsojille...).

"Mitä jos Teräsmies olisikin paha?" -asetelmaa on nyt alettu viljelemään aika monessa paikassa, mutta toistaiseksi aihe tuntuu vielä tuoreelta ja katsojia riittää useammallekin sarjalle/elokuvalle. Invincible on melko samankaltainen kuin myös Amazonin omistama The Boys, josta pidän paljon. Kumpikin kyseenalaistaa supersankareita, joskin The Boys vie tämän satiirisuuden vielä pidemmälle ja osaa katsoa aihetta useammasta näkökulmasta. Invincible on välillä erittäin raaka ja verinen, mutta toisaalta sisältää myös hyvin paljon rauhallisia ja koomisia hetkiä. Sarjan sävy onkin vähän epätasainen, siinä missä The Boys on jatkuvasti rouheva ja anarkistinen. Tuntuu vähän oudolta, kun graafisen goren jälkeen palataan takaisin arkeen koulunpenkillä, sävy muuttuu taas kepeäksi ja katsojan pitäisi jaksaa olla kiinnostunut teinien kolmiodraamoista. Silloin tällöin sekaan ripotetut realistisen kamalat taistelut ovat kuitenkin odotuksen arvoisia ja välillä onnistuvat olemaan aidosti ahdistavia. Ikärajoitus on ansaittu.

Järkyttävien verikekkereiden lisäksi Invinciblen vahvuutena ovat sen päähahmot, tarkemmin Graysonien perhe. Mark on todella sympaattinen ja uskottava teinihahmo, hän ei ole millään tavalla rasittava, vaikka teinit usein kirjoitetaan ärsyttäviksi synkistelijöiksi. Nolan/Omni-Man on päällisin puolin lämmin isähahmo, mutta pinnan alla kytee jotain uhkaavaa ja monesti hän näyttää kamppailevan omien ajatustensa kanssa. Kiehtovan ristiriitainen hahmo, jonka sisäinen kamppailu on toteutettu taitavalla kasvojen animoinnilla. Olin myös ilahtunut kuinka suuressa roolissa Markin tuikitavallinen äiti oli ja miten kiinnostava hahmo hänestä oli saatu rakennettua.

Harmittavasti moni muu hahmo jää, ainakin toistaiseksi, liian pienelle huomiolle. Hahmokaarti on laaja ja jaksoja on vähän, joten pakostakin sivuhahmot eivät saa tarpeeksi ruutuaikaa. Moni heistä ei tunnu kovinkaan syvälliseltä hahmolta ja suurimmasta osasta en jaksanut olla mitenkään kiinnostunut. Suurin osa pikkuvihollisista tuntui turhilta ja huomasin näiden taisteluiden aikana monesti keskittyväni johonkin ihan muuhun kuin ruudun tapahtumiin. Ei auta, että suurin osa hahmoista on parodiaversio jostain tunnetusta supersankarista, kuten Teräsmiehestä, Hellboysta, Hulkista ja niin edelleen. Vaikka kyseessä onkin satiiri ja parodia, olisin kuitenkin toivonut hahmojen asujen olevan ikonisempia ja hahmojen pystyvän seisomaan omilla jaloillaan, olematta vain pelkkiä parodiaversioita jostain muusta.

Animointijälki on perushyvää ja tyyliltään muistuttaa 90-luvun X-Men -piirrettyjä nykypäivään päivitettynä. Nykyään harvinaisesta 2D-animaatiosta saa olla onnessaan, etenkin jos se saa osakseen massasuosiota. Hahmojen kasvot ovat hyvin ilmeikkäitä ja ihastuin etenkin sarjan tapaan piirtää hahmojen silmät. Tärkeisiin kohtauksiin on selkeästi laitettu paljon vaivaa, niissä liikkeet ovat näyttäviä ja sulavia. Etenkin viimeinen jakso on hengästyttävän hienosti piirretty. Silti näiden avainkohtauksien välissä on paljon halvempaa animointia, joissa liike on jäykän oloista ja etenkin monen hahmon tusinataisteluissa animaation taso selkeästi tipahtaa. Kiinnitin kuitenkin huomiota ettei hahmojen mittasuhteissa näyttänyt koskaan olevan ongelmaa ja hahmot näyttävät aina itseltään. Varmasti seuraavilla kausilla budjetin kasvaessa näistä pikkuongelmista päästään eroon.

Hyvin lupaava sarja! Jään innolla odottamaan jatkoa. Invincibleä tullaan taatusti vertaamaan The Boysiin kerta toisensa jälkeen, eikä se vielä yllä samalle tasolle, mutta ensimmäinen kausi luo mielenkiintoisen asetelman tuleville kausille. Suosion ja budjetin kasvaessa suunta on toivottavasti vain ylöspäin.

TÄHDET: ***½

Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****

Alita: Battle Angel

NIMI: Alita: Battle Angel
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Rodriguez
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Laeta Kalogridis, Yukito Kishiro
PÄÄOSISSA: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Jennifer Connelly, Mahersala Ali, Ed Skrein, Keean Johnson
IKÄSUOSITUS: 12

Nyt elokuvateattereissa pyörivä Alita perustuu Suomessakin julkaistuun Yukito Kishiron Gunnm -mangasarjaan. Gunnm oli minullakin teininä suurkulutuksessa ja se on yhä hyvin rakas sarja. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran luin James Cameronin suunnittelevan tekevänsä elokuvan Gunnmista olen odottanut tätä elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Etenkin, koska noihin aikoihin olin vielä sitä mieltä ettei Cameron voisi tehdä mitään huonoa. En nyt osaa sanoa milloin tarkalleen luin sarjan ensimmäistä kertaa ja aloin odotella elokuvaa, netti osasi valaista suomennetun version olleen julkaistu 2006. Elokuvan ensimmäiset trailerit olivat jopa koomisen näköisiä, koska Alitan silmät olivat niissä naurettavan suuret. Näitä onneksi muokattiin pienemmiksi seuraaviin trailereihin, mutta epäilyksen siemenet itivät sydämessäni ja menin teatteriin varautuneena pahimpaan. Onneksi Alita ei ollut pettymys, päinvastoin nautin joka sekunnista.

Tulevaisuudessa suurin osa Maapallosta on melkoista slummia ja Marsia vastaan käydyn sodan jälkeen on jäljellä enää vain yksi taivaalla leijuva, parempiosaisten ihmisten kaupunki Zalem. Zalem tiputtaa roskansa suoraan allansa olevan Rautakaupungin päälle. Eräänä päivänä kyborgeja korjaava tohtori Ido (Christoph Waltz) löytää kaatopaikalta naiskyborgin yläosan, jonka aivot vaikuttaisivat yhä olevan elossa. Ido antaa tytölle uuden kehon ja ristii hänet Alitaksi. Alita (Rosa Salazar) ei muista menneisyydestään mitään, mutta edustaa selkeästi sotia edeltävää edistynyttä teknologiaa ja on ilmeisesti peräisin Zalemista. Alita ihastuu Hugo -nimiseen poikaan (Keean Johnson), joka kerää rahaa epämääräisillä keinoilla päästäkseen jonain päivänä asumaan Zalemiin. Hoksattuaan ilmiömäiset taistelutaitonsa Alita alkaa myös kerätä rahaa Hugolle, ryhtymällä palkkionmetsästäjäksi ja ottamalla osaa väkivaltaisiin moottoripallo-otteluihin. Taistelut myös laukaisevat Alitassa flashbäkkejä hänen entisestä elämästään.

Suurimmat huolenaiheeni olivat Alitan ulkonäkö ja tarinankuljetus. Alita on toteutettu täysin tietokoneella ja hänen suuret silmänsä ovat aiheuttaneet paljon naureskelua. Mietin myös kuinka paljon alkuperäisestä tarinasta on yritetty änkeä yhteen elokuvaan, manga kun on pitkä ja siinä on monta eri saagaa. Lopulta kummassakaan ei ollut paljoa moitittavaa. Tarinankuljetus oli mielestäni luontevan tuntuista ja yli 2h elokuvaan oli saatu mahdutettua paljon asiaa, ilman, että katsojalla menee pää pyörälle. En vieläkään pidä siitä, että Alita on tietokonehahmo, mutta ehkä tämä on ollut helpoin ratkaisu ottaen huomioon korkealentoiset taistelut ja kuinka hahmo on välillä monessa osassa. Suuret silmät ovat erittäin huono ratkaisu, vaikka elokuvan aikana ne eivät enää kiinnittäneet liikaa huomiotani. Kuitenkin tuntuu, että tässä kohtaa on ymmärretty lähdemateriaalia väärin. Alitan kuuluisi olla ihan tavallisen näköinen tyttö ja mangassa on muitakin suurisilmäisiä hahmoja. Tämä on ollut vain piirtäjän oma tyyli, jota ei pitäisi kirjaimellisesti kääntää valkokankaalle. Mutta kuten sanoin, tämä yksityiskohta ei haitannutkaan itse katselun aikana. Alita näyttää tarpeeksi aidolta, ettei hän hyppää silmille muiden joukossa. Harmittavasti hän ei kuitenkaan ole läheskään yhtä kaunis kuin mangassa. Eikä tämä ole näyttelijä Rosa Salazarin haukkumista, sillä näyttelijän kasvonpiirteitä ei tietokone-Alitasta tunnista.

Elokuva pohjautuu enemmän suoraan VHS:lle tehtyyn kahden jakson pituiseen animeen, jota totta puhuen en ole koskaan jaksanut katsoa kokonaan alusta loppuun. Animeen oli tehty pieniä muutoksia ja uusi elokuva on muuttanut vielä jotain yksityiskohtia tämän jälkeen. Pidin uudistuksista, mielestäni ne virtaviivaistivat mangan vähän kömpelöä alkupuolta, helpottivat uusille katsojille maailmaan tutustumista ja lisäsivät mukaan samaistuttavaa tunnepuolta. Esimerkiksi Idon ja Alitan suhde on nyt päivänselkeästi isä-tytärsuhde, siinä missä mangassa tämä jäi hieman tulkinnanvaraan. Heidän suhteensa oli oikein lämmin ja aidontuntuinen. Tässä auttoi paljon hyvin uskottava Christoph Waltz. Sen sijaan minulla kesti kauan lämmetä Hugolle, joka oli mangassakin mielestäni vähän mitäänsanomaton hahmo ja Keean Johnson ei myöskään tee suurempaa vaikutusta roolissaan. Lopulta kuitenkin Alitan ja Hugon romanssikin alkoi kiinnostamaan ja heillä oli oikein kivasti toteutettuja hetkiä. Olen hulluna robotteihin ja robo-ihmisromanssit ovat todella jees ja elokuvassa osattiin keskittyä asioihin, mitkä kaltaisiani roborakastajia voisivat kiinnostaa. Pidin myös siitä miten itse Alita oli kuvattu. Teininä Alita oli yksi harvoista naispuolisista sankareistani. Hän on täydellinen tappokone, mutta myös omalla tavallaan puhdas, haavoittuvainen, viaton ja utelias hahmo. Tämä tuli elokuvassa hyvin ilmi.

Ulkoisesti elokuva on myös upeaa katsottavaa. Rautakaupunki on täynnä elämää, eikä futuristisuudestaan huolimatta näytä epärealistiselta. Osa teknologiasta on selkeästi jo aikakaudelleen vanhanaikaista. Elokuvassa on paljon kiinnostavia robotteja ja kyborgeja ja muuta kiehtovaa teknologiaa. Tarinaan ennen tutustumattomat uudet katsojat saavat vähintäänkin edes silmäkarkkia jos mikään muu ei iske. Minun on hieman vaikea tarkastella tätä elokuvaa täysin ulkopuolisen silmin, sillä tarina on ollut minulle niin rakas vuosikausia. Uskoisin kuitenkin, että elokuvaa olisi helppo seurata ja siitä voisi nauttia vaikkei lähdemateriaali olisi ennestään tuttua.

Alita oli erittäin positiivinen yllätys ja toivon, että sille voidaan tehdä vielä jatko-osa. Elokuva päättyy selkeästi kesken ja mangan loppupuoli on sen mielenkiintoisinta antia, joten olisi hyvin harmittavaa jos jatkoa ei ole luvassa. Minulla ei ollut hajuakaan, että yksi suosikkinäyttelijöistäni Edward Norton oli myös mukana elokuvassa, mutta lähinnä pienenä cameona. Hänen hahmollaan olisi suurempi rooli mahdollisessa jatko-osassa ja hahmo voisi sopia hänelle erittäin hyvin. Pidän siis sormet ja varpaat ristissä jatkoa odotellessa.

TÄHDET: ****

Polar

NIMI: Polar
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jonas Åkerlund
KÄSIKIRJOITUS: Jayson Rothwell, Victor Santos
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Vanessa Hudgens, Katheryn Winnick, Matt Lucas, Johnny Knoxville
IKÄSUOSITUS: 18

Muutama päivä sitten Netflixissä julkaistu Polar on ennen lähinnä musiikkivideoita ohjanneen Jonas Åkerlundin ensimmäinen elokuva. Åkerlund on ohjannut lukemattomia musiikkivideoita maailman kovimmille nimille, Madonnasta U2:een, Roxettesta Robbie Williamsiin. Mutta miten sujuu kokopitkän elokuvan ohjaus? No, ei valitettavasti kovinkaan hyvin. Tarina perustuu Victor Santosin sarjakuvaan Polar: Came From the Cold, josta en tätä ennen ollut kuullutkaan.

Duncan Vizla (Mads Mikkelsen) on Black Kaiserina tunnettu erittäin tehokas salamurhaaja, joka on siirtymässä eläkkeelle 14 päivän päästä. Duncan asettuu aloilleen kylmään tuppukylään ja koettaa sopeutua tavallisen pulliaisen elämään. Hän tutustuu naapuriinsa, todella ujoon ja neuroottiseen Camilleen (Vanessa Hudgens). Hiljaiselo ei kestä kauaa, sillä Duncanin entinen työnantaja haluaa saada Duncanille maksamansa tapporahat takaisin ja lähettää joukon nuorempia murhaajia konkarin perään. Tappoyrityksen epäonnistuttua Camille kaapataan ja tietysti "sankarimme" ryhtyy pelastusyritykseen.

Kuten on jo varmasti tullut useamman kerran esille olen suuri Mads Mikkelsenin fani ja hänen takiaan katsoinkin tämän elokuvan, vaikkei se olisi normaalisti minua kiinnostanut. Mikkelsen on turhauttava tapaus. Hän on hirveän lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, mutta harmittavasti tuntuu suostuvan lähes mihin tahansa projektiin. On käsittämätöntä miten Hannibalissa, Valhalla Risingissa ja The Huntissa loistanut näyttelijä päätyy vähän väliä tekemään ties mitä paskaa. Hän on jossain haastattelussaan myöntänyt tekevänsä monia rooleja puhtaasti rahan takia, mikä on täysin pätevä syy. En usko taiteelliseen tinkimättömyyteen, se ei maksa laskuja, mutta fanille kökköelokuvien määrän kasaantuminen on harmillista. Polar on jälleen yksi kikkare hänen urallaan. Onneksi häneltä tänä vuonna vielä ilmestyvä selviytymisdraama Arctic vaikuttaisi paljon laadukkaammalta tuotannolta (toivottavasti vain ihmiset eivät sekoita samankaltaisia nimiä keskenään).

Mikä sitten Polarissa on vikana? Mistä edes aloittaisi? Elokuvassa ei oikeastaan mikään elementti toimi. Tarinankuljetus on monesti aivan liian kiireellistä. Sivuhahmoja on liikaa, heille annetaan liikaa ruutuaikaa, enkä siitä huolimatta muista heidän nimiään tai ehtinyt saada käsitystä heidän yksilöllisistä piirteistään. Nuoret sarjamurhaajat ovat kuin äänekäs teinilauma, joka pomppii sinne sun tänne, meluaa ja tekee itsestään jatkuvasti ison numeron. Jokainen näistä hahmoista pukeutuu aivan käsittämättömän typeriin asuihin, ihan kuin heillä olisi keskenään kilpailu kuka näyttäisi ja käyttäytyisi kaikista räikeimmin. Etenkin heidän kohtauksissaan elokuvan värimaailma on väännetty aivan sietämättömän räikeäksi. Tuntuu, ettei nyt olla ihan ymmärretty lähdemateriaalia, sillä kun vilkaisin sarjakuvaa netissä sen sivut ovat kyllä rankasti tyyliteltyjä, mutta värejä on käytetty todella harkitsevasti. Mielenkiintoisesti sarjakuva on myös aluksi julkaistu ilman puhekuplia, mikä kuulostaa elokuvan melusaasteen vastakohdalta.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja monella tapaa hyvin epämiellyttävä kokemus. Täysin turhan ja tehonsa nopeasti menettävän väkivaltamässäilyn lisäksi elokuva on hyvin seksistinen. En ole kukkahattutäti tai äärifeministi, mutta jatkuvat puolialastomat keimailevat naiset ja perse- ja tissishotit olivat niljakkaasti toteutettuja. Mukana on myös pari inhottavaa kohtausta, jotka olisi hyvin voitu jättää elokuvasta pois ilman, että juoni olisi kärsinyt mitenkään. Yhdessä kohtauksessa kidutetaan ja häpäistään sairaalloisen lihavaa miestä. Toisessa nuori nainen saapuu keski-ikäisen miehen kämpälle ja meno uhkaa mennä raiskauksen suuntaan (onneksi niin pitkälle tilanne ei ehdi kärjistyä). Elokuva suhtautuu näihin todella inhottaviin tilanteisiin hyvin lapsellisella asenteella. Halutaan vain järkyttää järkyttämisen vuoksi. Elokuva haluaa niin, niin epätoivoisesti olla edgy ja cool, ja Åkerlund haluaa ilmeisesti olla uusi Guy Ritchie. Lopulta väkivaltainen ja ruma sillisalaatti aiheuttaa vain myötähäpeää ja likaisen tunteen.

Oliko tässä jotain hyvääkin? Toki, vaikka se vähä hyvä jäi valitettavasti kaiken muun paskan alle. Itse päähenkilön, Duncanin, sekä hänen naapurinsa Camillen kohtaukset ovat täysin erilaisia. Näissä kohtauksissa on normaalit värimaailmat ja kohtaukset etenevät hitaasti, tarkastellen paljon hahmojen ilmeitä ja vuorovaikutusta. Hahmojen suhde on mielenkiintoinen ja lopulta tekee käännöksen, jota en olisi osannut arvata ennalta. Heidän osansa ovatkin elokuvan vahvinta antia, mutta ero näiden kohtausten ja muun melu- ja värioksennuksen kanssa antaa skitsofreenisen vaikutelman. Vanessa Hudgensin Camille antaa elokuvalle erittäin tunteellisen suorituksen, varsinkin sen loppupuolella, mutta en tiennyt miten suhtautua tähän yllättävän aitoon tunteiden vuodatukseen kun muutoin elokuva on kohdellut rankkoja aiheitaan niin huolimattomasti ja suorastaan häpäisten. Mikkelsen Duncanina on kelvollinen, mutta rooli ei anna tilaisuuksia loistaa. Elokuvan alkupuolella näyttelijä tuntui olevan jopa vähän hukassa hahmonsa kanssa, mutta ote paranee loppua kohdin ja etenkin fyysisissä kohtauksissa Mikkelsen entisenä tanssijana pääsee osoittamaan kykyjään. Elokuvan pitkä taistelukohtaus Duncanin kidutuksen jälkeen on yllättävän hyvin toteutettu, jos nyt unohdetaan sen epärealistisuus. Myös muutama vitsi onnistui jopa naurattamaan.

Polar on äänekäs, lapsellinen ja typerä. Kuten entiseltä musiikkivideoiden ohjaajalta voisikin stereotyyppisesti odottaa se keskittyy aivan liikaa pinnallisiin asioihin ja korostaa niitä sietämättömään pisteeseen. Elokuvan loppu antaa tilaa mahdolliselle jatko-osalle ja voin vain rukoilla Saatanaa, ettei tämä tule toteutumaan. Mikäli jatko-osa päädyttäisiin tekemään toivoisin edes ohjaajan vaihdosta. Sarjakuvan luoja, Victor Santos vaikuttaisi Twitter -tilinsä perusteella olevan tyytyväinen elokuvaan, mutta minun on vaikea kuvitella tämän tekeleen edustavan alkuperäisen tarinan sanomaa ja tunnelmaa.

TÄHDET: *1/2

Venom

NIMI: Venom
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Ruben Fleischer
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Pinkner, Scott Rosenberg, Kelly Marcel
PÄÄOSISSA: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Scott Haze
IKÄSUOSITUS: 12

En ole supersankarien fani. Ainoat genren elokuvat, joita oikeasti fanitan ovat Nolanin Batmanit, sekä pidin myös ensimmäisestä Sin Citystä ja Iron Manistä. Mutta noin ylipäänsä Avengersit, Supermanit ja Spidermanit eivät voisi vähempää kiinnostaa. Päätin kuitenkin mennä katsomaan Venomin ihan teatteriin asti, vaikken hahmosta tiedä juuri muuta kuin ulkonäön ja hyvin perustasoista triviaa. Nettiin oli tullut spoilereita kohtauksesta, jossa Venom kielaroi henkilö x:n kanssa ja hetihän minulla hirveällä pervolla viisari värähti ja pakkohan nyt tuommoinen on päästä näkemään. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia elokuvalle koska en ole sarjan/genren fani ja yhdessä haastattelussa Tom Hardy kertoi etteivät hänen lempikohtauksensa päätyneet elokuvaan.

Carlton Draken (Riz Ahmed) Life-säätiö etsii asumiskelpoisia planeettoja ulkoavaruudesta. Näillä etsinnöillä säätiö on löytänyt salaperäisiä mönjäolentoja, jotka he nimeävät symbiooteiksi. Nämä avaruusmönjät ovat eräänlaisia loisia, jotka asettuvat muiden olentojen kehoihin ja ottavat kehot haltuunsa. Plussana kuitenkin tulevat överit muskelit. Drake haluaa käyttää symbiootteja hyväksi avaruuden tutkimisessa. Parhaimmassa tapauksessa mönjäinen ihminen voisi sopeutua elämään muille planeetoille paremmin, huonommassa tapauksessa taas... no, sen saavat selville useammat eläin- ja ihmiskoekappaleet Life-säätiön salakähmäisissä kokeissa. Päähenkilö Eddie Brock (Tom Hardy) on uransa huipulla oleva journalisti, jolla on upea tyttöystävä ja elämä kaikin puolin kohdillaan. Eddie tekee kuitenkin suuren virheen alkaessaan tonkia Life-säätiön hämäriä bisneksiä, josta alkava tapahtumasarja johtaa hänen potkuihinsa, tyttöystävä sanoo adios, ja Eddie saa myös Venom -nimisen loisen. Oppivatko Venom ja Eddie tulemaan toimeen samassa kropassa? Saako Eddie tytsyään takaisin? Aikovatko symbiootit valloittaa Maan? Jännää.

Elokuvan viihdyttävimmät kohtaukset olivat ehdottomasti Venomin ja Eddien väliset sanailut. Kumpikin hahmo on omalla tavallaan varsin sympaattinen ja kahden erilaisen maailman kohtaaminen oli kiinnostavaa seurattavaa. Heidän suhteensa jäi harmittavan puolivillaiseksi vielä tässä elokuvassa ja sain vaikutelman, että elokuvasta olisi tosiaan leikattu paljon materiaalia, etenkin näiden hahmojen keskusteluita. Ei liene mikään spoileri, että Venom päättää elokuvan lopussa siirtyä ihmiskunnan puolustajaksi ja kertoo syykseen Eddien antaman vaikutuksen. Harmi vain, että mielestäni tässä vaiheessa heidän suhteensa ei ollut vielä tarpeeksi syvä näin suurelle päätökselle. Mikäli elokuvalle tehdään jatkoa, mikä vaikuttaisi todennäköiseltä, toivon Eddien ja Venomin suhdetta syvennettävän jollain tavalla. Tässä olisi ainesta vaikka mihin ihan kauhusta romanttiseen komediaan asti ja kaikkeen siltä väliltä.

Näin jälkikäteen ihmettelen miksi elokuvan alussa oli annettu niin paljon ruutuaikaa Eddien ja Annen suhteen esittelyyn, kun tämä aika olisi voitu käyttää Venomin ja Eddien suhteen seuraamiseen. Harmittavaa etenkin koska Anne jäi hyvin laimeaksi hahmoksi. Valitettavasti sain hänestä vain tyypillisen hajuttoman mauttoman love interestin kuvan, mutta ainakaan hahmo ei ollut mitenkään ärsyttävä. Eddien ja Annen suhde jäi vähän kemiattomaksi, mutta alkupuolen ero ainakin sai varmasti yleisön sympatiat Eddien puolelle. Eddie oli yllättävän mukava hahmo. Mitä vähää sarjakuvista olen nähnyt olin saanut Eddiestä hyvin machon vaikutelman, mutta elokuva-Eddie oli todella symppis ja helposti samaistuttava. Mielelläni olisin Eddien matkassa jatko-osienkin muodossa.

Elokuvassa on paljon hiomista. Dialogia oli välillä vähän epäluonnollisen tuntuista enkä oikein osaa selittää miten. Sanavalinnat kuulostivat ihan ookoilta, mutta puheen tahdituksessa oli jotain häiritsevää. Katsojalle suolletaan informaatiota välillä vähän liian nopeasti. Tietokone-efektit ovat hieman ajasta jäljessä, mutta armeliaasti kohtaukset tapahtuvat hämärässä valaistuksessa. Itse Venom on ihan siistin näköinen ja näitä huonoja efektejä esiintyykin vähän omituisissa paikoissa, esimerkiksi driftaavat ajoneuvot näyttivät huonoilta. Jotkin efektivalinnat olivat hyvin kyseenalaisia. Esimerkiksi kun Eddien sisällä olevaa Venomia kiusataan korkeilla äänitaajuuksilla Eddie näyttää värisevän kuin digitaalinen hologrammi. En nyt oikein käsitä miten symbiootti aiheuttaisi tälläistä visuaalista pärinää isännälleen. Yksi häiritsevä kohta oli myös valvontakameroiden puute Lifen laboratoriossa. En ymmärrä miten voi olla mahdollista ettei laittomia kokeita tekevässä labrassa olisi varmuuden vuoksi kameroita joka nurkassa ja vartijoitakin tuntui olevan vain muutama.

Pidin elokuvan toimintakohtauksia sen heikoimpana antina. Nämä alkavat viihdyttävästi ja oli todella hauskaa seurata Venomin sätkynuken lailla ohjaamaa Eddietä turpakekkereillä. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin inasen turhan pitkiä. On myös harmi, että melkoisella hammasrivistöllä varustettu Venom on vain laitettu koomisesti viskelemään vihollisiaan. Loppuhuipennuksena toimii Venomin ja toisen isomman symbiootin tappelu. Tämä pitkäksi venyvä taisto sai jo haukottelemaan. Hahmojen samankaltaiset designit, hämärä valaistus ja sekava editointi tekivät nujakasta hieman haastavaa seurattavaa. Ei myöskään auta, että tämä toinen symbiootti jää hahmona todella tuntemattomaksi ja asettuu kunnolla esille vasta elokuvan loppumetreillä.

Loppujen lopuksi pidin elokuvasta yllättävän paljon ja välillä olin ihan lapsellisen innostunut sitä katsoessani. Se on yksinkertaisesti erittäin viihdyttävä ja (välillä tahattoman) hauska tekele. Minulle oli suuri plussa, että Venom on vielä tässä vaiheessa täysin erillinen tekele, eikä siinä ollut mitään viittauksia muihin supersankareihin. Elokuvan maailma on ainakin tässä vaiheessa yhä melko realistinen, symbiootit kulkevat yhä realismin rajoissa. Sivusta katsottuna vaikkapa Avengersin maailma tuntuu muuttuvan koko ajan yhä hullummaksi, siellähän on nyt jotain hemmetin merenneitokansoja mukana. Olen tylsämielinen, eikä mielikuvitukseni veny kuin tiettyyn rajaan asti. Venom pysyy yhä tämän rajan sisällä ja jos muita supersankareita ei tulevaisuudessa oteta mukaan ja mikäli elokuvien tunnelma pysyy yhtä koomisen synkkänä voisin nauttia tästä sarjasta. En muutenkaan oikein arvosta sitä, että niin moni supersankarielokuva liittyy mutkien kautta muihin elokuviin ja näin puolipakolla olisi katsottava kaikki läpi. Moni on kommentoinut kaipaavansa Spidermania tähän elokuvaan ja ettei Venomin tarina toimisi ilman Spidermania. Olen tässä täysin eri mieltä ja Spiderman olisi ollut se viimeinen henkilö, jota tarinaan olisin toivonut.

Niin ja se kielarikohtaus oli ihan jees!

TÄHDET: ***