Terra Nova (kausi 1)

Terra Novan kiinnostavin dinosaurus 👀🔥

NIMI: Terra Nova
VUOSI: 2011
OHJAAJA: Jon Cassar, Karen Gaviola, Alex Graves, Nelson McCormick, Bryan Spicer
KÄSIKIRJOITUS: Kelly Marcel, Craig Silverstein +
PÄÄOSISSA: Jason O'Mara, Stephen Lang, Shelley Conn, Allison Miller, Landon Liboiron, Naomi Scott
IKÄSUOSITUS: 12

Avatar 2:n jälkeen aloin tosissani kiinnostua Stephen Langin urasta ja aloin käymään läpi hänen vanhoja töitään. Tämä on minulle tyypillistä, kun kiinnostun jostain näyttelijästä avaan hänen IMDB-sivunsa ja selaan mitä kiinnostavilta kuulostavia juttuja sieltä löytyy. Tällä lailla olenkin löytänyt joitain todella hyviä, mutta täysin unohdettuja elokuvia, sekä tietenkin päätynyt myös katsomaan paljon syystäkin unohdettua sontaa (jälkimmäisiä huomattavasti enemmän).

Yhden kauden mittaiseksi jäänyt Terra Nova -sarja palautui mieleen, sillä olin sen ilmestymisvuonna yrittänyt katsoa sitä, onnistuen kestämään vain parin jakson verran. Mistään hirvittävän huonosta tekeleestä ei ole kyse, kyseessä on ollut oikeastaan varsin kunnianhimoinen sarja, jossa olisi ollut todella paljon potentiaalia. Paperilla Terra Nova kuulostaa kuin juuri minulle kirjoitetulta: siinä on dinosauruksia, aikamatkustusta, scifi-teknologiaa ja sotilaita. Vaikka sarjan pääjuoni onkin kiehtova, oli sen toteutustapa kuitenkin ontuva. Mikä siis meni pieleen?



Tulevaisuudessa Maan ilmakehä on pahasti saastunut, suuri osa eläimistä on kuollut sukupuuttoon ja ihmisiä on aivan liikaa. Perheillä saa olla korkeintaan kaksi lasta. Poliisi Jim Shannon (Jason O'Mara), lääkärivaimonsa Elisabethin (Shelley Conn) kanssa on kuitenkin rikkonut tätä lakia ja he ovat pitäneet Zoe-tyttärensä piilossa vuosien ajan, kunnes he viimein jäävät rysän päältä kiinni ja Jim passitetaan vankilaan (miksi vain mies, kun rikokseen tarvitaan kaksi?). Jim istuu tuomiotaan kahden vuoden ajan, kunnes Elisabeth kutsutaan mukaan Terra Nova -projektiin hänen tohtorintaitojen vuoksi.

Tutkijat ovat onnistuneet luomaan portaalin 85 miljoonaa vuotta menneisyyteen, toiselle aikajanalle - jolloin menneisyyteen lähetettävät ihmiset eivät kätevästi voi muuttaa tulevaisuutta. Rinnakkaiselle aikajanalle on lähetetty pieniä ihmisryhmiä, jotka ovat perustaneet ihmiskunnalle uuden siirtokunnan. Terra Nova on pieni kaupunki keskellä dinosaurusten vallitsemaa erämaata, jossa ilma on puhdasta ja maa hedelmällistä. Terra Novaan tarvitaan lahjakkaita ihmisiä, kuten lääkäreitä, joten Elisabeth kahden lapsensa kanssa saa kutsun muuttaa sinne, mutta Jimin kuuluu jäädä virumaan vankilaan ja ylimääräinen Zoe-lapsi pitäisi jättää saasteiseen maailmaan. Tämä ei tietenkään käy, vaan portaalin avaisupäivänä Elisabeth auttaa miehensä karkaamaan vankilasta ja Jim salakuljettaa itsensä ja Zoen portaalista läpi. Terra Novassa komentaja Nathaniel Taylor (Stephen Lang) sallii ylimääräisten vierailijoiden jäädä. Jim, entisenä kyttänä, päättää todistaa hyödyllisyytensä.

Terra Nova ei ole pelkästään paratiisi. Aidatun kaupungin ulkopuolella lihansyöjädinosaurukset ovat tietenkin päivänselvä uhka, mutta Terra Novasta on eriytynyt myös sissitaistelijoiden ryhmä, joka jostain syystä haluaa sabotoida siirtokuntaa. Taylorin kadonnut poika myös hämmentää.

Pääjuonihan kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta ja sarjaan oli käytetty hyvin paljon rahaa. Valitettavasti sarja ontuu monesta kohtaa. Sarja keskeytettiin heti ensimmäisen kauden jälkeen ja jäi pahasti kesken. Varsin turhauttavaa, etenkin kun 11:sta episodista hyvin moni tuntui täysin tyhjänpäiväiseltä filleriltä, joka ei vienyt pääjuonta eteenpäin. Voi kunpa käsikirjoitusta olisi tiivistetty rankalla kädellä ja keskitytty vaan viemään tärkeimmät juonenkäänteet loppuun asti. Varsin mielenkiintoisen aloituksen jälkeen jo toisessa jaksossa päivitellään Shannonin pariskunnan olematonta seksielämää, kolmannessa jaksossa turvaudutaan jo muistinmenetyksiin (pidän tätä merkkinä ideoiden puutteesta) ja koko sarjan ajan pitäisi olla kiinnostunut teinien suhdekuvioista. Sarja on hämmentävästi suunnattu koko perheelle, minkä vuoksi siinä onkin paljon vaivaannuttavaa ja kornia huumoria. Aikuisille scifi-intoilijoille sarjan tieteispuoli on liian hapuilevasti selitettyä "jotain sinne päin" -settiä ja toimintakohtauksista puuttuu väkivaltaisuus ja gore.

Hahmot ovat kaikki kliseisiä ja juonenkäänteet arvaa helposti ennalta. Esimerkiksi kun otettiin puheeksi Terra Novassa olevan vakoilija arvasin heti kuka on kyseessä, enkä missään vaiheessa edes harkinnut sen voivan olla kukaan muu henkilö. Päähenkilö Jim on pitkän aikaa täysin karismaton, hajuton ja mauton, eikä linnassa istuminen ole jättänyt häneen jälkeä. Aloin kuitenkin hieman lämmetä hänelle sarjan loppupuolella. Itseäni jäi kaivelemaan kuinka nopeasti hahmot ottivat uuden maailman itsestäänselvyytenä, eivätkä hahmot vaikuttaneet tuntevan mitään syyllisyyttä siitä, että he ovat päässeet elämään paratiisiin, samalla kun miljoonat muut ihmiset ovat jääneet tulevaisuuden saastaiseen maailmaan kärsimään. Jim ja Taylor ovat uskottavasti näyteltyjä, mutta monen sivuhahmon näyttelijä sopisi näyttelytyyliltään paremmin saippuaoopperaan.

Suosikkihahmokseni muodostui - yllätys yllätys - komentaja Taylor, joka ei ole erityisen omaperäinen hahmo, mutta hyvin karismaattinen. Enkä sano tätä vain siksi, että Pavlovin koiran tavoin kuolaan aina kun hän ilmestyy ruudulle, mutta tämä toki auttaa asiaa! On oikeastaan sääli, ettei Taylor ole päähenkilö, sillä hän on huomattavasti kiinnostavampi kuin Jim. Taylor on ensimmäinen menneisyyteen lähetetty henkilö ja joutui selviytymään yksin viidakossa kuukausien ajan. Harmi, ettei tätä näytetty sarjassa edes takaumien muodossa. Tästä tuli pahasti mieleen Jurassic Park 3, jossa pieni poika eli yksin dinosaarella, mutta elokuva ei näyttänyt tätä. Kiinnostavin juoni heitetty Kankkulan kaivoon! Koko Terra Novan komentajana Taylor joutuu tekemään vaikeita päätöksiä ja riskeeraa henkensä jatkuvasti muiden vuoksi, kyllähän tästä saisi paljon draamaa päähenkilölle - eikä ainakaan jankattaisi hahmon parisuhdeongelmia. Ja siis, pakostakin kunnioitan äijää, joka vaatii pitää nahkatakkia kuumassa viidakossa.

Kaikista suurin synti dinosaurussarjassa on varmaankin se, että sarjan huonoimmaksi puoleksi päätyvät nimenomaan ne dinosaurukset. Sarjan lavasteet ovat varsin uskottavia ja kuvauspaikaksi valittu Australia näyttää sopivan esihistorialliselta, mutta tietokoneella luodut dinot eivät yksinkertaisesti näytä hyviltä. Dinoja näytetään liian selkeästi ruudulla, tasaisissa kuvakulmissa, kirkkaassa päivänpaisteessa ja on liian selvää etteivät ne oikeasti vuorovaikuta näyttelijöiden kanssa. Efektien taso vaihtelee paljon. Kuten harmittavan monessa muussakin dinomediassa, eivät Terra Novan dinot myöskään käyttäydy kuin oikeat eläimet. Lihansyöjät ovat aina yliaggressiivisia ja eivät peräänny (tai haavoitu) vaikka niitä kuinka tulittaa turpaan. Kasvinsyöjät taas ovat aina lauhkeita ja vaarattomia, ja niiden sallitaan tulla ihan siirtokunnan aidoille hengailemaan ja niitä saa lääppiä. Käykääpä paijaamassa villejä norsuja, biisoneita tai hirviä, niin huomaatte kuinka kilttejä isot kasvinsyöjät voivat olla...

Mitä valitettavaa vielä löytyisi..? Tietokonedinojen lisäksi sotilaiden motocross-takeilta näyttävät suojukset huvittivat. Terra Nova on ihmiskunnalle supertärkeä hanke, mutta kaupunkia valvotaan hyvin lepsusti. Vartijat tuntuvat olevan sokeita puusilmiä, kun jatkuvasti väkeä kulkee luvatta sisään ja ulos. Ei tähän mitään neroa suunnitelmaa tarvitse, kunhan kiemurtelee aidan ali.

On sarjassa hyviäkin puolia. Sarjan maailma on kiinnostava ja siinä olisi potentiaalia lukemattomille tarinoille. Terra Novan siirtokunnan rakenne on varsin mielenkiintoinen. Kaupunkia johtaa armeija ja armeijaa yksi komentaja. Taylor on onneksi pätevä johtaja, mutta tällainen demokratian puute voisi muodostua hyvin ongelmalliseksi jos hänen seuraaja tai tuuraaja olisi diktaattori. Sarjassa selitetään harmittavan vähän kuinka ja millä perustein resursseja jaetaan kaupunkilaisille ja olin vähän yllättynyt, että uuteen maailmaan on heti otettu käyttöön uusi valuutta, vaikka asukkeja on niin vähän. Olisi ollut mielenkiintoista saada lisää tietoa miten Terra Novaa käytännössä pyöritetään.

Pitkin sarjaa ripotellaan tiedonmuruja miksi siirtokunnasta eristäytynyt ryhmä vastustaa siirtokuntaa, mikä onkaan Terra Novan oikea tarkoitus ja mitä Taylorin pojalle on tapahtunut. Näihin mehukkaisiin antimiin verrattuna monen jakson slice of life -tyyliset tarinat tuntuvat ajanhaaskaukselta. Parhaimmillaan sarja on heti alussa ja aivan lopussa. Finaalia varten sarja yhtäkkiä ryhdistäytyy ja tarinankerronnasta tulee hämmentävän pätevää ja jännittävää, hahmoihin on salakavalasti ehtinyt kiintymään - ja sitten sarja ehtii jo loppuakin ja vieläpä kutkuttavaan cliffhangeriin! Aaargh!

Loppujen lopuksi pidin Terra Novasta ja jäin toivomaan sille jatkoa (mitä en todellakaan usko enää tapahtuvan). En mitenkään voi väittää sarjaa hyväksi kokonaisuudeksi, mutta siinä on tarpeeksi hyviä puolia. Ihan kelpoa hömppäviihdettä kunhan aivot jättää narikkaan. Olen tyytyväinen kun viimein sain katsottua sen kokonaan.

TÄHDET: **1/2

Magic Knight Rayearth, kaudet 1 & 2

 

NIMI: Magic Knight Rayearth (魔法騎士 レイアース)
VUOSI: 1994
OHJAAJA:  Toshihiro Hirano, Masami Oobari, Keitarou Motonaga, Hajime Kamegaki, Hitoyuki Matsui
KÄSIKIRJOITUS: CLAMP
PÄÄOSISSA: Hekiru Shiina, Hiroko Kasahara, Konami Yoshida, Megumi Ogata, Juurouta Kosugi, Nozomu Sasaki
IKÄSUOSITUS: -

Olin jo kauan miettinyt lapsuudestani tutun Magic Knight Rayearthin uusintakatselua, se oli kummitellut mielessäni oikeastaan jo vuosia. 2000-luvun alussa sarja esitettiin ainakin pariin kertaan Suomen SubTV:ssä nimellä Taikasoturit. Sarja perustuu Clamp -ryhmän samannimiseen mangaan, joka saatiin suomeksi paljon myöhemmin, ensimmäinen suomennettu pokkari ilmestyi vuonna 2013. Animea tehtiin kahden tuotantokauden verran ja jaksoja on yhteensä 49. Olin kaverini kanssa jakanut lapsuutemme animeja ja päätin sitten kokeilla josko tämä sarja yhä iskisi aikuisena. En pidä teitä jännityksessä, kyllä iski!

Teinitytöt Hikaru, Umi ja Fuu ovat kouluretkellä Tokio-tornissa, kun sokaiseva valo kaappaa heidät toiseen maailmaan nimeltä Cephiro. Tyttöjen kohtalona on olla legendaarisia taikasotureita, joiden tehtävänä on vapauttaa Cephiron prinsessa Emeraude, jota voimakas velho Zagato pitää vankinaan. Cephiro on korkealentoinen fantasiamaailma, jossa tärkeintä on henkilön voimakas tahto, jonka avulla toiveet voivat toteutua. Prinsessa Emeraude on ennen voinut pitää Cephirossa rauhaa yllä toiveidensa avulla, mutta vangitsemisensa jälkeen maailma on alkanut sortua kaaokseen ja ihmisten pelot ovat alkaneet synnyttää lukuisia pelottavia hirviöitä. Ennen kuin Hikaru, Umi ja Fuu voivat pelastaa prinsessan on heidän opittava käyttämään uusia taikavoimiaan, sekä löydettävä avukseen kolme riimujumalaa.

Tarinan asetelma on siis hyvin kliseinen ja lukemattomia kertoja nähty. Rayearth kuitenkin onnistuu kääntämään vastaavien fantasiasarjojen kliseitä päälaelleen ja tuo mukaan aivan uusia ulottuvuuksia risteyttämällä eri genrejä keskenään. Ensimmäinen kausi on suoraan sanoen pientä pakkopullaa, sillä meno on hyvin pitkään kliseistä fantasiaseikkailua, mutta jo ensimmäisellä kaudella mukaan tuodaan yllättäviä ja silti hyvin mukaan sopivia mecha-animen elementtejä. Viimeistään ensimmäisen kauden synkkä ja rohkea lopetus saa arvostamaan sarjaa ihan uudella tavalla ja odottamaan innolla toista kautta.

Toinen kausi onkin minulle sitä sarjan parhainta antia. Ensimmäisen kauden huoleton ja harmiton meno on paljolti hylätty ja sarja on käynyt läpi nopean ja saumattoman aikuistumisen. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin huomattavasti synkempi kakkoskausi pohdiskelee hienosti sodankäynnin mielettömyyttä, Cephiron maailman toimimattomuutta, sekä asettaa magian ja teknologian vastakkain. Tytöt joutuvat käymään läpi melkoisia tunnontuskia aikaisemmista valinnoistaan, sillä taikasoturina oleminen onkin oikeasti melkoinen taakka. Toinen kausi tuo mukaan myös paljon kiinnostavia uusia hahmoja. Ensimmäisellä kaudella lähinnä vilahtaneet mecha-elementit on kakkoskaudella pistetty kunnolla töihin.

Hahmokavalkadi on laaja ja sarjan aikana lähes kaikki sivuhahmotkin saavat mukavasti ruutuaikaa ja yllättävää lisäsyvyyttä. Päähenkilöistä eniten huomiota saa Hikaru, joka on harvinaisen onnistunut päähenkilö, sillä hän ei aiheuttanut minussa mitään ärtymystä. Vähän harmittavasti Fuu ja Umi jäävät monesti taka-alalle, vaikka kyllä heilläkin on omia juonikuvioitaan. Kakkoskaudella mukaan tulevat synkistelevä Lantis ja kuolettavasti sairastunut Eagle ovat hyviä lisäyksiä ja kummallakin on jonkinlaista romanssia Hikarun kanssa, mikä ei tunnu väkinäiseltä tai turhalta hömpältä. Joskin välillä etenkin Hikarun ja Lantisin suhde vähän nosti niskakarvojani pystyyn, sillä Hikaru on 14-vuotias pätkä ja Lantis selkeästi aikuinen mies, joka huitelee varmaankin kahdessa metrissä ja on leveä kuin kaappi. Kulttuurieroja...?

Mutta koko sarjan läpi yksi hahmo sai rusinani rasahtamaan lähes joka jaksossa - puhun tietenkin pakollisesta maskottihahmosta, Mokonasta! Mokona on käsittämättömän ärsyttävä hahmo, joka päästää jatkuvasti typeriä "pu puu" -ääniä ja joka vaikuttaisi pystyvän luomaan mitä vain esineitä tyhjästä, mutta ei kuitenkaan käytä voimiaan mihinkään järkevään. Ensimmäisellä kaudella hänestä oli sentään jotain hyötyä näyttämällä taikasotureille tietä, mutta kakkoskaudella Mokonalla ei ole enää yhtään mitään virkaa ja silti tätä typerää toilailevaa hahmoa pitää säännöllisesti näyttää.

Mangaa olen lukenut monta vuotta sitten jonkun verran, mutten koskaan viimeistä pokkaria, joten uteliaana katsoin sieltä miten manga loppui. ONNEKSI animeen tajuttiin tehdä erilainen lopetus, sillä mangan versio, jossa Mokona paljastuu jumalaksi (tai muuta sellaista) olisi oikeasti pilannut koko sarjan. Animeen on tehty paljon muutoksia ja selkeästi vain parempaan suuntaan. Tarinankerronta on selkeämpää ja Cephiron maailma on pystytty näyttämään elävämmin kuin mangassa, jossa taustat ovat monesti tyhjiä tai minimaalisesti piirrettyjä. Animeen lisätyt hahmot, kuten Hikarun sydämen varjo Nova, ovat todella kiinnostavia ja tuovat tarinaan hienoa syvyyttä. Koko sarjan lopetus on myös animessa huikea, katsoin sen pari kertaa ja joka kerralla alkoi itkettää.

Eagle oli suosikkini!

Animoinnin laatu on tasaisen hyvää koko sarjan läpi. Taustat ovat kauniita, hahmojen liikkeet sulavia ja hahmoissa on yksityiskohtaisia varjostuksia. Tärkeissä taisteluissa taso nousee välillä todella korkealle. Tyyli on hyvin klassista ysäriä, mikä miellyttää ainakin omaa silmääni. Vaikka taikasotureilla on heidän omat toistuvat loitsunsa ei animaatiota silti ole kierrätetty hirvittäviä määriä, oikeastaan toistuva animaatio ei missään välissä päässyt häiritsemään ja nämä kohtaukset ovat vain muutaman sekunnin mittaisia, verrattuna esimerkiksi Sailor Mooniin, jossa animaatiota kierrätettiin huomattavasti röyhkeämmin. Rayearthilla vaikuttaisi olleen korkea budjetti.

Musiikkiakaan ei saa unohtaa, sillä sekin on sarjassa laadukasta. Omiksi suosikeiksini muodostuivat ensimmäisen kauden tunnari Yuzurenai Negai, sekä Lullaby - Yasashiku Dakasete. Katsoin ekan kauden enkkudubbina ja englantilaiset äänet olivat ihan päteviä, vaikka jotkin käännöksistä kuulostivat vähän tönköiltä. Ihan hyvä versio kuitenkin ja ajaa asiansa! Englanninkieliset laulut ovat kuitenkin mielestäni huomattavasti huonompia. Toisen kauden katsoin japanidubilla ja alkuperäiset äänet olivat sopivampia hahmoille ja hahmot vaikuttivat uskovan sanoihinsa enemmän. 

Rayearth on todellakin tutustumisen arvoinen ja on harmittavan vähän puhuttu anime tänä päivänä. Sarja sekoittaa saumattomasti fantasiaa ja mechaa, sekä stereotyyppisten tyttöjen ja poikien sarjojen elementtejä. Vaikka sarjan ensimmäinen kausi alkaa perinteisellä fantasiaseikkailulla tuodaan mukaan myöhemmin hyvin yllättäviä juonenkäänteitä, pohdiskelua ja syvyyttä, joiden avulla koko tarinan asetelmaa voidaan kyseenalaistaa. Rayearth on siitä harvinaislaatuinen sarja, että siitä saavat paljon irti kummatkin sukupuolet ja lähes kaikenikäiset!

TÄHDET:
***1/2 (ensimmäinen kausi)
***** (toinen kausi)

Invincible, kausi 1

NIMI: Invincible
VUOSI: 2021
OHJAAJAT: Robert Valley, Paul Furminger, Jeff Allen
KÄSIKIRJOITUS: Robert Kirkman, Simon Racioppa, Chris Black, Ryan Ridley, Christine Lavaf, Curtis Gwinn
PÄÄOSISSA: Steven Yeun, Sandra Oh, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Mark Hamill, Clancy Brown
IKÄSUOSITUS: 18

Invincible on Amazon Primen uunituore animoitu supersankarisarja, jonka ensimmäinen kausi koostuu kahdeksasta jaksosta. Suomessa sarja kulkee ilmeisesti nimellä Voittamaton. Sarjasta tuli hetkessä suosittu ja sille on jo luvattu toinen ja kolmas kausi. Ilmeisesti supersankareista ei olla saatu tarpeeksi vieläkään, sillä genren elokuvia ja tv-sarjoja valmistetaan jatkuvalla syötöllä. En voi kuin ihmetellä milloin ylitarjonnassa tulee raja vastaan. Invincible on kuitenkin mukavan satiirinen ja yllättävä, sekä erottuu joukosta 2D-animaatiollaan. Myös sarjalle lätkäisty K-18 suositus kertoo heti ettei ihan perinteistä meininkiä ole luvassa. Sarja perustuu saman nimiseen sarjakuvaan, josta en ollut kuullut aiemmin, enkä tiennyt sarjasta mitään ennen katselua.

Mark Graysonin isä, Nolan, on lähes kaikkivoipainen Omni-Man, Teräsmiestä muistuttava supersankari, joka on alunperin peräisin Viltrum -planeetalta. Maapallolla on myös läjäpäin omia supersankareitaan, kuin myös supervihollisia, mutta Omni-Man on kaikista voimakkain ja kerta toisensa jälkeen pelastaa Maan pahan juonilta. Mark elää isänsä varjossa ja hänen voimansa puhkeavat vasta hyvin myöhään, 17-vuotiaana. Uusista kyvyistään innoissaan oleva Mark ryhtyy heti viattomien puolustajaksi ja keksii itselleen nimen Invincible. Samalla kun Mark kehittää kykyjään alkaa hänen isästään paljastua omituisia ja huolestuttavia piirteitä. Myös koulussa normaalit teinidraamat jatkuvat samaan tapaan, sillä Mark ei voi julkisesti paljastaa uutta identiteettiään. Hyvin pian Markille selviää, etteivät supersankarihommat olekaan yhtä ruusuisia kuin hänen kuvitelmissaan. Jo ensimmäisen jakson aikana voimakkaimpien supersankarien liittouma, Guardians of the Globe, lahdataan verisesti ja tekijä jää mysteeriksi (paitsi katsojille...).

"Mitä jos Teräsmies olisikin paha?" -asetelmaa on nyt alettu viljelemään aika monessa paikassa, mutta toistaiseksi aihe tuntuu vielä tuoreelta ja katsojia riittää useammallekin sarjalle/elokuvalle. Invincible on melko samankaltainen kuin myös Amazonin omistama The Boys, josta pidän paljon. Kumpikin kyseenalaistaa supersankareita, joskin The Boys vie tämän satiirisuuden vielä pidemmälle ja osaa katsoa aihetta useammasta näkökulmasta. Invincible on välillä erittäin raaka ja verinen, mutta toisaalta sisältää myös hyvin paljon rauhallisia ja koomisia hetkiä. Sarjan sävy onkin vähän epätasainen, siinä missä The Boys on jatkuvasti rouheva ja anarkistinen. Tuntuu vähän oudolta, kun graafisen goren jälkeen palataan takaisin arkeen koulunpenkillä, sävy muuttuu taas kepeäksi ja katsojan pitäisi jaksaa olla kiinnostunut teinien kolmiodraamoista. Silloin tällöin sekaan ripotetut realistisen kamalat taistelut ovat kuitenkin odotuksen arvoisia ja välillä onnistuvat olemaan aidosti ahdistavia. Ikärajoitus on ansaittu.

Järkyttävien verikekkereiden lisäksi Invinciblen vahvuutena ovat sen päähahmot, tarkemmin Graysonien perhe. Mark on todella sympaattinen ja uskottava teinihahmo, hän ei ole millään tavalla rasittava, vaikka teinit usein kirjoitetaan ärsyttäviksi synkistelijöiksi. Nolan/Omni-Man on päällisin puolin lämmin isähahmo, mutta pinnan alla kytee jotain uhkaavaa ja monesti hän näyttää kamppailevan omien ajatustensa kanssa. Kiehtovan ristiriitainen hahmo, jonka sisäinen kamppailu on toteutettu taitavalla kasvojen animoinnilla. Olin myös ilahtunut kuinka suuressa roolissa Markin tuikitavallinen äiti oli ja miten kiinnostava hahmo hänestä oli saatu rakennettua.

Harmittavasti moni muu hahmo jää, ainakin toistaiseksi, liian pienelle huomiolle. Hahmokaarti on laaja ja jaksoja on vähän, joten pakostakin sivuhahmot eivät saa tarpeeksi ruutuaikaa. Moni heistä ei tunnu kovinkaan syvälliseltä hahmolta ja suurimmasta osasta en jaksanut olla mitenkään kiinnostunut. Suurin osa pikkuvihollisista tuntui turhilta ja huomasin näiden taisteluiden aikana monesti keskittyväni johonkin ihan muuhun kuin ruudun tapahtumiin. Ei auta, että suurin osa hahmoista on parodiaversio jostain tunnetusta supersankarista, kuten Teräsmiehestä, Hellboysta, Hulkista ja niin edelleen. Vaikka kyseessä onkin satiiri ja parodia, olisin kuitenkin toivonut hahmojen asujen olevan ikonisempia ja hahmojen pystyvän seisomaan omilla jaloillaan, olematta vain pelkkiä parodiaversioita jostain muusta.

Animointijälki on perushyvää ja tyyliltään muistuttaa 90-luvun X-Men -piirrettyjä nykypäivään päivitettynä. Nykyään harvinaisesta 2D-animaatiosta saa olla onnessaan, etenkin jos se saa osakseen massasuosiota. Hahmojen kasvot ovat hyvin ilmeikkäitä ja ihastuin etenkin sarjan tapaan piirtää hahmojen silmät. Tärkeisiin kohtauksiin on selkeästi laitettu paljon vaivaa, niissä liikkeet ovat näyttäviä ja sulavia. Etenkin viimeinen jakso on hengästyttävän hienosti piirretty. Silti näiden avainkohtauksien välissä on paljon halvempaa animointia, joissa liike on jäykän oloista ja etenkin monen hahmon tusinataisteluissa animaation taso selkeästi tipahtaa. Kiinnitin kuitenkin huomiota ettei hahmojen mittasuhteissa näyttänyt koskaan olevan ongelmaa ja hahmot näyttävät aina itseltään. Varmasti seuraavilla kausilla budjetin kasvaessa näistä pikkuongelmista päästään eroon.

Hyvin lupaava sarja! Jään innolla odottamaan jatkoa. Invincibleä tullaan taatusti vertaamaan The Boysiin kerta toisensa jälkeen, eikä se vielä yllä samalle tasolle, mutta ensimmäinen kausi luo mielenkiintoisen asetelman tuleville kausille. Suosion ja budjetin kasvaessa suunta on toivottavasti vain ylöspäin.

TÄHDET: ***½

10 syytä katsoa Hannibal tv-sarja

Kolmen tuotantokauden mittainen Hannibal -sarja ilmestyi hiljattain Yhdysvaltain Netflixiin, jonka ansiosta koin olevan korkea aika viimeinkin kirjoittaa jotain kaikkien aikojen lempisarjastani. Sarja on minulle niin suuri henkireikä, että olen oikeastaan pelännyt siitä kirjoittamista. Miten ihmeessä voisinkaan ilmaista kuinka paljon ihailen tätä mestariteosta ja kuinka paljon se merkitsee minulle? Sanat ja kirjoituskykyni ovat liian rajalliset.

Katsoin sarjan ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten ja ihastuin siihen täysillä. Olin joskus ala- ja yläasteen aikoina ollut suuri Hannibal Lecter -elokuvien fani. Tämä fanitus jäi lopulta jossain välissä taka-alalle, enkä tv-sarjan esitysaikaan ollut edes tietoinen, että hahmosta olisi tehty tv-sarja. En enää muista mitä kautta sain selville sarjasta ja mikä lopulta herätti kiinnostukseni, mutta olin alunperin erittäin skeptinen ja epäilin sen olevan halvalla tehtyä liukuhihnakamaa. Onneksi olin väärässä! Sarja syrjäytti hetkessä kaikki muut lempisarjani, vaikka olen kyyninen jäärä ja uusiin asioihin täysillä rakastuminen on vanhetessa yhä vaikeampaa.

Hannibal on tosiaan tällä hetkellä katsottavissa ainakin Yhdysvaltojen Netflixissä, Suomen versiosta en ole tietoinen. Suomessa sarjan katselua hankaloittaa hieman se, ettei kolmatta kautta ole tietääkseni julkaistu DVD:llä suomiteksteillä. Ainakaan en ole koskaan löytänyt tälläistä versiota. Kielipään riittäessä ja mikäli pystyy ymmärtämään Mikkelsenin sössötystä kolmannen kauden voi tietty tilata ulkomailta.

Miksi juuri tämä sarja saa sukkani pyörimään jaloissa? Tässä kymmenen syytä:

1. Mielenkiintoinen ja yllättävä tarina, joka ei ole alkuperäismateriaalin kopio

Vaikka kirjoja ei olisi lukenut tai elokuvia nähnyt (häpeä, kyllähän Uhrilampaat pitää kaikkien nähdä), on Hannibal Lecterin hahmo silti varmasti tuttu edes pinnallisella tasolla. Miten näin tunnetusta ja ikonisesta hahmosta voisi tehdä tyydyttävän tv-sarjan? Tv-versio on poiminut kirjojen ja elokuvien valitut palat itselleen ja muutoin lähtenyt täysin omille teilleen. Hahmoja ja tarinankulkua on muokattu todella paljon, jolloin aikaisemmasta kirja- ja elokuvatietoudesta ei ole enää lähes mitään hyötyä. Tv-sarjaa varten on myös kirjoitettu täysin uutta materiaalia. Tämän ansiosta Hannibal on yllättävä ja viihdyttävä vanhojen teostenkin faneille. Tunnetuimpaa Hannibal Lecter -tarinaa, eli Uhrilampaita, ei sarjassa ole (ainakaan tähän mennessä) käsitelty ollenkaan.

Sarja kertoo FBI:n palveluksessa olevasta Will Grahamista, jolla on harvinainen empatian lahja. Hän pystyy ymmärtämään rikollisia ällistyttävän hyvin, mutta samalla on itse vaarassa lipsua pimeälle puolelle. Tätä estääkseen hänet kehotetaan psykiatri Hannibal Lecterin terapiatunneille, mutta yllätys yllätys, Hannibal on yksi FBI:n ja Willin etsimistä sarjamurhaajista.

Sarja ei ole pelkkää kauhua ja rikosta, vaan se sisältää paljon syvällistä pohdintaa ihmisluonnosta. Kyseessä ei ole CSI:n tapainen perinteinen rikossarja, vaan Hannibal vaatii katsojaltaan paljon. Isojen höpöhöpösanojen ja joka puolelta pursuavan symbolismin vuoksi sarjaa aina välillä syytellään tekotaiteellisuudesta. Kaiken ahdistavuuden ja mahtipontisuuden keskellä sarja on myös yllättävän hauska. Silloin tällöin sarjassa ripotellaan hämmentävää huumoria ja absurdeimmat juonenkäänteet pakostakin naurattavat. Itse Hannibal rakastaa viljellä pöljiä kannibaalivitsejä seuralaistensa tajuamatta mitään. Olen monesti vitsaillut, että Hannibal on lempi kauhu-, kokkaus-, komedia- ja romanssisarjani.

2. Tinkimättömän taiteellinen visuaalinen puoli

En ole koskaan törmännyt tv-sarjaan, joka olisi lähellekään yhtä kaunis. Hannibalin jokainen freimi on täynnä symboliikkaa, tarkkaan valittuja värejä ja asetelmia. Visuaalisesti sarja on erittäin korkeatasoinen ja tämä taso pysyy yllä jaksosta toiseen. Samanlaista vaivannäköä näkee harvoin elokuvissakaan. Hannibal aiheuttaa säännöllisiä VAU-hetkiä, oli ruudulla sitten syntisen herkullisia ruoka-annoksia, mitä mielikuvituksekkaampia ruumisasetelmia, taikka käytännön ja digitaaliefektien sekoituksena luotuja hirviöitä. Itse arvostin paljon etenkin näitä käytännön efektejä. Hahmojen, etenkin itse Hannibalin asukokonaisuuksiin ja kodin sisustukseen on laitettu hirveästi vaivaa. Vaikka budjetti on varmasti ollut rajallinen, etenkin loppua kohti, ei sarja koskaan anna halpaa vaikutelmaa. Ainut miinus visuaalisella puolella tulee ruudun liiallisesta tummuudesta. Välillä on harmittavan vaikeaa erottaa yksityiskohtia. Tämä on tietenkin korjattavissa säätämällä näytön kirkkautta.

3. Älykästä ja kaunista kauhua

Olen periaatteessa suuri kauhufani, mutta käytännössä siedän hyvin vähän turhan silpomisen näkemistä tai typeriä jumpscareja. Jälkimmäisiä en muista Hannibalissa olleen juuri yhtään. Silpomista ja kidutusta sarjassa esiintyy jonkin verran, yleensä ruumiit löytyvät kuitenkin valmiiksi kuolleina.

Sarjassa esiintyy Hannibalin lisäksi paljon muita sarjamurhaajia, joiden tappomenetelmät ovat aina outoja ja taiteellisia. Sarjassa on muun muassa ihmisviuluksi muutettu ruumis, luolakarhun luista tehty mekaaninen tappopuku, sekä ihmistoteemipaalu. Mitä kaukaahaetumpia ideoita, mutta ne silti toimivat, koska sarja ei yritäkään olla realistinen. Kaikki kuolemat ovat brutaaleilla tavoilla kauniita ja täynnä rikasta symboliikkaa, jonka ansiosta sarjan gore ei tunnu niin kamalalta. Gorella ja kärsimyksellä on aina jokin merkitys ja hahmot saavat niistä mielenkiintoisia keskusteluita aikaan. Vain yhden kerran minusta tuntui, että gore meni vähän liian kidutuspornon puolelle ja mieluusti kelaan kohtauksen yli. Muistutan vielä, että sarjan K-18 leima on ihan syystä annettu.

Mielikuvituksekkaan goren lisäksi sarja panostaa ahdistavaan ja arvaamattomaan ilmapiiriin. Sarja kohtelee osaa hahmoistaan hyvin armottomasti, ja osalta hahmoista voi odottaa lähes mitä vain. Kukaan ei ole turvassa. Oikean ilmapiirin luomisessa Brian Reitzellin musiikilla on ollut suuri rooli.

4. Ainutlaatuinen tunnelma

Toisin kuin kauhu-/rikossarjalta voisi odottaa sarja etenee rauhalliseen tahtiin. Musiikki, värivalinnat ja tietty pehmeys kuvanlaadussa luovat unenomaisen tunnelman. Hannibal sijaitsee aivan eri ulottuvuudessa, jossa aika tuntuu hidastuvan ja aistit terävöityvät. Se ei pyri olemaan realistinen ja mitä pidemmälle sarja etenee, sitä vähemmän ajalla, välimatkoilla ja normaalilla logiikalla tuntuu olevan merkitystä. Runolliset vertauskuvat ja hallusinaatiot heräävät eloon. Oikean ja väärän rajat hämärtyvät.

5. Loistavaa näyttelytyötä

Vaikka Anthony Hopkinsin versio Hannibal Lecteristä on legendaarinen on Mads Mikkelsenin versio mielestäni selkeästi parempi, enkä ole mielipiteeni kanssa ainoa. Mikkelsen on hyvin vähäeläinen ja intensiivinen roolissaan ja häneen verrattuna Hopkinsin versio on alkanut tuntua kornilta karikatyyriltä. En tiedä miten hän onnistuu tässä, mutta Mikkelsenillä on ilmiömäinen kyky ilmaista hahmon tunteita ja aikeita mitä pienimmillä eleillä ja katseilla. Mikkelsen on suorastaan luotu rooliin, hän ON Hannibal, joka kykenee hetkessä muuttumaan seurapiirien hurmaajasta selkäpiitä kylmääväksi tappajaksi. Mikkelsenillä on Hopkinsiin verrattuna paljon enemmän aikaa näyttää hahmon eri puolia, sekä päästää katsojaa tutustumaan syvemmin hahmoon kuin mitä elokuvissa oli mahdollista.

Unohtaa ei voi tietenkään toisen päähenkilön esittäjää, Hugh Dancyä, joka tekee myös vakuuttavan roolityön. Willin hahmokehitys todellisen luontonsa kiistävästä hermorauniosta itsevarmaksi, pimeää puoltansa syleileväksi mieheksi on kiinnostavaa seurattavaa. Ensimmäistä kautta katsoessani ensimmäistä kertaa ymmärsin Willin hahmon täysin väärin, jonka vuoksi suorastaan inhosin häntä. Jatkaessani sarjan katsomista, sekä uusintakerroilla pääsin paremmin kärryille tästä mutkikkaasta hahmosta ja nykyään lovetan tätä hahmoa myös täysillä. Williä vainoaa vähän väliä epävarmuus, häpeä, kielletyt mielihalut ja yksinäisyys, ja Dancy tuo tämän esille hyvin.

Mukana on myös muita kovia nimiä, kuten Laurence Fishburne, Richard Armitage ja Gillian Anderson, joskin Andersonin näyttelytyö tässä sarjassa on minusta aina tuntunut hieman hapuilevalta, vaikka hän on muuten loistava näyttelijä. 

6. Vangitseva musiikki

Silloin, kun taustalla ei soi klassinen musiikki, soivat sarjassa Brian Reitzellin sävellykset. Kuten arvata saattaa mitään erityisen pirtsakkaa kappaletta on turha odotella. Taustalla soivat haikean surulliset taikka piinaavan häiriintyneet, ties millä ihmeellisillä pimpotuksilla ja tyhjiöäänillä luodut saundit, jotka tukevat kohtauksiaan täydellisesti. Erityisesti mieleeni ovat jääneet melankolinen Aperitif Piano Theme, syvältä riipivä Bloodfest, sekä TIETENKIN Siouxsien Love Crime, joka saattaa koko sarjan eeppiseen päätökseen.

7. Sairaan kaunis rakkaustarina & LGBTQ-ystävällisyys

Sarjan lopetuksesta on kulunut jo viisi vuotta, joten tämä spoileri tuskin haittaa ketään. Kaikesta kauheudestaan huolimatta Hannibalin ytimessä sykkii kahden miehen välinen kaunis, monimutkainen ja väkivaltainen rakkaustarina. Muutama katsoja (lähes aina heteroseksuaalinen mies, joka ei ole edes katsonut sarjaa loppuun asti) saattaa silloin tällöin yhä vääntää aiheesta, mutta sarjan luoja, Bryan Fuller, on useaan kertaan vahvistanut asian, hahmot puhuvat useaan otteeseen kirjaimellisesti rakkaudesta, ja loppujen lopuksi sarjan tapahtumat puhuvat puolestaan. Rakkautta tämä on, oli se sitten platonista taikka seksuaalista. Siinä missä moni sarja yrittää voittaa mahdollisimman paljon katsojia puolelleen tyhjillä queerbaiting-lupauksilla (erittäin ärsyttävä viimeaikainen esimerkki tästä on Dracula -minisarja), muttei koskaan uskalla viedä lupauksiaan loppuun asti, on Hannibal erittäin virkistävä poikkeus, joka pikemminkin alussa heterobaittaa katsojiaan.

Hannibal ja Will ovat kumpikin yksinäisiä ja synkkiä hahmoja, jotka ovat henkisesti eristäytyneitä muista ihmisistä, eivätkä pysty näyttämään todellista minäänsä kellekään. Kun he viimeinkin tapaavat henkilön, joka voisi mahdollisesti tarjota oikeaa ymmärrystä ja sielunkumppanuutta, muodostuu heidän välilleen heti voimakas, pakkomielteinen ja hämmentävä side. Valitettavasti (tosin katsojalle mielenkiintoisesti) he aloittavat toisiinsa tutustumisen lain ja moraalien vastakkaisilta puolilta. Kun kyseessä ovat myös jollain tapaa henkisesti sairaat tapaukset, ei kovin ruusuista suhdetta voi olla luvassa. Hahmojen välinen kemia on aina sähköistä ja kaikesta kamaluudestaan huolimatta heidän välinen suhde on tietyllä tavalla kaunis ja lohduttava. Kenties ihan kaikille hirviöillekin voi löytyä joku, joka ymmärtää.

Pääparin lisäksi myös muita aakkoskirjainihmisiä miellyttäviä valintoja on päätynyt sarjaan. Alkuperäiskirjojen luoja Thomas Harris oli selkeästi enemmän tai vähemmän homo- ja transfobinen ja käytti näitä elementtejä lähinnä korostaakseen pahisten omituisuutta ja vastenmielisyyttä. Tv-sarjan Hannibalia ja Williä voi pitää osittain ihailtavinakin hahmoina, mutta loppujen lopuksi rankkojen mielenterveysongelmien ja lainvastaisuuksien vuoksi he eivät välttämättä ole parhaimpia hahmoja edustamaan LGBTQ-väkeä. Mutta onneksi hyviksien joukostakin löytyy järkevä ja tasapainoinen lesbopari. Hahmojen seksuaalisuutta ei koskaan erikseen mainita tai kyseenalaisteta. Monipuolisemman hahmokaartin takaamiseksi monia hahmoja on myös muutettu eri rotuiseksi tai eri sukupuoleksi. Nämä valinnat eivät tunnu päälleliimatuilta, saarnaavilta tai turhilta. Sarja ei koskaan tunne tarvetta alleviivata kuinka edistyksellinen se onkaan.

Sarjan tekijöiden joukosta löytyy myös hyvin paljon aakkosväkeä, muun muassa sarjan luoja Bryan Fuller, sekä näyttelijät Raul Esparza, Eddie Izzard, ja Scott Thompson.

8. Miehen oikeus tunteellisuuteen

Deciderin artikkelissa kirjoitettiin tästä aiheesta paljon paremmin kuin minä koskaan osaisin. Vielä tänäkin päivänä suhtautuminen miesten tunne-elämään on hyvin jäyhää. Hannibal on tässäkin hieno poikkeus. Hannibal Lecter on kylmäverinen kannibaali, mutta hän ei ujostele itkeä, eikä häpeä olevansa kiinnostunut stereotyyppisesti feminiinisistä aiheista, kuten ruuanlaitosta, vaatteista, oopperasta tai taiteesta. Will Graham nyyhkii ja tärisee vähän väliä stressistä ja hänen mielenterveytensä on jatkuvasti vaakalaudalla.Nämä asiat eivät millään tavalla vaaranna heidän maskuliinisuuttaan tai uhkaavuuttaan. Hahmot analysoivat tunteitaan terapiassa jaksotolkulla. Keskustelun lisäksi katsojalle kerrotaan hahmojen tunteista fantasioiden, unien ja hallusinaatioiden muodossa.

9. Aktiivinen fanikunta

Vaikka sarjan päättymisestä on kulunut jo viisi vuotta on sen fanikunta yhä erittäin aktiivinen. Yhtenä syynä sitkeään aktiivisuuteen voi olla se, että fanit ovat yksinkertaisesti niin tyytyväisiä sarjaan ja janoavat jatkoa. On erittäin harvinaista, että näen fanien valittavan sarjasta millään lailla. Joka kerta mennessäni Twitteriin näen sarjasta uutta fanitaidetta ja keskustelua. Fanit ovat järjestäneet ja järjestävät yhä erilaisia projekteja, kuten heidän kirjoittamia ja kuvittamia erittäin laadukkaita kirjoja. Olen itsekin ollut mukana yhdessä tälläisessä pienemmässä projektissa, jossa Mikkelsenille annettiin kirja täynnä fanitaidetta. Sarjalle järjestetään yhä melko suuria tapahtumia (coneja) Kanadassa ja Englannissa, joissa näyttelijät ovat kunniavieraina. Sarjan ilmestyessä nyt Netflixiin ennustan sen saavan uuden aallon innokkaita faneja.

10. Sarja päättyy tyydyttävällä tavalla ja jatko ei ole mahdottomuus

Sitkeästä kulttisuosiostaan, kriitikkojen ylistyksestä ja lukuisista palkinnoista huolimatta Hannibal ei koskaan saavuttanut massayleisön suosiota. Sarja oli lopetusuhan alla jokaisen kauden aikana, minkä vuoksi joka kauden lopetusjakso päättyy mahdollisimman täydentävällä tavalla. Sarjaa oli alunperin tarkoitus jatkaa kolmannen kauden jälkeenkin, mutta valitettavasti kolmas kausi on näillä näkymin viimeinen. Ennenaikaisesta lopetuksesta huolimatta sarja saatiin päätökseen erittäin kauniilla ja tyydyttävällä tavalla. Sarja ei siis tunnu loppuvan kesken. Viimeisen kauden finaali hipoo täydellisyyttä, vaikka henkilökohtaisesti pidän toisen kauden finaalista vielä enemmän.

Sarjan tekijät ja fanit eivät ole kuitenkaan heittäneet hanskoja tiskiin. Kaikki sarjassa mukana olleet näyttelijät olisivat innokkaita jatkamaan sarjaa. Bryan Fuller on moneen otteeseen kertonut tulevien kausien suunnitelmistaan. Fanit järjestävät aktiivisesti somekampanjoita, joiden aikana he yrittävät herättää eri tv-kanavien ja nettipalveluiden kiinnostusta sarjan rahoitusta kohtaan. Mikäli sarjan kulttisuosio jatkaa kasvuaan, DVD- ja Blu-Ray-myynnit kasvavat ja sarjalla on paljon katsojia Netflixin kaltaisissa palveluissa on jatko yhä mahdollista. Mutta ilman jatkoakin Hannibal on nykyisellään onnistunut kokonaisuus.

Tiger King: Villi ja vaarallinen tiikeribisnes

NIMI: Tiger King: Murder, Mayhem and Madness
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Eric Goode, Rebecca Chaiklin
PÄÄOSISSA: Joe Exotic, Carole Baskin, Doc Bhagavan Antle
IKÄSUOSITUS: 16

Tiger King on juuri Netflixiin ilmestynyt 7 episodin mittainen minisarja, joka dokumentoi amerikkalaisten isojen kissojen omistajien omituista elämää. Luvassa on kaikkea huumeista seksikultteihin ja murhista moniavioisuuteen. Dokumentin käänteet ovat niin koomisia, absurdeja ja paikoin kauheita, että on vaikeaa ymmärtää ettei kyseessä ole vain käsikirjoitettu tarina, vaan näiden henkilöiden oikeaa elämää. Toinen toistaan isompia egoja seuratessa dokumentin kesyimmiksi otuksiksi jäävätkin leijonat ja tiikerit, jos nyt yksi käden irti raatelu unohdetaan.

Eniten huomiota saa Joe Exotic, yksityisen eläintarhan omistaja, joka on muun muassa wannabe country-laulaja, moniavioliitossa kahden miehen kanssa, yrittänyt päästä presidentiksi, sekä nykyään vankilassa salamurhayrityksen vuoksi. Oikean elämän sarjakuvahahmolta vaikuttavalla Exoticilla on meneillään vuosikausia kestävä pyhä sota eläinoikeusaktivisti Carol Baskinin kanssa, eikä kummallakaan ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Pintaraapaisulla Baskin ja hänen organisaatio Big Cat Rescue vaikuttavat tarpeellisilta järjen ääniltä, mutta kulissien takaa paljastuu pelkkää tekopyhyyttä ja rahanahneutta "pelastettujen" eläinten kustannuksella, joiden elinolot saattavat olla jopa pahemmat kuin Exoticin eläimillä. Vaikuttaisi vahvasti myös siltä, että Baskin olisi murhannut entisen miehensä miljoonaperinnön vuoksi... Kaksikon vihanpito yltyy absurdeihin mittoihin ja saa hengenvaarallisia piirteitä. Kahden elämääsuuremman persoonan ottaessa yhteen eläimet jäävät taka-alalle ja käsittämättömiä määriä rahaa ja aikaa kulutetaan oikeudenkäynneissä eläinsuojelun sijaan.

Exoticin ja Baskinin lisäksi haastatellaan heidän työntekijöitään, sekä muita eksoottisten eläinten omistajia. Henkilöiden joukosta on vaikeaa löytää täysin tervepäistä yksilöä. Paljon kertonee se, että järkevimpiin hahmoihin lukeutuu Scarfaceen verrattava huumekeisari. Sarjassa jonkin verran esiintyvä eläintarhaomistaja Doc Bhagavan Antle ansaitsisi kokonaan oman sarjansa. Olen vuosia nähnyt videoita ja kuvia hänen kuuluisista jättikokoisista liikereistään. Ei olisi tullut mieleenkään, että sama mies johtaa omituista seksikulttia. Doc palkkaa eläinhoitajiksi vain kauniita nuoria sinkkunaisia, joiden kuuluu muuttaa eläintarhaan asumaan ja suoraan sanottuna palvoa häntä, myös seksuaalisesti.

Sarja on hirvittävän koukuttava ja etenee hyvällä rytmillä. Jokainen jakso loppuu cliffhangeriin ja tapahtumat ovat toinen toistaan hämmästyttävämpiä. Etenkin Joe Exotic oli kuvannut erittäin paljon materiaalia vuosien varrelta, joten tapahtumia pääsee oikeasti näkemään eikä vain kuulemaan. Suhtaudun fanaattisiin eläinoikeusihmisiin hyvin negatiivisesti, joten olin erittäin tyytyväinen siihen kuinka tasapuolisesti eri osapuolia haastateltiin.

Olisin kuitenkin toivonut, että dokumentti olisi edes hieman enemmän tutkinut eläinten oloja ja elintiloja, sillä nyt itse eläimet jäivät täysin räiskyvien ihmispersoonien varjoon. Dokumentissa vilahtaa silloin tällöin kohtauksia, joissa eläinten kohtelu vaikuttaa ulkopuolisten silmiin kyseenalaiselta, eikä kohtausta selitetä millään lailla. Esimerkiksi olin pari vuotta sitten työharjoittelussa maatilalla, jossa lampaiden paskaa ei siivottu pois ja täytenä amatöörinä se oli mielestäni inhottavaa. Mutta myöhemmin opin, että tälläinen "pehku" on täysin normaalia ja kompostoituva lanta tuottaa eläimille lämpöä. Amatöörin silmiin kamalilta vaikuttavat asiat siis eivät välttämättä ole epäeettisiä, mutta dokumentti ei valitettavasti kerro katselijoilleen mikä olisi kunnollista tiikerinpitoa ja mikä ei.

TÄHDET: ****

Dracula (Minisarja)

NIMI: Dracula
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Johnny Campbell, Damon Thomas, Paul McGuigan
KÄSIKIRJOITUS: Mark Gatiss, Steven Moffat
PÄÄOSISSA: Claes Bang, Dolly Wells, John Heffernan,
IKÄSUOSITUS: 16

Dracula on juuri julkaistu kolmen episodin mittainen minisarja. En normaalisti piittaa vampyyreistä, mutta sarjan traileri vaikutti todella tyylikkäältä ja mielenkiintoiselta, ja kun sarjaa ei oltu pituudella pilattu päätin kuluttaa viikonlopun sen seurassa. Sarja oli yllättävä vuoristorata, aloittaen erittäin lupaavasti mahtavalla aloitusjaksolla, hidastaen tahtiaan vähän tylsän kakkosjakson aikana ja lopetus olikin jotain käsittämättömän noloa. En ole koskaan ennen tavannut tv-sarjaa, joka vain muutaman jakson aikana onnistui tälläiseen laadun tiputukseen.

Sarja alkaa hyvin perinteisellä kaavalla. Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan auttamaan kreivi Draculaa englantilaisen maapalstan ostossa. Draculan päämääränä on päästä matkustamaan Englantiin kylvämään kauhua aatelisten ja sivistyneiden ihmisten parissa. Ensiksi Dracula kuitenkin vaatii Harkeria jäämään linnaansa pidemmäksi aikaa, eikä kuuntele Harkerin vastaväitteitä. Mysteerinen kreivi, joka tuntuu päivä päivältä nuortuvan, katoaa aina päivisin jonnekin, jolloin Harker tutkii hänen linnaansa, jossa vaikuttaisi olevan muitakin asukkeja.

Ensimmäinen episodi on aivan mahtava. Jonathan Harkerin tarina on kiehtovasti rakennettu nunnien kuulustelun ympärille ja miehen seikkailut labyrinttimaisessa linnassa ovat hyvin kiinnostavia. Harkerin ja Draculan välinen kemia on myös kiehtovaa ja siitä olisi voitu ammentaa vielä paljon enemmänkin, jos uskallusta olisi riittänyt - mutta palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin. Itse Dracula on klassisen tuntuinen, erittäin viihdyttävä pahis, joka ei anteeksipyytele teatraalisuuttaan. Itselleni aikaisemmin tuntematon Claes Bang sopii rooliin hyvin ja myös ulkonäöllisesti muistuttaa Bela Lugosin Draculaa. Myös epäilyttävän paljon pimeyden otuksista kiinnostunut nunna on mielenkiintoinen hahmo. Unohtaa ei voi myöskään ensimmäisen episodin efektejä ja maskeerauksia. Kohtaus, jossa suden muodossa ollut Dracula kaivautuu vääntelehtien esiin suden ruumiista on kaikin puolin onnistunut. Pelkästään idean tasolla se on todella cool konsepti ja kohtauksessa on käytetty onnistuneesti oikeaa koirasutta, tietokonesutta, sekä susinukkea. Kaikki muutkin maskeeraukset ja taustamiljööt ovat erittäin onnistuneita tässä jaksossa, eivät täydellisiä, mutta pienet epätäydellisyydet tekevät niistä vain enemmän hurmaavia. Vampyyrien tarinat ovat puhkikulutettuja, mutta tämän jakson perusteella sarja tuntui sopivan freesiltä ja yllättävältä, mutta silti perinteitä kunnioittavalta.

Valitettavasti vahvan aloituksen jälkeen aletaan mennä metsään. Toisessa jaksossa maisema vaihtuu linnasta laivaan. Tarinankerronta hidastuu ja uudet hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta heidän kohtaloista välittäisi. Dracula, joka oli aluksi äärettömän viihdyttävä arkkivihollinen muuttuu vähitellen yhä vähemmän uhkaavaksi, eikä hahmon taustatarinaa, motivaatioita tai luonnetta yritetä millään tavalla syventää. Kakkosjaksossa ei ole enää Harkerin kaltaista kakkospäähenkilöä, vaan katsojan huomio on siirretty lähes täysin Draculan varaan. Tämä resepti ei enää toimi, sillä sarjan Draculassa ei ole minkäänlaista syvyyttä. Tämä Dracula ei ole mitenkään surullinen, yksinäinen, katkera tai vihainen, hän vain on olemassa ja tekee asioita koska käsikirjoitus sanoo niin. Laivan miehistöstä ei löydy ketään todella kiinnostavaa persoonaa, jonka puolesta voisi jännittää ja jota kannustaa. Maskeeraukset ja erikoisefektit tuntuvat myös jo väsähtäneiltä, eivätkä enää yllätä tai shokeeraa kuten edellisessä jaksossa. Kakkosjakso kuitenkin pysyy hyvässä keskitasossa kunnes aivan jakson lopussa paljastuu juonenkäänne, joka on selkeä merkki tulevasta laadun tippumisesta.

Viimeinen jakso veti sanattomaksi. Tarinassa on tapahtunut 120 vuoden hyppäys nykypäivään. Heti alussa halusin hakata päätäni seinään kun Englannissa Draculaa on vastassa erikoissotilaita, mutta kreivi pystyy silti huijaamaan erittäin epäuskottavalla tavalla naissotilaan aseen itselleen. Dracula pyydystetään salaiseen laboratorioon, kunnes kreivin asianajaja(!) vapauttaa hänet. Siitä huolimatta, että hän on todistetusti murhaaja ja äärimmäisen vaarallinen peto, joka elää pelkästään ihmisten verellä. Tämän jälkeen ennen lähes saatanallinen klassikkohirviö muuttuu lähinnä diskoissa nuohoavaksi, teinejä kuolaavaksi keski-ikäiseksi äijäksi, joka tekstailee, selailee Tinderiä ja välillä heittää jonkin mukanokkelan kommentin. Draculalla on ihmeellinen pakkomielle erästä nuorta tyttöä kohtaan, enkä millään tajunnut mikä teki tytöstä niin erityisen. Mukaan tuodaan monta sietämätöntä teinihahmoa, joiden roolit tarinassa ovat aluksi hyvin sekavia, eivätkä jakson loputtuakaan vielä täysin auenneet minulle. Tunnelmallisesti ja ulkonäöllisesti tämä jakso ei millään tunnu kuuluvan samaan sarjaan kuin kaksi aiempaa jaksoa. Käsikirjoitus tuntuu laiskalta ja osa lavasteista näyttää jo selkeästi halvoilta aikaisempiin verrattuna. Sarjan lopetus on yksinkertaisesti typerä ja nolo.

Koko sarjan ajan minua ärsytti sen harrastama queer baiting. Jokaisessa jaksossa on päivänselkeitä homoeroottisia vinkkauksia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, väkinäisiltä, eivätkä koskaan johda mihinkään. Sarjan tekijät ovat selkeästi halunneet olla moderneja tällä tavoin, mutta he eivät silti ole uskaltaneet viedä yhtäkään vihjaustaan loppuun saakka. On raukkamaista, että halutaan miellyttää seksuaalivähemmistöistä kertovia tarinoita toivovia ihmisiä, mutta samalla ei uskalleta menettää niitä katsojia, joita tuollainen materiaali voisi yököttää. Tälläinen puolessa välissä kiikuttelu ei innosta kumpaakaan ryhmää. Erityisesti Draculan ja Harkerin välille kovasti vinkattiin jonkinlaista suhdetta ja se olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä, heidän välisten kohtausten ollen jo nyt osa sarjan vahvimpaa antia. Mutta ei.

Dracula oli lopulta hirvittävä pettymys, sillä viimeinen jakso pilasi totaalisesti koko sarjan. Niin, niin harmillista, sillä ensimmäinen jakso oli hirvittävän vahva. Dramaattinen laadun putoaminen tämän jälkeen on kuitenkin anteeksiantamatonta ja tuntui pelkältä ajanhukalta. Dracula ansaitsee parempaa.

TÄHDET: **1/2