Joker: Folie à Deux

NIMI: Joker: Folie à Deux
VUOSI: 2024
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener
IKÄSUOSITUS: 16

Ensimmäisen Joker-elokuvan arvostelu löytyy täältä.

Hittolainen, edellisestä blogitekstistä onkin taas kulunut yli vuosi. Aika vaan hujahtaa vaikkei olisi edes hauskaa. Noh, en lupaile mitään tämän blogin tulevasta aktiivisuudesta, mutta päätin nyt kirjoittaa jotain kun kaverilleni kerroin tästä elokuvasta jo hedelmällisen luonnoksen verran.

Pidin paljon ensimmäisestä Jokerista, mutta se oli täysin itsenäinen teos, joka ei mielestäni mitenkään vaatinut jatko-osaa. Mutta koska leffa tienasi niin perkeleesti vaativat Hollywoodin rahapussit tietenkin toiveuusintaa. Mikäs siinä, voihan jatko-osa onnistuakin. Yleensä elokuvasarjat huononevat osa osalta, mutta onhan niitä poikkeuksia, kuten Terminator 2, Aliens, The Dark Knight ja Ginger Snaps 2, jotka ovat mielestäni esiosiaan huomattavasti parempia. Enkä itse edes vaadi, että jatko-osan pitäisi olla ensimmäistä parempi, kunhan se on yhä laadukas, kiinnostava ja tuo jotain uutta pöytään. En siis kavahtanut ajatusta Jokerin jatko-osasta, enkä edes sitä, että siitä oli päätetty tehdä musikaali! Tämä valinta pikemminkin sai minut uteliaaksi. Ensimmäisiä närkästyneitä arvosteluja oli jo alkanut tulvia nettiin kun menin katsomaan elokuvaa, mutta olin silti neutraalilla fiiliksellä. Valitettavasti pitää myöntää, että elokuva oli pienoinen pettymys.

Edellisessä osassa Arthur Fleck, eli Jokeri, vangittiin. Nyt häntä pidetään vankina keskitysleiriä muistuttavassa vankilassa, jossa vartijat kaltoinkohtelevat häntä. Arthurin oikeudenkäynti lähestyy, ja koska hän oli murhannut viisi ihmistä on todennäköistä, että hänelle annetaan kuolemantuomio. Toivoa tuo kuitenkin Lee/Harley (Lady Gaga), selvästi myös mielenterveysongelmainen laulua harrastava nainen, joka ihannoi Jokeria ja haluaa auttaa häntä karkaamaan kanssaan. Hyvin paljon aikaa vietetään joko ankeassa vankilassa tai vain marginaalisesti vähemmän ankeassa oikeussalissa.

Jo ennen ilmestymistään elokuvan puhuttavin elementti on ollut sen musikaaligenre. Lauluja todellakin on paljon, liikaakin, mutta mielestäni ne sulautuivat hyvin mukaan. Joidenkin arvostelujen mukaan musikaalinumerot ovat irrallisia ja eivät tue tarinaa, mutta olen tästä aivan eri mieltä. Jokainen laulu liittyi suoraan tarinan juonenkäänteisiin tai toi esille hahmon silloisia tunteita. On kuitenkin täysin oikeutettua kyseenalaistaa oliko näitä asioita pakko tuoda esille laulun muodossa. Mikään lauluista ei aiheuttanut minussa myötähäpeää tai ärsytystä, mutta ei myöskään suurta ihastusta. Lauluja oli yksinkertaisesti liikaa. Oli myös erittäin harmittavaa, että elokuvassa on käytetty jo olemassaolleita vanhoja kappaleita. Harley Quinnin rooliin on saatu superlahjakas laulaja ja lauluntekijä Lady Gaga, joten herättää suurta ihmetystä miksei Gaga ole saanut tehdä elokuvaan täysin uusia ja hänelle sopivia kappaleita.

Gaga on vahva laulaja ja rohkea esiintyjä, mutta elokuva ei yksinkertaisesti anna hänen loistaa. Sekä Gaga että Joaquin Phoenix on ohjattu laulamaan heiveröisellä, käheällä ja taidottomalla äänellä, ja vain harvoin he saavat laulaa täysillä taidoillaan. Ymmärrän mitä tällä on haettu. Hahmojen on haluttu kuulostaa itseltään, ei superstaroilta. Mutta jos elokuvassa on jo realismin nurkkaan heittäviä musikaalinumeroita on silloin parempi heittäytyä fantasian viemäksi kunnolla. Etenkin kun elokuvan tunnelma ja miljöö ovat niin masentavia olisi rohkeasti arjesta irrottelevat laulunumerot erittäin tervetullutta vaihtelua. Ja jos musiikkia tehdään, niin yksinkertaisesti haluaisin artistien kuulostavan niin hyvältä kuin mahdollista. On todella suuri sääli rajoittaa heidän lahjakkuutta. Itse kappaleet ovat myös kaikki unohdettavia ja sulautuvat toisiinsa. Mikään ei erotu erityisemmin. Edes musikaalinumeroiden lavasteissa ja koreografiassa ei ole mitään ikimuistoista. Tämä on suorastaan outoa! Kyllähän Jokerin ja Harleyn kaltaiset kaaottiset hahmot varmasti olisivat synnyttäneet paljon inspiraatiota ja mahtavia ideoita, mutta silti on tyydytty suoraan sanottuna konservatiivisiin esityksiin.
 

Mitä itse tarinaan tulee on juoni suoraa jatkumoa ensimmäisestä elokuvasta. Katsoja varmasti odottaa millä tavoin Jokeri pääsee vartijoiden niskan päälle, karkaamaan vankilasta ja aloittamaan eeppisen romanssin Harleyn kanssa. Joker 2 on katsojien toiveista hyvin tietoinen, eikä vaikuta olevan kovinkaan kiinnostunut antamaan yleisölle heidän haluamiaan asioita, mikä onkin johtanut lukemattomiin vihaisiin arvosteluihin. Heti elokuvan alussa on lyhyt animaatio, jossa Jokeri taistelee omapäistä varjoaan vastaan. Tämä animaatio luo teeman koko elokuvalle. Arthur Fleck on lapsuudestaan asti kaltoinkohdeltu, yhteiskunnan hylkäämä ihminen, joka viimein löysi uutta voimaa itsestään luomalla Jokerin hahmon. Jokeri on kuitenkin hahmo ja Arthur vain ihminen. Alter egon keksiminen ei ole tehnyt hänestä maagisesti hauskempaa, karismaattisempaa tai älykkäämpää. Hän on yhä se sama Arthur. Edellisen elokuvan tapahtumien johdosta hänellä on kuitenkin läjäpäin ihailijoita, jotka pitävät Jokeria idolinaan. Näillä seuraajilla on epärealistisia odotuksia, kuten on myös katsojilla. Elokuva muistuttaa kaikkien idolien olevan lopulta vain ihmisiä, ja miten vahingollista idolien sokea seuraaminen on. Tämä on erittäin kiinnostava teema ja erityisen kiinnostavan siitä tekee se, että se sisältää tervettä kritiikkiä myös katsojia kohtaan, joista moni ihannoi Jokeria ja toivoisi hänen pääsevään uuteen nousuun - vaikka hän on rikollinen!

Joker 2:ssa on todella paljon mielenkiintoisia elementtejä, mutta moni niistä jää epätyydyttäväksi. Esimerkiksi Lady Gagan taitavasti näyttelemä Harley on kiehtova hahmo, jonka motiivit ovat aluksi hyvin mysteerisiä, mutta loppupuolella hän muuttaa mielensä mielestäni liian äkillisesti. Tätä olisi kannattanut pohjustella hieman enemmän. Ulkoisesti elokuva on komeaa katsottavaa, siinä on omanlaisensa harkittu värimaailma ja välillä nokkelia asetelmia, mutta mitään erityisen muistettavaa näkyä ei ole. Kuten jo äsken mainitsinkin, elokuvassa on syvempää näkemystä moraalien suhteen, mutta tässäkin on kyseenalaista miksi elokuva rankaisee Arthuria niin paljon, samalla kun häntä ja muitakin hahmoja erittäin pahasti kohdelleet ihmiset jäävät täysin ilman rangaistusta. Toki oikeassa elämässä harvoin menevät nallekarkit tasan, mutta silti tämä jäi kaihertamaan. Elokuva kärsii ylipituudesta ja siinä on paljon tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut trimmata rankalla kädellä. Hyvin moni kiinnostava elementti jää mielestäni puolitiehen ja latteaksi. Harmi, tässä olisi ollut paljon ainesta suuruuteen, kunhan ainekset olisi jätetty kattilaan porisemaan pidemmäksi aikaa.

Erittäin suurta miinusta elokuva saa minulta sen ylitsepääsemättömästä ankeudesta. Vielä ensimmäisen osan kohdalla tämä oli uutta, etenkin supersankarigenressä. Nyt kuitenkin ahdistavuus on jatkuvaa ja edellistä pahempaa kärsimyspornoa. Arthurin kärsimyksellä suorastaan mässäillään, ja erään kohtauksen kohdalla mietin mikä ihmeen pointti tämän katsomisessa on, etenkin kun tuo kamala kohtaus ei tuonut elokuvaan mitään uutta syvyyttä ja tulevat kohtaukset olisivat pysyneet ennallaan sitä ilmankin. Tuntuu, että tässä on vain haluttu pahoittaa katsojan mieli ja synnyttää kohua. Mikäli katsoja ei ole loppupuolella ehtinyt pahoittaa mieltään on loppuhuipennus lähes taatusti suuri pettymys. Itseäni ei sinänsä harmita se mitä tapahtui, vaan miten se tapahtui. Loppuratkaisu tulee aivan puskan takaa.

Summa summarum: Joker 2 on yhä laadukkaasti tehty elokuva, jossa on taitavaa näyttelytyötä ja omanlaista näkemystä, siinä on uskallettu ottaa riskejä, mutta se on myös hyvin turhauttava kokemus. Ymmärrän miksi se on suututtanut monia. Tällä hetkellä sitä suorastaan vihataan, mutta uskon mielipiteiden tyyntyvän ja osan muuttuvan positiivisiksi ajan kanssa. Elokuva suhtautuu rakastettuun päähenkilöönsä tavalla, jota katsojat eivät odottaneet ja johon he eivät ole tottuneet. Elokuva varmasti herättää paljon ajatuksia ja jää muhimaan katsojien päähän pitkäksi aikaa. Joidenkin ihmisten kohdalla kestää ehkä kauemmin ymmärtää mitä elokuvassa on pohjimmiltaan haettu. On aina hienoa, että elokuva herättää keskustelua. Unohdettavuus on paljon suurempi synti. 

TÄHDET: ***

Aladdin (2019)

NIMI: Aladdin
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Guy Ritchie
KÄSIKIRJOITUS: John August, Guy Ritchie
PÄÄOSISSA: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari
IKÄSUOSITUS: 7

Alkuperäinen Aladdin on minulle toiseksi mieluisin Disney -piirretty, heti Leijonakuninkaan jälkeen. Muistan videokasetin olleen lapsena kovassa käytössä. Tästä huolimatta Aladdinilla ei ole minulle erityisen suurta nostalgia-arvoa ja se on aikojen saatossa jäänyt paljolti unholaan. Mielenkiinnolla lähdin tsekkaamaan millaisia tuntemuksia tämä remake herättäisi. Odotukseni olivat hyvin matalalla.

Mikäli Aladdinin tarina ei jostain syystä ole tuttu, tehdään pikakelaus. Päähenkilö Aladdin (Mena Massoud) on fiktiivisessä Agrabahin valtakunnassa elävä katurosvo, jolla on kuitenkin hyvä sydän. Hän törmää kadulla kauniiseen naiseen, joka paljastuu prinsessa Jasmineksi (Naomi Scott), johon Aladdin rakastuu täysillä. Mutta eihän pelkkä katujen pummi tietenkään voi prinsessaa saada. Sulttaanin kiero neuvonantaja Jafar juonii vallan anastusta ja tarvitsee siihen lampunhengen voimia. Lamppu on piilotettu maagiseen luolaan, johon vain puhdassydäminen ihminen voi astua. Tähän hommaan Jafar houkuttelee Aladdinin, joka onnistuu löytämään lampun ja saa Hengeltä (Will Smith) kolme toivetta. Aladdin toivoo olevansa prinssi, jotta voisi saada Jasminen puolisokseen. Henki kyllä saa muutettua Aladdinin prinssiksi, mutta sisältä Aladdin on yhä sama entinen itsensä. Koska totuus paljastuu ja pelastuuko Agrabah Jafarin juonilta? Jännää.

Kuten arvata saattaa uusintaversio ei yllä lähellekään alkuperäisen animaation tasoa. Tarinaan on tehty useita muutoksia, vaikka pääjuoni toki on pysynyt samana. Nämä muutokset ovat lähinnä turhia ja ovat olemassa vain lisätäkseen elokuvan pituutta. Hahmojen luonteita on muutettu rankalla kädellä. Jafar on erittäin mitäänsanomaton alkuperäiseen hahmoon verrattuna. Muiden hahmojen läsnäollessa hän ei erotu joukosta ollenkaan. Marwan Kenzari ei onnistu tuomaan hahmoon tarpeeksi karismaattisuutta ja uhkaavuutta. Hänen papukaijansa Jago on myöskin menettänyt persoonallisuutensa. Ennen hassu ja höperö sulttaani on nyt vain joku perusfaija. Hyvin suuri muutos on tapahtunut Jasminen kanssa. Periaatteessa pidin ajatuksesta, että Jasmine saisi enemmän huomiota osakseen ja hän haluaisi oikeasti johtaa kansaansa. Elokuva kuitenkin alleviivaa feminismiteemaa myötähäpeän puolelle. Jostain syystä tarinaan on tuotu myös uusi hahmo, Dalia, joka on Jasminen palvelijatar. Dalian tehtävä on olla Hengen ihastus, sekä vitsailla Jasminen kanssa. Ilmankin olisi pärjätty.

Hahmojen lisäksi juoneen on tehty pieniä muutoksia. Alkuperäinen Aladdin keskittyi täysin Agrabahin valtakuntaan, sen sijaan uusintaversiossa vihjaillaan vähän väliä naapurivaltiosta, jonka kanssa Jafar haluaisi aloittaa sodan. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, eikä valtion olemassaololla ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hämmennystä aiheutti myös uusi hahmo, Jasminen sulhasehdokas prinssi Anders, joka on ilmeisesti ruotsalainen. Agrabah on toki fiktiivinen, joten ehkä tässä maailmassa arabialaisvaikutteinen maa on lähellä ruotsalaisvaikutteista maata... Mikään näistä muutoksista ei oikeastaan tuo mitään järkevää uutta sisältöä tarinaan. Ei olisi ollenkaan haitannut, että leikkauspöydälle olisi jäänyt enemmänkin tavaraa, sillä nyt elokuva oli niin pitkä (tai pitkäveteinen), että halusin jo monessa kohtaa lähteä teatterista.

Ohjaajaksi on valikoitunut Guy Ritchie, joka ei itselle tulisi mieleenikään tähän työhön. Ritchie on tunnettu väkivaltaisista ja nopeatempoisista elokuvistaan, joissa on paljon nopeutuksia ja hidastuksia. Aladdin onneksi säästyy pahimmilta kikkailuilta, mutta mukana on kuitenkin selkeästi aivan turhia hidastuksia, jotka eivät lisää kohtaukseen mitään. Toimintakohtaukset ovat myös välillä sekavia ja joskus ei heti edes tajua mitä tapahtui. Suurimmaksi osaksi Ritchie tuntuu kuitenkin pitävän itsensä kurissa, tai sitten studio on kuohinnut hänet.

Elokuvan parhaimmistoon lukeutuu tasaisen hauska Will Smith Henkenä. Uskon, että Will Smith olisi saanut hahmosta enemmänkin irti, mikäli olisi saanut vapaat kädet. Smith tuntuu luontevalta roolissaan ja on Naomi Scottin ohella ainut näyttelijä, joka oikeasti sopii roolihahmolleen. Henki on hahmo, joka toimii ehdottomasti paremmin animoituna, jolloin hahmo saa venyä ja paukkua ilman realismin rajoitteita. Nyt Hengen taiat näyttävät välillä jopa pelottavilta ja vastenmielisiltä. Tahattoman vastenmielinen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Henki taikoo selkeästi vastahakoisen apinan soittamaan eri instrumenttejä. Ensinnäkin tietokoneella tehty Abu -apina on jo itsessään erittäin ruman näköinen ja näytti kyseisessä kohtauksessa vieläkin kärsivämmältä. Realistisena versiona tälläiset kohtaukset näyttävät suorastaan eläinrääkkäykseltä, siinä missä animaatiossa se olisi voinut näyttää hauskalta. Efektit herättävät monesti uncanny valley -tunteita, mutta lavasteita on pakko kehua. Agrabahin kaupunki on hyvin kaunis ja pidin elokuvan värimaailmasta paljon.

Kehua pitää myös Naomi Scottin lauluääntä! Jasminelle on luotu uusi laulu, Speechless, jonka hän laulaa yksin. Laulu itse ei ollut mielestäni mistään kotoisin, mutta näyttelijätär osaa oikeasti laulaa kauniisti. A Whole New World -kappaleen aikana hän varastaa täysin shown kanssaan laulavalta Mena Massoudilta. Massoud on myös yksi elokuvan heikkouksista, sillä hänen Aladdin on kovin tylsä ja karismaton tapaus alkuperäiseen veijariin verrattuna. Massoud on myös hyvin jäykkä laulukohtauksissa, eikä tunnu osaavan laulaa ja pysyä koreografian perässä samaan aikaan.

Loppujen lopuksi en inhonnut uusinta-Aladdinia, mutta elokuva tuntui täysin turhalta, ylipitkältä ja intohimottomalta lisäykseltä Disneyn katalogiin.

TÄHDET: **