Wolfen

NIMI: Wolfen
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Michael Wadleigh
KÄSIKIRJOITUS: Michael Wadleigh, David M. Eyre Jr., perustuen Whitley Strieberin kirjaan
PÄÄOSISSA: Albert Finney, Diane Venora, Gregory Hines
IKÄSUOSITUS: ?

Halloweenin kunniaksi pitää tietenkin katsoa paljon kauhuelokuvia! Aloitin kauhumaratonin kaverini kanssa muutama päivä sitten ja ensimmäiseksi valinnaksi osui Wolfen, jota en ollut nähnyt ennen ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu Suomessa missään muodossa. Olen suuri ihmissusi- ja eläinkauhuelokuvien fani, vaikka harmittavasti näissä genreissä on hyvin paljon roskaa ja vain muutamia helmiä. En odottanut mitään ihmeellistä tältä elokuvalta, mutta tiesin siinä sentään olevan oikeita eläimiä, millä päästään jo pitkälle.

Toinen syy miksi olin kiinnostunut näkemään Wolfenin oli koska se perustuu Whitley Strieberin kirjaan. Olen aikaisemmin arvostellut toisen hänen kirjaan perustuvan elokuvan nimeltä Yhteys tuntemattomaan/Communion, jonka Strieber yhä tänä päivänä väittää perustuvan hänen oikean elämän kokemuksiin. Wolfen ei sentään perustu mihinkään väitettyyn oikean elämän tapahtumaan, mutta uteliaana halusin nähdä olisiko luvassa yhtä hölmöä menoa kuin Communionissa.

New Yorkin öisillä kaduilla vaanii aivan uudenlaisia petoja. Kun rikas Van der Veerin pariskunta murhataan alkaa kyyninen etsivä Dewey Wilson (Albert Finney) tutkia murhia, jollaisia paljastuu enemmänkin, etenkin huonommissa kaupunginosissa. Apunaan hänellä on kaunis psykologi ja erikoinen kuolintutkija. Ruumiita ja slummeja tutkimalla alkaa pikkuhiljaa selvitä, ettei kyseessä ole tavallisia murhia, vaan tekijänä on ilmeisesti toistaiseksi tuntematon eläin. Ovatko murhat vain sattumanvaraisia, vai valittiinko Van der Veerit uhreiksi heidän rakennusprojektien takia? Miten paikalliset intiaanit liittyvät murhiin?

 Yllätyin kuinka kiinnostavaa poliisien työn seuraaminen oli. Heidän näkökulman avulla elokuvassa pystyttiin seuraamaan koko kaupungin tapahtumia, siinä missä yleensä tälläiset eläinkauhut rajoittuvat vain yhteen eristettyyn sijaintiin, esimerkiksi saarelle tai mökille. Päähahmojen luonteista oli vähän vaikeaa saada otetta, mutta pidin siitä kuinka konstailemattomia ja karuja he olivat - ihan ulkoisestikin, etenkin Dewey näyttää aina skipanneen viikon unet. Mukana on myös vähän hämmentävää mustaa huumoria. Näiden asioiden ansiosta elokuvan jaksaa katsoa läpi, vaikka katsoja pääsee näkemään sudet vasta viimemetreillä. Hienoa loppuhuipennusta edeltää hyvin pitkä matka pelkkää etsivätyötä ja loputtomilta tuntuvia suden näkökulmasta kuvattuja vaanimiskohtauksia.

Samaa karuutta löytyy myös miljööstä. Osa kohtauksista on kuvattu aidoissa, pommin jälkeisiltä näyttävissä slummeissa. Elokuva käyttääkin lahjakkaasti hyväksi New Yorkin vaihtelevia maisemia. Kodittomia ja nistejä täynnä olevia slummeja ja rikkaiden pilvenpiirtäjiä katselemalla on katsojankin helppo ymmärtää susien näkökulmaa. Elokuva suhtautuu myös esimerkiksi ruumiisiin yhtä kyynisellä tavalla kuin ympäristöönsä ja hahmoihinsa - mitään ei peitellä ja kuolintutkijat heittelevät epäammattimaisia kommentteja.

Kuten sanoinkin, elokuvan elukat pääsevät ruudulle vasta loppupuolella. Sitä ennen sudet lähinnä lahtaavat ihmisiä kameran ulkopuolella, tai sitten seuraamme uhreja susien näkökulmasta, jolloin ruudulla näkyy eräänlainen lämpökuvausefekti. Tätä efektiä on myöhemmin käytetty Predator -elokuvassa, josta se on tullut kuuluisaksi. Tämä pitkä odottelu on vähän harmillista, mutta odotus todellakin palkitaan kun sudet tulevat viimein ruudulle. Elokuvassa nähdään varsin vaikuttavia eläimiä tekemässä kiitettävän monipuolisesti eri asioita. Täytyy myös kehua parissa kohdassa näkyviä verisiä irtoruumiinosia, jotka vielä irti repimisen jälkeen liikkuvat koomisesti. Karmivaa ja hauskaa!

Moni kohtaus tuntuu kuitenkin turhan pitkältä, tai olisi voinut jäädä leikkaushuoneen lattialle kokonaan. Elokuvassa on todella viihdyttäviä huippukohtia, mutta liian harvoin. Loppujen lopuksi Wolfen jää keskinkertaiseksi ja vähän kömpelöksi yritelmäksi.

TÄHDET: **1/2

Hold the Dark

NIMI: Hold the Dark
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Jeremy Saulnier
KÄSIKIRJOITUS: Macon Blair, perustuen William Giraldin novelliin
PÄÄOSISSA: Alexander Skarsgård, Jeffrey Wright, Riley Keough, James Badge Dale
IKÄSUOSITUS: 16

Hold the Dark on uusi Netflix -originaali, joka ensin näytettiin parilla filmifestivaalilla ja on nyt julkaistu Netflixissä kaikkien nähtäville. Elokuva on saanut melko keskinkertaista palautetta, mutta sitä on myös muutama persoona ylistänytkin, ja loistavan trailerin jälkeen oli minun aivan pakko nähdä tämä.

Hätääntyneeltä vaikuttava nainen kirjoittaa kirjeen susiekspertti Russell Corelle (Jeffrey Wright), pyytäen häntä tulemaan pieneen alaskalaiseen Keelutin kylään. Nainen väittää suden vieneen hänen pienen poikansa, kuten myös pari muutakin lasta aikaisemmin, ja haluaa Russellin tappavan suden ennen kuin hänen sotilasmiehensä palaa Irakista. Hieman vastahakoinen Russell ryhtyy toimeen, mutta pian käy selväksi, ettei pojan katoaminen ole villien susien syytä, vaan asialla ovat ihan toisenlaiset "sudet". Pieni äärimmäisen askeettinen ja syrjäinen kylä ruokkii ihmisten pelkoja ja yksinäisyyttä, eikä vähäinen valon määrä ja ankara talvi auta asiaa.

Elokuvan aloitus on äärimmäisen kiinnostava ja siinä on hyvin paljon asioita, jotka juuri minua sattuvat kiinnostamaan. Pohjoinen ympäristö, alkuperäiskansojen legendat, susia, kylmyyttä ja väkivaltaa. Tässä on erittäin hyvät lähtökohdat kiehtovalle ja erilaiselle trillerille. Elokuva nappasi otteeseensa heti ensikättelyssä. Tunnelma oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän jännittynyt, enkä osannut ollenkaan sanoa mihin suuntaan tarina lähtisi liikkeelle. Mitä ihmettä tapahtuu tässä tuppukylässä? Onko kylällä omituinen susikultti, tai ovatko kaikki ihmissusia? On harvinaista, etten pystynyt ollenkaan arvuuttelemaan tulevia juonenkäänteitä ja todellakin nautin tästä arvaamattomuuden tunteesta.

Harmittavasti loppua kohden alkoi käydä selväksi ettei elokuva itsekään enää tiennyt mikä sen päämäärä oli. Sanoisin, että erittäin turhauttavasti ensimmäiset 90% elokuvasta on lähes täysin priimaa, ja ihan loppumetrien 10% sitten kompuroi pahasti. Tämä hankaloittaa arvostelua, sillä lähes koko elokuvan ajan olin harvinaisen innostunut ja vaikuttunut. Katsoin tämän kaverini kanssa ja en voinut olla vähän väliä hehkuttamasta kuinka loistava tunnelma elokuvassa oli, kuinka upeita sen kameratyöskentely ja äänimaailma olivat ja miten realistisia käytännön efektejä väkivaltaisissa kohtauksissa oli. Lempikohtaukseni oli ehdottomasti pitkä ampumavälikohtaus elokuvan keskivaiheilla, jossa vilahti todella hyvin toteutettuja rujoja haava-efektejä. Elokuva saa myös paljon plussaa käyttämistään oikeista koirasusista. Nämä elukat kuitenkin käyvät vain vilahtamassa muutamassa kohtauksessa, joten jos vain trailerin sudet kiinnostavat elokuva kannattaa ehkä skipata.

Elokuva näyttää ja kuulostaa helvetin hyvältä. Sen tunnelma on todella onnistunut, mutta tarinallisesti se ontuu, sillä hahmoihin ei pääse kunnolla sisälle. Päähenkilö on hyvin hajuton ja mauton. Hänen ainoa kiinnostava puolensa on hänen mysteerinen menneisyytensä. Russell on aikaisemmin elänyt susien parissa vuoden, kirjoittanut tästä kirjan ja häntä vaivaa jokin tapahtuma, jolloin hänen oli pakko ampua naarassusi. Odotin koko ajan, että tätä tapahtumaa alettaisiin muistella tai muuten selventää elokuvan edetessä, mutta ei. Nämä maininnat jäävät vain maininnoiksi, vaikka niiden luulisi olevan erittäin relevantteja elokuvan nykytapahtumia ajatellen. Harmittavasti Russell jää vain joksikin random tyypiksi, jolla ohimennen sanotaan olevan pitkä menneisyys susien parissa, mutta tämä ei näy elokuvassa oikeastaan mitenkään. Russell osaa osoittaa päivänselviä suden jälkiä puhtaalla hangella, mutta mielestäni tähän nyt pystyisi kuka vain. Epämääräisiksi hahmoiksi jäävät myös pojansa menettänyt pariskunta, joiden käyttäytyminen on koko elokuvan ajan erittäin hämärää ja motivaatiot tälle käytökselle jäävät myös hyvin epäselviksi. On ihan ookoo jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta elokuvan loputtua tuntui ettei elokuva ollut antanut tarpeeksi materiaalia minkä perusteella tehdä tulkintoja.

Loppujen lopuksi koin siis pienen pettymyksen, mutta voin hyvin suositella elokuvaa kerran nähtäväksi. Etenkin, jos sen kylmät maisemat kiehtovat. Epämääräisestä lopetuksestaan huolimatta elokuva on erittäin ammattitaitoisesti tehty ja en missään vaiheessa saanut vaikutelmaa, että ohjaaja olisi yrittänyt liikaa ja suistunut tekotaiteellisuuden puolelle.

TÄHDET: ***1/2

Kadonnut maailma: Jurassic Park

NIMI: Kadonnut maailma: Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park)
VUOSI: 1997
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Vince Vaughn, Pete Postlethwaite, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Dinomaratooni jatkuu. The Lost World saattaa olla Jurassic Park -sarjan synkin osa, vaikka ikärajoitus on yhä saatu pysymään matalana. Jatko-osa tehtiin suoraan sanoen pelkästään rahastusmielessä. Ensimmäinen Jurassic Park perustui Michael Crichtonin kirjaan, mutta elokuvassa oli omia muutoksiaan, jotka tekivät uuden osan kirjoittamisesta haastavaa Crichtonille, eikä hän aluksi halunnut tehdä kirjalle jatkoa. Fanien painostus sai kuitenkin hänen päänsä kääntymään ja uusi kirja saatiin kasaan vähän häthätää. Myös ohjaaja Steven Spielberg on myöntänyt tehneensä jatko-osan lähinnä rahan takia ja vaikuttaa häpeilevän elokuvaa. Näin nuiva asenne on kuitenkin ihan turhaa. Elokuvassa on tarpeeksi paljon mielenkiintoisia asioita peittämään sen (suuretkin) virheet, enkä elokuvaa katsoessa saa vaikutelmaa kyynisestä rahankeruumentaliteetista.

Ensimmäisen osan katastrofaalisista tapahtumista on kulunut neljä vuotta. Alkuperäisen, nyt tuhoutuneen puiston luoja John Hammond (Richard Attenborough) on syösty vallasta InGen -yrityksessä, jonka isot kihot ovat päättäneet perustaa uuden dinopuiston San Diegoon ja kaapata villejä dinosauruksia sinne näytille. Käy nimittäin ilmi, että on olemassa toinenkin dinosaurussaari, Isla Sorna, jossa dinoja kasvatettiin vietäväksi näytille Isla Nublarin puistoon. Saari on hylätty ja myrskyt ovat tuhonneet dinojen aitaukset, minkä ansiosta eläimet ovat muodostaneet täysin ilman ihmistä toimivan ravintoketjun pikkusaarelleen. Hammond on tehnyt täyskäännöksen ja haluaa dinojen pysyvän vapaina. Hän koettaa suostutella Ian Malcolmia (Jeff Goldblum) dokumentoimaan villien dinojen käyttäytymistä luonnossa, jotta massayleisö saataisiin protestoimaan uuden puiston perustamista. Aikaisemmassa elokuvassa kovaa kyytiä saanut Malcolm on ymmärrettävän vastahakoinen, mutta suostuu lähtemään saarelle kuultuaan tyttöystävänsä olevan jo perillä. Salamatkustajana mukaan tulee myös Malcolmin tytär aikaisemmasta suhteesta. Kaksi vastakkaista ryhmää, InGenin dinojen metsästäjät ja Malcolmin johtamat dinojen tarkkailijat joutuvat tekemään yhteistyötä säilyäkseen saarella hengissä.

Dinojen metsästys on ehdottomasti mielenkiintoisin osio tässä elokuvassa. Meno alkaa viihdyttävällä kruisailulla vegesauruksien keskellä ja muuttuu jännittävämmäksi yöllä tyrannosauruksen vaanimisen myötä. Alkupuolen touhut ovat huolettoman vauhdikkaita ja elukoita napsitaan kiinni helposti suuren ihmismäärän, komeiden maastureiden ja motskarien turvin. Roolit vaihtuvat tietenkin jossain vaiheessa, ja on ihmisten vuoro olla jahdattavina.

Harmittavasti tässäkin elokuvassa ihmiset tekevät mitä ihmeellisempiä virheitä, vaikka heidän pitäisi olla alansa ammattilaisia. Turhautunut huokaus pääsee kun karski ja kokenut metsämies eksyy joukosta pissareissulla, eikä lähinnä ollut jäbä edes huomaa hänen katoamistaan koska musakkia täysillä huutavat korvakuulokkeet tekivät hänestä sekä kuuron että umpisokean. Joku roti nyt, hei. Onneksi mukana on Suuri Valkoinen Metsästäjä, Roland Tembo (Pete Postlethwaite), joka on ainakin suurimmaksi osaksi viisas ja karismaattinen tapaus, eikä moraaleiltaan ollenkaan mustavalkoinen, kuten tälläiseltä elokuvalta voisi olettaa. Vaikka hän onkin suurriistan metsästäjä on hänellä omat arvonsa ja käytöskoodinsa. Jos jotakin ihmishahmoa elokuvassa pitäisi inhota, olisi hyvänä ehdokkaana fanaattinen eläinsuojelija, joka sabotoinnillaan asettaa kaikki ihmiset vaaraan. Harmittavasti aiemmassa elokuvassa niin reteä ja itseään täynnä oleva Ian Malcolm on kesytetty lähes täysin hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi. Myöskään uusi hahmo, Sarah Harding (Julianne Moore), ei ole mitenkään ikimuistoinen tapaus. Malcolmin tytär on jäänyt fanien mieleen harmittavasti vain surullisen kuuluisan voimistelukohtauksen vuoksi (en tosin itse ole koskaan ymmärtänyt miksi tuosta kohtauksesta tehdään niin suuri numero, koska elokuvassa on paljon dorkempaakin materiaalia ja kohtaus oli lyhyt ja fyysisesti täysin mahdollinen).

(kylläpäs kirjoitan sulkuihin paljon)

Suurin ongelmani elokuvan kanssa on sen loppupuoli. Moni ei jostain syystä pidä tyrannosauruksen rymistelystä suurkaupungissa, mutta mielestäni se on erittäin viihdyttävä lopetus elokuvalle. Herneet menevät nokkaani sen sijaan siinä miten rex päätyi San Diegoon. Elokuvassa on hämmästyttävän suuri juoniaukko. Aikuinen tyrannosaurus on lähetetty rahtilaivalla Isla Sornalta kohti San Diegoa, mutta satamaa lähestyessään laiva ei hidasta vauhtia ja räsähtää satamaan. Laivan koko miehistö on lahdattu, mutta rex on yhä vankina ruumassa, eikä laivassa ole mitään merkkejä siitä, että rex olisi riehunut kannella. Eläin ei myöskään yksinkertaisesti olisi mahtunut ahtaisiin tiloihin. Elokuvassa myös suoraan sanotaan ettei laivan kyydissä ollut muita dinosauruksia ja rexin poikanen oltiin tuotu erillisellä kyydillä. En vain pääse tämän juoniaukon yli, vaikuttaisi kuin elokuvasta olisi viime hetkellä leikattu jotain oleellista pois ja sitten vain luovutettu.

Erikoistehosteet ovat mielestäni samaa tasoa kuin ensimmäisessäkin osassa. Eniten ne ovat kärsineet ajan hampaasta stegosaurus-kohtauksessa ja jälleen kerran ongelmana on kirkas päivänvalo, joka paljastaa liian paljon ja (kyseisessä kohtauksessa) täysin tietokoneella luodut eläimet eivät selvästikään kuulu ympäristöönsä. Tätä ongelmaa ei ole pimeään sijoittuvissa kohtauksissa, jotka ovat jälleen todella uskottavia ja hiuksia nostattavia. Erityisesti tyrannosaurukset ovat hienosti toteutettuja ja saavat paljon ruutuaikaa.

Suurista vioistaan huolimatta en voi olla rakastamatta tätäkin elokuvaa, enkä usko sen johtuvan pelkästä nostalgiasta. Kävin pitkän aikaa sisäistä kamppailua tähtien määrän suhteen. Elokuva ei ehkä ansaitsisi neljää tähteä, kaikki huomioon ottaen, mutta en voi tuntemuksilleni mitään. Arvostelut ovat vain mielipiteitä, vaikka välillä ne ilmaistaan niin ehdottomin sanoin, kuin ainoina totuuksina. The Lost World on neljän tähden elokuva minulle. Sen aiheet ovat minulle loputtoman kiinnostavia ja se on kestänyt vuosikausien uusintakatseluita. Se ei pääse ensimmäisen osan tasolle, mutta on silti vahva jatko-osa, jota Spielbergin on ihan turha hävetä.

TÄHDET: ****

Jurassic Park

NIMI: Jurassic Park
VUOSI: 1993
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Laura Dern, Sam Neill, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Uusimman Jurassic Worldin innoittamana aloitin Jurassic Park -maratonin nettikaverini kanssa. Minulle nämä elokuvat olivat tärkeä osa lapsuuttani, hänelle taas ei, joten on ollut mielenkiintoista seurata hänen reaktioitaan, sekä itsekin pystyin katsella elokuvia paljon analyyttisemmin kuin ennen. Sarjan ensimmäinen osa on kiistaton klassikko, josta kyllä löytyy pikkuvikoja, mutta kokonaisuus toimii yhä loistavasti.

Erikoinen pohatta John Hammond (Richard Attenborough) on perustanut mysteerisen eläintarhan ostamalleen Costa Rican läheiselle saarelle, fiktiiviselle Isla Nublarille. Saaren laboratorioissa on onnistuneesti eristetty dinosauruksien DNA:ta meripihkassa säilyneistä hyttysistä ja nyt vankeuteen syntyneistä dinoista suunnitellaan massoittain yleisöä vetäviä vetonauloja. Hammond kutsuu paleontologit Ellie Sattlerin (Laura Dern) ja Alan Grantin (Sam Neill), sekä kaaosteoriitikon Ian Malcolmin (Jeff Goldblum) testiajelulle puistoonsa ja antamaan palautetta näkemästään. Mukaan koeajolle lähtevät myös lipevä asianajaja ja Hammondin omat lapsenlapset. Kuten arvata saattaa kaikki menee ennen pitkää persiilleen ja myrskyn turvin dinot pääsevät vapaasti vipeltämään pitkin saarta. Luvassa on muikea sekoitus toimintaa, seikkailua ja eläinkauhua.

Elokuva on Spielbergiä parhaimmillaan. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, vaikka välillä pysähdytäänkin höpisemään kloonaamisen eettisyydestä. Liiallista saarnaamista ei kuitenkaan ole luvassa, vaikka elokuvalla selkeästi on oma mielipiteensä dinojen henkiinherättämisestä ja eläinten hyväksikäytöstä viihteen ja rahan nimissä. Itse kloonaamisen mekaniikat saadaan selitettyä helposti ymmärrettävästi ja ytimekkäästi puistossa pyörivän opetusvideon muodossa, pysäyttämättä hyvin soljuvaa tarinankulkua. Taustalla soiva majesteettinen John Williamsin musiikki kulkee käsi käpälässä ensimmäistä kertaa dinosauruksia näkevien aidosti ihastuneiden ihmisten hihkuntojen kanssa. Kyllä pitäisi olla täysin sisältä kuollut raato jos elokuvan ensimmäinen dinohavainto ei herättäisi lapsenomaista innostusta ja ihmetystä. Ihastuneet hihkunnat toki korvautuvat kauhun huudoilla elokuvan edetessä, ja elokuvan kauhuhetketkin ovat erittäin toimivia. Etenkin t-rexin pako aitauksestaan on erittäin hyvin rakennettu kohtaus, joka alkaa kiduttavan hitaasti ja päättyy vertahyytävään toimintaan. Ihmisiä metsästävät dinot ovat aidosti karmivia, mutta aivan verikekkereihin ei ruveta, joten elokuvan ikäraja on saatu pysymään melko matalana.

Jurassic Parkin kanssa ei voi olla puhumatta sen efekteistä, jotka olivat aikaansa edellä ja asettivat Hollywoodille ihan uudet standardit. Täysin tietokoneella rakennetut dinot näyttävät yhä kelvoilta, vaikka ovat selkeästi feikin näköisiä tämän päivän silmämunilla katsottuina. Tietokonemonsterit näyttävät kärsineen ajan hampaissa etenkin kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvassa brachiosaurus -kohtauksessa, sekä loppupuolen keittiöraptorien episodissa. Kuitenkin hämärään ja sateeseen sijoittuvissa kohtauksissa dinot näyttävät todella hyviltä, ja elokuvassa on myös käytetty paljon animatroniikkaa, joka lisää aitouden tunnetta. Efektien lisäksi myös muuhun ulkokuoreen on panostettu. Dinopuisto näyttää ikoniselta, alkaen heti vieraat sisäänpäästävästä massiivisesta puuportista, puhumattakaan puiston upeasta logosta ja helposti tunnistettavasta fontista.

Elokuvassa on vain pikkuvikoja, jotka eivät kuitenkaan vähennä katselunautintoa. Todella omituisena kämminä pidin teleporttaavaa Hammondia, joka saapuu fossiilin kaivauspaikalle helikopterilla ja ehtii muutamassa sekunnissa työntekijöiden traileriin avaamaan shamppanjapulloa. Äijän käppyrä vieläpä kulki kepin varassa. Luulisi, että ohjaaja, leikkaaja tai joku testiyleisöstä olisi nyt äkännyt tämän.

Ennen elokuvan ilmestymistä valtayleisö piti dinosauruksia yhä kömpelöinä, hitaina ja tyhminä eläiminä, ja Jurassic Park onkin tehnyt tieteelle hienon palveluksen esittäessään otukset aktiivisina ja ovelina. Jotain ihan omia sävellyksiä löytyy joukosta, esimerkiksi ei ole mitään todisteita, että dilophosauruksella olisi ollut kauluri saati sitten myrkkyhampaita/-rauhasta. Myös t-rexin näkökyky on esitetty elokuvassa typerän vanhanaikaisesti. Kunhan ihminen jähmettyy paikalleen ei rex mukamas pystyisi paikallistamaan häntä, vaikka onhan sillä toimiva nokkakin oli sitten miten sokea tahansa. Nykytiedon mukaan rexillä on ollut pikemminkin erinomainen näkö, sillä oli pääkoppaansa verrattuna suuret, eteen osoittavat silmät. Jatko-osissa rex ei onneksi ole enää samanlainen puusilmä. Mutta, kuten sanottua, nämä ovat pikkuvikoja, ja kaiken omituisen voi selittää sillä, että dinojen DNA:ta oli paikkailtu sammakkojen geeneillä.

Kokonaisuutena ensimmäinen JP on yhä jännittävä, ihastuttava ja kauhistuttava mestariteos, joka kestää monta uusintakierrosta.

TÄHDET: *****

Jurassic World: Fallen Kingdom

NIMI: Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: J. A. Bayona
KÄSIKIRJOITUS: Colin Trevorrow, Derek Connolly
PÄÄOSISSA: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Rafe Spall, James Cromwell
IKÄSUOSITUS: 12

Tässä arvostelussa on lieviä spoilereita. Uusin dinoeepos tuli nähtyä perjantaina ja olen nyt viikonlopun ehtinyt sulatella näkemääni. Kirjoitin viimeksi mitä kaikkea toivoisin Jurassic World -sarjalta ja mitä epäkohtia sarjassa mielestäni on, sen voi halutessa lukea ennen tätä arvostelua, mutta tulen toistamaan itseäni tässäkin.

Jurassic Worldin jatko-osa sijoittuu neljä vuotta eteenpäin viime osan tapahtumista. Dinopuisto on tuhoutunut ja käyttökelvoton, dinot vaeltavat vapaana Isla Nublarin saarella. Eläinten näennäinen idylli on kuitenkin loppumassa, sillä saaren uinuva tulivuori osoittaa toiminnan merkkejä. Purkaus tulisi todennäköisesti tappamaan kaikki dinosaurukset, mistä syntyykin suuri eläinsuojelukysymys; ansaitsevatko keinotekoisesti luodut ja jo kerran sukupuuttoon kuolleet lajit ihmisten apua? Edellisessä osassa puistonhoitajana toiminut Claire (Bryce Dallas Howard) uskoo niin, muttei saa dinojen pelastushankkeelleen kannatusta, ennen kuin mysteerinen ja upporikas Benjamin Lockwood ottaa häneen yhteyttä. Lockwood on vanha papparainen, jolla on jo toinen jalka haudassa. Elokuva kirjoittaa sarjan historiaa uusiksi väittämällä Lockwoodin tehneen aikoinaan yhteistyötä John Hammondin kanssa, alkuperäisen puiston perustamisen aikaan, ja nyt Lockwood haluaa kuolinvuoteellaan tehdä viimeisen hyvän työn ja sijoittaa dinot uudelle saarelle. Asiat eivät tietenkään ole aivan sitä miltä näyttävät. Myös edellisen osan Owen (Chris Pratt) tulee takaisin kesyttämään raptoreita ja Jeff Goldblumkin saa cameon.

Tätä elokuvaa on hieman hankala arvostella, sillä toisaalta olin koko elokuvan ajan hirveän viihdyttynyt ja tällä kertaa jopa naureskelin sen huumorille. Mutta toisaalta elokuvassa on todella paljon vikoja, se on hyvin ennalta-arvattava, ja se on loppujen lopuksi selkeästi kertakäyttöviihteeksi tarkoitettu, siinä missä ensimmäinen Jurassic Park oli hyvin kunnianhimoinen ja vakavasti otettava elokuva. Viihteellisyydestä Fallen Kingdom saisi täydet pisteet. JW -sarja on ottanut selkeästi toiminnallisemman vinkkelin Jurassic Parkeihin verrattuna, jotka olivat enemmän scifi-/kauhu-/seikkailupainoitteisia, enkä voi sanoa pitäväni tästä suuntauksesta. Etenkin Fallen Kingdomin ensimmäinen puolisko, jonka aikana Owen ja Claire pomppivat saarella laavan ja dinolaumojen keskellä, on aivotonta non-stop toimintatykitystä, mikä oli kyllä viihdyttävää, mutta toisaalta en pidä siitä, että katsojan huomiota pidetään yllä jatkuvasti pommittamalla heitä adhd-meiningillä. Onneksi elokuvan toinen puolisko hidastaa vauhtia hieman ja siirtää näkymät päivänvalosta tummanpuhuvaan kartanoon ja vaikka toimintaakin yhä on mukana on loppupuolisko paljon enemmän kauhu- ja jännityspainotteinen. Pidin tästä loppupuoliskosta paljon, paljon enemmän ja olen hyvin tyytyväinen ettei alkuperäisten elokuvien kauhuelementtejä ole täysin unohdettu.

Kuten aikaisemmissakin osissa elokuva kärsii ihmisten typeristä teoista (esimerkkinä muuten ammattimainen palkkasoturi, joka kuitenkin kerää jokaiselta dinolta hampaan itselleen ja totta kai tämä tapa vie hänet kiipeliin), sekä epärealistisesti käyttäytyvistä eläimistä. Pahin esimerkki jälkimmäisestä oli tuolivuorenpurkauksen aikainen kohtaus, jossa ihmissankarimme ja dinot juoksevat pakoon laavaa, savua ja vuoresta syöksyviä kiviä. Paniikin keskellä petodino carnotaurus päättääkin silmäillä ihmisiä ja päätyy hyökkäämään triceratopsin kimppuun. Tämä kohtaus oli äärettömän typerä ja tiivistää kaiken, mikä eläinten käytöksessä näissä elokuvissa on mielestäni vialla. Petoeläimet ovat näissä elokuvissa täysin putkiaivoisia, jos tapettavaa näkyy niin se on pakko tappaa, ihan sama mitä ympärillä tapahtuu. Mutta muissa kohtauksissa eläimet ovatkin sitten niin fiksuja. Eihän nyt mikään eläin ala miettiä ruokaa jos kintereillä on helvetti soikoon sulaa laavaa! Sama kuin jos kaupunkiin on tulossa apokalyptinen hyökyaalto ja tuuminpas, että hei ryöstän tuon R-Kioskin nyt kun tilaisuus on ja jään sitten aallon alle.

Mukana on jälleen geenimuunneltu dinohirviö, joka oli mielestäni paljon siistimpi ja mielenkiintoisempi kuin aikaisempi indominus rex. Uusi indoraptor on niinkin fiksu, että osaa teeskennellä, ja sopii keskikokoisen koonsa ansiosta monipuoliseksi ihmisjahtaajaksi. Tykkäsin hirveästi myös siitä, että indoraptorille oli annettu vahvat etujalat, joiden ansiosta se yllätyksekseni pystyi juoksemaan neljällä raajalla ja pystyi kiipeämään taidokkaasti. Todella cool tapaus! Indon erityisominaisuuksia käytettiin turhan vähän, esimerkiksi tuota teeskentelykykyä näytettiin vain kerran, vaikka elokuvassa oli ainakin yksi kohtaus, johon se olisi sopinut täydellisesti toisenkin kerran. Indolle oli myös opetettu ties mitä armeijalle ja rikollisille hyödyllisiä tappohommia ja näitä taitoja olisi ollut siistiä nähdä enemmän. Indo oli selkeästi elokuvan kiinnostavin osa ja sai onneksi osakseen paljon ruutuaikaa.

Elokuvassa on uusi ihmishahmo, Lockwoodin tyttären tytär, johon liittyvän juonenkäännöksen arvasin jo hyvissä ajoin. Tyttö ei ole ollenkaan ärsyttävä, kuten lapsihahmoilla tuppaa tapana olemaan, oikeastaan pidin hänestä paljon ja olisi kiva nähdä hänet seuraavassakin osassa. Tämä elokuva myös pehmitti paljon aikaisempia mielipiteitäni Clairesta ja Owenista. On varmasti uuden ohjaajan, J. A. Bayonan ansiota, että hahmot oli nyt esitetty paljon miellyttävämmin ja heidän sanailu oli oikeasti hauskaa seurattavaa. Ylipäänsä elokuvan huumori iski nyt paljon paremmin kuin edellisessä osassa. Näkisin mieluusti Bayonan seuraavankin elokuvan ohjaajana.

Elokuvan loppuratkaisu tuntui vähän lattealta ja hölmöltä, mutta asettaa seuraavalle osalle mielenkiintoisen pelikentän.

TÄHDET: ***1/2

Mitä toivoisin Jurassic World -sarjalta

Jurassic Park on erittäin rakas sarja minulle, jonka kanssa kasvoin ja jonka VHS-kasetit kulutin henkihievereihin nuorena. Pystyn näkemään sarjan (monet) viat enkä todellakaan pidä elokuvia täydellisinä, lukuun ottamatta ensimmäistä elokuvaa, joka on kiistatta mestariteos. Ensimmäisistä kahdesta elokuvasta pidän erittäin paljon, pidän myös paljon parjatusta kolmosesta. Jurassic Worldin otin ensin avosylin vastaan, nähden sen elokuvateatterissa peräti kahdesti, mutta jälkikäteen nostalgiahuurujen lasketessa mielipiteeni elokuvasta alkoi laskea. Pidän yhä ensimmäistä JW:tä ihan ookoona toimintapläjäyksenä, mutta mielestäni se missasi alkuperäisten kolmen elokuvan tunnelman ja on jatko-osista huonoin.

Kuulostan hyvin negatiiviselta, mutta en oikeasti malta odottaa uusimman Jurassic World: Fallen Kingdomin näkemistä. En usko elokuvan olevan keskitasoa parempaa, mutta uskon nauttivani siitä silmittömästi elokuvateatterissa, kuten edellisenkin osan kanssa. Aion mennä katsomaan elokuvan tämän viikon perjantaina ja kirjoitan mielipiteeni siitä vähintään parin päivän jälkeen, kunhan olen palautunut nostalgia- ja dinoryöpytyksestä (Koska siis dinosaurukset!!! Ne on niin cooleja!) ja pystyn analysoimaan näkemääni järjen kanssa. Elokuvaa ennen aion nyt mietiskellä mitä oikeasti haluaisin sarjalta.

Sarjan ensimmäiset osat, Jurassic Park ja The Lost World olivat hyvin synkkiä verrattuna Jurassic Worldiin. Synkkiä niin tarinankerronnaltaan kuin kirjaimellisestikin; suuri osa tapahtumista sijoittui sateeseen ja/tai yön hämärään. Elokuvat sopivat nuorillekin katsojille, mutta niissä oli selkeästi paljon kauhu- ja jännityselementtejä. Jurassic Parkin kuuluisa kohtaus, jossa autoon jumittuneet tyypit kuulevat tyrannosauruksen lähestyvän pimeässä on kiduttavan hitaasti etenevä jännärikohta, joka on yhä hemmetin pelottava, aikuisenakin. Vielä pelottavampaa on rexin ilmestyessä pimeässä kaatosateessa näkyviin ja alkaen terrorisoida täysin avuttomia ja aseettomia ihmisiä. Hahmot olivat selkeästi vaarassa, enkä kokenut tämän aidon vaaran tunteen enää olevan Jurassic Worldissä mukana. Jurassic World otti selkeästi paljon toiminnallisemman näkökulman sarjaan. Sarjassa on toki ollut aina paljon toimintaa, mutta JW nosti toimintakohtauksien skaalan korkeammalle kuin koskaan ennen. Monia ihmisiä tehosterymistelyt tuntuvat viehättävän, mutta itse mieluummin katson vähäeleisempiä kohtauksia, kuten tuo mainittu Jurassic Parkin t-rexin ensiesiintymä. Jälkikäteen ajateltuna minun on hankala miettiä JW:n edes kuuluvan samaan sarjaan kuin JP:t, sillä elokuvien tunnelmat ovat niin erilaiset. Toivoisin paluuta sarjan kauhujuurille, kuitenkin niin, että sarja voisi yhä olla alaikäistenkin nautittavissa. Tämä on täysin mahdollista, kuten alkuperäinen Jurassic Park osoitti. Pienen mittakaavan tarinoita pienemmillä porukoilla.

Toivoisin, että sarjan eläimistä tulisi oikeasti eläimellisiä. Dinot ovat toki kuolleet sukupuuttoon kauan sitten ja niiden käyttäytymisestä ei tiedetä paljoa, mutta voimme kuitenkin katsoa nykyajan eläimiä ja realistisesti arvailla miten dinot olisivat voineet käyttäytyä. Elukka kuin elukka on sillä terve itsesuojeluvaisto. Sarjan eläimet ovat aina olleet häiritsevän pelottomia ja yliaggressiivisia ja tämä meni mielestäni aivan liian pitkälle JW:ssä. Häiritsevin kohtaus oli lentoliskoja pidelleen "lintu"tarhan rikkoutuminen, jonka ansiosta liskot pääsivät lentelemään vapaana pitkin puistoa. Normaali eläin lähtisi nauttimaan uudesta vapaudestaan ja näillä eläimillä oli kirjaimellisesti vain taivas rajanaan, mutta heti vapauduttuaan liskot hyökkäsivät silmittömästi ihmisten kimppuun. Kolmosessa tavattiin myös aggressiivisia lentoliskoja, mutta eläimet hyökkäsivät ihmisten kimppuun ihmisten tunkeutuessa niiden ahtaalle reviirille. Sarjan eläimet eivät myöskään osoita minkäänlaista luontaista pelkoa suuria ihmismääriä, kulkuneuvoja tai aseiden pauketta kohtaan. Ne eivät myöskään tunnu tuntevan kipua ja vaikuttavat olevan päästä varpaisiin asti panssaroituja. Luotisade ei tunnu missään ja yhden dinon kaatamiseen pitäisi ilmeisesti käyttää vähintäänkin atomipommi. On täysin mahdollista saada dinosauruksista pelottavia vaikka ne käyttäytyisivätkin realistisemmin. Mikä olisikaan sen pelottavampaa, kuin ahdistunut, nurkkaan ajettu peto, tai otus, joka seurailee päähenkilöitä varjoissa kilometritolkulla odottaen heikkoa hetkeä. Toivoisin eläinten luotikestävyyttä laskettavan, oikeastaan parempi olisi, että elokuvat keskittyisivät vain muutamaan ihmiseen, joilla syystä x ei ole kunnollista asearsenaalia. Eikä niiden elukoiden tarvitse karjua joka käänteessä, oikeasti.

Sarjan dinosaurukset eivät enää käy yksiin uusimpien tieteellisten löydöksien kanssa. Alkuperäinen Jurassic Park muutti massayleisön mielikuvan dinosauruksista täysin. Ennen elokuvaa moni piti dinosauruksia hitaina ja tyhminä eläiminä, mutta sitten kehiin astuivat Jurassic Parkin ovelat ja nopeat raptorit. Nyt harmittavan ironisesti sarja pitää vanhoja luuloja yllä suostumatta antamaan eläimilleen höyhenpeitettä. Sarjassa kyllä kerrotaan muutaman kerran tähän syy; eläinten DNA:ta on paikattu sammakoiden perimällä, ja Jurassic Worldissä suoraan sanottiin, että dinoista on muokattu pelottavamman näköisiä puiston kävijöitä varten, viihdemielessä. Nämä ovat ihan tyydyttäviä vastauksia höyhenkysymykseen, mutta olisi silti erittäin kiva yllätys jos sarjaan joskus vielä tuotaisiin höyhenpeitteisia dinosauruksia. Näiden ei todellakaan tarvitsisi korvata nykyisiä designejä. Nykyiset paljasihoiset dinot ovat eittämättä pelottavamman näköisiä ja omalla tavallaan hienoja. Niistä ei tarvitse luopua. Mutta kuvitelkaa, jos mukaan otettaisiin jokin pieni sulallinen laji, kuten microraptor tai archaeopteryx, joka voisi olla ihmisille täysin vaaraton, ikäänkuin maskottihahmo. Elokuvassa voitaisiin selventää eläimen olevan ainut täysin dinosauruksen DNA:lla luotu yksilö, jolloin se näyttäisi täysin siltä miltä sen kuuluisikin, ja voisi myös käyttäytyä realistisemmin kuin puiston muut hormoonihirviöt. Voisin kuvitella tälläisen pienen lisäyksen olevan todella suosittu ja voivan muokata monenkin katsojan kuvaa oikean elämän dinoista.

Vielä yksi asia häiritsee Jurassic Worldissä ja uusimman JW:n trailereissa. Alkuperäiset elokuvat tosiaan sijoittuivat paljolti hämärään, minkä ansiosta digitaalisesti luodut eläimet näyttivät hyvin eläviltä ja pelottavilta. Varjot pelastavat paljon. JW sijoittui liikaa kirkkaaseen päivänvaloon, mikä ensinnäkin tappoi tunnelmaa, mutta myös näytti eläimet liian selkeästi. Fallen Kingdomissa on ilmeisesti käytetty nukkeja enemmän kuin ensimmäisessä Jurassic Worldissä, mutta ainakaan trailerista sitä ei huomaa, vaikka trailereissakin on ollut monta nukeilla toteutettua kohtausta. Elokuvat valitettavasti käsittelevät nukeillakin kuvattuja kohtauksia rankasti digitaalisesti jälkikäteen, jonka vuoksi myös nämä kohtaukset näyttävät samalta epäaidon näköiseltä digimassalta kuin kaikki muukin. Jurassic Worldin digidinot olivat makuuni aivan liian "täydellisen" näköisiä. Niissä ei ollut likaa ja paskaa, mitä eläimessä olettaisi olevan, vaan kaikki eläimet näyttävät omituisen puhtailta ja aina aivan liian täydellisesti valaistuilta. Se tietty realistinen rujous ja rumuus puuttuu. Eli lyhyesti, lisää varjoja kiitos.

Fallen Kingdomin trailereissa on näytetty vilauksia kohtauksista, joissa uusi dinosaurus indoraptor hengailee öisessä kaupungissa, karjuu goottimaisen katon harjalla ja kurottaa kynsiään viatonta nukkuvaa lasta kohti. Nämä ovat hyvin kiinnostavan ja tuoreen näköisiä näkyjä. Toivon, etteivät nämä kohtaukset ole vain uusintoja The Lost Worldin loppupuolesta, vaan että öinen kaupunkidino tuo sarjaan oikeasti jotain ihan uutta, mielenkiintoista kuvakieltä. Katsotaan perjantaina miten käy.

Kissaihmiset

NIMI: Kissaihmiset (Cat People)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Paul Schrader
KÄSIKIRJOITUS: DeWitt Bodeen & Alan Ormsby
PÄÄOSISSA: Nastassia Kinski, Malcolm McDowell, John Heard
IKÄSUOSITUS: 15

Kissaihmiset perustuu löyhästi DeWitt Bodeenin saman nimiseen tarinaan, joka ensimmäisen kerran filmattiin vuonna 1942. En ole nähnyt tätä aikaisempaa versiota, mutta olen saanut käsityksen, että versiot ovat hyvin erilaisia ja eivät juuri verrattavissa toisiinsa.

Kissaihmiset on eroottinen kauhuelokuva, joka käsittelee ihmissuden kaltaisia muotoa muuttavia mustia leopardeja. Alunperin satoja vuosia sitten mystisessä aavikkoisessa maassa (joka kenties on tai ei ole Intia) köyhät ovat antaneet leopardeille ihmisuhreja. Uhrien sielut ja heidän tuntemansa viha ja katkeruus ajan myötä tarttuivat leopardeihin, muuttaen niitä ihmismäisemmiksi ja lopulta ne myös lisääntyivät uhreiksi tuotujen ihmisten kanssa. Näistä sekasikiöistä syntyi pieni sukusiittoinen joukko seksuaalisesti ylikierroksilla käyviä pantteri-ihmisiä, jotka seksin jälkeen muuttuvat raivokkaiksi panttereiksi ja muuttuvat takaisin ihmisiksi saatuaan tapettua jonkun.

Kuvankaunis Irene (Nastassia Kinski) ei ole nähnyt veljeään (Malcolm McDowell) sitten lapsuuden. Irene on nyt nuori aikuinen ja matkustaa New Orleansiin tapaamaan veljään, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Veli on heti turhankin tuttavallinen ja vaikuttaa tietävän sisarusten taustoista paljon enemmän kuin Irene. Irene ei tiedä olevansa kissaihminen, sillä hän on neitsyt eikä siten ole koskaan muuttanut muotoaan. Hänen veljensä sen sijaan on jo kauan terrorisoinut lähistöä käymällä huorissa ja sen jälkeen pomppimalla pantterina pitkin New Orleansia, muuttuen takaisin ihmiseksi vasta tapettuaan jonkun viattoman ihmisparan. Veli katoaakin tälläiselle retkelle ja Irene jää yksin tutkimaan kaupunkia. Hän käy paikallisessa rupuisessa eläintarhassa, johon jää lumoutuneena tuijottamaan äksyä mustaa leopardia sulkemisajan jälkeenkin. Tietämättään tuo leopardi on hänen veljensä, jonka eläintarhan kuraattori on ottanut kiinni. Irenen ja kuraattorin välille syntyy romanssia ja typykän neitsyys alkaa olla vaarassa - ja sen myötä koko lähiympäristö. Myös pahisveli pääsee aikanaan eläintarhasta vapaaksi ja haluaa painostaa Irenen insestisuhteeseen.

Elokuvassa on paljon hyvää, mutta valitettavan paljon paskaakin, jolloin lopputulos jää harmittavan keskinkertaiseksi. Ne muutamat kohtaukset, joissa näytetään ihmisleopardien punaisenhehkuista kotimaata ja valaistaan tämän hybridilajin alkuperää, ovat erittäin kiehtovia ja olisin toivonut niitä lisää. Olen hyvin suuri muodonmuuttajatarinoiden fani, joten arvostan kuinka elokuvassa lajille on keksitty jonkinlainen menneisyys, joka häilyy juuri ja juuri maagisuuden ja uskottavuuden rajoilla. Hämmentävää tosin on kuinka ihmisleopardien tarina alkaa Intian kaltaisesta maasta ja laji vaikuttaa olleen enimmäkseen sisäsiittoinen, mutta Irene ja hänen veljensä ovat vitivalkoisia. Irene myös tapaa ohimennen kissanaisen, joka vaikuttaisi olevan venäläinen. Toisena hyvänä puolena pidän itse kissoja. Elokuvassa kissat pääsevät näkymään kiitettävän paljon, toimintakohtauksissakin, ja ne ovat selkeästi ihan oikeita eläimiä, eivät nukkeja tai tietokoneella animoituja. Tarina saadaan päätökseen mielestäni varsin tyydyttävällä tavalla.

Sitten niihin huonoihin puoliin. Elokuva keskittyy turhankin paljon siihen eroottiseen puoleen kauhun sijaan. Elokuvassa on pari hyvin toteutettua kauhukohtausta (mieleen tulevat käden irti repiminen ja kissaihmisen ruumiinavaus), mutta en ollut missään vaiheessa oikeasti peloissani tai edes jännittynyt. Kissaihmiset voisi toimiakin paremmin pikkutuhmana erotiikkaelokuvana, jossa pääosan näyttelijä on selkeästi valittu rooliin ulkonäön ja halukkuuden olla ilkosillaan perusteella (vaikka ihan hyvän roolin entinen malli Kinski vetää). Myös usea muu nainen ehtii pomppia tissit paljaana valkokankaalla. Miestarjonta sen sijaan on hyvin surkeaa. Veljeä esittävää Malcolm McDowellia harva sanoisi komeaksi ja Irenen ihastusta esittävä John Heard on sellainen ok perusjamppa. Elokuvan harhautus tisseillä ei kauaa jaksa ihmetyttää ja lihasäkkien viehätys varisee nopeasti, jos niistä nyt alunperinkään tykkää. Elokuva laahaa paikoitellen turhan paljon ja kissimirrien ihmismuodossa päästetyt kissamaiset eleet aiheuttavat lähinnä hykerrystä ja myötähäpeää. Itseäni häiritsi myös Irenen luonteen dramaattinen muuttuminen, sitä olisi voitu pohjustaa jo aikaisemmin elokuvassa.

Seksuaalista heräämistä on niputetty yhteen fyysisen muodonmuutoksen kanssa jo useassa ihmissusitarinassa, esimerkiksi elokuvissa Ginger Snaps ja The Company of Wolves. Unohtamatta tietenkään itse Punahilkkaa, jossa susi toimii varoituksena vieraista miehistä. Kissaihmisissä teemaa valitettavasti lähinnä käytetään tekosyynä näyttää mahdollisimman paljon naikkosia alasti. Mahdollisuus tutkiskella Irenen tunteita neitsyydestä ja sen menetyksestä, vastakkaisesta sukupuolesta ja mustasukkaisuudesta jätetään hyvin pintapuoliseksi tai olemattomaksi.

Elokuva on hyvin keskinkertainen ja tulee jäämään katsojiensa mieleen lähinnä sinä outona elokuvana, jossa ihmissudet olivatkin kissoja, ja jossa oli se siisti David Bowien biisi.

TÄHDET: **1/2