Midsommar

NIMI: Midsommar (Midsommar - Loputon yö)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Ari Aster
KÄSIKIRJOITUS: Ari Aster
PÄÄOSISSA: Florence Pugh, Will Poulter, William Jackson Harper, Jack Reynor
IKÄSUOSITUS: 16

EDIT: Katsoin elokuvan uudestaan vuonna 2021 ja pidin siitä huomattavasti enemmän uusintakierroksella. Koen olleeni alunperin turhan ankara, ja korotin nyt arvosanaa puolella tähdellä.

Tuotantoyhtiö A24 on viime vuosien aikana noussut pinnalle erittäin laadukkailla vaihtoehtoelokuvilla (näihin lukeutuu muun muassa mainio The VVitch). Yksi näistä elokuvista oli paljon kehuttu kauhuelokuva Hereditary, jonka ohjaaja Ari Aster on myös Midsommarin takana ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hereditary on minulla yhä näkemättä, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään Midsommarin sen saaman positiivisen palautteen vuoksi ja koska tiesin ettei kyseessä olisi tavallinen jumpscare-jännäri.

Dani ja Christian ovat sitkutelleet eron partaalla jo kauan. Christianilla ei kuitenkaan ole sydäntä jättää hyvin herkkää tyttöystäväänsä - etenkään sen jälkeen, kun Dani traagisesti menettää siskonsa ja vanhempansa. Christianin ystävä, ruotsalaistaustainen Pelle kutsuu pariskunnan ja pari muuta kaveria mukaansa matkalle Ruotsiin Pellen sukulaisten järjestämälle, yhdeksän päivän pituiselle juhannusjuhlalle. Etenkin Danille virkistävä maisemanvaihdos tekisi hyvää ja kenties matkan aikana rakoileva suhde saadaan paikattua. Pellen sukulaiset asuvat syrjäisessä kommuunissa näennäisen idyllisissä, maalaisromanttisissa puitteissa. Kekkerit alkavat huolettomissa merkeissä, mutta päivien kuluessa syrjäseudun pakanoiden rituaalit käyvät yhä pelottavammiksi ja ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle.

Elokuva alkaa vahvasti mielenkiintoisella suhdedraamalla ja rankalla perhetragedialla. Tarinankerronta on tässä alkukappaleessa erittäin tiukkaa ja toimivaa. Tämän kohokohdan jälkeen kerronta alkaakin mennä hitaasti metsään. Elokuva on peräti kaksi ja puoli tuntia pitkä, minkä valitettavasti huomaa. Moni kohtaus tuntuu liian pitkältä tai jopa täysin turhalta. Loppuhuipennus on ollut jo kauan ennalta-arvattavissa, eikä elokuva muutenkaan tarjoa hirveästi oikeasti yllättäviä asioita mikäli on aiemmin nähnyt hyvin samankaltaisen Wicker Man -elokuvan. Midsommarin onkin vitsailtu olevan vain Wicker Man Ruotsissa, tosin Midsommar sisältää huomattavasti rankempaa materiaalia kuin esikuvansa. Katsojalle on alusta asti selvää, että nämä rauhalliset ruotsalaiset hipit ovatkin aivan pipipäitä ja ei tarvitse olla nero arvatakseen mitä ystävyksille tulee tapahtumaan, eikä elokuva tarjoa mitään sen suurempaa mysteeriä ratkottavaksi. Mikäli kerronta olisi ollut tiukempaa ei ennalta-arvattavuus olisi haitannut yhtä paljon. Nyt katsojan on pakko katsella monta turhan pitkää, rönsyilevää kohtausta, saapuakseen vain latteaksi jäävään lopputulokseen.

On Midsommarissa paljon hyvääkin. Danin ja Christianin rakoileva suhde oli esitetty realistisesti ja useat kohtaukset, joissa Christianin kaverit yrittävät olla muka-kohteliaita Danille olivat onnistuneen kiusallisia. Elokuva on itse asiassa vertauskuva pitkälle eroprosessille ja passiivisessa asemassa oleva Dani saa mielenkiintoisella tavalla henkisiä voimavarojaan takaisin. Monen hahmon passiivisuus kauheuksien keskellä on hämmentävää, jopa ärsyttävää, mutta myös ymmärrettävää, etenkin kun suuren osan ajasta hahmot ovat huumeiden vaikutuksen alaisia. Nautinkin elokuvan psykologisesta annista eniten, sillä mielestäni oli erittäin mielenkiintoista kuinka elokuvan ahdistavimmat kohtaukset eivät välttämättä sisältäneet suoranaista väkivaltaa. Pimeät svedupakanat elävät kommuunissa, jossa jaetaan ihan kaikki. Aivoni huusivat hälytysääniä svedujen ängetessä jakamaan normaalisti yksityisiksi tarkoitettuja hetkiä. Kun joku itkee, kaikki tulevat rääkymään yhdessä, kun joku tuntee kipua, kaikki vääntelehtivät kivusta vieressä. Ja tietenkin on myös se kaikista pahin yksityisyyden rikkova kohtaus, mutta ei spoilata liikaa. Nämä kohtaukset ovat niin ristiriidassa normaalin tunneälyn ja nyky-yhteiskunnan tapojen kanssa, että ne tuntuivat erittäin häiriintyneiltä ja yksinkertaisesti VÄÄRILTÄ.

Elokuva myös näyttää upealta. Haaleat, pastellimaiset värit ja jatkuva päivänvalo eivät yleensä kieli kauhusta, mutta toimivat elokuvassa loistavasti. Ohjaaja välillä pelleilee liikaakin kamerakulmien ja symboliikan kanssa. Etenkin alussa käytetään monta kertaa heijastuksia apuna, jotta väittelyn molemmat osapuolet näkyvät ruudulla samaan aikaan, mutta heidän välillään on samalla selkeä erottava näkymätön seinä. Tämä keino varmasti tekee moneen vaikutuksen, mutta mielestäni se oli turhankin läpinäkyvä mukamas syvällinen kikkailu, etenkin kun samaa kikkaa käytettiin useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Kauhuelokuvalle haasteellisen värimaailman lisäksi etenkin huumekohtauksissa ollaan onnistuttu. Hahmojen ollessa ainehissa ihmisten kasvot vääristyvät, ilma väreilee ja kukkaset hengittävät - ja tietenkin tunnelma muuttuu ahdistavammaksi. Nämä muutokset ovat vähäeleisiä ja todella mielenkiintoista seurattavaa. Huumeet ovat kuitenkin myös ongelmallinen osa elokuvaa, sillä on hämmentävää miksi niin paljon kauheuksia kokeneet ihmiset suostuvat ottamaan yrttiä, sillä heidän tilanteessaan paha trippi on väistämätön. Huumeiden alaisina olevat hahmot muuttuvat myös helposti manipuloitaviksi, jolloin heitä ei voi syyttää omituisista valinnoista.

Näyttelytyö on suurimmaksi osaksi uskottavaa. Dania näyttelevä Florence Pugh pääsee rääkymään liiaksikin asti, mutta onneksi vollotus on todella uskottavaa ja ei tyypillistä nättiä Hollywood -vollotusta. Kuitenkin Pughilla vaikuttaisi olevan vain kaksi vaihdetta (tämä tosin on käsikirjoituksen ongelma), passiivinen aneemisuus tai täydellinen hermoromahdus. Danin hahmo jääkin lopulta täysin ulkopuolisen vaikutuksen armoille, hahmo vain reagoi muuhun maailmaan ja on täysin hajuton ja mauton rauhallisina hetkinä. Christian on välillä hämmentävän kylmä ja itsekäs. Yksi kaveriporukan henkilö jää lähinnä stereotyyppiseksi tolloksi bilehileeksi.

Midsommar on ehdottomasti katselun arvoinen, mutta valitettavasti kärsii ylipituudesta ja ei ole yhtä nokkela kuin kuvittelee olevansa. Se on kuitenkin erittäin virkistävä uutuus nykyisten massakauhuelokuvien joukossa ja olen tyytyväinen sen päästessä näinkin laajalle teatterikierrokselle. Pienellä hienosäädöllä ja turhan karsimisella siitä olisi saanut mestariteoksen.

Pieni jälkilisäys vielä. Koin Midsommarin tähdittämisen erittäin hankalaksi. Elokuvassa on moni palikka täydellisesti kohdallaan ja se on ehdottomasti selkeästi parempaa antia kuin moni saman genren tuotanto, mutta en silti pysty lähteä ylistämään sitä. Elokuvan teemoja alleviivataan liikaa, kamerakikkailu on minulle liian läpinäkyvää ja pituudesta olisi pitänyt leikata ylijäämää reilusti pois. Elokuva toistaa myös hyvin paljon Wicker Mania ja lässähtää loppua kohden. Kolme ja puoli tähteä tuntuu hyvin vähältä, mutta en myöskään pysty antamaan tälle neljää, saati viittä tähteä. Sanotaan, että elokuva on ihan siinä neljän tähden rajalla.

TÄHDET: **** (arvosana muutettu alkuperäisestä uusintakierroksella)

Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Stalker

Tämä teksti sisältää erittäin paljon spoilereita.

Katsoin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa Andrei Tarkovskyn Stalkerin (1979) ja Alex Garlandin Annihilationin (2018). Kirjoitan molemmista erikseen arvostelut jossain vaiheessa. Huomattavasta ikäerosta ja Neuvostoliitto/Hollywood -vastakkainasettelusta huolimatta elokuvat vaikuttivat hyvin samantapaisilta ja antoivat oivan tilaisuuden tutkia millä tavoin elokuvat lähestyivät kummassakin suuressa roolissa olevaa the tuntematonta. Kummassakin elokuvassa pieni ryhmä lähtee ottamaan selkoa mysteerisestä, eristetystä alueesta, jossa luonnonlait näennäisesti heittävät kärrynpyörää ja mukana on kenties ulkoavaruuden toimintaa. Stalkerissa tämä ryhmä koostuu täysin miehistä, Annihilationissa naisista. Tuntemattoman pelko on hyvin voimakas ja luonnollinen tunne. Ihminen pelkää eniten sitä mitä ei ymmärrä. Tuntematon voi kuitenkin olla uhan lailla uusi mahdollisuus. Tässä tekstissä koetan leväperäisesti löytää jonkinlaista punaista lankaa tämän aiheen ympäriltä ja tutkia millä asenteella elokuvat suhtautuvat tuntemattomaan.

Stalkerissa tapahtumapaikkana on Vyöhyke, jonka armeija on eristänyt ja joka aikoinaan on syntynyt mysteerisissä olosuhteissa, kenties ydinonnettomuudessa, meteoriitin iskusta tai avaruusolentojen tekemänä. Huhujen mukaan Vyöhykkeellä olisi huone, joka toteuttaisi vierailijoiden syvimmät toiveet. Päähenkilö tunnetaan vain koodinimellä Stalker ja hänen työnsä on salakuljettaa ihmisiä Vyöhykkeelle. Kotonaan hänellä on työtä vastustava vaimo ja rampa tytär, mutta Vyöhyke selkeästi kutsuu Stalkeria merkillisen voimakkaasti, ja kuin seuraavaa annostaan janoava huumeveikko hänen on pakko palata Vyöhykkeelle. Hänen laiton työnsä tuntuu antavan hänen elämälleen tarkoituksen. Tavallisessa elämässä hän on kurja, arvoton entinen linnakundi, mutta Vyöhykkeellä hän on ainoa henkilö, joka voi opastaa muita löytämään arvoituksellisen huoneen, jossa ihmisten toiveet voisivat toteutua. Tehtävässä on ylevyyttä ja kenties narsismin piirteitä, hän ja ainoastaan hän on vastuussa toisten ihmisten toiveiden täyttymisestä, ja monesti nämä opastettavat ihmiset ovat häntä ylempiarvoisia. Elokuvassa Stalker ohjaa kahta miestä huoneen luo; Kirjailija on kyyninen ja vähän itseään täynnä oleva juoppo, joka on menettänyt inspiraationsa, ja Professori on hiljaisempi tapaus, joka haluaa tutkia Vyöhykettä ja erityisesti sen huonetta tieteen nimissä.

Ulkoisesti Vyöhyke ei ole hirveän erikoinen. Elokuva erottaa Vyöhykkeen normaalista alueista näyttämällä Vyöhykkeen tapahtumat väreissä ja normaalin elämän seepian sävyissä. Jo näin yksinkertaisella tempulla alueille on saatu selkeä ero. Elokuvassa ei käytetä juuri ollenkaan taustamusiikkia, ja kaikenlaiset rapinat ja huminat kuuluvat korostetun selvästi. Vyöhykkeellä on taitavasti luotu tunnelma, joka saa katsojat varpailleen. Valitettavasti Vyöhykkeellä ei varsinaisesti ole mitään selkeästi yliluonnollista, mikä on varmasti monille katsojille pettymys, etenkin elokuvan pitkän keston vuoksi. Vyöhyke on täynnä armeijan rompetta ja hylättyjä rakennuksia, ja Stalkerin mukaan alue muuttuu koko ajan ja olisi täynnä jonkinlaisia hengenvaarallisia ansoja. Tälläistä ei kuitenkaan suoraan näytetä, katsojan ja kahden matkalaisen kuuluu vain luottaa Stalkerin sanaan. Stalker liikuttaa ryhmäänsä päämäärää kohti hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, tehden vähän väliä omituisia rituaaleja, ja suhtautuen määrittämältään reitiltään poistumiseen hyvin taikauskoisesti ja paranoidisti. Kuitenkin kumpikin matkalaisista kapinoi Stalkerin sanaa vastaan välillä, eikä heille tapahdu mitään. Selkeästi yliluonnollinen tapahtuma nähdään vasta elokuvan aivan viime metreillä, kun joukkomme on jo palannut tavalliseen maailmaan. Stalker vollottaa kurjuuttaan vaimolleen, samalla kun toisessa huoneessa hänen tyttärensä selittämättömästi liikuttaa juomalaseja pöydällä pelkällä katseellaan.

Stalker on hyvin tulkinnanvarainen elokuva, jota moni pitää vertauksena uskonnollisuudelle. Itse Stalker on selkeästi profeetta, joka henkeen ja vereen uskoo Vyöhykkeen näkymättömään voimaan, ja uskoo mysteerisellä huoneella olevan mahdollista muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi, vaikka sitten yksi ihminen kerrallaan. Mukana ovat uskonnon suurimmat epäilijät ja arvostelijat, taide (Kirjailija) ja tiede (Professori), jotka tulevat matkan aikana yhä skeptisemmiksi. Kirjailija suoraan syyttää Stalkerin tekevän työtään vain tunteakseen itsensä tärkeäksi. Matkalla tavataan myös mysteerinen musta koira, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut vain Stalkerista ja johon ei aluksi reagoida millään lailla. Lopussa Stalker kuitenkin adoptoi koiran itselleen ja itselläni heräsi ajatus, että koira oli syntynyt Stalkerin toiveista saada itselleen kiistattoman uskollinen seuraaja. Vyöhykkeellä ei vaikuta tapahtuvan mitään erityistä, ja Stalker etenee paikasta toiseen vain heittämällä ensin mutteriin kiinnitetyn liinan käveltäviin paikkoihin. Tämä käytös vaikuttaa täysin järjettömältä ja merkityksettömältä rituaalilta, jolla loppujen lopuksi ei taida olla mitään virkaa. Vai onko? Stalker touhottaa suurella intohimolla Vyöhykkeen voimasta ja kuinka matkalaisten pitäisi vain uskoa siihen. On totta, että alue on vartioitu, mutta kuitenkin Vyöhykkeen eristämiseen voi olla monia syitä, jotka eivät liity mitenkään yliluonnollisuuteen (radioaktiivisuus, esimerkiksi). Johtopäätökset jätetään katsojalle. Lopun kohtaus, jossa tytär yhtäkkiä esitteleekin telekineettisiä taitojaan voi kuitenkin kääntää koko elokuvan päälaelleen. Astuiko Stalker sittenkin toivomushuoneeseen ja toivoi tyttärelleen näitä voimia? Vai onko tyttärellä voimia, koska Stalker on käynyt Vyöhykkeellä niin monta kertaa, että sen voima on levinnyt hänen kotiinsakin? Kohtauksen merkitys jätetään katsojan ratkottavaksi. Ainoa satavarma asia on, että tytön voimat ovat jotenkin kytköksissä Vyöhykkeeseen, sillä tytön kohtaukset ovat Vyöhyke -kohtauksien lailla värillisiä.

Annihilation

Annihilationissa on alusta asti selkeää, että jotain selittämätöntä on menossa heidän Alueella X:llä. Paikka on selkeästi irrallinen muusta maailmasta, mutta se leviää nopeasti. Alue X:n reunamat loistavat dramaattisesti sateenkaaren eri väreissä ja sillä on radiosignaalit peittävä magneettikenttä. Se mitä tämä epänormaalius on, mistä se tulee ja mitä se aikoo on päähenkilöiden ratkaistavana. Toisin kuin Stalkerissa Annihilation ottaa heti selkeän tieteellisen asenteen tapahtumiin, vaikka ne välillä näyttävätkin yliluonnollisilta ja mahdottomilta. Päähenkilö on Lena, entinen sotilas ja nykyinen biologian professori, jonka erikoissotilaana toimiva puoliso, Kane, on kadonnut salaisella tehtävällä. Lähes vuotta myöhemmin Kane kuitenkin palaa kotiin, etäisen oloisena ja ei vaikuta muistavan mitä hänelle on tapahtunut. Kane on ollut mukana salaisella tutkimusmatkalla, jonka tarkoitus oli tutkia armeijan eristämää Alue X:ää. Moni retkikunta on astunut alueen sisälle, mutta Kane on ainut ihminen, joka on löytänyt tiensä takaisin. Lena haluaa selvittää mitä miehelleen on tapahtunut ja liittyy seuraavan retkikunnan mukaan. Alue X:n sisällä huomataan heti, että ajankulu on siellä erilaista ja omaan muistiin ei välttämättä voi luottaa. Sama omituinen värien heijastuminen ilmassa toistuu myös alueen sisäpuolella. Epänormaaliudet käyvät yhä selkeämmiksi retkikunnan kävellessä syvemmälle alueen sisuksiin. Alueelta löytyy eri lajien mahdottomia hybridejä, omituisia kasveja, kaksoisolentoja ja alueella on oma vaikutuksensa myös ihmisten geeneihin.

Stalkerin Vyöhykkeen epänormaalius ei ole niin selkeää kuin Annihilationin Alue X:llä, mutta loppukohtauksen perusteella voisi päätellä, että Vyöhykkeellä on jokin voima, joka siunaa vierailijaa jollain tapaa, kunhan vierailija vain kunnioittaa Vyöhykkeen sääntöjä ja ennen kaikkea uskoo tähän voimaan. Epäilijät ja epäkunnioittavat ihmiset eivät välttämättä saa mitään vihiä Vyöhykkeen voimista, tai sitten Vyöhyke suoraan rankaisee heitä jotenkin. Asetelma on hyvin uskonnollinen. Uskolliset seuraajat palkitaan. Vyöhyke on selkeästi tietoinen ja tarkoituksenmukainen, uskallanko sanoa jopa jumalankaltainen voima. Annihilationin  omaa alkuräjähdystään kokeva Alue X on kaaottinen ja moraaleiltaan neutraali, se ei ole hyvä tai paha, se vaan on olemassa ja kaiken elävän tavoin koettaa levitä, käyttää muita ravinnokseen tai muuttaa muita kaltaisekseen. Uuden elämän syntymärosessi on rumaa ja kaunista yhtä aikaa. Luonnon välinpitämättömyys voi joillekin olla kova paikka. Kuitenkin ainakin yksi henkilö näytti löytävän Alue X:stä rauhansijan. Itsetuhoiseksi tiedetty Josie hinkkaa mutanttirehuja viiltelyhaavoihinsa nopeuttaakseen muutosprosessiaan ja katoaa kasvuston sekaan elämään vegeihmisenä. Tämä jos mikä on hengellistä.

Summa summarum; koin Stalkerin uskonnollisen ajatusmaailman tutkimisena ja Annihilationin tieteellisen ajatusmaailman tutkimisena. Kummassakin lähestymistavassa on omat toivottomuutensa ja toivon pilkahduksensa, jotka tuovat ihmismielen salatutkin puolet esiin. Elämä on, ja sitä punaista lankaa ei taidettukaan löytää.

Exodus: Gods and Kings

NIMI: Exodus: Gods and Kings
VUOSI: 2014
OHJAAJA: Ridley Scott
KÄSIKIRJOITUS: Adam Cooper, Bill Collage, Jeffrey Caine, Steven Zaillian
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Joel Edgerton, Ben Kingsley, John Turturro, Ben Mendelsohn
IKÄSUOSITUS: 12

Exodus on yksi Ridley Scottin historiallisista eepoksista. Scott aikoinaan elvytti henkiin kulahtaneen swords and sandals -genren Gladiaattori -mestariteoksellaan. Valitettavasti hän ei ole sittemmin päässyt samalle tasolle historiallisten elokuviensa kanssa ja vaikka Exodus onkin näyttävä tapaus se jää harmittavan keskinkertaiseksi. Elokuva perustuu Raamatun tapahtumiin ja vaikka sen ote onkin varsin realistinen on mukana paljon yliluonnollisuuksia, minkä vuoksi elokuva päätyy minulla historiallisesta pohjastaan huolimatta fantasialokeroon. Heti alkuun pitää sanoa, ellei sitä jo tuosta fantasiaheitosta huomannut, että olen pakana-ateisti. Uskonnolliset aiheet nostavat helposti verenpainettani. Exodus kuitenkin sisältää hyvin paljon tervettä uskontokritiikkiä, eikä siitä löydy mustavalkoista vastakkainasettelua. Elokuva on hyvin ateistiystävällinen katselukokemus, mutta tämän vuoksi se sai nuivan vastaanoton kristityiltä katsojilta.

Elokuva sijoittuu Muinaiseen Egyptiin, noin 1300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Faaraon poika Ramses (Joel Edgerton) ja hänen uskollinen ystävänsä ja pätevä sotamies Mooses (Christian Bale) ovat kasvaneet yhdessä kuin veljekset. Heti alussa käy selväksi, että Mooses on pätevämpi johtaja, mutta hänellä ei ole tarvittua kuninkaallista verta suonissaan. Isänsä kuoleman jälkeen Ramsesista tulee faarao ja samoihin aikoihin Mooses saa kuulla heprealaisilta orjilta uutta tietoa oikeasta syntyperästään ja vaikuttaa, että itse Jumalalla olisi tehtävä Moosekselle. Tämä tehtävä asettaa Mooseksen ja Ramseksen vastakkain Mooseksen aikoessa kuljettaa satojatuhansia orjia Egyptistä Kaanaanmaalle vapauteen.

Elokuvan suurin ongelma on sen pitkäpiimäisyys. Etenkin alkupuoli laahaa pahasti, vaikka sen pitäisi olla juuri se osa, joka nappaisi katsojan rautaisella otteella mukaansa. Elokuva on yksinkertaisesti liian pitkä, siinä on paljon turhalta tuntuvaa materiaalia ja leikkaaja olisi saanut olla ahkerampi. Elokuva korottaa panoksiaan vasta ensimmäisen tunnin jälkeen. Osa sivujuonista ei vakuuta ollenkaan. Mooseksen pikakelattu romanssi paimentolaisnaisen kanssa ei kiinnostanut ja tuntui pinnalliselta pakkopullalta. Tietty hengettömyys vaivaa monia hahmoja. Mukana on paljon hyviä näyttelijöitä, joiden lahjakkuus ei kunnolla pääse esille. Sigourney Weaverille on nakattu hävettävän mitätön rooli.

Mutta hyvääkin on. Elokuvan historiallisesta tarkkuudesta en osaa sanoa mitään, kun en arkeologi ole, eikä oikeasta exoduksesta ole löytynyt edes tarpeeksi todisteita. Täten en aio nillittää jos joukossa nyt olisi mukana väärän värinen sandaali eri vuosituhannelta. Muinaisiin maisemiin, ihmisten pukeutumisiin, ajan seremonioihin ja arkielämän tapoihin on laitettu erittäin paljon vaivaa, kuten Scottin elokuvissa aina onkin. Egyptiläiset näyttävät erittäin tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta heeboilta, kajaaleista huolimatta. Elokuvassa myös erikoistehosteet, värimaailma ja valaistus toimivat kauniisti, välillä luoden erittäin silmiä hiveleviä kohtauksia.

Elokuvan kiinnostavin aspekti on sen kyyninen suhtautuminen uskontoihin. Sekä egyptiläisten omat uskomukset että kristinusko saavat näpäytyksiä. Jumala ilmestyy Moosekselle silloin tällöin kryptisesti puhuvan pienen pojan muodossa ja nämä näyt voivat hyvinkin olla vain Mooseksen omia hallusinaatioita. Jumala suojelee Moosesta ja orjia, mutta katkeralla hinnalla, eikä tälläistä jumalaa voi mitenkään kutsua armolliseksi tai oikeudenmukaiseksi. Egyptin vitsaukset on esitetty realistisella otteella. Käy järkeen, että luonnonkatastrofit seuraavat toisiaan, kalojen kuoltua sammakkojen kanta räjähtää käsiin, sammakkojen kuoltua kärpäset lisääntyvät holtittomasti ja kaiken tämän lomassa kotieläimet sairastuvat. Vihoviimeistä vitsausta, jonka aikana jalo Jumala tappaa kaikki egyptiläisten esikoiset ja jättää heprealaisten lapset rauhaan, ei voi kuitenkaan selittää enää luonnollisilla syillä. Myös muita Raamatussa esiintyviä tapahtumia on yritetty esittää mahdollisimman realistisesti. Tälläinen on muun muassa meren jakautuminen kahtia, ja vaikka tämäkin kohtaus toimii yhä luonnollisuuden rajoilla on se ainoa, jossa erikoistehosteita vingutettiin ehkä turhan pitkälle.

Exodus ei valitettavasti ole Egyptin Gladiaattori, mutta se on silti käypä tekele, joka kannattaa tsekata edes kerran, etenkin jos haluaa nähdä astetta uskottavamman näkökulman tästä Raamatun tapahtumasta.

TÄHDET: ***1/2

The VVitch

NIMI: The VVitch: A New-England Folktale
VUOSI: 2015
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers
PÄÄOSISSA: Ralph Ineson, Kate Dickie, Anya Taylor-Joy, Harvey Scrimshaw
IKÄSUOSITUS: 16

The VVitch, tai vaihtoehtoisesti kirjoitettuna The Witch, muodostui ilmestyessään kriitikoiden keskuudessa suureksi hitiksi, voitti monia elokuva-alan palkintoja ja keräsi pienen budjettinsa moninkertaisesti takaisin. Harvinaista kauhuelokuvalle, ja kun aiheena oli mitä ilmeisimmin pakanallisia juttuja niin pitihän tämä nähdä. En pettynyt.

1630-luvun englantilainen puritaaniperhe perustaa maatilan Uuden-Englannin karuun erämaahan. Naapureita ei ole mailla halmeilla ja erityisesti hyvin uskonnollinen perheen isä on toiveikas saavansa harjoittaa hurskasta elämäntyyliään rauhassa. Pientä rakoilua on jo valmiiksi perheen sisällä ja erimielisyydet alkavat pahentua kun Sam -vauva katoaa mystisesti. Vauvan anastajaksi syytetään ensiksi sutta, mutta maatilalla alkaa tapahtua muitakin eriskummallisia asioita ja alkaa selventyä mustan magian olevan valloillaan. Pahantekijäksi aletaan syyttää perheen vanhinta lasta, jo melkein täysikäistä Thomasin -tyttöä, joka on helppo syntipukki, sillä tytön on jo suunniteltu lähtevän piiaksi jollekin muulle perheelle.

Vvitch on hyvin maltillinen kauhuelokuva. Se on hidastempoinen, muttei missään nimessä pitkästyttävä. Elokuva nojautuu hyvin paljon ahdistavaan tunnelmaan ja käyttää loistavasti hyväksi metsämaisemiaan, jotka karuina ja elottoman värisinä vaikuttavat jopa klaustrofobisilta. Kamera jää monesti kuvaamaan tiheää metsikköä, jolloin katsoja joutuu pinnistelemään nähdäkseen onko siellä nyt joku tai jotain. Jumpscareja on turha odottaa, vaikka on VVitchillä myös vähemmän hienovaraiset hetkensä. Uskonto-/pakanateema on kiehtova ja saarnaamatta toteutettu. Yllättäen myös uskovaisten puoli näytetään varsin epämiellyttävänä, eikä tarina rajoita itseään olemaan perinteinen hyvä vs paha -tyylinen tarina, vaikka näillä aineksilla se sitä voisi helposti olla.

Tekijäporukka on paljolti tuntematonta. VVitch on ohjaaja Robert Eggersin ensielokuva ja todella vahva debuutti. Näyttelijöistä tunnistin vain Game of Thronesissa vilahtaneen Kate Dickien. Etenkin nuorimpien lasten näyttelytyö on uskottavuudessaan vaikuttavaa.

Olin alunperin huolestunut millä tavalla elokuvan noita olisi toteutettu. Stereotyyppinen käkättävä luudanvarrella lentelevä ämmä kun lähinnä vain hymähdyttää, mutta elokuvan akka oli oikeasti hyytävä tapaus ja häntä näytettiin kiitettävän vähän. Tarina on hyvin uskollinen vanhoille noitakertomuksille ja taustatöitä on selvästi tehty paljon.

VVitch on mukavan omalaatuinen ja yllättävä tapaus, etenkin tämän päivän liukuhihnalla tuotettujen kauhuelokuvien joukossa. Suosittelen sitä lämpimästi, kunhan elokuvan malttaa katsoa mieluusti yksin tai kaksin, eikä kikattelevan kaveriporukan kanssa.

TÄHDET: *****