Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****

The Fanatic

NIMI: The Fanatic

VUOSI: 2019
OHJAAJA: Fred Durst
KÄSIKIRJOITUS: Fred Durst, Dave Bekerman
PÄÄOSISSA: John Travolta, Devon Sawa, Ana Golja
IKÄRAJOITUS: 16

John Travoltalla menee huonosti. Entinen supertähti on jo monta vuotta tehnyt floppia flopin perään ja The Fanatic ei onnistu muuttamaan suuntaa. The Fanatic on varmasti Travoltan surkeimmin menestynyt elokuva, sillä se tienasi pienellä teatterikierroksellaan vain 3153 dollaria ja on nyt tarjolla Netflixin kaltaisissa palveluissa. Elokuvasta tekee mielenkiintoisen myös se, että sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Limp Bizkit -yhtyeen Fred Durst.

Moose on keski-ikäinen, autistinen mies, jonka suurena pakkomielteenä on hänen lempinäyttelijänsä Hunter Dunbar. Näyttelijä järjestää nimikirjoitustilaisuuden, jossa Moose kuitenkin antaa itsestään erittäin huonon vaikutelman ja Dunbar kieltäytyy tekemästä hänelle nimikirjoitusta. Paparazziystävänsä taitojen avulla Moose löytää Dunbarin talon ja alkaa vainota häntä.

Juoni on erittäin yksinkertainen, mutta siinä on silti aukkoja. Moose on selkeästi pakkomielteinen, enkä ymmärrä miksi hänen paparazziystävänsä antaa hänelle keinoja löytää Dunbar. Aluksi luulin ystävän tahallaan lähettävän epätasapainoisen fanin kuuluisuuden luo, jotta saisi lööppejä myytäväkseen, mutta elokuva ei ollut tarpeeksi fiksu tähän. Paparazzinainen on ilmeisesti vain yksinkertaisesti tyhmä. En myöskään ymmärtänyt miksi tämä nuori twentysomething nainen viihtyisi Moosen seurassa. Mystiseksi jää myös mitä Moose oikeastaan haluaa Dunbarilta. Huomiota, kyllä, mutta millaista huomiota? Moosen intohimo näyttelijää kohtaan vaikuttaisi välillä ylittävän platoniset rajat. Ja miten ihmeessä Moose rahoittaa elämänsä Hollywoodissa? Hänen ainoa työnsä näyttää olevan brittiläisen poliisin asussa poseeraaminen turisteille ja siinäkin hän on huono.

Elokuvan ongelmat piilevät sen käsikirjoituksessa. Missään muussa ei oikeastaan ole vikaa, mutta käsikirjoitus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä palanen, joka tässä tapauksessa pilaa koko elokuvan. En pystynyt päättämään mitä mieltä olin Travoltan näyttelemisestä, mutta Dunbaria esittävä Devon Sawa hoiti roolinsa oikein hyvin. Elokuva näyttää hyvältä eikä anna halpaa vaikutelmaa. Fred Durst vaikuttaa olevan kelpo ohjaaja, joka ei onneksi turhia kikkaile kuvakulmien ja leikkauksien kanssa. Kohtaus, jossa Dunbar soittaa pojalleen Limp Bizkitiä oli myös mielestäni vain hauska yksityiskohta.

Hahmot eivät kehity elokuvassa millään lailla ja tarina on hyvin ennalta-arvattava ja pitkäpiimäinen. Loppu tuntuu töksähtävältä ja epätyydyttävältä. En oikeastaan ymmärtänyt mitä tästä tarinasta pitäisi ottaa onkeensa. Ei saa olla liian pakkomielteinen? Vai onko opetuksena sittenkin ettei autisteihin ja muuten poikkeaviin ihmisiin voi luottaa? Tämä jälkimmäinen ajatus tulee pakostakin esille, sillä Mooselle ei ole annettu mitään ihailtavia ominaisuuksia tasapainottamaan hänen vaarallista pakkomiellettään. Kirk Lazaruksen viisaat sanat muistuvat mieleen...

The Fanatic ei ole hyvä elokuva, mutta se ei ole myöskään täysin epäonnistunut tekele, ei niin huono, että siitä muodostuisi kulttisuosikki, jolle voisi ulvoa naurusta kaveriporukan kanssa. Travoltan näyttelytyö on mielenkiintoista seurattavaa, sillä se tasapainottelee jatkuvasti uskottavan ja naurettavan välimaastossa. Kiinnostavaa myös, että Travoltalla itsellään on ollut nyt edesmennyt autistinen poika ja silti hän on valinnut tälläisen roolin.

TÄHDET: *1/2