Magic Knight Rayearth, kaudet 1 & 2

 

NIMI: Magic Knight Rayearth (魔法騎士 レイアース)
VUOSI: 1994
OHJAAJA:  Toshihiro Hirano, Masami Oobari, Keitarou Motonaga, Hajime Kamegaki, Hitoyuki Matsui
KÄSIKIRJOITUS: CLAMP
PÄÄOSISSA: Hekiru Shiina, Hiroko Kasahara, Konami Yoshida, Megumi Ogata, Juurouta Kosugi, Nozomu Sasaki
IKÄSUOSITUS: -

Olin jo kauan miettinyt lapsuudestani tutun Magic Knight Rayearthin uusintakatselua, se oli kummitellut mielessäni oikeastaan jo vuosia. 2000-luvun alussa sarja esitettiin ainakin pariin kertaan Suomen SubTV:ssä nimellä Taikasoturit. Sarja perustuu Clamp -ryhmän samannimiseen mangaan, joka saatiin suomeksi paljon myöhemmin, ensimmäinen suomennettu pokkari ilmestyi vuonna 2013. Animea tehtiin kahden tuotantokauden verran ja jaksoja on yhteensä 49. Olin kaverini kanssa jakanut lapsuutemme animeja ja päätin sitten kokeilla josko tämä sarja yhä iskisi aikuisena. En pidä teitä jännityksessä, kyllä iski!

Teinitytöt Hikaru, Umi ja Fuu ovat kouluretkellä Tokio-tornissa, kun sokaiseva valo kaappaa heidät toiseen maailmaan nimeltä Cephiro. Tyttöjen kohtalona on olla legendaarisia taikasotureita, joiden tehtävänä on vapauttaa Cephiron prinsessa Emeraude, jota voimakas velho Zagato pitää vankinaan. Cephiro on korkealentoinen fantasiamaailma, jossa tärkeintä on henkilön voimakas tahto, jonka avulla toiveet voivat toteutua. Prinsessa Emeraude on ennen voinut pitää Cephirossa rauhaa yllä toiveidensa avulla, mutta vangitsemisensa jälkeen maailma on alkanut sortua kaaokseen ja ihmisten pelot ovat alkaneet synnyttää lukuisia pelottavia hirviöitä. Ennen kuin Hikaru, Umi ja Fuu voivat pelastaa prinsessan on heidän opittava käyttämään uusia taikavoimiaan, sekä löydettävä avukseen kolme riimujumalaa.

Tarinan asetelma on siis hyvin kliseinen ja lukemattomia kertoja nähty. Rayearth kuitenkin onnistuu kääntämään vastaavien fantasiasarjojen kliseitä päälaelleen ja tuo mukaan aivan uusia ulottuvuuksia risteyttämällä eri genrejä keskenään. Ensimmäinen kausi on suoraan sanoen pientä pakkopullaa, sillä meno on hyvin pitkään kliseistä fantasiaseikkailua, mutta jo ensimmäisellä kaudella mukaan tuodaan yllättäviä ja silti hyvin mukaan sopivia mecha-animen elementtejä. Viimeistään ensimmäisen kauden synkkä ja rohkea lopetus saa arvostamaan sarjaa ihan uudella tavalla ja odottamaan innolla toista kautta.

Toinen kausi onkin minulle sitä sarjan parhainta antia. Ensimmäisen kauden huoleton ja harmiton meno on paljolti hylätty ja sarja on käynyt läpi nopean ja saumattoman aikuistumisen. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin huomattavasti synkempi kakkoskausi pohdiskelee hienosti sodankäynnin mielettömyyttä, Cephiron maailman toimimattomuutta, sekä asettaa magian ja teknologian vastakkain. Tytöt joutuvat käymään läpi melkoisia tunnontuskia aikaisemmista valinnoistaan, sillä taikasoturina oleminen onkin oikeasti melkoinen taakka. Toinen kausi tuo mukaan myös paljon kiinnostavia uusia hahmoja. Ensimmäisellä kaudella lähinnä vilahtaneet mecha-elementit on kakkoskaudella pistetty kunnolla töihin.

Hahmokavalkadi on laaja ja sarjan aikana lähes kaikki sivuhahmotkin saavat mukavasti ruutuaikaa ja yllättävää lisäsyvyyttä. Päähenkilöistä eniten huomiota saa Hikaru, joka on harvinaisen onnistunut päähenkilö, sillä hän ei aiheuttanut minussa mitään ärtymystä. Vähän harmittavasti Fuu ja Umi jäävät monesti taka-alalle, vaikka kyllä heilläkin on omia juonikuvioitaan. Kakkoskaudella mukaan tulevat synkistelevä Lantis ja kuolettavasti sairastunut Eagle ovat hyviä lisäyksiä ja kummallakin on jonkinlaista romanssia Hikarun kanssa, mikä ei tunnu väkinäiseltä tai turhalta hömpältä. Joskin välillä etenkin Hikarun ja Lantisin suhde vähän nosti niskakarvojani pystyyn, sillä Hikaru on 14-vuotias pätkä ja Lantis selkeästi aikuinen mies, joka huitelee varmaankin kahdessa metrissä ja on leveä kuin kaappi. Kulttuurieroja...?

Mutta koko sarjan läpi yksi hahmo sai rusinani rasahtamaan lähes joka jaksossa - puhun tietenkin pakollisesta maskottihahmosta, Mokonasta! Mokona on käsittämättömän ärsyttävä hahmo, joka päästää jatkuvasti typeriä "pu puu" -ääniä ja joka vaikuttaisi pystyvän luomaan mitä vain esineitä tyhjästä, mutta ei kuitenkaan käytä voimiaan mihinkään järkevään. Ensimmäisellä kaudella hänestä oli sentään jotain hyötyä näyttämällä taikasotureille tietä, mutta kakkoskaudella Mokonalla ei ole enää yhtään mitään virkaa ja silti tätä typerää toilailevaa hahmoa pitää säännöllisesti näyttää.

Mangaa olen lukenut monta vuotta sitten jonkun verran, mutten koskaan viimeistä pokkaria, joten uteliaana katsoin sieltä miten manga loppui. ONNEKSI animeen tajuttiin tehdä erilainen lopetus, sillä mangan versio, jossa Mokona paljastuu jumalaksi (tai muuta sellaista) olisi oikeasti pilannut koko sarjan. Animeen on tehty paljon muutoksia ja selkeästi vain parempaan suuntaan. Tarinankerronta on selkeämpää ja Cephiron maailma on pystytty näyttämään elävämmin kuin mangassa, jossa taustat ovat monesti tyhjiä tai minimaalisesti piirrettyjä. Animeen lisätyt hahmot, kuten Hikarun sydämen varjo Nova, ovat todella kiinnostavia ja tuovat tarinaan hienoa syvyyttä. Koko sarjan lopetus on myös animessa huikea, katsoin sen pari kertaa ja joka kerralla alkoi itkettää.

Eagle oli suosikkini!

Animoinnin laatu on tasaisen hyvää koko sarjan läpi. Taustat ovat kauniita, hahmojen liikkeet sulavia ja hahmoissa on yksityiskohtaisia varjostuksia. Tärkeissä taisteluissa taso nousee välillä todella korkealle. Tyyli on hyvin klassista ysäriä, mikä miellyttää ainakin omaa silmääni. Vaikka taikasotureilla on heidän omat toistuvat loitsunsa ei animaatiota silti ole kierrätetty hirvittäviä määriä, oikeastaan toistuva animaatio ei missään välissä päässyt häiritsemään ja nämä kohtaukset ovat vain muutaman sekunnin mittaisia, verrattuna esimerkiksi Sailor Mooniin, jossa animaatiota kierrätettiin huomattavasti röyhkeämmin. Rayearthilla vaikuttaisi olleen korkea budjetti.

Musiikkiakaan ei saa unohtaa, sillä sekin on sarjassa laadukasta. Omiksi suosikeiksini muodostuivat ensimmäisen kauden tunnari Yuzurenai Negai, sekä Lullaby - Yasashiku Dakasete. Katsoin ekan kauden enkkudubbina ja englantilaiset äänet olivat ihan päteviä, vaikka jotkin käännöksistä kuulostivat vähän tönköiltä. Ihan hyvä versio kuitenkin ja ajaa asiansa! Englanninkieliset laulut ovat kuitenkin mielestäni huomattavasti huonompia. Toisen kauden katsoin japanidubilla ja alkuperäiset äänet olivat sopivampia hahmoille ja hahmot vaikuttivat uskovan sanoihinsa enemmän. 

Rayearth on todellakin tutustumisen arvoinen ja on harmittavan vähän puhuttu anime tänä päivänä. Sarja sekoittaa saumattomasti fantasiaa ja mechaa, sekä stereotyyppisten tyttöjen ja poikien sarjojen elementtejä. Vaikka sarjan ensimmäinen kausi alkaa perinteisellä fantasiaseikkailulla tuodaan mukaan myöhemmin hyvin yllättäviä juonenkäänteitä, pohdiskelua ja syvyyttä, joiden avulla koko tarinan asetelmaa voidaan kyseenalaistaa. Rayearth on siitä harvinaislaatuinen sarja, että siitä saavat paljon irti kummatkin sukupuolet ja lähes kaikenikäiset!

TÄHDET:
***1/2 (ensimmäinen kausi)
***** (toinen kausi)

The Lighthouse

NIMI: The Lighthouse
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers, Max Eggers
PÄÄOSISSA: Willem Dafoe, Robert Pattinson
IKÄSUOSITUS: 16

The Lighthouse oli minulle vuoden 2019 odotetuin elokuva, mutta pääsin näkemään leffan vasta tammikuun puolella ja se oli todellakin odotuksen ja hypetyksen arvoinen. Elokuva on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu, mikä on nykyään lupaava merkki, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin toinen teos mahtavan The Witchin jälkeen.

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) palkataan neljän viikon ajaksi toiseksi majakanvartijaksi vanhemman Thomas Waken (Willem Dafoe) rinnalle. Thomasin aiempi apuri oli pimahtanut pienen majakkasaaren yksinäisyydessä. Ajan kuluessa Ephraim huomaa ettei Thomasillakaan vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa ja vanhemman majakanvartijan jatkuvasti pomottaessa häntä alkaa myös Ephraim suistua pöhlöyden puolelle. Jotain mysteeristä saaressa ja itse majakassa on, ja mitä nuorelle Ephraimille on tapahtunut, minkä vuoksi hän on lähtenyt näin syrjäiseen ja vaativaan työhön?

Elokuva kaappaa heti alusta mukaansa ja pysyy tasaisen jännittävänä koko pituudensa ajan. Majakkasaaren paranoidi ilmapiiri on loistavasti toteutettu. Ephraimin ja Thomasin valtataistelua ja kummankin suistumista hulluuteen on kiinnostavaa seurata ja ennen kaikkea se on toteutettu uskottavalla tavalla. Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, sillä majakan mysteeriä oli elokuvan aikana hypetetty niin paljon, ettei sille ollut oikeastaan mahdollista antaa täysin tyydyttävää lopetusta.

Mustavalkoista värimaailmaa ei voi jättää mainitsematta. Valinta ei onneksi ole vain tekotaiteellinen pinnallisuus, vaan tukee tarinan tunnelmaa ja korostaa saaren karuutta. Väsyneiden miesten kasvot, karkeat kalliot ja pimeät varjot näyttävät mustavalkoisissa sävyissä todella upeilta. Kiinnitin myös huomiota kuinka Eggers on useassa kohtauksessa osannut korostaa hahmojen silmiä, oli kyseessä sitten Ephraimin inhoava katse tai kiihkeää monologia suoltavan Thomasin hullun silmät. Mustavalkoisuuden ansiosta myös majakan valo on onnistuneen mystistä ja kaunista.

The Lighthouse on äärettömän uskalias ja omaperäinen elokuva, joka ei missään vaiheessa kompastu omaan nokkeluuteensa. Hahmot piereskelevät ja runkkailevat vähän väliä, minkä luulisi olevan koomista (on se sitäkin - ja tarkoituksella), mutta tästä huolimatta ahdistaviksi tarkoitetut kohtaukset iskevät yhä täysillä. Tälläinen yhdistelmä vaatii oikeasti osaamista ettei homma mene vain pelleilyksi. Eggers on tähän mennessä tehnyt vain kaksi elokuvaa, joille kummallekin olen antanut täydet pisteet. Tätä ohjaajaa ei voi enää jättää huomioimatta ja odotan innolla mitä onkaan luvassa seuraavaksi, kun hän ottaa viikinkiteeman käsittelyyn tulevassa elokuvassaan. Eggersillä on oma tinkimätön visionsa, jota hän toteuttaa kiinnosti se massayleisöä tai ei. Onneksi tarpeeksi montaa ihmistä nämä elokuvat kuitenkin kiinnostavat.

TÄHDET: *****

Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****

Jurassic Park

NIMI: Jurassic Park
VUOSI: 1993
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Laura Dern, Sam Neill, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Uusimman Jurassic Worldin innoittamana aloitin Jurassic Park -maratonin nettikaverini kanssa. Minulle nämä elokuvat olivat tärkeä osa lapsuuttani, hänelle taas ei, joten on ollut mielenkiintoista seurata hänen reaktioitaan, sekä itsekin pystyin katsella elokuvia paljon analyyttisemmin kuin ennen. Sarjan ensimmäinen osa on kiistaton klassikko, josta kyllä löytyy pikkuvikoja, mutta kokonaisuus toimii yhä loistavasti.

Erikoinen pohatta John Hammond (Richard Attenborough) on perustanut mysteerisen eläintarhan ostamalleen Costa Rican läheiselle saarelle, fiktiiviselle Isla Nublarille. Saaren laboratorioissa on onnistuneesti eristetty dinosauruksien DNA:ta meripihkassa säilyneistä hyttysistä ja nyt vankeuteen syntyneistä dinoista suunnitellaan massoittain yleisöä vetäviä vetonauloja. Hammond kutsuu paleontologit Ellie Sattlerin (Laura Dern) ja Alan Grantin (Sam Neill), sekä kaaosteoriitikon Ian Malcolmin (Jeff Goldblum) testiajelulle puistoonsa ja antamaan palautetta näkemästään. Mukaan koeajolle lähtevät myös lipevä asianajaja ja Hammondin omat lapsenlapset. Kuten arvata saattaa kaikki menee ennen pitkää persiilleen ja myrskyn turvin dinot pääsevät vapaasti vipeltämään pitkin saarta. Luvassa on muikea sekoitus toimintaa, seikkailua ja eläinkauhua.

Elokuva on Spielbergiä parhaimmillaan. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, vaikka välillä pysähdytäänkin höpisemään kloonaamisen eettisyydestä. Liiallista saarnaamista ei kuitenkaan ole luvassa, vaikka elokuvalla selkeästi on oma mielipiteensä dinojen henkiinherättämisestä ja eläinten hyväksikäytöstä viihteen ja rahan nimissä. Itse kloonaamisen mekaniikat saadaan selitettyä helposti ymmärrettävästi ja ytimekkäästi puistossa pyörivän opetusvideon muodossa, pysäyttämättä hyvin soljuvaa tarinankulkua. Taustalla soiva majesteettinen John Williamsin musiikki kulkee käsi käpälässä ensimmäistä kertaa dinosauruksia näkevien aidosti ihastuneiden ihmisten hihkuntojen kanssa. Kyllä pitäisi olla täysin sisältä kuollut raato jos elokuvan ensimmäinen dinohavainto ei herättäisi lapsenomaista innostusta ja ihmetystä. Ihastuneet hihkunnat toki korvautuvat kauhun huudoilla elokuvan edetessä, ja elokuvan kauhuhetketkin ovat erittäin toimivia. Etenkin t-rexin pako aitauksestaan on erittäin hyvin rakennettu kohtaus, joka alkaa kiduttavan hitaasti ja päättyy vertahyytävään toimintaan. Ihmisiä metsästävät dinot ovat aidosti karmivia, mutta aivan verikekkereihin ei ruveta, joten elokuvan ikäraja on saatu pysymään melko matalana.

Jurassic Parkin kanssa ei voi olla puhumatta sen efekteistä, jotka olivat aikaansa edellä ja asettivat Hollywoodille ihan uudet standardit. Täysin tietokoneella rakennetut dinot näyttävät yhä kelvoilta, vaikka ovat selkeästi feikin näköisiä tämän päivän silmämunilla katsottuina. Tietokonemonsterit näyttävät kärsineen ajan hampaissa etenkin kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvassa brachiosaurus -kohtauksessa, sekä loppupuolen keittiöraptorien episodissa. Kuitenkin hämärään ja sateeseen sijoittuvissa kohtauksissa dinot näyttävät todella hyviltä, ja elokuvassa on myös käytetty paljon animatroniikkaa, joka lisää aitouden tunnetta. Efektien lisäksi myös muuhun ulkokuoreen on panostettu. Dinopuisto näyttää ikoniselta, alkaen heti vieraat sisäänpäästävästä massiivisesta puuportista, puhumattakaan puiston upeasta logosta ja helposti tunnistettavasta fontista.

Elokuvassa on vain pikkuvikoja, jotka eivät kuitenkaan vähennä katselunautintoa. Todella omituisena kämminä pidin teleporttaavaa Hammondia, joka saapuu fossiilin kaivauspaikalle helikopterilla ja ehtii muutamassa sekunnissa työntekijöiden traileriin avaamaan shamppanjapulloa. Äijän käppyrä vieläpä kulki kepin varassa. Luulisi, että ohjaaja, leikkaaja tai joku testiyleisöstä olisi nyt äkännyt tämän.

Ennen elokuvan ilmestymistä valtayleisö piti dinosauruksia yhä kömpelöinä, hitaina ja tyhminä eläiminä, ja Jurassic Park onkin tehnyt tieteelle hienon palveluksen esittäessään otukset aktiivisina ja ovelina. Jotain ihan omia sävellyksiä löytyy joukosta, esimerkiksi ei ole mitään todisteita, että dilophosauruksella olisi ollut kauluri saati sitten myrkkyhampaita/-rauhasta. Myös t-rexin näkökyky on esitetty elokuvassa typerän vanhanaikaisesti. Kunhan ihminen jähmettyy paikalleen ei rex mukamas pystyisi paikallistamaan häntä, vaikka onhan sillä toimiva nokkakin oli sitten miten sokea tahansa. Nykytiedon mukaan rexillä on ollut pikemminkin erinomainen näkö, sillä oli pääkoppaansa verrattuna suuret, eteen osoittavat silmät. Jatko-osissa rex ei onneksi ole enää samanlainen puusilmä. Mutta, kuten sanottua, nämä ovat pikkuvikoja, ja kaiken omituisen voi selittää sillä, että dinojen DNA:ta oli paikkailtu sammakkojen geeneillä.

Kokonaisuutena ensimmäinen JP on yhä jännittävä, ihastuttava ja kauhistuttava mestariteos, joka kestää monta uusintakierrosta.

TÄHDET: *****

The VVitch

NIMI: The VVitch: A New-England Folktale
VUOSI: 2015
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers
PÄÄOSISSA: Ralph Ineson, Kate Dickie, Anya Taylor-Joy, Harvey Scrimshaw
IKÄSUOSITUS: 16

The VVitch, tai vaihtoehtoisesti kirjoitettuna The Witch, muodostui ilmestyessään kriitikoiden keskuudessa suureksi hitiksi, voitti monia elokuva-alan palkintoja ja keräsi pienen budjettinsa moninkertaisesti takaisin. Harvinaista kauhuelokuvalle, ja kun aiheena oli mitä ilmeisimmin pakanallisia juttuja niin pitihän tämä nähdä. En pettynyt.

1630-luvun englantilainen puritaaniperhe perustaa maatilan Uuden-Englannin karuun erämaahan. Naapureita ei ole mailla halmeilla ja erityisesti hyvin uskonnollinen perheen isä on toiveikas saavansa harjoittaa hurskasta elämäntyyliään rauhassa. Pientä rakoilua on jo valmiiksi perheen sisällä ja erimielisyydet alkavat pahentua kun Sam -vauva katoaa mystisesti. Vauvan anastajaksi syytetään ensiksi sutta, mutta maatilalla alkaa tapahtua muitakin eriskummallisia asioita ja alkaa selventyä mustan magian olevan valloillaan. Pahantekijäksi aletaan syyttää perheen vanhinta lasta, jo melkein täysikäistä Thomasin -tyttöä, joka on helppo syntipukki, sillä tytön on jo suunniteltu lähtevän piiaksi jollekin muulle perheelle.

Vvitch on hyvin maltillinen kauhuelokuva. Se on hidastempoinen, muttei missään nimessä pitkästyttävä. Elokuva nojautuu hyvin paljon ahdistavaan tunnelmaan ja käyttää loistavasti hyväksi metsämaisemiaan, jotka karuina ja elottoman värisinä vaikuttavat jopa klaustrofobisilta. Kamera jää monesti kuvaamaan tiheää metsikköä, jolloin katsoja joutuu pinnistelemään nähdäkseen onko siellä nyt joku tai jotain. Jumpscareja on turha odottaa, vaikka on VVitchillä myös vähemmän hienovaraiset hetkensä. Uskonto-/pakanateema on kiehtova ja saarnaamatta toteutettu. Yllättäen myös uskovaisten puoli näytetään varsin epämiellyttävänä, eikä tarina rajoita itseään olemaan perinteinen hyvä vs paha -tyylinen tarina, vaikka näillä aineksilla se sitä voisi helposti olla.

Tekijäporukka on paljolti tuntematonta. VVitch on ohjaaja Robert Eggersin ensielokuva ja todella vahva debuutti. Näyttelijöistä tunnistin vain Game of Thronesissa vilahtaneen Kate Dickien. Etenkin nuorimpien lasten näyttelytyö on uskottavuudessaan vaikuttavaa.

Olin alunperin huolestunut millä tavalla elokuvan noita olisi toteutettu. Stereotyyppinen käkättävä luudanvarrella lentelevä ämmä kun lähinnä vain hymähdyttää, mutta elokuvan akka oli oikeasti hyytävä tapaus ja häntä näytettiin kiitettävän vähän. Tarina on hyvin uskollinen vanhoille noitakertomuksille ja taustatöitä on selvästi tehty paljon.

VVitch on mukavan omalaatuinen ja yllättävä tapaus, etenkin tämän päivän liukuhihnalla tuotettujen kauhuelokuvien joukossa. Suosittelen sitä lämpimästi, kunhan elokuvan malttaa katsoa mieluusti yksin tai kaksin, eikä kikattelevan kaveriporukan kanssa.

TÄHDET: *****