Midsommar

NIMI: Midsommar (Midsommar - Loputon yö)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Ari Aster
KÄSIKIRJOITUS: Ari Aster
PÄÄOSISSA: Florence Pugh, Will Poulter, William Jackson Harper, Jack Reynor
IKÄSUOSITUS: 16

EDIT: Katsoin elokuvan uudestaan vuonna 2021 ja pidin siitä huomattavasti enemmän uusintakierroksella. Koen olleeni alunperin turhan ankara, ja korotin nyt arvosanaa puolella tähdellä.

Tuotantoyhtiö A24 on viime vuosien aikana noussut pinnalle erittäin laadukkailla vaihtoehtoelokuvilla (näihin lukeutuu muun muassa mainio The VVitch). Yksi näistä elokuvista oli paljon kehuttu kauhuelokuva Hereditary, jonka ohjaaja Ari Aster on myös Midsommarin takana ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hereditary on minulla yhä näkemättä, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään Midsommarin sen saaman positiivisen palautteen vuoksi ja koska tiesin ettei kyseessä olisi tavallinen jumpscare-jännäri.

Dani ja Christian ovat sitkutelleet eron partaalla jo kauan. Christianilla ei kuitenkaan ole sydäntä jättää hyvin herkkää tyttöystäväänsä - etenkään sen jälkeen, kun Dani traagisesti menettää siskonsa ja vanhempansa. Christianin ystävä, ruotsalaistaustainen Pelle kutsuu pariskunnan ja pari muuta kaveria mukaansa matkalle Ruotsiin Pellen sukulaisten järjestämälle, yhdeksän päivän pituiselle juhannusjuhlalle. Etenkin Danille virkistävä maisemanvaihdos tekisi hyvää ja kenties matkan aikana rakoileva suhde saadaan paikattua. Pellen sukulaiset asuvat syrjäisessä kommuunissa näennäisen idyllisissä, maalaisromanttisissa puitteissa. Kekkerit alkavat huolettomissa merkeissä, mutta päivien kuluessa syrjäseudun pakanoiden rituaalit käyvät yhä pelottavammiksi ja ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle.

Elokuva alkaa vahvasti mielenkiintoisella suhdedraamalla ja rankalla perhetragedialla. Tarinankerronta on tässä alkukappaleessa erittäin tiukkaa ja toimivaa. Tämän kohokohdan jälkeen kerronta alkaakin mennä hitaasti metsään. Elokuva on peräti kaksi ja puoli tuntia pitkä, minkä valitettavasti huomaa. Moni kohtaus tuntuu liian pitkältä tai jopa täysin turhalta. Loppuhuipennus on ollut jo kauan ennalta-arvattavissa, eikä elokuva muutenkaan tarjoa hirveästi oikeasti yllättäviä asioita mikäli on aiemmin nähnyt hyvin samankaltaisen Wicker Man -elokuvan. Midsommarin onkin vitsailtu olevan vain Wicker Man Ruotsissa, tosin Midsommar sisältää huomattavasti rankempaa materiaalia kuin esikuvansa. Katsojalle on alusta asti selvää, että nämä rauhalliset ruotsalaiset hipit ovatkin aivan pipipäitä ja ei tarvitse olla nero arvatakseen mitä ystävyksille tulee tapahtumaan, eikä elokuva tarjoa mitään sen suurempaa mysteeriä ratkottavaksi. Mikäli kerronta olisi ollut tiukempaa ei ennalta-arvattavuus olisi haitannut yhtä paljon. Nyt katsojan on pakko katsella monta turhan pitkää, rönsyilevää kohtausta, saapuakseen vain latteaksi jäävään lopputulokseen.

On Midsommarissa paljon hyvääkin. Danin ja Christianin rakoileva suhde oli esitetty realistisesti ja useat kohtaukset, joissa Christianin kaverit yrittävät olla muka-kohteliaita Danille olivat onnistuneen kiusallisia. Elokuva on itse asiassa vertauskuva pitkälle eroprosessille ja passiivisessa asemassa oleva Dani saa mielenkiintoisella tavalla henkisiä voimavarojaan takaisin. Monen hahmon passiivisuus kauheuksien keskellä on hämmentävää, jopa ärsyttävää, mutta myös ymmärrettävää, etenkin kun suuren osan ajasta hahmot ovat huumeiden vaikutuksen alaisia. Nautinkin elokuvan psykologisesta annista eniten, sillä mielestäni oli erittäin mielenkiintoista kuinka elokuvan ahdistavimmat kohtaukset eivät välttämättä sisältäneet suoranaista väkivaltaa. Pimeät svedupakanat elävät kommuunissa, jossa jaetaan ihan kaikki. Aivoni huusivat hälytysääniä svedujen ängetessä jakamaan normaalisti yksityisiksi tarkoitettuja hetkiä. Kun joku itkee, kaikki tulevat rääkymään yhdessä, kun joku tuntee kipua, kaikki vääntelehtivät kivusta vieressä. Ja tietenkin on myös se kaikista pahin yksityisyyden rikkova kohtaus, mutta ei spoilata liikaa. Nämä kohtaukset ovat niin ristiriidassa normaalin tunneälyn ja nyky-yhteiskunnan tapojen kanssa, että ne tuntuivat erittäin häiriintyneiltä ja yksinkertaisesti VÄÄRILTÄ.

Elokuva myös näyttää upealta. Haaleat, pastellimaiset värit ja jatkuva päivänvalo eivät yleensä kieli kauhusta, mutta toimivat elokuvassa loistavasti. Ohjaaja välillä pelleilee liikaakin kamerakulmien ja symboliikan kanssa. Etenkin alussa käytetään monta kertaa heijastuksia apuna, jotta väittelyn molemmat osapuolet näkyvät ruudulla samaan aikaan, mutta heidän välillään on samalla selkeä erottava näkymätön seinä. Tämä keino varmasti tekee moneen vaikutuksen, mutta mielestäni se oli turhankin läpinäkyvä mukamas syvällinen kikkailu, etenkin kun samaa kikkaa käytettiin useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Kauhuelokuvalle haasteellisen värimaailman lisäksi etenkin huumekohtauksissa ollaan onnistuttu. Hahmojen ollessa ainehissa ihmisten kasvot vääristyvät, ilma väreilee ja kukkaset hengittävät - ja tietenkin tunnelma muuttuu ahdistavammaksi. Nämä muutokset ovat vähäeleisiä ja todella mielenkiintoista seurattavaa. Huumeet ovat kuitenkin myös ongelmallinen osa elokuvaa, sillä on hämmentävää miksi niin paljon kauheuksia kokeneet ihmiset suostuvat ottamaan yrttiä, sillä heidän tilanteessaan paha trippi on väistämätön. Huumeiden alaisina olevat hahmot muuttuvat myös helposti manipuloitaviksi, jolloin heitä ei voi syyttää omituisista valinnoista.

Näyttelytyö on suurimmaksi osaksi uskottavaa. Dania näyttelevä Florence Pugh pääsee rääkymään liiaksikin asti, mutta onneksi vollotus on todella uskottavaa ja ei tyypillistä nättiä Hollywood -vollotusta. Kuitenkin Pughilla vaikuttaisi olevan vain kaksi vaihdetta (tämä tosin on käsikirjoituksen ongelma), passiivinen aneemisuus tai täydellinen hermoromahdus. Danin hahmo jääkin lopulta täysin ulkopuolisen vaikutuksen armoille, hahmo vain reagoi muuhun maailmaan ja on täysin hajuton ja mauton rauhallisina hetkinä. Christian on välillä hämmentävän kylmä ja itsekäs. Yksi kaveriporukan henkilö jää lähinnä stereotyyppiseksi tolloksi bilehileeksi.

Midsommar on ehdottomasti katselun arvoinen, mutta valitettavasti kärsii ylipituudesta ja ei ole yhtä nokkela kuin kuvittelee olevansa. Se on kuitenkin erittäin virkistävä uutuus nykyisten massakauhuelokuvien joukossa ja olen tyytyväinen sen päästessä näinkin laajalle teatterikierrokselle. Pienellä hienosäädöllä ja turhan karsimisella siitä olisi saanut mestariteoksen.

Pieni jälkilisäys vielä. Koin Midsommarin tähdittämisen erittäin hankalaksi. Elokuvassa on moni palikka täydellisesti kohdallaan ja se on ehdottomasti selkeästi parempaa antia kuin moni saman genren tuotanto, mutta en silti pysty lähteä ylistämään sitä. Elokuvan teemoja alleviivataan liikaa, kamerakikkailu on minulle liian läpinäkyvää ja pituudesta olisi pitänyt leikata ylijäämää reilusti pois. Elokuva toistaa myös hyvin paljon Wicker Mania ja lässähtää loppua kohden. Kolme ja puoli tähteä tuntuu hyvin vähältä, mutta en myöskään pysty antamaan tälle neljää, saati viittä tähteä. Sanotaan, että elokuva on ihan siinä neljän tähden rajalla.

TÄHDET: **** (arvosana muutettu alkuperäisestä uusintakierroksella)