The Lighthouse

NIMI: The Lighthouse
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers, Max Eggers
PÄÄOSISSA: Willem Dafoe, Robert Pattinson
IKÄSUOSITUS: 16

The Lighthouse oli minulle vuoden 2019 odotetuin elokuva, mutta pääsin näkemään leffan vasta tammikuun puolella ja se oli todellakin odotuksen ja hypetyksen arvoinen. Elokuva on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu, mikä on nykyään lupaava merkki, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin toinen teos mahtavan The Witchin jälkeen.

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) palkataan neljän viikon ajaksi toiseksi majakanvartijaksi vanhemman Thomas Waken (Willem Dafoe) rinnalle. Thomasin aiempi apuri oli pimahtanut pienen majakkasaaren yksinäisyydessä. Ajan kuluessa Ephraim huomaa ettei Thomasillakaan vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa ja vanhemman majakanvartijan jatkuvasti pomottaessa häntä alkaa myös Ephraim suistua pöhlöyden puolelle. Jotain mysteeristä saaressa ja itse majakassa on, ja mitä nuorelle Ephraimille on tapahtunut, minkä vuoksi hän on lähtenyt näin syrjäiseen ja vaativaan työhön?

Elokuva kaappaa heti alusta mukaansa ja pysyy tasaisen jännittävänä koko pituudensa ajan. Majakkasaaren paranoidi ilmapiiri on loistavasti toteutettu. Ephraimin ja Thomasin valtataistelua ja kummankin suistumista hulluuteen on kiinnostavaa seurata ja ennen kaikkea se on toteutettu uskottavalla tavalla. Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, sillä majakan mysteeriä oli elokuvan aikana hypetetty niin paljon, ettei sille ollut oikeastaan mahdollista antaa täysin tyydyttävää lopetusta.

Mustavalkoista värimaailmaa ei voi jättää mainitsematta. Valinta ei onneksi ole vain tekotaiteellinen pinnallisuus, vaan tukee tarinan tunnelmaa ja korostaa saaren karuutta. Väsyneiden miesten kasvot, karkeat kalliot ja pimeät varjot näyttävät mustavalkoisissa sävyissä todella upeilta. Kiinnitin myös huomiota kuinka Eggers on useassa kohtauksessa osannut korostaa hahmojen silmiä, oli kyseessä sitten Ephraimin inhoava katse tai kiihkeää monologia suoltavan Thomasin hullun silmät. Mustavalkoisuuden ansiosta myös majakan valo on onnistuneen mystistä ja kaunista.

The Lighthouse on äärettömän uskalias ja omaperäinen elokuva, joka ei missään vaiheessa kompastu omaan nokkeluuteensa. Hahmot piereskelevät ja runkkailevat vähän väliä, minkä luulisi olevan koomista (on se sitäkin - ja tarkoituksella), mutta tästä huolimatta ahdistaviksi tarkoitetut kohtaukset iskevät yhä täysillä. Tälläinen yhdistelmä vaatii oikeasti osaamista ettei homma mene vain pelleilyksi. Eggers on tähän mennessä tehnyt vain kaksi elokuvaa, joille kummallekin olen antanut täydet pisteet. Tätä ohjaajaa ei voi enää jättää huomioimatta ja odotan innolla mitä onkaan luvassa seuraavaksi, kun hän ottaa viikinkiteeman käsittelyyn tulevassa elokuvassaan. Eggersillä on oma tinkimätön visionsa, jota hän toteuttaa kiinnosti se massayleisöä tai ei. Onneksi tarpeeksi montaa ihmistä nämä elokuvat kuitenkin kiinnostavat.

TÄHDET: *****

A Ghost Story

NIMI: A Ghost Story
VUOSI: 2017
OHJAAJA: David Lowery
KÄSIKIRJOITUS: David Lowery
PÄÄOSISSA: Casey Affleck, Rooney Mara
IKÄSUOSITUS: 12

A Ghost Story on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu. A24 on pikkuhiljaa muodostunut lähes taatuksi laadun merkiksi julkaisemalla erittäin fiksuja kauhu- ja indie-elokuvia. Aikaisemmin olen kirjoittanut heidän julkaisemistaan Midsommarista, sekä The VVitchistä, sekä nähnyt pari muutakin heidän julkaisuaan, joista olen kaikista pitänyt. Arvostan suuresti kuinka yhtiö panostaa oikeasti erilaisten, kokeilevien elokuvien julkaisuun. Myös A Ghost Story on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole mikään mestariteos, mutta se on oikeasti erilainen ja suurella sydämellä, sekä pienellä budjetilla tehty.

Elokuvan yksinkertainen juoni luo puitteet ajankulun, kuoleman, menetyksen ja oman kohtalon teemojen tutkiskeluun. Casey Affleckin esittämä muusikko kuolee auto-onnettomuudessa, jättäen taakseen surutyötä tekevän vaimonsa, sekä heidän talonsa, josta vaimo olisi halunnut päästä eroon. Mies herää ruumishuoneelta kummituksena ja palaa kotitalolleen, jossa hän voi vain seurata vierestä vaimonsa suremista. Kuolleena ajantaju katoaa ja tapahtumat seuraavat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa - yhtäkkiä vaimo onkin jo muuttanut pois ja talossa on uudet asukkaat. Saako aave koskaan rauhaa sielulleen? Elokuvaa on vaikea luokitella mihinkään genreen. Paranormaali draama kenties? Kummituksista huolimatta kauhua se ei todellakaan ole.

Elokuvan asetelma on kiinnostava ja herkkä, mysteerinen ja surumielinen tunnelma on todella onnistunut. Osa kohtauksista on tietyllä tapaa hieman pelottaviakin. Kummitus on lapsenomaisesti pelkkä lakanaan pukeutunut ihminen, reppanan näköinen ja edestakaisin haahuileva kuin eksynyt koiranpentu. Jopa lakanaan tehdyt silmäreiät näyttävät surullisilta. Kummitukset eivät enää puhu, mutta ne kommunikoivat toisilleen äänettömästi tekstitysten avulla. Välillä pimeissä nurkissa seisovat haamut ovat vähän karmiviakin tuijottaessaan elävien touhuja. Päähenkilö onnistuu olemaan todella sympaattinen kaikki ilmeet peittävän lakanan allakin (tai kenties sen ansiosta). Kummitusten ulkonäön naiivius tuo jollain tapaa lisää haurautta ja herkkyyttä elokuvaan.

Elokuva on hyvin hiljainen ja täysin hiljaisten kohtausten annetaan surutta pyöriä pitkän aikaa. Kuitenkin soundtrackiä ei ole laiminlyöty. Dark Roomsin kaunis kappale I Get Overwhelmed ei edusta musiikkia, jota normaalisti kuuntelisin, mutta se sopii täydellisesti kohtaukseensa ja olen eksynyt silloin tällöin kuuntelemaan sitä uudelleen.

Suurimpana kompastuskivenä koin alkupuolen kivuliaan hitauden. Erityisesti kohtaus, jossa nainen vain itkien mässää piirakkaa naamaan ei tunnu ikinä loppuvan. Tähän on toki syynsä, sillä kuoleman jälkeen aaveen ajantaju alkaa vääristyä. Aluksi aika kuluu realistisen hitaasti, kunnes se lopulta tuntuu etenevän huumaavan nopeasti. Ajankulu osoittautuukin yhdeksi todella kiinnostavaksi aspektiksi ja toivon, että katsojat jaksavat käydä läpi alkupuolen löntystelyn. Ymmärrän siis miksi alkupuoli toteutettiin tällä tavalla, mutta olisin kuitenkin tiivistänyt sitä hieman.

A Ghost Story on mukavan erilainen haamuleffa, joka on yhtä aikaa hyvin taiteellinen ja vaatimaton. Pienen skaalan henkilökohtainen tarina, johon jokainen jollain tapaa voi samaistua. Se resonoi varmasti erityisen paljon ihmisissä, jotka ovat joskus menettäneet itselleen tärkeän henkilön. Tarina saadaan lopetettua myös hyvin fiksulla tavalla, paljastamatta liikaa ja sortumatta liialliseen tunteilla mässäilyyn.

TÄHDET: ***1/2

The VVitch

NIMI: The VVitch: A New-England Folktale
VUOSI: 2015
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers
PÄÄOSISSA: Ralph Ineson, Kate Dickie, Anya Taylor-Joy, Harvey Scrimshaw
IKÄSUOSITUS: 16

The VVitch, tai vaihtoehtoisesti kirjoitettuna The Witch, muodostui ilmestyessään kriitikoiden keskuudessa suureksi hitiksi, voitti monia elokuva-alan palkintoja ja keräsi pienen budjettinsa moninkertaisesti takaisin. Harvinaista kauhuelokuvalle, ja kun aiheena oli mitä ilmeisimmin pakanallisia juttuja niin pitihän tämä nähdä. En pettynyt.

1630-luvun englantilainen puritaaniperhe perustaa maatilan Uuden-Englannin karuun erämaahan. Naapureita ei ole mailla halmeilla ja erityisesti hyvin uskonnollinen perheen isä on toiveikas saavansa harjoittaa hurskasta elämäntyyliään rauhassa. Pientä rakoilua on jo valmiiksi perheen sisällä ja erimielisyydet alkavat pahentua kun Sam -vauva katoaa mystisesti. Vauvan anastajaksi syytetään ensiksi sutta, mutta maatilalla alkaa tapahtua muitakin eriskummallisia asioita ja alkaa selventyä mustan magian olevan valloillaan. Pahantekijäksi aletaan syyttää perheen vanhinta lasta, jo melkein täysikäistä Thomasin -tyttöä, joka on helppo syntipukki, sillä tytön on jo suunniteltu lähtevän piiaksi jollekin muulle perheelle.

Vvitch on hyvin maltillinen kauhuelokuva. Se on hidastempoinen, muttei missään nimessä pitkästyttävä. Elokuva nojautuu hyvin paljon ahdistavaan tunnelmaan ja käyttää loistavasti hyväksi metsämaisemiaan, jotka karuina ja elottoman värisinä vaikuttavat jopa klaustrofobisilta. Kamera jää monesti kuvaamaan tiheää metsikköä, jolloin katsoja joutuu pinnistelemään nähdäkseen onko siellä nyt joku tai jotain. Jumpscareja on turha odottaa, vaikka on VVitchillä myös vähemmän hienovaraiset hetkensä. Uskonto-/pakanateema on kiehtova ja saarnaamatta toteutettu. Yllättäen myös uskovaisten puoli näytetään varsin epämiellyttävänä, eikä tarina rajoita itseään olemaan perinteinen hyvä vs paha -tyylinen tarina, vaikka näillä aineksilla se sitä voisi helposti olla.

Tekijäporukka on paljolti tuntematonta. VVitch on ohjaaja Robert Eggersin ensielokuva ja todella vahva debuutti. Näyttelijöistä tunnistin vain Game of Thronesissa vilahtaneen Kate Dickien. Etenkin nuorimpien lasten näyttelytyö on uskottavuudessaan vaikuttavaa.

Olin alunperin huolestunut millä tavalla elokuvan noita olisi toteutettu. Stereotyyppinen käkättävä luudanvarrella lentelevä ämmä kun lähinnä vain hymähdyttää, mutta elokuvan akka oli oikeasti hyytävä tapaus ja häntä näytettiin kiitettävän vähän. Tarina on hyvin uskollinen vanhoille noitakertomuksille ja taustatöitä on selvästi tehty paljon.

VVitch on mukavan omalaatuinen ja yllättävä tapaus, etenkin tämän päivän liukuhihnalla tuotettujen kauhuelokuvien joukossa. Suosittelen sitä lämpimästi, kunhan elokuvan malttaa katsoa mieluusti yksin tai kaksin, eikä kikattelevan kaveriporukan kanssa.

TÄHDET: *****