Elsa - Vapaana syntynyt

NIMI: Elsa - Vapaana syntynyt (Born Free)
VUOSI: 1966
OHJAAJA: James Hill
KÄSIKIRJOITUS: Lester Cole, perustuen Joy Adamsonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Virginia McKenna, Bill Travers
IKÄSUOSITUS: -

Elsan tapaus perustuu kuuluisaan tositarinaan (oikeasta Elsasta voi nähdä kuvia täällä), mutta elokuva on kuitenkin näytelty, eikä dokumentti. Kenialaiset metsänvartijat Joy ja George Adamson adoptoivat kolme leijonanpentua, jotka olivat ammutun ihmissyöjän jälkeläisiä. Kaksi pennuista lähetettiin eläintarhaan, mutta Elsasta he eivät kyenneet luopumaan. Elsa saakin jäädä tiluksille kasvamaan, kunnes vapaasti vipeltävä keskenkasvuinen leijona alkaa aiheuttaa vaaratilanteita lähistön asukkaille. Elsasta on pakko luopua, mutta Joy ei halua lähettää sitä eläintarhaan, sillä hän ei kestä ajatusta Elsasta vankeudessa. Pariskunta aloittaa epätodennäköisen projektin vapauttaa Elsa takaisin luontoon. Sitä varten heidän pitää opettaa Elsa metsästämään ja sopeutumaan elämään villileijonien kanssa.

Olin nähnyt elokuvan joskus pikkulapsena, mutten muistanut siitä juuri mitään. Palasin sen pariin pienellä epäluulolla, sillä pelkäsin sen olevan joko liian lapsellinen ja kohellusta täynnä kuten kaikenikäisille suunnatut eläinelokuvat tuppaavat olemaan (esimerkkinä vaikka Beethovenit). Tämä ei onneksi ollut ongelma, sillä elokuva suhtautuu eläimiinsä realistisesti ja kertoo Elsan tarinan rauhallisella temmolla, ilman väkisin keksittyjä melodraamoja. Nuorimmille katsojille on toki tarjolla paljon söpöjen leijonapentujen telmimistä, aikuisille taas erityisen kiinnostaviksi aspekteiksi nousevat Elsan valmennus villiä elämää varten, sekä pääpariskunnan seuraaminen. Etenkin elokuvan loppupuolella Joy ja George joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä, pohtimaan motiivejaan ja tehtävänsä mahdollista mahdottomuutta.

Vaikka ihmishahmojen näyttelytyö on välillä vähän naiivin oloista, onnistuvat kumpikin päänäyttelijöistä luomaan uskottavan tunteellisia hetkiä. On helppo samaistua omistajien tunteisiin kun katsoja pääsee seuraamaan Elsan kasvua pikkupennusta asti. Vaikka omistajien valinnat ovat välillä vääriä, ovat ne ymmärrettäviä, eivätkä aiheuta katsojassa turhautumista.

Eläinnäyttelijät tekevät myös hyvää työtä ja pääosissa pyörivät leijonat saadaan tekemään monipuolisesti eri asioita. Välillä kuitenkin on hyvin selkeää, että ruudulla näkyy arkistokuvaa villieläimistä. Joissain metsästys- ja taistelukohtauksissa konfliktit näytetään yllättävän selkeästi, ja joidenkin kohtausten kanssa mietinkin onko kuvauksissa ollut eettisyys kohdallaan, joissakin taas kohtaus pätkäistään ratkaisevilla hetkillä. Annan peukkuja tekijöille ainakin siitä, että he ovat uskaltaneet näyttää villieläinten elämän raadollisuutta.

Elokuvan ikä näkyy haaleissa väreissä ja välillä vähän sumeassa kuvanlaadussa. Ihan lopussa esiintyvä laulu oli mieleeni aivan liian korni. Noin muuten pidin elokuvaa oikein "hyvin säilyneenä".

Etenkin eläin- ja luontoihmisille Elsa on lähes pakollinen kokemus. Tositarinat onnistuneista (voi ei, spoileri!) vankeudessa kasvaneiden eläinten vapautuksista ovat harvinaisia ja opettavaisia. Söpöjen leijonanpentujen katseleminen samalla, kun pääsee oppimaan tästä historiallisesta tapauksesta, on kiva lisäbonus.

TÄHDET: ****

Leijonakuningas (2019)

NIMI: Leijonakuningas (The Lion King)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jon Favreau
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Nathanson
PÄÄOSISSA: Donald Glover, James Earl Jones, Seth Rogen, Beyonce Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor
IKÄSUOSITUS: 12

Ah, Jellonakuningas! Tällä animaatiolla oli merkittävä rooli lapsuudessani ja se onkin Disneyn tuotannosta ehdoton lempparini. Naapurin lasten kanssa vietimme tuntikausia leikkien leijonafiguureilla ja myöhemmällä iällä innostuin lukemaan netistä fanien nettisivuja, joissa oli hahmojen sukupuita, juoniteorioita ja tietenkin fanitaidetta. Viime kerralla arvostelin Aladdinin uuden live action -version, joka ei onnistunut herättämään voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kääntyi enemmän pettymyksen puolelle. Vaikka Aladdin on mielestäni huikea teos, oli Leijonakuningas minulle SE juttu. Leijonakuningas oli vaikuttava tarina, joka onnistui muodostamaan itsensä ympärille kiinnostavan maailman ja mytologian, jota oli mielenkiintoista tutkiskella eri muodoissa itse elokuvan ulkopuolella.

Miten ihmeessä uusintaversio pystyisi päästä lähellekään alkuperäisen version hohtoa? Lähtisinkö teatterista vihaisena, olisiko versio täysin pyhäinhäväistys? En tiennyt mitä odottaa. Disneyn aikaisemmat remaket olivat jättäneet minut kylmäksi ja kriitikoiden arvostelut eivät antaneet elokuvasta hyvää vaikutelmaa. Toisaalta traileri oli saanut minussa aikaan kylmiä väreitä ja tuntui välittävän alkuperäisen elokuvan henkeä.

Pieni juonikertaus kiven alla eläneille. Leijonat ovat Afrikan eläinmaailman aatelistoa ja Jylhämaata vallitseva, oikeudenmukainen kuningas Mufasa esittelee alamaisilleen poikansa, Simban. Mufasan luihu veli, Scar, ei ole perheenlisäyksestä riemuissaan, sillä nyt hänellä ei ole enää mahdollisuutta periä kruunua. Scar pistää hynttyyt yhteen hyeenojen kanssa ja juonii Mufasan kuoleman, lavastaen Simban tapaturman aiheuttajaksi. Isänsä kuolemasta järkyttynyt Simba karkoitetaan Jylhämaasta ja Scarista tulee uusi kuningas. Simba aloittaa uuden, huolettoman elämän uusien ystävien kanssa ja unohtaa lähes täydellisesti traagisen menneisyytensä. Simban saavuttaessa aikuisen leijonan mitat saapuu hänen elämäänsä kuitenkin vanha ystävä muistuttamaan hänen kuninkaallisista juuristaan. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kenties juuri sen takia alkuperäisessä Leijonakuninkaassa oli paljon tilaa elämääsuuremmille teemoille; kohtaloa, elämän kiertokulkua ja oman identiteetin löytämistä.

Elokuva alkaa legendaarisella Circle of Life -laululla. Valitettavasti ensivaikutelma on huono. Vaikka yritin parhaani mukaan katsoa elokuvan ihan kuin en olisi alkuperäistä nähnytkään uusintaversio teki siitä välillä hankalaa. Heti ensimmäinen kohtaus on täysin alkuperäisen kopio, freimi freimiltä, ainoastaan tylsemmillä väreillä ja ei onnistu luomaan samanlaista mahtipontisuutta. Aiemmin kirkkaana leiskunut aurinko on nyt kaukaisuudessa näkyvä kalpea pallo. Onneksi elokuva paranee ajan kuluessa ja tälläisiä täysin mielikuvituksettomia kohtauksia ei tätä enempää tarvitse katsoa. Uusia asioita on uskallettu ottaa mukaan ja osa näistä toimii todella hyvin. Elokuvassa on muutama täysin uusi kohtaus, joista ainakin Nalan pakeneminen Jylhämaasta on kiinnostava lisä ja oikeasti syventää tarinaa. Pari uutta kohtausta taas ovat lähinnä filleriä, pienen hiiren seikkalut alkoivat jo haukotuttaa. Uusi Beyoncen laulu, Spirit, ei sovi kohtaukseensa ollenkaan ja eroaa tyyliltään aivan liikaa muihin lauluihin verrattuna. Onneksi laulu ei soi kauaa. Be Prepared -laulun sovitus on mielenkiintoinen ja tuntuu keräävän voimaa loppuhuipennusta kohti, jota ei kuitenkaan harmittavasti tapahdu.

Kaikista eniten pidin hyeenojen suuremmasta roolista. Jännite hyeenojen ja leijonien välillä oli tässä versiossa syvempi ja perustellumpi, ja naarasleijonien ahdinko tuntui hyvin synkältä ja uskottavalta. Hyeenat ovat nyt paljon pelottavampia, vaikka tarjoavat myös hauskoja hetkiä. Myös Jylhämaan tuhoa yritettiin perustella edes vähän. Alkuperäisessä tarinassahan Jylhämaa maagisesti kuivuu ja autioituu heti Scarin ja hyeenojen tullessa valtaan. Uudessa elokuvassa ei vieläkään osata selittää miten vallanvaihto saa hedelmällisen maan kuivumaan (toki kuivat kaudet voivat olla ihan säännöllisiä, mutta siinä tapauksessakin tämä kannattaisi mainita), mutta sentään mainitaan saaliseläinten kadonneen koska hyeenat metsästävät yli tarpeiden. Lopullinen taistelu tuntui myös aikaisempaa väkivaltaisemmalta, kenties eläinten realistisuuden vuoksi. Tämä ei siis ole huono asia, mutta voi jännittää pienimpiä katsojia.

Hahmot tuntuivat harmittavan flegmaattisilta, etenkin pentu-Simba, joka oli ennen mahtavan ilkikurinen paskiainen ja nyt vähän persoonaton. Poikkeuksena olivat oikeasti hauskat Timon ja Pumba. Animaatiossahan minä suorastaan inhoan tätä mukahauskaa kaksikkoa muutoin niin syvällisessä ja vakavassa tarinassa. Mutta uudet Timon ja Pumba olivat oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Timonin kasvojen animointi oli minulle välillä vähän vieraannuttavaa, mutta Pumban animoinnista pidin oikein paljon. Innokkaan pahkasian hyppelyt näyttivät oikein luonnollisilta. Scar ei ollut yhtä uhkaava kuin ennen, mutta ei myöskään samanlainen vätys kuin uusinta-Aladdinin Jafar. Sen sijaan Shenzi -hyeena oli jopa Scaria vaikuttavampi tapaus.

Itse animointi on saanut netissä ja arvosteluissa paljon kritiikkiä osakseen, sillä moni piti eläimiä liian ilmeettöminä. Olen osittain eri mieltä. Suurimman osan ajasta eläinten vähäeleiset ilmeet ja eleet eivät häirinneet minua yhtään, minulle oli aina selvää mitä hahmo milläkin hetkellä tunsi. Ainoastaan erittäin voimakkaiden tunteiden kohdalla eläimet saisivat reagoida dramaattisemmin, eikä tällä olisi viety pois realismia. Kyllähän oikeat eläimetkin osaavat ilmehtiä hyvin monipuolisesti. Pidin hyvin paljon eläinten luonnollisesta liikehdinnästä, esimerkiksi juuri Pumban spurttailut ja Zazun linnuille tyypilliset hypellykset ilahduttivat suuresti ja oli selkeää, että tekijät olivat oikeasti tarkkailleet näitä eläimiä kauan. Moni on valittanut, että elokuva näyttää liikaa National Geographicin luontodokumentilta, mutta minä ainakin olen viimeinen ihminen, joka tälläisestä valittaisi. Mikäs sen mukavampaa kuin katsella luontodokumenttia? En ole varma olivatko myös kaikki taustat tietokoneella tehtyjä. Lopputulos on teknisellä tasolla äärimmäisen suuri saavutus ja kaikki päähahmot näyttävät lähes aidoilta. Animointi häiritsi minua kuitenkin pienessä roolissa olleiden antilooppien ja muiden kasvinsyöjien kanssa, sillä niiden turkin tekstuuri oli aivan vääränlaista ja näytti huovatulta.

Siinä olen kuitenkin animoinnin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, että etenkin laulujen kohdalla liiallinen realismi on tylsähköä katseltavaa. Elokuva olisi tarvinnut rohkeutta käyttää voimakkaampia värejä ja dynaamisia kuvakulmia etenkin laulujen aikana. Nyt kaikki ennen niin räiskyvät kohtaukset ovat värimaailmaltaan kesyjä ja kuvakulmiltaan ja koreografioiltaan latteita. Realismi ei saisi olla synonyymi tylsälle. Rohkeutta olisi tarvittu myös hahmojen designeihin. Pentu-Simbaa ja pentu-Nalaa en ollut edes erottaa toisistaan. Aikaisemmat designit olivat niin onnistuneita, etten ymmärrä miksei realismia olisi voitu edes sen verta venyttää, että Nala olisi saanut pitää vihreät silmänsä ja Scar mustan harjansa.

Elokuva saa siis minulta tasapuolisesti risuja ja ruusuja. Alkuperäisteoksen tasolle ei lähellekään päästä, mikä tuskin on kellekään yllätys, mutta lähdin teatterista hyvillä mielin. Moni arvostelija tuntuu vähän jämähtäneen vain vertailemaan näitä elokuvia keskenään, kun reilumpaa olisi arvostella uusi versio omana itsenäisenä teoksena.

TÄHDET: ***

Arctic

NIMI: Arctic
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Joe Penna
KÄSIKIRJOITUS: Joe Penna, Ryan Morrison
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Maria Thelma
IKÄSUOSITUS: -

Arctic on uusi pienellä budjetilla toteutettu selviytymisdraama. Ohjaaja Joe Penna ei ollut minulle tuttu nimi ja tämä näyttääkin olleen hänen ensimmäinen täyspitkä elokuva. Tätä ennen hän on kuitenkin tehnyt joitakin tv-sarjojen episodeja ja hänellä on ilmeisesti ollut useita suosittuja videoita Youtubessa (en tähän jaksanut sen enempää perehtyä, hyi minä). Pääosassa sen sijaan on yksi lempinäyttelijöistäni Mads Mikkelsen ja koska pidän myös hirveästi luonto-/selviytymiselokuvista odotin tätä leffaa suurella mielenkiinnolla. Onneksi ei tarvinnut pettyä, vaikka elokuva ei ihan täyttänyt odotuksia.

Mikkelsenin esittämä, lentokoneonnettomuudesta selvinnyt Overgård on jo jonkin aikaa elänyt yksin keskellä ei-mitään, selviten päivästä toiseen rutiinien varassa, odottaen apua. Toivon pilkahdus herää hetkellisesti kun lähettyville ilmestyy helikopteri, joka kuitenkin syöksyy maahan kovassa tuulessa. Miehistöstä vain tajuton nainen on yhä juuri ja juuri hengissä. Nyt Overgårdin on huolehdittava toisestakin ihmisestä, joka on pahasti haavoittunut, harvoin tajuissaan, eikä edes puhu samaa kieltä. Naisen hätä herättää hänen elämänhalunsa uudelleen. Overgård joutuu vaikean valinnan eteen - pysyykö hän lentokoneromunsa suojissa vai lähteekö pitkälle vaellukselle avun toivossa?

Arctic on hyvin vähäeleisesti ja fiksusti toteutettu elokuva, jossa ei ankaran Arktiksen tavoin ole mitään ylimääräistä. Päähenkilöt eivät puhu lähes lainkaan, eikä heille ole edes annettu mitään taustatarinoita. Elokuvan aikana tapahtuu vain muutama oikein dramaattinen käänne. Silti elokuvaa jaksaa seurata mielenkiinnolla. Jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä askareita on kuvattu yksityiskohtaisesti ja kiireettömästi. Kun Overgård aloittaa mahdottomalta tuntuvan vaelluksensa matkan rankkuus välittyy selvästi katsojalle. Elokuvan äänimaailmassa on tarjolla melkeinpä vain tuulen yksinäistä ujellusta ja tuskaista ähinää ja puhinaa. Mitään Ihmemies McGyver -hetkiä ei ole luvassa, vaan tarina pysyy erittäin realistisella linjalla. Tämä tosin on myös pieni miinus, sillä yhdistettynä erittäin vähäeleisiin tuppisuuhahmoihin ei elokuvassa yksinkertaisesti ole mahdollisuutta todella kiinnostaviin tapahtumiin tai vaikuttavaan hahmokehitykseen. Onneksi elokuvassa ei luotu minkäänlaista romanssia päähenkilöiden välille. Overgård huolehtii naisesta koska se on hänen velvollisuutensa hyvänä ihmisenä, piste.

Itselleni vaikuttavin hetki oli kaukaisuudessa kulkevan jääkarhun näkeminen. Sen katsoessa äänettömästi päähenkilöön päin verta kylmäsi, sillä päähenkilöllä ei ole mitään asetta ja avarassa maisemassa ei ole piilopaikkoja. Overgårdin ainut turva on hänen lentokoneensa, mutta sen turva täytyy hylätä pelastuksen toivossa. Minua hieman harmitti kuinka lyhyeksi lopullinen kohtaaminen jääkarhun kanssa jäi, mutta oli oikein mukava nähdä, että elokuvassa oli käytetty oikeaa eläintä tietokone-efektien sijaan.

Mikkelsen on loistava valinta päärooliin ja elokuvan kantava voima. Hän osaa olla erittäin ilmeikäs hyvin pienilläkin eleillä ja paljolti hänen ansiostaan elokuva olisi toiminut täysin ilman puhettakin. Hänessä on myös tiettyä pohjoismaista rosoisuutta, mikä sopii rooliin hyvin. Hyvä, että pohjanoteeraus Polarin jälkeen häneltä ehti tänä vuonna tulla vielä toinen uskottavampi elokuva. Näyttelijän roolivalinnat ovat viimeaikoina olleet todella huonoja, mutta Arctic on askel parempaan suuntaan.

En usko, että tulen katsomaan Arcticia enää toiste. Pidin sen realistisuudesta, mutta olisin kaivannut hahmoihin lisää syvyyttä, sekä enemmän tunnetta ja pohdiskelua välillä yksitoikkoisen taivalluksen joukkoon.

TÄHDET: ***

Loup

NIMI: Loup
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Nicolas Vanier
KÄSIKIRJOITUS: Nicolas Vanier, Ariane Fert
PÄÄOSISSA: Nicolas Brioudes, Pom Klementieff, Vantha Talisman, Min Man Ma
IKÄSUOSITUS: 8

Nicolas Vanier on niittänyt mainetta kirjoittamalla ja ohjaamalla luontoaiheisia kirjoja ja elokuvia. Olin aikaisemmin nähnyt hänen ohjaamansa Viimeisen ansastajan (Le Dernier Trappeur), joka oli upea pseudodokumentti Kanadan erämaassa elävästä pariskunnasta, ja josta on muodostunut yksi suosikeistani luontoelokuvien saralla. Olin myös nähnyt hänen ohjaamansa version Belle & Sebastianista, joka oli muistaakseni ihan ookoo muttei sen enempää jäänyt mieleeni. Loupia ei ilmeisesti ole julkaistu Suomessa, en ainakaan googlettelulla löytänyt mitään suomijulkaisuun viittaavaa. Selailin elukkaleffoja Amazonin ihmeellisessä maailmassa ja ohjaajan huomattuani päätin laittaa leffan kokeiluun.

Päähenkilö Serguei on siperialaisen, poroja elinkeinonaan kasvattavan klaanin jäsen. 16-vuotias poika saa suuren kunnian ja vastuun vahtia klaanin puolivillejä poroja niiden vaeltaessa kesäisin taigalla vapaina. Sudet ovat porojen suurin uhka. Kun Serguei päätyy vastakkain naarassuden kanssa hän ei pystykään ampua sitä. Naaraalla on pentuja ja Serguei heltyy. Pojan ja susien välille muodostuu ystävyys, jonka Serguei yrittää pitää klaaniltaan salassa. Kesällä susilla on muutakin syötävää kuin porot, mutta talven tullessa Sergueilla on yhä vaikeampaa estää niitä metsästämästä poroja ja pitää niitä salassa muilta. Pentujen kasvaessa suuriksi susiksi suurilla ruokahaluilla on Serguei vaikeiden valintojen edessä.

Elokuvan alkuperäiskieli on ranska. Siperialaiset poropaimenet vetämässä ranskaa ei sopinut korvilleni ollenkaan ja ilmeisesti elokuvan enkkudubbaus on jotain aivan hirvittävää slangivääntöä. Suosittelen siis katsomaan elokuvan ranskaksi enkkuteksteillä, vaikka tämäkään ei tunnu luontevalta. Hahmojen dialogi on myös vähän turhan kliseistä ja mielikuvituksetonta. Hahmot ovat myös hyvin yksiulotteisia, vähäeleisiä ja ennalta-arvattavia.

Elokuvan tähdiksi nousevat ehdottomasti sen upea luonto ja eläimet. Elokuva on kuvattu paikan päällä Siperiassa, joten maisemat ovat tarinalleen täysin autenttisia ja varmasti hivelevät suomalaisten katsojien silmiä. Porojen kasvatus voi myös olla samaistuttava aihe. Susina esiintyvät oikein hyvin koulutetut koirasudet, jotka saavat paljon ruutuaikaa ja esiintyvät näyttelijäeläimelle vaativissa kohtauksissa. Serguei nimeää jokaisen sutensa ja niiden yksilöllisiä eroja näytetään hieman, mutta susien ja pojan suhde jää loppujen lopuksi vähän liian hutaistuksi. Susiemo tottuu pesän luona norkoilevaan poikaan, mutta en täysin vakuuttunut siitä mikä sai aikuiset sudet kiintymään ja seuraamaan poikaa. Minua oikeastaan hämmensi miten Serguei ei missään vaiheessa tainnut lahjoa susia ruualla, vaikka helpoin reitti eläimen sydämeen käy vatsan kautta.

Elokuva sijoittuu nykyaikaan, mikä on oikein hyvä ratkaisu. On mielenkiintoista miten yhä tänä päivänä on ihmisiä, jotka elävät tällä tavoin. Siperialaisen alkuperäiskansan arkisia touhuja on kiehtovaa seurata. Elokuvassa kyllä vihjataan modernin sivilisaation olevan vaanimassa Serguein klaaninkin nurkan takana, mutta mitään miljoona kertaa nähtyä jalot villit vs paha sivistys vääntöä ei onneksi nähdä. Elokuva on mukavan realistinen eikä sorru moralisoimaan katsojaansa. Eläimet käyttäytyvät eläinten tavoin, ilman suurempia Disney -hetkiä ja turhia lapsellisuuksia. Tarinalle olisi helposti voinut valita lopetukseksi kaksi ääripäätä, mutta loppu jatkaa samaa realistista ja vähäeleistä linjaa. Tämä on ehkä heikkous, sillä tarinan vaatimaton loppu ei tyydyttänyt ainakaan minua.

Olisin toivonut Loupiin hivenen lisää särmää ja dramatiikkaa. Nyt elokuva on välillä hieman pitkäveteinen ja riskitön. Se on kuitenkin upealta näyttävä, klassinen erämaaseikkailu, joka varmasti ilahduttaa genren ystäviä. Vanierin aikaisemman Viimeisen ansastajan tasolle se ei yllä.

TÄHDET: ***1/2

Ailo - Pienen poron suuri seikkailu

NIMI: Ailo - Pienen poron suuri seikkailu (Ailo - Une odyssee en Laponie)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Guillaume Maidatchevsky
PÄÄOSISSA: Peter Franzen (kertojana)
IKÄSUOSITUS: 7

Katson paljon luontoelokuvia ja kuultuani erään seuraamani kasvattajan koirasusia olleen käytetty Ailossa oli elokuva pakko nähdä. Elokuva seuraa Ailo -nimisen poronvasan elämää sen ensimmäisen elinvuoden ajan. Elokuva EI ole dokumentti (mistä kertoo jo se, että siinä esiintyvät sudet ovat ihmisen omistamia koirasusia), vaan se on löyhästi käsikirjoitettu, osan kohtauksista ollen selkeästi lavastettuja ja välillä eläimiä on vain kuvattu ja odotettu jotain tapahtuvan. Välillä fokus siirretään muihinkin eläimiin, melko paljon ruutuaikaa saavat poroja saalistavat sudet ja ahma, leikkisät kärpät ja oravat, sekä omaa puolisoa etsivä naali. Elokuva on tehty ranskalais-suomalaisella yhteistyöllä ja kuvattu Lapissa.

Ulkomuodoltaan Ailo on upeaa katsottavaa. Elokuvaan päätyneet maisemat ovat koskematonta korpea, jossa ihmisen vaikutus näkyy vain parissa kohtauksessa. Kameramiehen työstä ei ole oikeastaan mitään räkytyksen aihetta. Vaikka eläimet välillä vilpattavat ja riehuvat on aina selkeää mitä tapahtuu ja kamera on tarkennettuna toiminnan keskelle. Elokuva on varsinaista maisemapornoa ja erittäin hyvää materiaalia turismimainoksille.

Poron valinta tälläisen erämaatarinan päähenkilöksi on erikoista, sillä laji ei juuri villinä Lapissa viipota - paitsi kesyttämättömän metsäpeuraserkun muodossa. Ihminen ei kuulu Ailon elämään millään tavalla, paitsi epämääräisen uhkaavana metsänraivaajana. Vaikka elokuva näyttääkin erämaan vaaroja sortuu se silti monesti inhimillistämään eläimiään ja luomaan liian disneymäisiä ja selkeästi lavastettuja kohtaamisia eri eläinlajien välille. Välillä pitkäveteiseksi lipsahtava elokuva yrittää väkisin luoda etenkin nuorimpia lapsia miellyttäviä hassuja kohtaamisia. Epäaidoimmalta näistä näytti vasan ja kaniinin vuorovaikutus, kohtaus, jota oli selkeästi leikelty hyvin paljon, jotta vaikuttaisi edes jotain tapahtuvan ruudulla. Toisaalta jotkin kohtaamiset toimivat erittäin hyvin. Koirasudet hoitivat roolinsa tarpeeksi uskottavaksi ja etenkin kohta, jossa sudet jahtaavat Ailoa oli hienosti toteutettu. Toinen vaikuttava kohtaus oli pimeästä metsästä esiin työntyvä metsänraivauskone, jonka valot näyttivät yössä kiiluvilta pedon silmiltä.

Päähenkilöksi päätynyt Ailo on harmittavan laimea tapaus ja toisin kuin sivuhahmoille ei sille ole yritetty rakentaa selkeätä persoonaa. En itse jaksanut olla hirveän kiinnostunut poron elämästä, tähän vaikuttaa kuitenkin paljon se, että ylipäätään minulla on vaikeuksia kiinnostua kasvissyöjien sielunmaisemasta - hevosia lukuunottamatta. Paljon kiinnostavampia olivat kohtaukset sivutähtien parissa. Ilahduttavaa oli ettei pedoista tehty täysin mustavalkoisia pahiksia. Poroja vähän väliä ahdisteleva susi on armoton saalistaja, mutta myös pennuistaan huolehtiva äiti. Myös ahma uhkaa Ailoa, mutta se myös innostuu söpösti piehtaroimaan lumessa.

Suomiversiossa kertojana toimii Peter Franzen. Hän hoitaa hommansa kiitettävästi, muttei täydellisesti. Jo kertojan mukaanotto aiheuttaa omat ongelmansa. Välillä kertoja puhuu hyvin aikuismaisesti, osa kohdista on suorastaan runollisia. Välillä taas kertojaa lapsettaa ja kontrasti näiden sävyjen kanssa ei oikein toimi. Elokuvalla on pieni identiteettikriisi sen yrittäessä yhtäaikaa kosiskella pienimpiä lapsia ja olla avaraluontomainen (kyllä, tämä on nyt sana) vakavasti otettava draama.

Ailo oli kiva kokemus nähdä teatterissa joulun aikana. On aina mukavaa kun pääsee näkemään elokuvia, jossa on oikeita eläinnäyttelijöitä digitaalimössön sijaan. Ailo jäi kuitenkin harmittavan keskinkertaiseksi tarinaltaan ja jos tekisin oman top kymppini lempiluontoelokuvistani se ei sijoittuisi listalle ollenkaan. Käsikirjoitetuista luontoelokuvista voisin Ailon sijaan suositella Jean-Jacques Annaudin elokuvia (Karhu, Seitsemän vuotta Tiibetissä, Viimeinen susi), Disneyn Valkohammasta, sekä Nicolas Vanierin Viimeistä ansastajaa. Ailo on kuitenkin kelpo tekele etenkin silmänkarkkina ja se kannattaa ehdottomasti katsastaa edes kerran.

TÄHDET: ***

Hold the Dark

NIMI: Hold the Dark
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Jeremy Saulnier
KÄSIKIRJOITUS: Macon Blair, perustuen William Giraldin novelliin
PÄÄOSISSA: Alexander Skarsgård, Jeffrey Wright, Riley Keough, James Badge Dale
IKÄSUOSITUS: 16

Hold the Dark on uusi Netflix -originaali, joka ensin näytettiin parilla filmifestivaalilla ja on nyt julkaistu Netflixissä kaikkien nähtäville. Elokuva on saanut melko keskinkertaista palautetta, mutta sitä on myös muutama persoona ylistänytkin, ja loistavan trailerin jälkeen oli minun aivan pakko nähdä tämä.

Hätääntyneeltä vaikuttava nainen kirjoittaa kirjeen susiekspertti Russell Corelle (Jeffrey Wright), pyytäen häntä tulemaan pieneen alaskalaiseen Keelutin kylään. Nainen väittää suden vieneen hänen pienen poikansa, kuten myös pari muutakin lasta aikaisemmin, ja haluaa Russellin tappavan suden ennen kuin hänen sotilasmiehensä palaa Irakista. Hieman vastahakoinen Russell ryhtyy toimeen, mutta pian käy selväksi, ettei pojan katoaminen ole villien susien syytä, vaan asialla ovat ihan toisenlaiset "sudet". Pieni äärimmäisen askeettinen ja syrjäinen kylä ruokkii ihmisten pelkoja ja yksinäisyyttä, eikä vähäinen valon määrä ja ankara talvi auta asiaa.

Elokuvan aloitus on äärimmäisen kiinnostava ja siinä on hyvin paljon asioita, jotka juuri minua sattuvat kiinnostamaan. Pohjoinen ympäristö, alkuperäiskansojen legendat, susia, kylmyyttä ja väkivaltaa. Tässä on erittäin hyvät lähtökohdat kiehtovalle ja erilaiselle trillerille. Elokuva nappasi otteeseensa heti ensikättelyssä. Tunnelma oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän jännittynyt, enkä osannut ollenkaan sanoa mihin suuntaan tarina lähtisi liikkeelle. Mitä ihmettä tapahtuu tässä tuppukylässä? Onko kylällä omituinen susikultti, tai ovatko kaikki ihmissusia? On harvinaista, etten pystynyt ollenkaan arvuuttelemaan tulevia juonenkäänteitä ja todellakin nautin tästä arvaamattomuuden tunteesta.

Harmittavasti loppua kohden alkoi käydä selväksi ettei elokuva itsekään enää tiennyt mikä sen päämäärä oli. Sanoisin, että erittäin turhauttavasti ensimmäiset 90% elokuvasta on lähes täysin priimaa, ja ihan loppumetrien 10% sitten kompuroi pahasti. Tämä hankaloittaa arvostelua, sillä lähes koko elokuvan ajan olin harvinaisen innostunut ja vaikuttunut. Katsoin tämän kaverini kanssa ja en voinut olla vähän väliä hehkuttamasta kuinka loistava tunnelma elokuvassa oli, kuinka upeita sen kameratyöskentely ja äänimaailma olivat ja miten realistisia käytännön efektejä väkivaltaisissa kohtauksissa oli. Lempikohtaukseni oli ehdottomasti pitkä ampumavälikohtaus elokuvan keskivaiheilla, jossa vilahti todella hyvin toteutettuja rujoja haava-efektejä. Elokuva saa myös paljon plussaa käyttämistään oikeista koirasusista. Nämä elukat kuitenkin käyvät vain vilahtamassa muutamassa kohtauksessa, joten jos vain trailerin sudet kiinnostavat elokuva kannattaa ehkä skipata.

Elokuva näyttää ja kuulostaa helvetin hyvältä. Sen tunnelma on todella onnistunut, mutta tarinallisesti se ontuu, sillä hahmoihin ei pääse kunnolla sisälle. Päähenkilö on hyvin hajuton ja mauton. Hänen ainoa kiinnostava puolensa on hänen mysteerinen menneisyytensä. Russell on aikaisemmin elänyt susien parissa vuoden, kirjoittanut tästä kirjan ja häntä vaivaa jokin tapahtuma, jolloin hänen oli pakko ampua naarassusi. Odotin koko ajan, että tätä tapahtumaa alettaisiin muistella tai muuten selventää elokuvan edetessä, mutta ei. Nämä maininnat jäävät vain maininnoiksi, vaikka niiden luulisi olevan erittäin relevantteja elokuvan nykytapahtumia ajatellen. Harmittavasti Russell jää vain joksikin random tyypiksi, jolla ohimennen sanotaan olevan pitkä menneisyys susien parissa, mutta tämä ei näy elokuvassa oikeastaan mitenkään. Russell osaa osoittaa päivänselviä suden jälkiä puhtaalla hangella, mutta mielestäni tähän nyt pystyisi kuka vain. Epämääräisiksi hahmoiksi jäävät myös pojansa menettänyt pariskunta, joiden käyttäytyminen on koko elokuvan ajan erittäin hämärää ja motivaatiot tälle käytökselle jäävät myös hyvin epäselviksi. On ihan ookoo jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta elokuvan loputtua tuntui ettei elokuva ollut antanut tarpeeksi materiaalia minkä perusteella tehdä tulkintoja.

Loppujen lopuksi koin siis pienen pettymyksen, mutta voin hyvin suositella elokuvaa kerran nähtäväksi. Etenkin, jos sen kylmät maisemat kiehtovat. Epämääräisestä lopetuksestaan huolimatta elokuva on erittäin ammattitaitoisesti tehty ja en missään vaiheessa saanut vaikutelmaa, että ohjaaja olisi yrittänyt liikaa ja suistunut tekotaiteellisuuden puolelle.

TÄHDET: ***1/2