The Platform

NIMI: The Platform (El hoyo)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Galder Gaztelu-Urrutia
KÄSIKIRJOITUS: David Desola, Pedro Rivero
PÄÄOSISSA: Ivan Massague, Antonia San Juan, Zorion Eguileor, Emilio Buale Coka
IKÄSUOSITUS: 18

Arvostelu sisältää spoilereita toiseksi viimeisessä kappaleessaan.

The Platform on uusi Netflixiin ilmestynyt espanjalainen kauhun, scifin ja mysteerielokuvan sekoitus, joka on herättänyt paljon huomiota paitsi groteskiudellaan, myös poliittisilla vertauksillaan. Suomi-Flixistä se löytyy nimellä Taso. Elokuva kiinnitti huomioni todella tehokkaalla trailerillaan. Asetelma on päällisin puolin yksinkertainen. Päähenkilö Goreng herää pienessä betonisellistä ja huoneen toisella puolella on tuntematon mies. Kummallakin on oma sänkynsä ja vessansa, mutta muita huonekaluja ei ole ja keskellä huonetta on suuri reikä sekä lattiassa että katossa. Reikiin katsomalla voi nähdä samanlaisia sellejä olevan lukemattomia. Kerran päivässä ylhäältä laskeutuu taso, joka on aluksi täynnä mitä herkullisempia ruokia, mutta tason laskeutuessa alaspäin ruoka hupenee ja alimpien sellien asukkailla ei ole mitään syötävää. Joka kuukausi vangit nukutetaan kaasulla ja he heräävät uudesta sellistä, tietämättä koskaan mihin kohtaan he päätyvät ruokaketjussa.

Tarina alkaa vahvasti heittämällä katsojan suoraan tähän mysteeriseen ja ahdistavaan tilanteeseen. Päähenkilöistä ei kerrota ennalta yhtään mitään, vaan juonen edetessä heistä, sekä itse vankilasta saadaan vähitellen lisää selville. On todella kiehtovaa yrittää saada selville minkä vuoksi henkilöt ovat tässä paikassa ja mitä varten paikka on rakennettu. Toimiva näyttelytyö, (inho)realistisesti
käyttäytyvät hahmot ja hyvä etenemistempo takaavat intensiivisen katselukokemuksen, joka vasta ihan loppupuolella alkaa eksyä sivuraiteille.

Elokuva on hyvin väkivaltainen ja erilaisin tavoin kuvottava, eikä sitä voi suositella herkemmille. Veren lisäksi myös muita eritteitä on luvassa. Viisaasti se ei kuitenkaan koskaan sorru pelkkään mielettömään kidutuspornoon, vaan väkivallalla ja muulla inhottavuudella on selkeä tarkoituksensa tarinassa. Pahimmilla hetkillä elokuva tarjoaa myös muutaman armeliaan jarrutuksen.

Erittäin rajattua ympäristöä on käytetty hyväksi mitä kekseliäämmillä tavoilla. Monta kertaa uuden juonenkäänteen tapahtuessa oikeasti innostuin siitä kuinka monelta kantilta astelmaa onkin tajuttu käsitellä. The Platform asettaa ihmisen moraalit ja uskomukset koetukselle panoksia säästelemättä ja herättää paljon kiinnostavia kysymyksiä ihmisluonnosta. Mitä sinä söisit tai keitä sortaisit, jos henkesi riippuisi siitä? Kuinka nopeasti hyveellinen ihminen voi kääntää takkiaan aikaisemmille arvoilleen? Elokuva onnistuu herättämään ajatuksia monipuolisesti niin uskonnosta kuin lemmikkien pidosta - onhan se kauhistuttavaa ajatella, että koirani syö paremmin kuin moni nälkäänäkevä ihminen.

Näin yksinkertainen asetelma on suorastaan nerokas, mutta harmittavasti The Platform ei tunnu  keksivän sopivaa lopetusta tarinalleen. Loppupuolella tiukka tarinankerronta alkaa laahustaa ja rönsyillä ja loppuhuipennus tökkii pahasti. Minua ei ollenkaan haittaa, jos elokuvan loppu jättää jotain katsojan arvattavaksi, mutta The Platformin lopetus ei yksinkertaisesti käynyt järkeen ja jätti vain pettyneen tunteen. Mitä lapsi olisi voinut saada aikaan? Hänen tuoma hetkellinen toivo on merkityksetöntä, sillä tason kulkiessa ylös hänet näkevä henkilökunta ei välitä hänestä, hehän hänet olivat vankilaan laittaneet, ja tason kulkiessa alas joku lopulta syö hänet. Vai oliko lopun opetus se, ettei helposti korruptoituvaa ihmisluontoa ja elämän epäreiluutta voi muuttaa? Elokuvaa katsellessa tuli paljon Cube mieleen ja siinäkin oli hyvin avoin loppu, joka kuitenkin tuntui täysin tyydyttävältä. Epätyydyttävän lopun lisäksi The Platform jättää monia hämmentäviä yksityiskohtia täysin ilman vastauksia. Esimerkiksi olivatko vankilan kokit myös vankeja ja miksi oli niin tärkeää, että he valmistivat ruokalajit täydellisesti? Elokuvan uskonto- ja Jeesus-vertaukset olivat monesti myös liiankin pakotettuja ja läpinäkyviä.

Loppujen lopuksi kyseessä on taitavasti tehty jännityspläjäys, joka tarttuu katsojasta kiinni heti alussa ja pitelee häntä tiukasti kynsissään pitkän aikaa. Vasta loppumetreillä ote höllentyy, mutta se annettakoon anteeksi elokuvan tarjotetessa paljon ajateltavaa ja kiinnostavia juonenkäänteitä.

TÄHDET: ***1/2

The Lighthouse

NIMI: The Lighthouse
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers, Max Eggers
PÄÄOSISSA: Willem Dafoe, Robert Pattinson
IKÄSUOSITUS: 16

The Lighthouse oli minulle vuoden 2019 odotetuin elokuva, mutta pääsin näkemään leffan vasta tammikuun puolella ja se oli todellakin odotuksen ja hypetyksen arvoinen. Elokuva on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu, mikä on nykyään lupaava merkki, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin toinen teos mahtavan The Witchin jälkeen.

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) palkataan neljän viikon ajaksi toiseksi majakanvartijaksi vanhemman Thomas Waken (Willem Dafoe) rinnalle. Thomasin aiempi apuri oli pimahtanut pienen majakkasaaren yksinäisyydessä. Ajan kuluessa Ephraim huomaa ettei Thomasillakaan vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa ja vanhemman majakanvartijan jatkuvasti pomottaessa häntä alkaa myös Ephraim suistua pöhlöyden puolelle. Jotain mysteeristä saaressa ja itse majakassa on, ja mitä nuorelle Ephraimille on tapahtunut, minkä vuoksi hän on lähtenyt näin syrjäiseen ja vaativaan työhön?

Elokuva kaappaa heti alusta mukaansa ja pysyy tasaisen jännittävänä koko pituudensa ajan. Majakkasaaren paranoidi ilmapiiri on loistavasti toteutettu. Ephraimin ja Thomasin valtataistelua ja kummankin suistumista hulluuteen on kiinnostavaa seurata ja ennen kaikkea se on toteutettu uskottavalla tavalla. Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, sillä majakan mysteeriä oli elokuvan aikana hypetetty niin paljon, ettei sille ollut oikeastaan mahdollista antaa täysin tyydyttävää lopetusta.

Mustavalkoista värimaailmaa ei voi jättää mainitsematta. Valinta ei onneksi ole vain tekotaiteellinen pinnallisuus, vaan tukee tarinan tunnelmaa ja korostaa saaren karuutta. Väsyneiden miesten kasvot, karkeat kalliot ja pimeät varjot näyttävät mustavalkoisissa sävyissä todella upeilta. Kiinnitin myös huomiota kuinka Eggers on useassa kohtauksessa osannut korostaa hahmojen silmiä, oli kyseessä sitten Ephraimin inhoava katse tai kiihkeää monologia suoltavan Thomasin hullun silmät. Mustavalkoisuuden ansiosta myös majakan valo on onnistuneen mystistä ja kaunista.

The Lighthouse on äärettömän uskalias ja omaperäinen elokuva, joka ei missään vaiheessa kompastu omaan nokkeluuteensa. Hahmot piereskelevät ja runkkailevat vähän väliä, minkä luulisi olevan koomista (on se sitäkin - ja tarkoituksella), mutta tästä huolimatta ahdistaviksi tarkoitetut kohtaukset iskevät yhä täysillä. Tälläinen yhdistelmä vaatii oikeasti osaamista ettei homma mene vain pelleilyksi. Eggers on tähän mennessä tehnyt vain kaksi elokuvaa, joille kummallekin olen antanut täydet pisteet. Tätä ohjaajaa ei voi enää jättää huomioimatta ja odotan innolla mitä onkaan luvassa seuraavaksi, kun hän ottaa viikinkiteeman käsittelyyn tulevassa elokuvassaan. Eggersillä on oma tinkimätön visionsa, jota hän toteuttaa kiinnosti se massayleisöä tai ei. Onneksi tarpeeksi montaa ihmistä nämä elokuvat kuitenkin kiinnostavat.

TÄHDET: *****