Joker: Folie à Deux

NIMI: Joker: Folie à Deux
VUOSI: 2024
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener
IKÄSUOSITUS: 16

Ensimmäisen Joker-elokuvan arvostelu löytyy täältä.

Hittolainen, edellisestä blogitekstistä onkin taas kulunut yli vuosi. Aika vaan hujahtaa vaikkei olisi edes hauskaa. Noh, en lupaile mitään tämän blogin tulevasta aktiivisuudesta, mutta päätin nyt kirjoittaa jotain kun kaverilleni kerroin tästä elokuvasta jo hedelmällisen luonnoksen verran.

Pidin paljon ensimmäisestä Jokerista, mutta se oli täysin itsenäinen teos, joka ei mielestäni mitenkään vaatinut jatko-osaa. Mutta koska leffa tienasi niin perkeleesti vaativat Hollywoodin rahapussit tietenkin toiveuusintaa. Mikäs siinä, voihan jatko-osa onnistuakin. Yleensä elokuvasarjat huononevat osa osalta, mutta onhan niitä poikkeuksia, kuten Terminator 2, Aliens, The Dark Knight ja Ginger Snaps 2, jotka ovat mielestäni esiosiaan huomattavasti parempia. Enkä itse edes vaadi, että jatko-osan pitäisi olla ensimmäistä parempi, kunhan se on yhä laadukas, kiinnostava ja tuo jotain uutta pöytään. En siis kavahtanut ajatusta Jokerin jatko-osasta, enkä edes sitä, että siitä oli päätetty tehdä musikaali! Tämä valinta pikemminkin sai minut uteliaaksi. Ensimmäisiä närkästyneitä arvosteluja oli jo alkanut tulvia nettiin kun menin katsomaan elokuvaa, mutta olin silti neutraalilla fiiliksellä. Valitettavasti pitää myöntää, että elokuva oli pienoinen pettymys.

Edellisessä osassa Arthur Fleck, eli Jokeri, vangittiin. Nyt häntä pidetään vankina keskitysleiriä muistuttavassa vankilassa, jossa vartijat kaltoinkohtelevat häntä. Arthurin oikeudenkäynti lähestyy, ja koska hän oli murhannut viisi ihmistä on todennäköistä, että hänelle annetaan kuolemantuomio. Toivoa tuo kuitenkin Lee/Harley (Lady Gaga), selvästi myös mielenterveysongelmainen laulua harrastava nainen, joka ihannoi Jokeria ja haluaa auttaa häntä karkaamaan kanssaan. Hyvin paljon aikaa vietetään joko ankeassa vankilassa tai vain marginaalisesti vähemmän ankeassa oikeussalissa.

Jo ennen ilmestymistään elokuvan puhuttavin elementti on ollut sen musikaaligenre. Lauluja todellakin on paljon, liikaakin, mutta mielestäni ne sulautuivat hyvin mukaan. Joidenkin arvostelujen mukaan musikaalinumerot ovat irrallisia ja eivät tue tarinaa, mutta olen tästä aivan eri mieltä. Jokainen laulu liittyi suoraan tarinan juonenkäänteisiin tai toi esille hahmon silloisia tunteita. On kuitenkin täysin oikeutettua kyseenalaistaa oliko näitä asioita pakko tuoda esille laulun muodossa. Mikään lauluista ei aiheuttanut minussa myötähäpeää tai ärsytystä, mutta ei myöskään suurta ihastusta. Lauluja oli yksinkertaisesti liikaa. Oli myös erittäin harmittavaa, että elokuvassa on käytetty jo olemassaolleita vanhoja kappaleita. Harley Quinnin rooliin on saatu superlahjakas laulaja ja lauluntekijä Lady Gaga, joten herättää suurta ihmetystä miksei Gaga ole saanut tehdä elokuvaan täysin uusia ja hänelle sopivia kappaleita.

Gaga on vahva laulaja ja rohkea esiintyjä, mutta elokuva ei yksinkertaisesti anna hänen loistaa. Sekä Gaga että Joaquin Phoenix on ohjattu laulamaan heiveröisellä, käheällä ja taidottomalla äänellä, ja vain harvoin he saavat laulaa täysillä taidoillaan. Ymmärrän mitä tällä on haettu. Hahmojen on haluttu kuulostaa itseltään, ei superstaroilta. Mutta jos elokuvassa on jo realismin nurkkaan heittäviä musikaalinumeroita on silloin parempi heittäytyä fantasian viemäksi kunnolla. Etenkin kun elokuvan tunnelma ja miljöö ovat niin masentavia olisi rohkeasti arjesta irrottelevat laulunumerot erittäin tervetullutta vaihtelua. Ja jos musiikkia tehdään, niin yksinkertaisesti haluaisin artistien kuulostavan niin hyvältä kuin mahdollista. On todella suuri sääli rajoittaa heidän lahjakkuutta. Itse kappaleet ovat myös kaikki unohdettavia ja sulautuvat toisiinsa. Mikään ei erotu erityisemmin. Edes musikaalinumeroiden lavasteissa ja koreografiassa ei ole mitään ikimuistoista. Tämä on suorastaan outoa! Kyllähän Jokerin ja Harleyn kaltaiset kaaottiset hahmot varmasti olisivat synnyttäneet paljon inspiraatiota ja mahtavia ideoita, mutta silti on tyydytty suoraan sanottuna konservatiivisiin esityksiin.
 

Mitä itse tarinaan tulee on juoni suoraa jatkumoa ensimmäisestä elokuvasta. Katsoja varmasti odottaa millä tavoin Jokeri pääsee vartijoiden niskan päälle, karkaamaan vankilasta ja aloittamaan eeppisen romanssin Harleyn kanssa. Joker 2 on katsojien toiveista hyvin tietoinen, eikä vaikuta olevan kovinkaan kiinnostunut antamaan yleisölle heidän haluamiaan asioita, mikä onkin johtanut lukemattomiin vihaisiin arvosteluihin. Heti elokuvan alussa on lyhyt animaatio, jossa Jokeri taistelee omapäistä varjoaan vastaan. Tämä animaatio luo teeman koko elokuvalle. Arthur Fleck on lapsuudestaan asti kaltoinkohdeltu, yhteiskunnan hylkäämä ihminen, joka viimein löysi uutta voimaa itsestään luomalla Jokerin hahmon. Jokeri on kuitenkin hahmo ja Arthur vain ihminen. Alter egon keksiminen ei ole tehnyt hänestä maagisesti hauskempaa, karismaattisempaa tai älykkäämpää. Hän on yhä se sama Arthur. Edellisen elokuvan tapahtumien johdosta hänellä on kuitenkin läjäpäin ihailijoita, jotka pitävät Jokeria idolinaan. Näillä seuraajilla on epärealistisia odotuksia, kuten on myös katsojilla. Elokuva muistuttaa kaikkien idolien olevan lopulta vain ihmisiä, ja miten vahingollista idolien sokea seuraaminen on. Tämä on erittäin kiinnostava teema ja erityisen kiinnostavan siitä tekee se, että se sisältää tervettä kritiikkiä myös katsojia kohtaan, joista moni ihannoi Jokeria ja toivoisi hänen pääsevään uuteen nousuun - vaikka hän on rikollinen!

Joker 2:ssa on todella paljon mielenkiintoisia elementtejä, mutta moni niistä jää epätyydyttäväksi. Esimerkiksi Lady Gagan taitavasti näyttelemä Harley on kiehtova hahmo, jonka motiivit ovat aluksi hyvin mysteerisiä, mutta loppupuolella hän muuttaa mielensä mielestäni liian äkillisesti. Tätä olisi kannattanut pohjustella hieman enemmän. Ulkoisesti elokuva on komeaa katsottavaa, siinä on omanlaisensa harkittu värimaailma ja välillä nokkelia asetelmia, mutta mitään erityisen muistettavaa näkyä ei ole. Kuten jo äsken mainitsinkin, elokuvassa on syvempää näkemystä moraalien suhteen, mutta tässäkin on kyseenalaista miksi elokuva rankaisee Arthuria niin paljon, samalla kun häntä ja muitakin hahmoja erittäin pahasti kohdelleet ihmiset jäävät täysin ilman rangaistusta. Toki oikeassa elämässä harvoin menevät nallekarkit tasan, mutta silti tämä jäi kaihertamaan. Elokuva kärsii ylipituudesta ja siinä on paljon tyhjäkäyntiä, jota olisi voinut trimmata rankalla kädellä. Hyvin moni kiinnostava elementti jää mielestäni puolitiehen ja latteaksi. Harmi, tässä olisi ollut paljon ainesta suuruuteen, kunhan ainekset olisi jätetty kattilaan porisemaan pidemmäksi aikaa.

Erittäin suurta miinusta elokuva saa minulta sen ylitsepääsemättömästä ankeudesta. Vielä ensimmäisen osan kohdalla tämä oli uutta, etenkin supersankarigenressä. Nyt kuitenkin ahdistavuus on jatkuvaa ja edellistä pahempaa kärsimyspornoa. Arthurin kärsimyksellä suorastaan mässäillään, ja erään kohtauksen kohdalla mietin mikä ihmeen pointti tämän katsomisessa on, etenkin kun tuo kamala kohtaus ei tuonut elokuvaan mitään uutta syvyyttä ja tulevat kohtaukset olisivat pysyneet ennallaan sitä ilmankin. Tuntuu, että tässä on vain haluttu pahoittaa katsojan mieli ja synnyttää kohua. Mikäli katsoja ei ole loppupuolella ehtinyt pahoittaa mieltään on loppuhuipennus lähes taatusti suuri pettymys. Itseäni ei sinänsä harmita se mitä tapahtui, vaan miten se tapahtui. Loppuratkaisu tulee aivan puskan takaa.

Summa summarum: Joker 2 on yhä laadukkaasti tehty elokuva, jossa on taitavaa näyttelytyötä ja omanlaista näkemystä, siinä on uskallettu ottaa riskejä, mutta se on myös hyvin turhauttava kokemus. Ymmärrän miksi se on suututtanut monia. Tällä hetkellä sitä suorastaan vihataan, mutta uskon mielipiteiden tyyntyvän ja osan muuttuvan positiivisiksi ajan kanssa. Elokuva suhtautuu rakastettuun päähenkilöönsä tavalla, jota katsojat eivät odottaneet ja johon he eivät ole tottuneet. Elokuva varmasti herättää paljon ajatuksia ja jää muhimaan katsojien päähän pitkäksi aikaa. Joidenkin ihmisten kohdalla kestää ehkä kauemmin ymmärtää mitä elokuvassa on pohjimmiltaan haettu. On aina hienoa, että elokuva herättää keskustelua. Unohdettavuus on paljon suurempi synti. 

TÄHDET: ***

Avatar: The Way of Water

NIMI: Avatar: The Way of Water
VUOSI: 2022
OHJAAJA: James Cameron
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Rick Jaffa, Amanda Silver
PÄÄOSISSA: Sam Worthington, Sigourney Weaver, Zoë Saldaña, Stephen Lang
IKÄSUOSITUS: 12

Tämä blogi on valitettavasti jäänyt huomiotta pitkäksi aikaa. Elokuvia ja sarjoja katson yhä samaan tahtiin kuin ennenkin, mutta energiaa ei vain riitä kaikkeen, etenkin kun viime aikoina on ollut niin paljon kaikenlaista arkielämän draamaa. Mutta kenties tännekin voi jotain ilmestyä joskus ja jouluna. Henkeä ei kannata pidätellä odotellessa.

Katsoin Avatarin jatko-osan muutama päivä sitten (jota helppouden nimissä kutsun Avatar 2:ksi). Olen aina pitänyt Avatarista ja odotin sille jatkoa maltillisella mielenkiinnolla, niin epäseksikästä kuin voi ollakin myöntää tätä. Avatar on saanut harmittavan paljon väheksyntää osakseen elokuvapiireissä. Kritiikki yleensä kohdistuu sen kliseisiin juonikuvioihin ("Tanssii susien kanssa avaruudessa") ja liialliseen tietokone-efektien ja 3D:n varaan nojaamiseen. Nämä ovat ihan käypiä kritiikin aiheita, mutta suhtautuminen on silti mielestäni ollut liian ankaraa, sillä näin selvästi ohjaaja-kirjoittaja James Cameronilla olleen vahva visio tästä sinisten kissaihmisten kansoittamasta Pandora-planeetasta. Jatko-osaa saatiin odottaa huimat 13 vuotta ja moni epäilikin ettei se valmistuisi ikinä. Oliko elokuva odotuksen arvoinen?

Edellisen elokuvan tapahtumista on kulunut jo 15 vuotta. Jake Sully ja Neytiri ovat saaneet kolme lasta, joihin kuuluvat vanhemmat pojat Lo'ak ja Neteyam, sekä pikkutyttö Tuk. Jaloissa pyörivät myös adoptiolapset na'vityttö Kiri ja ihmispoika Spider. Ihmiset ovat yhä uhka Pandoran ekosysteemille ja na'vit Jaken johtamina pyrkivät pitämään heidät loitolla. Edellisessä osassa kuollut eversti Quaritch herätetään henkiin lataamalla hänen muistonsa na'vikehoon ja hän lähtee erikoisjoukkonsa kanssa metsästämään Jakea, jolloin Sullyt joutuvat piiloutumaan rannikolla asuvan heimon luokse. Rannikon asukkaat eivät ota heitä ennakkoluulottomasti vastaan ja Sullyjen on opittava sopeutumaan täysin uuteen elämäntapaan merellä.

James Cameron on elokuviensa ohella tunnettu pakkomielteestään merenpohjan tutkimiseen. Cameron on esimerkiksi ollut ensimmäinen ihminen, joka on yksin käynyt maailman syvimmässä kohdassa, Challenger Deepissä. Titanic-aluksen raatoa hän on käynyt katsomassa yli 30 kertaa. En voi teeskennellä tuntevani hänen sukellushistoriansa yksityiskohtia kovinkaan syvällisesti, mutta tiedän hänen olevan tällä alalla aito ammattilainen. Tämä intohimo välittyy myös monessa hänen elokuvassaan. Cameron on laittanut uskomattoman paljon vaivaa Titanic- ja The Abyss-elokuvien realistisuuteen ja vesi-efektien hiomiseen.

Juuri tämän perfektionismin vuoksi Avatarin jatko-osaa saatiin odotella vuosikausia. Elokuvaa varten jouduttiin kehittämään täysin uutta teknologiaa, jotta vedenalaiset kohtaukset näyttäisivät mahdollisimman aidoilta. Tässä vuosien vaivannäkö todellakin näkyy. Pandoran meri näyttää täysin oikealta ja henkeäsalpaavan kauniilta. Muissa kohdin ihan täydellisiä eivät efektit vieläkään ole ja etenkin toimintakohtauksissa elokuva alkaa näyttää epäilyttävästi videopeliltä.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös jatko-osan ongelmat perustuvat elokuvan juoneen.

Avatar 2 on yli kolme tuntia pitkä ja valitettavasti pituuden tuntee. Ymmärrän täysin, että Cameron haluaa näyttää mahdollisimman paljon materiaalia luomastaan maagisesta maailmasta ja arvostan kuinka välillä toimintakohtauksien välissä elokuva ottaa lähes dokumentaarisen tyylin seurata hahmojaan. Silti selkeää tyhjäkäyntiä oli mukana. Kenties Avatar toimisi paremmin tv-sarjana, jolloin usean jakson ajan voitaisiin tutkia Pandoraa ja sen hahmoja pystyttäisiin kehittämään enemmän - ja jaksojen välissä katsoja pääsisi joskus tauollekin.

Jaken perhe on kasvanut huimasti ja valitettavasti oli aluksi vaikeaa pysyä kärryillä kuka kukin on. Ei auta, että hänen vanhemmat poikansa ovat todella samannäköisiä ja en erottanut heitä pitkään aikaan toisistaan. Tässä elokuvassa keskityttiin eniten Lo'ak-poikaan, mutta oletan, että tulevissa osissa myös muut lapset saavat vuoronsa parrasvaloissa. Valitettavasti en tuntenut yhtään mitään kun eräs tärkeäksi oletettu hahmo kuoli, koska hän oli saanut niin vähän ruutuaikaa ja tärkeitä kohtauksia. Tuntui pikemminkin, että hänen roolinsa oli nimenomaan kuolla ja antaa muille katalyysi hahmokehitykseen.

Rannikolla asuva heimo oli ajatuksena hyvin kiinnostava ja tykkäsin kuinka näille na'veille oli annettu järkeenkäypiä fyysisiä ja kulttuurillisia eroja metsässä asuviin na'veihin verrattuna. Esimerkiksi he käyttivät viittomakieltä veden alla, joka oli mielestäni varsin fiksu ajatus. Valitettavasti heimon parista ei löytynyt ketään suurta persoonaa. Myös Jake ja Neytiri olivat lähes koko elokuvan ajan oudon tylsiä, toisaalta ymmärrän, että tässä elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän heidän lapsiin.

Koko elokuvan kohokohdaksi nousi helposti Quaritch. Olin aluksi skeptinen hänen paluustaan kissapoikana (tarvitseeko kaikkien olla kissoja?), mutta hänestä muodostui todella mielenkiintoinen hahmo. Olin paluusta todella mielissäni, sillä olin pitänyt hahmosta jo ensimmäisessä elokuvassa, joskin siinä hän oli täysin yksiulotteinen ja mustavalkoinen - mutta viihdyttävällä tavalla kuitenkin. Nyt hahmolle selkeästi aletaan muovailla jonkinlaista dramaattista hahmoarkkia. Hienoa, että viimeksi mustavalkoisimmalle hahmolle on nyt annettu eniten harmaan sävyjä. En tiedä päätyykö hän hyvien puolelle tulevissa osissa, mutta selkeitä vinkkejä tähän löytyi jo. Heittämällä sarjan kiinnostavin ja lupaavin hahmo! Tarkemmin ajateltuna oli myös järkevä veto tuoda hänet kisulina takaisin, sillä näyttelijä Stephen Lang alkaa olla jo liian vanha vetämään tätä roolia, etenkin kun näillä elokuvilla on niin pitkiä julkaisuvälejä.

Myös Sigourney Weaver palasi takaisin, öh, jotenkin. Myös hänen hahmonsa kuoli ensimmäisessä osassa, mutta jollain ilveellä hänen na'vi avatar on ollut raskaana ja tuloksena on Sullyjen adoptoima Kiri. Weaverin kasvoja ja ääntä on lainattu Kirille, jonka vuoksi hahmo näyttää teini-ikäiseltä Weaveriltä, mutta kuulostaa 73-vuotiaalta naiselta... Silti, tykkään Weaveristä, joten ei tämä hirveästi haittaa. Kirille on selvästi suunniteltu suurempaa roolia tuleviin osiin. Tämän osan perusteella suhtaudun vähän epäilevästi hahmoon ja toivon, ettei hänestä tehdä mitään neitseellisesti syntynyttä Jeesus-kakkosta.

Avatar 2 oli oikein mukava elämys ja varmasti tulen katsomaan sen uudelleen hengähdystauon jälkeen. Se on täynnä pieniä oivaltavia yksityiskohtia (ne rapurobotit!) ja se on upeaa katseltavaa, mutta toisaalta pääjuoni on ihan yhtä ennalta-arvattava kuin ennenkin. Välillä tuntui kuin olisin katsellut kohtauksia Free Willy-, Titanic- ja The Abyss-elokuvista, ainoastaan sinisellä maalilla maalattuina. Paljon mieluummin katselen tälläistä suurella intohimolla tehtyä tuotosta kuin Marvelin/DC:n loppumattomia liukuhihnatuotteita tai rakastettujen tarinoiden raiskattuja uusintaversioita. Vaikkei Avatar mikään omaperäisyyden huipentuma ole, on se silti originaali tarina, joka ei perustu mihinkään aiempaan sarjakuvaan, peliin tai muuhun vastaavaan. Näin suuren budjetin elokuvissa tämä on nykyään yhä harvinaisempaa. Lämmöllä odottelen siis jatkoa.

TÄHDET: ***1/2

PS: Haluan vielä kiittää Cameronia kun hän teki elokuvaan hotin kissapojan, joka oli kustomoitu juuri minun mieltymyksiä mukailemaan! Olin otettu! Quaritch oli melkoinen lääh puuh!

Magic Knight Rayearth, kaudet 1 & 2

 

NIMI: Magic Knight Rayearth (魔法騎士 レイアース)
VUOSI: 1994
OHJAAJA:  Toshihiro Hirano, Masami Oobari, Keitarou Motonaga, Hajime Kamegaki, Hitoyuki Matsui
KÄSIKIRJOITUS: CLAMP
PÄÄOSISSA: Hekiru Shiina, Hiroko Kasahara, Konami Yoshida, Megumi Ogata, Juurouta Kosugi, Nozomu Sasaki
IKÄSUOSITUS: -

Olin jo kauan miettinyt lapsuudestani tutun Magic Knight Rayearthin uusintakatselua, se oli kummitellut mielessäni oikeastaan jo vuosia. 2000-luvun alussa sarja esitettiin ainakin pariin kertaan Suomen SubTV:ssä nimellä Taikasoturit. Sarja perustuu Clamp -ryhmän samannimiseen mangaan, joka saatiin suomeksi paljon myöhemmin, ensimmäinen suomennettu pokkari ilmestyi vuonna 2013. Animea tehtiin kahden tuotantokauden verran ja jaksoja on yhteensä 49. Olin kaverini kanssa jakanut lapsuutemme animeja ja päätin sitten kokeilla josko tämä sarja yhä iskisi aikuisena. En pidä teitä jännityksessä, kyllä iski!

Teinitytöt Hikaru, Umi ja Fuu ovat kouluretkellä Tokio-tornissa, kun sokaiseva valo kaappaa heidät toiseen maailmaan nimeltä Cephiro. Tyttöjen kohtalona on olla legendaarisia taikasotureita, joiden tehtävänä on vapauttaa Cephiron prinsessa Emeraude, jota voimakas velho Zagato pitää vankinaan. Cephiro on korkealentoinen fantasiamaailma, jossa tärkeintä on henkilön voimakas tahto, jonka avulla toiveet voivat toteutua. Prinsessa Emeraude on ennen voinut pitää Cephirossa rauhaa yllä toiveidensa avulla, mutta vangitsemisensa jälkeen maailma on alkanut sortua kaaokseen ja ihmisten pelot ovat alkaneet synnyttää lukuisia pelottavia hirviöitä. Ennen kuin Hikaru, Umi ja Fuu voivat pelastaa prinsessan on heidän opittava käyttämään uusia taikavoimiaan, sekä löydettävä avukseen kolme riimujumalaa.

Tarinan asetelma on siis hyvin kliseinen ja lukemattomia kertoja nähty. Rayearth kuitenkin onnistuu kääntämään vastaavien fantasiasarjojen kliseitä päälaelleen ja tuo mukaan aivan uusia ulottuvuuksia risteyttämällä eri genrejä keskenään. Ensimmäinen kausi on suoraan sanoen pientä pakkopullaa, sillä meno on hyvin pitkään kliseistä fantasiaseikkailua, mutta jo ensimmäisellä kaudella mukaan tuodaan yllättäviä ja silti hyvin mukaan sopivia mecha-animen elementtejä. Viimeistään ensimmäisen kauden synkkä ja rohkea lopetus saa arvostamaan sarjaa ihan uudella tavalla ja odottamaan innolla toista kautta.

Toinen kausi onkin minulle sitä sarjan parhainta antia. Ensimmäisen kauden huoleton ja harmiton meno on paljolti hylätty ja sarja on käynyt läpi nopean ja saumattoman aikuistumisen. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin huomattavasti synkempi kakkoskausi pohdiskelee hienosti sodankäynnin mielettömyyttä, Cephiron maailman toimimattomuutta, sekä asettaa magian ja teknologian vastakkain. Tytöt joutuvat käymään läpi melkoisia tunnontuskia aikaisemmista valinnoistaan, sillä taikasoturina oleminen onkin oikeasti melkoinen taakka. Toinen kausi tuo mukaan myös paljon kiinnostavia uusia hahmoja. Ensimmäisellä kaudella lähinnä vilahtaneet mecha-elementit on kakkoskaudella pistetty kunnolla töihin.

Hahmokavalkadi on laaja ja sarjan aikana lähes kaikki sivuhahmotkin saavat mukavasti ruutuaikaa ja yllättävää lisäsyvyyttä. Päähenkilöistä eniten huomiota saa Hikaru, joka on harvinaisen onnistunut päähenkilö, sillä hän ei aiheuttanut minussa mitään ärtymystä. Vähän harmittavasti Fuu ja Umi jäävät monesti taka-alalle, vaikka kyllä heilläkin on omia juonikuvioitaan. Kakkoskaudella mukaan tulevat synkistelevä Lantis ja kuolettavasti sairastunut Eagle ovat hyviä lisäyksiä ja kummallakin on jonkinlaista romanssia Hikarun kanssa, mikä ei tunnu väkinäiseltä tai turhalta hömpältä. Joskin välillä etenkin Hikarun ja Lantisin suhde vähän nosti niskakarvojani pystyyn, sillä Hikaru on 14-vuotias pätkä ja Lantis selkeästi aikuinen mies, joka huitelee varmaankin kahdessa metrissä ja on leveä kuin kaappi. Kulttuurieroja...?

Mutta koko sarjan läpi yksi hahmo sai rusinani rasahtamaan lähes joka jaksossa - puhun tietenkin pakollisesta maskottihahmosta, Mokonasta! Mokona on käsittämättömän ärsyttävä hahmo, joka päästää jatkuvasti typeriä "pu puu" -ääniä ja joka vaikuttaisi pystyvän luomaan mitä vain esineitä tyhjästä, mutta ei kuitenkaan käytä voimiaan mihinkään järkevään. Ensimmäisellä kaudella hänestä oli sentään jotain hyötyä näyttämällä taikasotureille tietä, mutta kakkoskaudella Mokonalla ei ole enää yhtään mitään virkaa ja silti tätä typerää toilailevaa hahmoa pitää säännöllisesti näyttää.

Mangaa olen lukenut monta vuotta sitten jonkun verran, mutten koskaan viimeistä pokkaria, joten uteliaana katsoin sieltä miten manga loppui. ONNEKSI animeen tajuttiin tehdä erilainen lopetus, sillä mangan versio, jossa Mokona paljastuu jumalaksi (tai muuta sellaista) olisi oikeasti pilannut koko sarjan. Animeen on tehty paljon muutoksia ja selkeästi vain parempaan suuntaan. Tarinankerronta on selkeämpää ja Cephiron maailma on pystytty näyttämään elävämmin kuin mangassa, jossa taustat ovat monesti tyhjiä tai minimaalisesti piirrettyjä. Animeen lisätyt hahmot, kuten Hikarun sydämen varjo Nova, ovat todella kiinnostavia ja tuovat tarinaan hienoa syvyyttä. Koko sarjan lopetus on myös animessa huikea, katsoin sen pari kertaa ja joka kerralla alkoi itkettää.

Eagle oli suosikkini!

Animoinnin laatu on tasaisen hyvää koko sarjan läpi. Taustat ovat kauniita, hahmojen liikkeet sulavia ja hahmoissa on yksityiskohtaisia varjostuksia. Tärkeissä taisteluissa taso nousee välillä todella korkealle. Tyyli on hyvin klassista ysäriä, mikä miellyttää ainakin omaa silmääni. Vaikka taikasotureilla on heidän omat toistuvat loitsunsa ei animaatiota silti ole kierrätetty hirvittäviä määriä, oikeastaan toistuva animaatio ei missään välissä päässyt häiritsemään ja nämä kohtaukset ovat vain muutaman sekunnin mittaisia, verrattuna esimerkiksi Sailor Mooniin, jossa animaatiota kierrätettiin huomattavasti röyhkeämmin. Rayearthilla vaikuttaisi olleen korkea budjetti.

Musiikkiakaan ei saa unohtaa, sillä sekin on sarjassa laadukasta. Omiksi suosikeiksini muodostuivat ensimmäisen kauden tunnari Yuzurenai Negai, sekä Lullaby - Yasashiku Dakasete. Katsoin ekan kauden enkkudubbina ja englantilaiset äänet olivat ihan päteviä, vaikka jotkin käännöksistä kuulostivat vähän tönköiltä. Ihan hyvä versio kuitenkin ja ajaa asiansa! Englanninkieliset laulut ovat kuitenkin mielestäni huomattavasti huonompia. Toisen kauden katsoin japanidubilla ja alkuperäiset äänet olivat sopivampia hahmoille ja hahmot vaikuttivat uskovan sanoihinsa enemmän. 

Rayearth on todellakin tutustumisen arvoinen ja on harmittavan vähän puhuttu anime tänä päivänä. Sarja sekoittaa saumattomasti fantasiaa ja mechaa, sekä stereotyyppisten tyttöjen ja poikien sarjojen elementtejä. Vaikka sarjan ensimmäinen kausi alkaa perinteisellä fantasiaseikkailulla tuodaan mukaan myöhemmin hyvin yllättäviä juonenkäänteitä, pohdiskelua ja syvyyttä, joiden avulla koko tarinan asetelmaa voidaan kyseenalaistaa. Rayearth on siitä harvinaislaatuinen sarja, että siitä saavat paljon irti kummatkin sukupuolet ja lähes kaikenikäiset!

TÄHDET:
***1/2 (ensimmäinen kausi)
***** (toinen kausi)

Invincible, kausi 1

NIMI: Invincible
VUOSI: 2021
OHJAAJAT: Robert Valley, Paul Furminger, Jeff Allen
KÄSIKIRJOITUS: Robert Kirkman, Simon Racioppa, Chris Black, Ryan Ridley, Christine Lavaf, Curtis Gwinn
PÄÄOSISSA: Steven Yeun, Sandra Oh, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Mark Hamill, Clancy Brown
IKÄSUOSITUS: 18

Invincible on Amazon Primen uunituore animoitu supersankarisarja, jonka ensimmäinen kausi koostuu kahdeksasta jaksosta. Suomessa sarja kulkee ilmeisesti nimellä Voittamaton. Sarjasta tuli hetkessä suosittu ja sille on jo luvattu toinen ja kolmas kausi. Ilmeisesti supersankareista ei olla saatu tarpeeksi vieläkään, sillä genren elokuvia ja tv-sarjoja valmistetaan jatkuvalla syötöllä. En voi kuin ihmetellä milloin ylitarjonnassa tulee raja vastaan. Invincible on kuitenkin mukavan satiirinen ja yllättävä, sekä erottuu joukosta 2D-animaatiollaan. Myös sarjalle lätkäisty K-18 suositus kertoo heti ettei ihan perinteistä meininkiä ole luvassa. Sarja perustuu saman nimiseen sarjakuvaan, josta en ollut kuullut aiemmin, enkä tiennyt sarjasta mitään ennen katselua.

Mark Graysonin isä, Nolan, on lähes kaikkivoipainen Omni-Man, Teräsmiestä muistuttava supersankari, joka on alunperin peräisin Viltrum -planeetalta. Maapallolla on myös läjäpäin omia supersankareitaan, kuin myös supervihollisia, mutta Omni-Man on kaikista voimakkain ja kerta toisensa jälkeen pelastaa Maan pahan juonilta. Mark elää isänsä varjossa ja hänen voimansa puhkeavat vasta hyvin myöhään, 17-vuotiaana. Uusista kyvyistään innoissaan oleva Mark ryhtyy heti viattomien puolustajaksi ja keksii itselleen nimen Invincible. Samalla kun Mark kehittää kykyjään alkaa hänen isästään paljastua omituisia ja huolestuttavia piirteitä. Myös koulussa normaalit teinidraamat jatkuvat samaan tapaan, sillä Mark ei voi julkisesti paljastaa uutta identiteettiään. Hyvin pian Markille selviää, etteivät supersankarihommat olekaan yhtä ruusuisia kuin hänen kuvitelmissaan. Jo ensimmäisen jakson aikana voimakkaimpien supersankarien liittouma, Guardians of the Globe, lahdataan verisesti ja tekijä jää mysteeriksi (paitsi katsojille...).

"Mitä jos Teräsmies olisikin paha?" -asetelmaa on nyt alettu viljelemään aika monessa paikassa, mutta toistaiseksi aihe tuntuu vielä tuoreelta ja katsojia riittää useammallekin sarjalle/elokuvalle. Invincible on melko samankaltainen kuin myös Amazonin omistama The Boys, josta pidän paljon. Kumpikin kyseenalaistaa supersankareita, joskin The Boys vie tämän satiirisuuden vielä pidemmälle ja osaa katsoa aihetta useammasta näkökulmasta. Invincible on välillä erittäin raaka ja verinen, mutta toisaalta sisältää myös hyvin paljon rauhallisia ja koomisia hetkiä. Sarjan sävy onkin vähän epätasainen, siinä missä The Boys on jatkuvasti rouheva ja anarkistinen. Tuntuu vähän oudolta, kun graafisen goren jälkeen palataan takaisin arkeen koulunpenkillä, sävy muuttuu taas kepeäksi ja katsojan pitäisi jaksaa olla kiinnostunut teinien kolmiodraamoista. Silloin tällöin sekaan ripotetut realistisen kamalat taistelut ovat kuitenkin odotuksen arvoisia ja välillä onnistuvat olemaan aidosti ahdistavia. Ikärajoitus on ansaittu.

Järkyttävien verikekkereiden lisäksi Invinciblen vahvuutena ovat sen päähahmot, tarkemmin Graysonien perhe. Mark on todella sympaattinen ja uskottava teinihahmo, hän ei ole millään tavalla rasittava, vaikka teinit usein kirjoitetaan ärsyttäviksi synkistelijöiksi. Nolan/Omni-Man on päällisin puolin lämmin isähahmo, mutta pinnan alla kytee jotain uhkaavaa ja monesti hän näyttää kamppailevan omien ajatustensa kanssa. Kiehtovan ristiriitainen hahmo, jonka sisäinen kamppailu on toteutettu taitavalla kasvojen animoinnilla. Olin myös ilahtunut kuinka suuressa roolissa Markin tuikitavallinen äiti oli ja miten kiinnostava hahmo hänestä oli saatu rakennettua.

Harmittavasti moni muu hahmo jää, ainakin toistaiseksi, liian pienelle huomiolle. Hahmokaarti on laaja ja jaksoja on vähän, joten pakostakin sivuhahmot eivät saa tarpeeksi ruutuaikaa. Moni heistä ei tunnu kovinkaan syvälliseltä hahmolta ja suurimmasta osasta en jaksanut olla mitenkään kiinnostunut. Suurin osa pikkuvihollisista tuntui turhilta ja huomasin näiden taisteluiden aikana monesti keskittyväni johonkin ihan muuhun kuin ruudun tapahtumiin. Ei auta, että suurin osa hahmoista on parodiaversio jostain tunnetusta supersankarista, kuten Teräsmiehestä, Hellboysta, Hulkista ja niin edelleen. Vaikka kyseessä onkin satiiri ja parodia, olisin kuitenkin toivonut hahmojen asujen olevan ikonisempia ja hahmojen pystyvän seisomaan omilla jaloillaan, olematta vain pelkkiä parodiaversioita jostain muusta.

Animointijälki on perushyvää ja tyyliltään muistuttaa 90-luvun X-Men -piirrettyjä nykypäivään päivitettynä. Nykyään harvinaisesta 2D-animaatiosta saa olla onnessaan, etenkin jos se saa osakseen massasuosiota. Hahmojen kasvot ovat hyvin ilmeikkäitä ja ihastuin etenkin sarjan tapaan piirtää hahmojen silmät. Tärkeisiin kohtauksiin on selkeästi laitettu paljon vaivaa, niissä liikkeet ovat näyttäviä ja sulavia. Etenkin viimeinen jakso on hengästyttävän hienosti piirretty. Silti näiden avainkohtauksien välissä on paljon halvempaa animointia, joissa liike on jäykän oloista ja etenkin monen hahmon tusinataisteluissa animaation taso selkeästi tipahtaa. Kiinnitin kuitenkin huomiota ettei hahmojen mittasuhteissa näyttänyt koskaan olevan ongelmaa ja hahmot näyttävät aina itseltään. Varmasti seuraavilla kausilla budjetin kasvaessa näistä pikkuongelmista päästään eroon.

Hyvin lupaava sarja! Jään innolla odottamaan jatkoa. Invincibleä tullaan taatusti vertaamaan The Boysiin kerta toisensa jälkeen, eikä se vielä yllä samalle tasolle, mutta ensimmäinen kausi luo mielenkiintoisen asetelman tuleville kausille. Suosion ja budjetin kasvaessa suunta on toivottavasti vain ylöspäin.

TÄHDET: ***½

Raya ja viimeinen lohikäärme

NIMI: Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon)
VUOSI: 2021
OHJAAJA: Don Hall, Carlos Lopez Estrada
PÄÄOSISSA: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Sandra Oh, Gemma Chan
IKÄSUOSITUS: -

Odotukseni olivat suoraan sanoen matalalla kun aloitin Rayan katselun. Elokuvan aihe oli jonkin verran kiinnostanut minua, mutta kun Sisu -lohikäärmeen ulkonäkö paljastettiin olin hyvin pettynyt ja vähäinen kiinnostukseni lopahti taas. Ei myöskään auttanut, että covid-pandemian takia elokuva julkaistiin yhtäaikaa elokuvateattereissa ja Disney+ -palvelussa, jälkimmäisessä uskomattomaan riistohintaan. Elokuvan nähdäkseen Disney+ :n asiakkaat joutuivat tavallisen kuukausiveloituksen lisäksi maksamaan 30 dollaria lisää Rayan vuokrauksesta. 30 dollaria on käypä hinta elokuvateatterielämyksestä herkkuineen, tai fyysisestä kopiosta jonka voi pitää hyllyssä ja katsoa yhä uudelleen, mutta vuokratusta digitaaliversiosta normaalin kuukausimaksun päälle se on todella suolainen hinta. Yritin kuitenkin katsoa elokuvan mahdollisimman ennakkoluulottomasti.

Tarina sijoittuu itä-aasialaista kulttuuria muistuttavaan fantasiamaailmaan. Heart -maan nuori Raya on isänsä tavoin valittu maagisen lohikäärmekiven vartijaksi. Kiveä havittelevat naapurimaat Fang, Spine, Talon ja Tail. Alunperin maat olivat eläneet sopusoinnussa yhdistyneenä Kumandra -maana, jota lohikäärmeet suojelivat. Kaikki muuttui kun Kumandraan hyökkäsivät pahat druun-henget, jotka muuttivat kaikki koskemansa olennot kiveksi. Juuri ennen kiveksi muuttumistaan viimeiset lohikäärmeet yhdistävät maagiset voimansa jalokiveen ja kiveä käyttämällä viimeinen lohikäärme, Sisu, karkoitti druunit ja kaikki kiveksi muuttuneet ihmiset palasivat ennalleen. Lohikäärmeet kuitenkin jäivät kiven muotoon ja Sisu katosi. Ihmiset alkoivat taistella lohikäärmekiven hallinnasta ja Kumandra jakaantui moneksi kilpailevaksi maaksi. Rayan isä yrittää sovitella maiden välejä ja kutsuu niiden johtajat kokoukseen, jonka aikana lohikäärmekivi siepataan ja druunit pääsevät jälleen vapaiksi. Rayan isä muuttuu kiveksi. Raya lähtee vuosien pituiselle matkalle etsimään Sisua ja lohikäärmekiven eri maihin kaapattuja sirpaleita, joiden avulla druunit voisi jälleen karkoittaa ja kenties maat voitaisiin jälleen yhdistää.

Jo tarinan alkuasetelmaa oli hankalaa tiivistää. Yksi elokuvan paha ongelma oli lievä sekavuus. Kun tarinan (käsi)kirjoittajia on peräti kymmenen ei ole ihmekään, että meno maistuu välillä sekametelisopalta. Heti alkuun arvasin, ettei olisi mahdollista tutustua kaikkiin maihin ja heidän johtajiinsa tarpeeksi. Harmittavasti olin oikeassa, maat eivät juuri erotu toisistaan, mutta "onneksi" uuteen maahan saapuessamme ruudulle läväytetään kissan kokoisilla kirjaimilla maan nimi. Ettei nyt vaan tiputtaisi kärryiltä.

Myös hahmoja on yksinkertaisesti liikaa, eikä heihin tutustuta kunnolla. Rayan ja Sisun mukana kulkee 6-7 sivuhahmoa, jotka kaikki ovat lähinnä komedian lähteitä jatkuvalla huulen heitolla ja sekoilulla. Eikö yksi olisi riittänyt jos pakollinen comic relief pitää löytyä? Itse Sisu on myös moottoriturpa, josta myyttistä arvokkuutta saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Heti Sisun ensiesiintymisen aikana tämän alkaessa vääntää vitsejä huokaisin syvään. Tämä ei olisi hirveä synti jos Sisun toilailut olisivat oikeasti hauskoja, mutta oikeastaan mikään ei elokuvassa naurattanut. Sitä paitsi olemme jo nähneet Sisun kaltaisen suupaltin ja sukunsa surkeimman lohikäärmeen ennenkin samalta studiolta - Sisu on naarasversio Mulanin Mushusta. Siinä missä muihin hahmoihin ei ole jaksettu panostaa on Sisusta tehty liiankin persoonallinen. Jopa elokuvan suurin uhka, druunit, jäävät täysin mitättömiltä tuntuviksi sivuseikoiksi, joista ei kerrota juuri mitään. Myös Raya on hyvin mitäänsanomaton hahmo, mutta ei sentään ärsyttävä.

Elokuvan sanomaa alleviivataan jatkuvasti ja hyvin läpinäkyvästi. Tarinan opetuksena on oppia luottamaan toisiin (en ole varma onko tämä kovinkaan hyvä asia, mutta jatketaan...) ja tätä korostetaan jatkuvasti puhumalla luottamuksesta. Tämä alkoi pidemmän päälle jo häiritä, enkä muista, että muissa Disney -elokuvissa olisi ihan näin suoraan tyrkytetty elokuvan sanomaa. Elokuva tuntui myös hyvin harmittoman oloiselta, ilman mitään erityisen synkkiä hetkiä, josta sain vaikutelman sen olevan hyvin nuorelle yleisölle suunnattu, toisin kuin esimerkiksi Leijonakuningas, Toy Story, tai Kaunotar & Hirviö, joista ihan kaikenikäiset saavat paljon irti. Harmikseni huomasin tylsistyväni moneen kertaan Rayaa katsoessa.

Ulkoisesti Raya on tasaisen hyvää laatua, mutta en tälläkään alueella ollut erityisen vaikuttunut. Tietokoneanimaatio on nykyään niin laajalle levinnyttä, laadukasta ja suhteellisen halpaa tehdä, että pelkästään ulkoinen spektaakkeli ei enää riitä viihdyttämään minua. Ja kun studiona on lähes loputtomia resursseja omaava Disney, ei hienosta ulkokuoresta oikein voi yllättyäkään vaan se on itsestäänselvyys. Taustat ovat upeita ja muutamat kohtaukset maagisine valaistuksineen ovat todella kiinnostavan näköisiä. Mutta ihmishahmot näyttävät välillä oudoilta realistisia taustoja vasten. Ihmisten kasvot ovat oudon kumisen oloisia ja he näyttävät monesti eläviltä barbeilta. Sisun design on mielestäni aivan hirveä lyhyen possunokkansa ja tolkuttoman kokoisten silmiensä kanssa, mutta hahmon liikkeet olivat eläväisesti animoituja. Sisua oli ilo katsella hänen sukeltaessa tai pomppiessa taivaalla, lohikäärmeen pitkä ruumis on varmasti ollut haastavaa animoida, mutta tässä oli onnistuttu täydellisesti.

Mistä sitten pidin kaiken tämän haukkumisen jälkeen? Rayan ikätoveri ja pahin kilpailija, Fang -maan prinsessa Namaari oli kiinnostava hahmo. Hänessä oli mukavasti harmaan sävyjä ja hänen tunnontuskijaan oli mielenkiintoista seurata. Rayan ratsuna toimiva Tuk Tuk, joka oli jonkinlainen suuri vyötiäinen, oli sympaattinen ja tälläisellä otuksella ratsastaminen oli luovasti toteutettu. Elokuva on mukavan värikäs ja välillä tarjoaa huikean kauniita hetkiä (kuten yllä olevassa kuvassa). Vaikka tarina sijoittuukin fantasiamaailmaan olivat oikeista aasialaisista kulttuureista lainatut rituaalit, kuvitukset ja niin edelleen kiinnostavia. Aasialaisissa kulttuureissa on todella paljon visuaalisesti näyttäviä asioita ja vähän harmittelin ettei Raya sijoittunutkaan meidän oikeaan maailmaan.

Raya ei ole huono elokuva, mutta ei tehnyt minuun vaikutusta oikein millään tavalla. Jonkun mielestä voin olla liian ankara, ja ehkä olenkin, mutta mitä enemmän olen miettinyt Rayaa jälkikäteen sitä vähemmän keksin siitä hyvää sanottavaa. En usko katsovani elokuvaa enää uudestaan.

TÄHDET: **1/2

The Platform

NIMI: The Platform (El hoyo)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Galder Gaztelu-Urrutia
KÄSIKIRJOITUS: David Desola, Pedro Rivero
PÄÄOSISSA: Ivan Massague, Antonia San Juan, Zorion Eguileor, Emilio Buale Coka
IKÄSUOSITUS: 18

Arvostelu sisältää spoilereita toiseksi viimeisessä kappaleessaan.

The Platform on uusi Netflixiin ilmestynyt espanjalainen kauhun, scifin ja mysteerielokuvan sekoitus, joka on herättänyt paljon huomiota paitsi groteskiudellaan, myös poliittisilla vertauksillaan. Suomi-Flixistä se löytyy nimellä Taso. Elokuva kiinnitti huomioni todella tehokkaalla trailerillaan. Asetelma on päällisin puolin yksinkertainen. Päähenkilö Goreng herää pienessä betonisellistä ja huoneen toisella puolella on tuntematon mies. Kummallakin on oma sänkynsä ja vessansa, mutta muita huonekaluja ei ole ja keskellä huonetta on suuri reikä sekä lattiassa että katossa. Reikiin katsomalla voi nähdä samanlaisia sellejä olevan lukemattomia. Kerran päivässä ylhäältä laskeutuu taso, joka on aluksi täynnä mitä herkullisempia ruokia, mutta tason laskeutuessa alaspäin ruoka hupenee ja alimpien sellien asukkailla ei ole mitään syötävää. Joka kuukausi vangit nukutetaan kaasulla ja he heräävät uudesta sellistä, tietämättä koskaan mihin kohtaan he päätyvät ruokaketjussa.

Tarina alkaa vahvasti heittämällä katsojan suoraan tähän mysteeriseen ja ahdistavaan tilanteeseen. Päähenkilöistä ei kerrota ennalta yhtään mitään, vaan juonen edetessä heistä, sekä itse vankilasta saadaan vähitellen lisää selville. On todella kiehtovaa yrittää saada selville minkä vuoksi henkilöt ovat tässä paikassa ja mitä varten paikka on rakennettu. Toimiva näyttelytyö, (inho)realistisesti
käyttäytyvät hahmot ja hyvä etenemistempo takaavat intensiivisen katselukokemuksen, joka vasta ihan loppupuolella alkaa eksyä sivuraiteille.

Elokuva on hyvin väkivaltainen ja erilaisin tavoin kuvottava, eikä sitä voi suositella herkemmille. Veren lisäksi myös muita eritteitä on luvassa. Viisaasti se ei kuitenkaan koskaan sorru pelkkään mielettömään kidutuspornoon, vaan väkivallalla ja muulla inhottavuudella on selkeä tarkoituksensa tarinassa. Pahimmilla hetkillä elokuva tarjoaa myös muutaman armeliaan jarrutuksen.

Erittäin rajattua ympäristöä on käytetty hyväksi mitä kekseliäämmillä tavoilla. Monta kertaa uuden juonenkäänteen tapahtuessa oikeasti innostuin siitä kuinka monelta kantilta astelmaa onkin tajuttu käsitellä. The Platform asettaa ihmisen moraalit ja uskomukset koetukselle panoksia säästelemättä ja herättää paljon kiinnostavia kysymyksiä ihmisluonnosta. Mitä sinä söisit tai keitä sortaisit, jos henkesi riippuisi siitä? Kuinka nopeasti hyveellinen ihminen voi kääntää takkiaan aikaisemmille arvoilleen? Elokuva onnistuu herättämään ajatuksia monipuolisesti niin uskonnosta kuin lemmikkien pidosta - onhan se kauhistuttavaa ajatella, että koirani syö paremmin kuin moni nälkäänäkevä ihminen.

Näin yksinkertainen asetelma on suorastaan nerokas, mutta harmittavasti The Platform ei tunnu  keksivän sopivaa lopetusta tarinalleen. Loppupuolella tiukka tarinankerronta alkaa laahustaa ja rönsyillä ja loppuhuipennus tökkii pahasti. Minua ei ollenkaan haittaa, jos elokuvan loppu jättää jotain katsojan arvattavaksi, mutta The Platformin lopetus ei yksinkertaisesti käynyt järkeen ja jätti vain pettyneen tunteen. Mitä lapsi olisi voinut saada aikaan? Hänen tuoma hetkellinen toivo on merkityksetöntä, sillä tason kulkiessa ylös hänet näkevä henkilökunta ei välitä hänestä, hehän hänet olivat vankilaan laittaneet, ja tason kulkiessa alas joku lopulta syö hänet. Vai oliko lopun opetus se, ettei helposti korruptoituvaa ihmisluontoa ja elämän epäreiluutta voi muuttaa? Elokuvaa katsellessa tuli paljon Cube mieleen ja siinäkin oli hyvin avoin loppu, joka kuitenkin tuntui täysin tyydyttävältä. Epätyydyttävän lopun lisäksi The Platform jättää monia hämmentäviä yksityiskohtia täysin ilman vastauksia. Esimerkiksi olivatko vankilan kokit myös vankeja ja miksi oli niin tärkeää, että he valmistivat ruokalajit täydellisesti? Elokuvan uskonto- ja Jeesus-vertaukset olivat monesti myös liiankin pakotettuja ja läpinäkyviä.

Loppujen lopuksi kyseessä on taitavasti tehty jännityspläjäys, joka tarttuu katsojasta kiinni heti alussa ja pitelee häntä tiukasti kynsissään pitkän aikaa. Vasta loppumetreillä ote höllentyy, mutta se annettakoon anteeksi elokuvan tarjotetessa paljon ajateltavaa ja kiinnostavia juonenkäänteitä.

TÄHDET: ***1/2

A Ghost Story

NIMI: A Ghost Story
VUOSI: 2017
OHJAAJA: David Lowery
KÄSIKIRJOITUS: David Lowery
PÄÄOSISSA: Casey Affleck, Rooney Mara
IKÄSUOSITUS: 12

A Ghost Story on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu. A24 on pikkuhiljaa muodostunut lähes taatuksi laadun merkiksi julkaisemalla erittäin fiksuja kauhu- ja indie-elokuvia. Aikaisemmin olen kirjoittanut heidän julkaisemistaan Midsommarista, sekä The VVitchistä, sekä nähnyt pari muutakin heidän julkaisuaan, joista olen kaikista pitänyt. Arvostan suuresti kuinka yhtiö panostaa oikeasti erilaisten, kokeilevien elokuvien julkaisuun. Myös A Ghost Story on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole mikään mestariteos, mutta se on oikeasti erilainen ja suurella sydämellä, sekä pienellä budjetilla tehty.

Elokuvan yksinkertainen juoni luo puitteet ajankulun, kuoleman, menetyksen ja oman kohtalon teemojen tutkiskeluun. Casey Affleckin esittämä muusikko kuolee auto-onnettomuudessa, jättäen taakseen surutyötä tekevän vaimonsa, sekä heidän talonsa, josta vaimo olisi halunnut päästä eroon. Mies herää ruumishuoneelta kummituksena ja palaa kotitalolleen, jossa hän voi vain seurata vierestä vaimonsa suremista. Kuolleena ajantaju katoaa ja tapahtumat seuraavat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa - yhtäkkiä vaimo onkin jo muuttanut pois ja talossa on uudet asukkaat. Saako aave koskaan rauhaa sielulleen? Elokuvaa on vaikea luokitella mihinkään genreen. Paranormaali draama kenties? Kummituksista huolimatta kauhua se ei todellakaan ole.

Elokuvan asetelma on kiinnostava ja herkkä, mysteerinen ja surumielinen tunnelma on todella onnistunut. Osa kohtauksista on tietyllä tapaa hieman pelottaviakin. Kummitus on lapsenomaisesti pelkkä lakanaan pukeutunut ihminen, reppanan näköinen ja edestakaisin haahuileva kuin eksynyt koiranpentu. Jopa lakanaan tehdyt silmäreiät näyttävät surullisilta. Kummitukset eivät enää puhu, mutta ne kommunikoivat toisilleen äänettömästi tekstitysten avulla. Välillä pimeissä nurkissa seisovat haamut ovat vähän karmiviakin tuijottaessaan elävien touhuja. Päähenkilö onnistuu olemaan todella sympaattinen kaikki ilmeet peittävän lakanan allakin (tai kenties sen ansiosta). Kummitusten ulkonäön naiivius tuo jollain tapaa lisää haurautta ja herkkyyttä elokuvaan.

Elokuva on hyvin hiljainen ja täysin hiljaisten kohtausten annetaan surutta pyöriä pitkän aikaa. Kuitenkin soundtrackiä ei ole laiminlyöty. Dark Roomsin kaunis kappale I Get Overwhelmed ei edusta musiikkia, jota normaalisti kuuntelisin, mutta se sopii täydellisesti kohtaukseensa ja olen eksynyt silloin tällöin kuuntelemaan sitä uudelleen.

Suurimpana kompastuskivenä koin alkupuolen kivuliaan hitauden. Erityisesti kohtaus, jossa nainen vain itkien mässää piirakkaa naamaan ei tunnu ikinä loppuvan. Tähän on toki syynsä, sillä kuoleman jälkeen aaveen ajantaju alkaa vääristyä. Aluksi aika kuluu realistisen hitaasti, kunnes se lopulta tuntuu etenevän huumaavan nopeasti. Ajankulu osoittautuukin yhdeksi todella kiinnostavaksi aspektiksi ja toivon, että katsojat jaksavat käydä läpi alkupuolen löntystelyn. Ymmärrän siis miksi alkupuoli toteutettiin tällä tavalla, mutta olisin kuitenkin tiivistänyt sitä hieman.

A Ghost Story on mukavan erilainen haamuleffa, joka on yhtä aikaa hyvin taiteellinen ja vaatimaton. Pienen skaalan henkilökohtainen tarina, johon jokainen jollain tapaa voi samaistua. Se resonoi varmasti erityisen paljon ihmisissä, jotka ovat joskus menettäneet itselleen tärkeän henkilön. Tarina saadaan lopetettua myös hyvin fiksulla tavalla, paljastamatta liikaa ja sortumatta liialliseen tunteilla mässäilyyn.

TÄHDET: ***1/2