Terra Nova (kausi 1)

Terra Novan kiinnostavin dinosaurus 👀🔥

NIMI: Terra Nova
VUOSI: 2011
OHJAAJA: Jon Cassar, Karen Gaviola, Alex Graves, Nelson McCormick, Bryan Spicer
KÄSIKIRJOITUS: Kelly Marcel, Craig Silverstein +
PÄÄOSISSA: Jason O'Mara, Stephen Lang, Shelley Conn, Allison Miller, Landon Liboiron, Naomi Scott
IKÄSUOSITUS: 12

Avatar 2:n jälkeen aloin tosissani kiinnostua Stephen Langin urasta ja aloin käymään läpi hänen vanhoja töitään. Tämä on minulle tyypillistä, kun kiinnostun jostain näyttelijästä avaan hänen IMDB-sivunsa ja selaan mitä kiinnostavilta kuulostavia juttuja sieltä löytyy. Tällä lailla olenkin löytänyt joitain todella hyviä, mutta täysin unohdettuja elokuvia, sekä tietenkin päätynyt myös katsomaan paljon syystäkin unohdettua sontaa (jälkimmäisiä huomattavasti enemmän).

Yhden kauden mittaiseksi jäänyt Terra Nova -sarja palautui mieleen, sillä olin sen ilmestymisvuonna yrittänyt katsoa sitä, onnistuen kestämään vain parin jakson verran. Mistään hirvittävän huonosta tekeleestä ei ole kyse, kyseessä on ollut oikeastaan varsin kunnianhimoinen sarja, jossa olisi ollut todella paljon potentiaalia. Paperilla Terra Nova kuulostaa kuin juuri minulle kirjoitetulta: siinä on dinosauruksia, aikamatkustusta, scifi-teknologiaa ja sotilaita. Vaikka sarjan pääjuoni onkin kiehtova, oli sen toteutustapa kuitenkin ontuva. Mikä siis meni pieleen?



Tulevaisuudessa Maan ilmakehä on pahasti saastunut, suuri osa eläimistä on kuollut sukupuuttoon ja ihmisiä on aivan liikaa. Perheillä saa olla korkeintaan kaksi lasta. Poliisi Jim Shannon (Jason O'Mara), lääkärivaimonsa Elisabethin (Shelley Conn) kanssa on kuitenkin rikkonut tätä lakia ja he ovat pitäneet Zoe-tyttärensä piilossa vuosien ajan, kunnes he viimein jäävät rysän päältä kiinni ja Jim passitetaan vankilaan (miksi vain mies, kun rikokseen tarvitaan kaksi?). Jim istuu tuomiotaan kahden vuoden ajan, kunnes Elisabeth kutsutaan mukaan Terra Nova -projektiin hänen tohtorintaitojen vuoksi.

Tutkijat ovat onnistuneet luomaan portaalin 85 miljoonaa vuotta menneisyyteen, toiselle aikajanalle - jolloin menneisyyteen lähetettävät ihmiset eivät kätevästi voi muuttaa tulevaisuutta. Rinnakkaiselle aikajanalle on lähetetty pieniä ihmisryhmiä, jotka ovat perustaneet ihmiskunnalle uuden siirtokunnan. Terra Nova on pieni kaupunki keskellä dinosaurusten vallitsemaa erämaata, jossa ilma on puhdasta ja maa hedelmällistä. Terra Novaan tarvitaan lahjakkaita ihmisiä, kuten lääkäreitä, joten Elisabeth kahden lapsensa kanssa saa kutsun muuttaa sinne, mutta Jimin kuuluu jäädä virumaan vankilaan ja ylimääräinen Zoe-lapsi pitäisi jättää saasteiseen maailmaan. Tämä ei tietenkään käy, vaan portaalin avaisupäivänä Elisabeth auttaa miehensä karkaamaan vankilasta ja Jim salakuljettaa itsensä ja Zoen portaalista läpi. Terra Novassa komentaja Nathaniel Taylor (Stephen Lang) sallii ylimääräisten vierailijoiden jäädä. Jim, entisenä kyttänä, päättää todistaa hyödyllisyytensä.

Terra Nova ei ole pelkästään paratiisi. Aidatun kaupungin ulkopuolella lihansyöjädinosaurukset ovat tietenkin päivänselvä uhka, mutta Terra Novasta on eriytynyt myös sissitaistelijoiden ryhmä, joka jostain syystä haluaa sabotoida siirtokuntaa. Taylorin kadonnut poika myös hämmentää.

Pääjuonihan kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta ja sarjaan oli käytetty hyvin paljon rahaa. Valitettavasti sarja ontuu monesta kohtaa. Sarja keskeytettiin heti ensimmäisen kauden jälkeen ja jäi pahasti kesken. Varsin turhauttavaa, etenkin kun 11:sta episodista hyvin moni tuntui täysin tyhjänpäiväiseltä filleriltä, joka ei vienyt pääjuonta eteenpäin. Voi kunpa käsikirjoitusta olisi tiivistetty rankalla kädellä ja keskitytty vaan viemään tärkeimmät juonenkäänteet loppuun asti. Varsin mielenkiintoisen aloituksen jälkeen jo toisessa jaksossa päivitellään Shannonin pariskunnan olematonta seksielämää, kolmannessa jaksossa turvaudutaan jo muistinmenetyksiin (pidän tätä merkkinä ideoiden puutteesta) ja koko sarjan ajan pitäisi olla kiinnostunut teinien suhdekuvioista. Sarja on hämmentävästi suunnattu koko perheelle, minkä vuoksi siinä onkin paljon vaivaannuttavaa ja kornia huumoria. Aikuisille scifi-intoilijoille sarjan tieteispuoli on liian hapuilevasti selitettyä "jotain sinne päin" -settiä ja toimintakohtauksista puuttuu väkivaltaisuus ja gore.

Hahmot ovat kaikki kliseisiä ja juonenkäänteet arvaa helposti ennalta. Esimerkiksi kun otettiin puheeksi Terra Novassa olevan vakoilija arvasin heti kuka on kyseessä, enkä missään vaiheessa edes harkinnut sen voivan olla kukaan muu henkilö. Päähenkilö Jim on pitkän aikaa täysin karismaton, hajuton ja mauton, eikä linnassa istuminen ole jättänyt häneen jälkeä. Aloin kuitenkin hieman lämmetä hänelle sarjan loppupuolella. Itseäni jäi kaivelemaan kuinka nopeasti hahmot ottivat uuden maailman itsestäänselvyytenä, eivätkä hahmot vaikuttaneet tuntevan mitään syyllisyyttä siitä, että he ovat päässeet elämään paratiisiin, samalla kun miljoonat muut ihmiset ovat jääneet tulevaisuuden saastaiseen maailmaan kärsimään. Jim ja Taylor ovat uskottavasti näyteltyjä, mutta monen sivuhahmon näyttelijä sopisi näyttelytyyliltään paremmin saippuaoopperaan.

Suosikkihahmokseni muodostui - yllätys yllätys - komentaja Taylor, joka ei ole erityisen omaperäinen hahmo, mutta hyvin karismaattinen. Enkä sano tätä vain siksi, että Pavlovin koiran tavoin kuolaan aina kun hän ilmestyy ruudulle, mutta tämä toki auttaa asiaa! On oikeastaan sääli, ettei Taylor ole päähenkilö, sillä hän on huomattavasti kiinnostavampi kuin Jim. Taylor on ensimmäinen menneisyyteen lähetetty henkilö ja joutui selviytymään yksin viidakossa kuukausien ajan. Harmi, ettei tätä näytetty sarjassa edes takaumien muodossa. Tästä tuli pahasti mieleen Jurassic Park 3, jossa pieni poika eli yksin dinosaarella, mutta elokuva ei näyttänyt tätä. Kiinnostavin juoni heitetty Kankkulan kaivoon! Koko Terra Novan komentajana Taylor joutuu tekemään vaikeita päätöksiä ja riskeeraa henkensä jatkuvasti muiden vuoksi, kyllähän tästä saisi paljon draamaa päähenkilölle - eikä ainakaan jankattaisi hahmon parisuhdeongelmia. Ja siis, pakostakin kunnioitan äijää, joka vaatii pitää nahkatakkia kuumassa viidakossa.

Kaikista suurin synti dinosaurussarjassa on varmaankin se, että sarjan huonoimmaksi puoleksi päätyvät nimenomaan ne dinosaurukset. Sarjan lavasteet ovat varsin uskottavia ja kuvauspaikaksi valittu Australia näyttää sopivan esihistorialliselta, mutta tietokoneella luodut dinot eivät yksinkertaisesti näytä hyviltä. Dinoja näytetään liian selkeästi ruudulla, tasaisissa kuvakulmissa, kirkkaassa päivänpaisteessa ja on liian selvää etteivät ne oikeasti vuorovaikuta näyttelijöiden kanssa. Efektien taso vaihtelee paljon. Kuten harmittavan monessa muussakin dinomediassa, eivät Terra Novan dinot myöskään käyttäydy kuin oikeat eläimet. Lihansyöjät ovat aina yliaggressiivisia ja eivät peräänny (tai haavoitu) vaikka niitä kuinka tulittaa turpaan. Kasvinsyöjät taas ovat aina lauhkeita ja vaarattomia, ja niiden sallitaan tulla ihan siirtokunnan aidoille hengailemaan ja niitä saa lääppiä. Käykääpä paijaamassa villejä norsuja, biisoneita tai hirviä, niin huomaatte kuinka kilttejä isot kasvinsyöjät voivat olla...

Mitä valitettavaa vielä löytyisi..? Tietokonedinojen lisäksi sotilaiden motocross-takeilta näyttävät suojukset huvittivat. Terra Nova on ihmiskunnalle supertärkeä hanke, mutta kaupunkia valvotaan hyvin lepsusti. Vartijat tuntuvat olevan sokeita puusilmiä, kun jatkuvasti väkeä kulkee luvatta sisään ja ulos. Ei tähän mitään neroa suunnitelmaa tarvitse, kunhan kiemurtelee aidan ali.

On sarjassa hyviäkin puolia. Sarjan maailma on kiinnostava ja siinä olisi potentiaalia lukemattomille tarinoille. Terra Novan siirtokunnan rakenne on varsin mielenkiintoinen. Kaupunkia johtaa armeija ja armeijaa yksi komentaja. Taylor on onneksi pätevä johtaja, mutta tällainen demokratian puute voisi muodostua hyvin ongelmalliseksi jos hänen seuraaja tai tuuraaja olisi diktaattori. Sarjassa selitetään harmittavan vähän kuinka ja millä perustein resursseja jaetaan kaupunkilaisille ja olin vähän yllättynyt, että uuteen maailmaan on heti otettu käyttöön uusi valuutta, vaikka asukkeja on niin vähän. Olisi ollut mielenkiintoista saada lisää tietoa miten Terra Novaa käytännössä pyöritetään.

Pitkin sarjaa ripotellaan tiedonmuruja miksi siirtokunnasta eristäytynyt ryhmä vastustaa siirtokuntaa, mikä onkaan Terra Novan oikea tarkoitus ja mitä Taylorin pojalle on tapahtunut. Näihin mehukkaisiin antimiin verrattuna monen jakson slice of life -tyyliset tarinat tuntuvat ajanhaaskaukselta. Parhaimmillaan sarja on heti alussa ja aivan lopussa. Finaalia varten sarja yhtäkkiä ryhdistäytyy ja tarinankerronnasta tulee hämmentävän pätevää ja jännittävää, hahmoihin on salakavalasti ehtinyt kiintymään - ja sitten sarja ehtii jo loppuakin ja vieläpä kutkuttavaan cliffhangeriin! Aaargh!

Loppujen lopuksi pidin Terra Novasta ja jäin toivomaan sille jatkoa (mitä en todellakaan usko enää tapahtuvan). En mitenkään voi väittää sarjaa hyväksi kokonaisuudeksi, mutta siinä on tarpeeksi hyviä puolia. Ihan kelpoa hömppäviihdettä kunhan aivot jättää narikkaan. Olen tyytyväinen kun viimein sain katsottua sen kokonaan.

TÄHDET: **1/2

Avatar: The Way of Water

NIMI: Avatar: The Way of Water
VUOSI: 2022
OHJAAJA: James Cameron
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Rick Jaffa, Amanda Silver
PÄÄOSISSA: Sam Worthington, Sigourney Weaver, Zoë Saldaña, Stephen Lang
IKÄSUOSITUS: 12

Tämä blogi on valitettavasti jäänyt huomiotta pitkäksi aikaa. Elokuvia ja sarjoja katson yhä samaan tahtiin kuin ennenkin, mutta energiaa ei vain riitä kaikkeen, etenkin kun viime aikoina on ollut niin paljon kaikenlaista arkielämän draamaa. Mutta kenties tännekin voi jotain ilmestyä joskus ja jouluna. Henkeä ei kannata pidätellä odotellessa.

Katsoin Avatarin jatko-osan muutama päivä sitten (jota helppouden nimissä kutsun Avatar 2:ksi). Olen aina pitänyt Avatarista ja odotin sille jatkoa maltillisella mielenkiinnolla, niin epäseksikästä kuin voi ollakin myöntää tätä. Avatar on saanut harmittavan paljon väheksyntää osakseen elokuvapiireissä. Kritiikki yleensä kohdistuu sen kliseisiin juonikuvioihin ("Tanssii susien kanssa avaruudessa") ja liialliseen tietokone-efektien ja 3D:n varaan nojaamiseen. Nämä ovat ihan käypiä kritiikin aiheita, mutta suhtautuminen on silti mielestäni ollut liian ankaraa, sillä näin selvästi ohjaaja-kirjoittaja James Cameronilla olleen vahva visio tästä sinisten kissaihmisten kansoittamasta Pandora-planeetasta. Jatko-osaa saatiin odottaa huimat 13 vuotta ja moni epäilikin ettei se valmistuisi ikinä. Oliko elokuva odotuksen arvoinen?

Edellisen elokuvan tapahtumista on kulunut jo 15 vuotta. Jake Sully ja Neytiri ovat saaneet kolme lasta, joihin kuuluvat vanhemmat pojat Lo'ak ja Neteyam, sekä pikkutyttö Tuk. Jaloissa pyörivät myös adoptiolapset na'vityttö Kiri ja ihmispoika Spider. Ihmiset ovat yhä uhka Pandoran ekosysteemille ja na'vit Jaken johtamina pyrkivät pitämään heidät loitolla. Edellisessä osassa kuollut eversti Quaritch herätetään henkiin lataamalla hänen muistonsa na'vikehoon ja hän lähtee erikoisjoukkonsa kanssa metsästämään Jakea, jolloin Sullyt joutuvat piiloutumaan rannikolla asuvan heimon luokse. Rannikon asukkaat eivät ota heitä ennakkoluulottomasti vastaan ja Sullyjen on opittava sopeutumaan täysin uuteen elämäntapaan merellä.

James Cameron on elokuviensa ohella tunnettu pakkomielteestään merenpohjan tutkimiseen. Cameron on esimerkiksi ollut ensimmäinen ihminen, joka on yksin käynyt maailman syvimmässä kohdassa, Challenger Deepissä. Titanic-aluksen raatoa hän on käynyt katsomassa yli 30 kertaa. En voi teeskennellä tuntevani hänen sukellushistoriansa yksityiskohtia kovinkaan syvällisesti, mutta tiedän hänen olevan tällä alalla aito ammattilainen. Tämä intohimo välittyy myös monessa hänen elokuvassaan. Cameron on laittanut uskomattoman paljon vaivaa Titanic- ja The Abyss-elokuvien realistisuuteen ja vesi-efektien hiomiseen.

Juuri tämän perfektionismin vuoksi Avatarin jatko-osaa saatiin odotella vuosikausia. Elokuvaa varten jouduttiin kehittämään täysin uutta teknologiaa, jotta vedenalaiset kohtaukset näyttäisivät mahdollisimman aidoilta. Tässä vuosien vaivannäkö todellakin näkyy. Pandoran meri näyttää täysin oikealta ja henkeäsalpaavan kauniilta. Muissa kohdin ihan täydellisiä eivät efektit vieläkään ole ja etenkin toimintakohtauksissa elokuva alkaa näyttää epäilyttävästi videopeliltä.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös jatko-osan ongelmat perustuvat elokuvan juoneen.

Avatar 2 on yli kolme tuntia pitkä ja valitettavasti pituuden tuntee. Ymmärrän täysin, että Cameron haluaa näyttää mahdollisimman paljon materiaalia luomastaan maagisesta maailmasta ja arvostan kuinka välillä toimintakohtauksien välissä elokuva ottaa lähes dokumentaarisen tyylin seurata hahmojaan. Silti selkeää tyhjäkäyntiä oli mukana. Kenties Avatar toimisi paremmin tv-sarjana, jolloin usean jakson ajan voitaisiin tutkia Pandoraa ja sen hahmoja pystyttäisiin kehittämään enemmän - ja jaksojen välissä katsoja pääsisi joskus tauollekin.

Jaken perhe on kasvanut huimasti ja valitettavasti oli aluksi vaikeaa pysyä kärryillä kuka kukin on. Ei auta, että hänen vanhemmat poikansa ovat todella samannäköisiä ja en erottanut heitä pitkään aikaan toisistaan. Tässä elokuvassa keskityttiin eniten Lo'ak-poikaan, mutta oletan, että tulevissa osissa myös muut lapset saavat vuoronsa parrasvaloissa. Valitettavasti en tuntenut yhtään mitään kun eräs tärkeäksi oletettu hahmo kuoli, koska hän oli saanut niin vähän ruutuaikaa ja tärkeitä kohtauksia. Tuntui pikemminkin, että hänen roolinsa oli nimenomaan kuolla ja antaa muille katalyysi hahmokehitykseen.

Rannikolla asuva heimo oli ajatuksena hyvin kiinnostava ja tykkäsin kuinka näille na'veille oli annettu järkeenkäypiä fyysisiä ja kulttuurillisia eroja metsässä asuviin na'veihin verrattuna. Esimerkiksi he käyttivät viittomakieltä veden alla, joka oli mielestäni varsin fiksu ajatus. Valitettavasti heimon parista ei löytynyt ketään suurta persoonaa. Myös Jake ja Neytiri olivat lähes koko elokuvan ajan oudon tylsiä, toisaalta ymmärrän, että tässä elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän heidän lapsiin.

Koko elokuvan kohokohdaksi nousi helposti Quaritch. Olin aluksi skeptinen hänen paluustaan kissapoikana (tarvitseeko kaikkien olla kissoja?), mutta hänestä muodostui todella mielenkiintoinen hahmo. Olin paluusta todella mielissäni, sillä olin pitänyt hahmosta jo ensimmäisessä elokuvassa, joskin siinä hän oli täysin yksiulotteinen ja mustavalkoinen - mutta viihdyttävällä tavalla kuitenkin. Nyt hahmolle selkeästi aletaan muovailla jonkinlaista dramaattista hahmoarkkia. Hienoa, että viimeksi mustavalkoisimmalle hahmolle on nyt annettu eniten harmaan sävyjä. En tiedä päätyykö hän hyvien puolelle tulevissa osissa, mutta selkeitä vinkkejä tähän löytyi jo. Heittämällä sarjan kiinnostavin ja lupaavin hahmo! Tarkemmin ajateltuna oli myös järkevä veto tuoda hänet kisulina takaisin, sillä näyttelijä Stephen Lang alkaa olla jo liian vanha vetämään tätä roolia, etenkin kun näillä elokuvilla on niin pitkiä julkaisuvälejä.

Myös Sigourney Weaver palasi takaisin, öh, jotenkin. Myös hänen hahmonsa kuoli ensimmäisessä osassa, mutta jollain ilveellä hänen na'vi avatar on ollut raskaana ja tuloksena on Sullyjen adoptoima Kiri. Weaverin kasvoja ja ääntä on lainattu Kirille, jonka vuoksi hahmo näyttää teini-ikäiseltä Weaveriltä, mutta kuulostaa 73-vuotiaalta naiselta... Silti, tykkään Weaveristä, joten ei tämä hirveästi haittaa. Kirille on selvästi suunniteltu suurempaa roolia tuleviin osiin. Tämän osan perusteella suhtaudun vähän epäilevästi hahmoon ja toivon, ettei hänestä tehdä mitään neitseellisesti syntynyttä Jeesus-kakkosta.

Avatar 2 oli oikein mukava elämys ja varmasti tulen katsomaan sen uudelleen hengähdystauon jälkeen. Se on täynnä pieniä oivaltavia yksityiskohtia (ne rapurobotit!) ja se on upeaa katseltavaa, mutta toisaalta pääjuoni on ihan yhtä ennalta-arvattava kuin ennenkin. Välillä tuntui kuin olisin katsellut kohtauksia Free Willy-, Titanic- ja The Abyss-elokuvista, ainoastaan sinisellä maalilla maalattuina. Paljon mieluummin katselen tälläistä suurella intohimolla tehtyä tuotosta kuin Marvelin/DC:n loppumattomia liukuhihnatuotteita tai rakastettujen tarinoiden raiskattuja uusintaversioita. Vaikkei Avatar mikään omaperäisyyden huipentuma ole, on se silti originaali tarina, joka ei perustu mihinkään aiempaan sarjakuvaan, peliin tai muuhun vastaavaan. Näin suuren budjetin elokuvissa tämä on nykyään yhä harvinaisempaa. Lämmöllä odottelen siis jatkoa.

TÄHDET: ***1/2

PS: Haluan vielä kiittää Cameronia kun hän teki elokuvaan hotin kissapojan, joka oli kustomoitu juuri minun mieltymyksiä mukailemaan! Olin otettu! Quaritch oli melkoinen lääh puuh!

The Platform

NIMI: The Platform (El hoyo)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Galder Gaztelu-Urrutia
KÄSIKIRJOITUS: David Desola, Pedro Rivero
PÄÄOSISSA: Ivan Massague, Antonia San Juan, Zorion Eguileor, Emilio Buale Coka
IKÄSUOSITUS: 18

Arvostelu sisältää spoilereita toiseksi viimeisessä kappaleessaan.

The Platform on uusi Netflixiin ilmestynyt espanjalainen kauhun, scifin ja mysteerielokuvan sekoitus, joka on herättänyt paljon huomiota paitsi groteskiudellaan, myös poliittisilla vertauksillaan. Suomi-Flixistä se löytyy nimellä Taso. Elokuva kiinnitti huomioni todella tehokkaalla trailerillaan. Asetelma on päällisin puolin yksinkertainen. Päähenkilö Goreng herää pienessä betonisellistä ja huoneen toisella puolella on tuntematon mies. Kummallakin on oma sänkynsä ja vessansa, mutta muita huonekaluja ei ole ja keskellä huonetta on suuri reikä sekä lattiassa että katossa. Reikiin katsomalla voi nähdä samanlaisia sellejä olevan lukemattomia. Kerran päivässä ylhäältä laskeutuu taso, joka on aluksi täynnä mitä herkullisempia ruokia, mutta tason laskeutuessa alaspäin ruoka hupenee ja alimpien sellien asukkailla ei ole mitään syötävää. Joka kuukausi vangit nukutetaan kaasulla ja he heräävät uudesta sellistä, tietämättä koskaan mihin kohtaan he päätyvät ruokaketjussa.

Tarina alkaa vahvasti heittämällä katsojan suoraan tähän mysteeriseen ja ahdistavaan tilanteeseen. Päähenkilöistä ei kerrota ennalta yhtään mitään, vaan juonen edetessä heistä, sekä itse vankilasta saadaan vähitellen lisää selville. On todella kiehtovaa yrittää saada selville minkä vuoksi henkilöt ovat tässä paikassa ja mitä varten paikka on rakennettu. Toimiva näyttelytyö, (inho)realistisesti
käyttäytyvät hahmot ja hyvä etenemistempo takaavat intensiivisen katselukokemuksen, joka vasta ihan loppupuolella alkaa eksyä sivuraiteille.

Elokuva on hyvin väkivaltainen ja erilaisin tavoin kuvottava, eikä sitä voi suositella herkemmille. Veren lisäksi myös muita eritteitä on luvassa. Viisaasti se ei kuitenkaan koskaan sorru pelkkään mielettömään kidutuspornoon, vaan väkivallalla ja muulla inhottavuudella on selkeä tarkoituksensa tarinassa. Pahimmilla hetkillä elokuva tarjoaa myös muutaman armeliaan jarrutuksen.

Erittäin rajattua ympäristöä on käytetty hyväksi mitä kekseliäämmillä tavoilla. Monta kertaa uuden juonenkäänteen tapahtuessa oikeasti innostuin siitä kuinka monelta kantilta astelmaa onkin tajuttu käsitellä. The Platform asettaa ihmisen moraalit ja uskomukset koetukselle panoksia säästelemättä ja herättää paljon kiinnostavia kysymyksiä ihmisluonnosta. Mitä sinä söisit tai keitä sortaisit, jos henkesi riippuisi siitä? Kuinka nopeasti hyveellinen ihminen voi kääntää takkiaan aikaisemmille arvoilleen? Elokuva onnistuu herättämään ajatuksia monipuolisesti niin uskonnosta kuin lemmikkien pidosta - onhan se kauhistuttavaa ajatella, että koirani syö paremmin kuin moni nälkäänäkevä ihminen.

Näin yksinkertainen asetelma on suorastaan nerokas, mutta harmittavasti The Platform ei tunnu  keksivän sopivaa lopetusta tarinalleen. Loppupuolella tiukka tarinankerronta alkaa laahustaa ja rönsyillä ja loppuhuipennus tökkii pahasti. Minua ei ollenkaan haittaa, jos elokuvan loppu jättää jotain katsojan arvattavaksi, mutta The Platformin lopetus ei yksinkertaisesti käynyt järkeen ja jätti vain pettyneen tunteen. Mitä lapsi olisi voinut saada aikaan? Hänen tuoma hetkellinen toivo on merkityksetöntä, sillä tason kulkiessa ylös hänet näkevä henkilökunta ei välitä hänestä, hehän hänet olivat vankilaan laittaneet, ja tason kulkiessa alas joku lopulta syö hänet. Vai oliko lopun opetus se, ettei helposti korruptoituvaa ihmisluontoa ja elämän epäreiluutta voi muuttaa? Elokuvaa katsellessa tuli paljon Cube mieleen ja siinäkin oli hyvin avoin loppu, joka kuitenkin tuntui täysin tyydyttävältä. Epätyydyttävän lopun lisäksi The Platform jättää monia hämmentäviä yksityiskohtia täysin ilman vastauksia. Esimerkiksi olivatko vankilan kokit myös vankeja ja miksi oli niin tärkeää, että he valmistivat ruokalajit täydellisesti? Elokuvan uskonto- ja Jeesus-vertaukset olivat monesti myös liiankin pakotettuja ja läpinäkyviä.

Loppujen lopuksi kyseessä on taitavasti tehty jännityspläjäys, joka tarttuu katsojasta kiinni heti alussa ja pitelee häntä tiukasti kynsissään pitkän aikaa. Vasta loppumetreillä ote höllentyy, mutta se annettakoon anteeksi elokuvan tarjotetessa paljon ajateltavaa ja kiinnostavia juonenkäänteitä.

TÄHDET: ***1/2

Yhteys tuntemattomaan

NIMI: Yhteys tuntemattomaan (Communion)
VUOSI: 1989
OHJAAJA: Philippe Mora
KÄSIKIRJOITUS: Whitley Strieber
PÄÄOSISSA: Christopher Walken, Lindsay Crouse
IKÄSUOSITUS: 15

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, mutta sattumalta näin sen julisteen netissä. Pikaisen googlailun perusteella elokuvaa ei ole julkaistu Suomessa, mutta se on näytetty televisiossa nimellä Yhteys tuntemattomaan. Olen aina ollut kiinnostunut ufoista ja muista hörhöilyistä ja aina silloin tällöin tekee mieli katsella aiheeseen liittyviä juttuja. Nostalgisessa ja vähän naiivissa julisteessa möllötti suuri klassinen avaruusolion naama hohtavien tähtien ympäröimänä. Jokin siinä viehätti, joten katselin josko Youtubesta löytyisi jotain kohtausta esimauksi. Löytyihän sieltä. Ensimmäiseksi törmäsin kohtaukseen, jossa lähinnä söpöltä näyttävä alien ujosti kurkistaa nurkan takaa pahaenteisen musiikin soidessa. Tämä näytti jo niin hölmöltä, että pakkohan leffa oli nähdä. En mitenkään olisi uskonut miten omituinen kokemus oli luvassa.

Communion perustuu väitettyyn tositapaukseen. Oikean elämän Whitley Strieber kirjoitti kirjan kaappauksistaan vuonna 1987 ja vaikuttaa yhä tänä päivänä aktiivisesti välittävän avaruusolioiden sanomaa. Mielenkiintoista tosin on, että Strieber oli jo Communionia ennen tunnettu scifi-kirjailija. Esimerkiksi elokuvat Wolfen ja The Day After Tomorrow perustuvat hänen kirjoihin. Sattumaa vai "sattumaa?" Strieber käsikirjoitti myös Communionin elokuvaversion. Tästä huolimatta hän oli tyytymätön lopputulokseen, väittäen elokuvan antavan hänestä liian hullun kuvan.

Vuonna 1985 univaikeuksista kärsivä Whitley Strieber lähti vaimonsa, pienen poikansa ja tutun pariskunnan kanssa mökkeilemään. Yöllä Whitley herää tunteeseen, että joku tai jokin on tullut mökkiin, hän näkee vierailijan kasvot pikaisesti ja mökin ympäröi kirkas valo. Aamulla hän luulee tapausta uneksi, mutta kaikki muutkin ovat nähneet samantapaista unta. Reissu päättyy ennenaikaisesti ja Strieberit palaavat kotiinsa Manhattanille. Ahdistavat, epäselvät unet ja muistot piinaavat Whitleytä ja kun hän on vahingossa ampua vaimonsa hän päättää viimein hankkia ammattiapua. Hypnoosin alla muistot kaappauksista ja epäinhimillisistä kokeista alkavat palata Whitleyn mieleen.

Asetelma, perustui se sitten tositapahtumiin tai ei, on erittäin kiinnostava ja siinä olisi ollut ainesta todella selkäpiitä kylmäävään kauhutrilleriin. Elokuvassa on vain ohikiitäviä hetkiä, joita voisi luonnehtia karmiviksi tai kiehtoviksi. 90% ajasta haettu tunnelma epäonnistuu täysin ja kamaliksi tarkoitetut hetket lähinnä hymähdyttävät. Kohtaukset pilataan joko omituisella näyttelyllä, joka vaikuttaa monesti täysin improvisoidulta, hölmöillä efekteillä, tai sitten hahmot reagoivat tilanteisiin todella epäloogisesti.

Elokuvassa avaruusolioita on kahdenlaisia, joista kummatkin ovat lähinnä sympaattisen ja hölmön näköisiä. Ensimmäinen tyyppi on alaston, androgyyninen pallosilmä, jollainen yleensä tulee mieleen kun ajattelee avaruusolioita. Elokuvan surkeiden efektien takia nämä pinkit alienit ovat kuitenkin selkeästi tuulen mukana epämääräisesti heiluvia nukkeja, joiden ohuet nuudelikädet vispaavat holtittomasti ilmaa. Heiluminen on jatkuvaa ja välillä tokkurainen Whitley lähtee myös tanssimaan alienien mukana. Katsoin tätä kaverini kanssa ja ristimme nämä söpöläiset nuudelimiehiksi. Toinen tyyppi on matala, lihava, tummanharmaa ja gorillanaamainen alien, jotka muistuttavat Star Warsin jawa-lajia. Kumpikaan näistä tyypeistä ei ole millään tasolla pelottava ja huonoja nukkeja ja asuja näytetään kameralla aivan liian selkeästi.

Whitleyn hahmon luonteesta ja motiiveista on mahdotonta saada otetta. On vaikeaa suhtautua Whitleyn anaaliraiskaukseen vakavasti, kun hänet on sekuntteja aiemmin näytetty joraavan pinkin nuudelimiehen kanssa. Ymmärrettävästi tämän nöyryyttävän toimituksen aikana raivostunut Whitley vannoo tappavansa avaruusoliot, mutta seuraavan kerran tavatessaan heidät hän vaikuttaa lähinnä hämmentyneeltä, tervehtii heitä kohteliaasti, heittää high fiven ja bailaa hetken alienien kanssa musan tahtiin. Ei, en keksinyt tuota äskeistä.

Oliot ovat tehneet hänelle kauhistuttavia kokeita, aiheuttaneet hänelle traumoja ja myös kaapanneet hänen perheenjäseniään ja ystäviään, mutta silti elokuvan lopussa Whitleyn mieli on muuttunut täysin ja hän suhtautuu olioihin positiivisesti. Mitään syytä muutokseen ei elokuvassa tarjota. Loppupuolella hän perheineen ryntää innoissaan kerrostalon katolle luullessaan vierailijoiden olevan paikalla, sekä taidegalleriassa alkaa luennoimaan vaimolleen ihmeellistä soopaa universumin salaisuuksista, ihmisen pienuudesta ja Jumalan monista kasvoista. Aivan käsittämätöntä. Itse en voisi millään keinolla vääntää raiskauksesta ja kallon poraamisesta hengellistä tapahtumaa.

Näyttelytyö on huonoa kaikilta osapuolilta. Walken vaikuttaa improvisoivan ja pelleilevän läpi elokuvan. Jännittäviksi tarkoitetuissa kohtauksissa Walken on poikkeuksetta tylsistyneen näköinen. Whitleyn vaimoa esittävä Lindsay Crouse ei vakuuta millään tasolla. Dialogia on hämmentävää ja myös osittain improvisoidun oloista, joskin siellä täällä saattaa olla kiehtovia heittoja. Kaikki kohtaukset vaikuttavat olleen kertaotoksia.

Communion on kaikin puolin epäonnistunut elokuva, mutta sen tahattoman hassut kohtaukset ja väitetty tositapaus tekevät siitä kiinnostavan. Olen parantumaton ufologi, kryptozoologi ja hörhölogi, joten aion jossain välissä ottaa kirjaversion lukulistalle. Myös elokuvaversio Strieberin Wolfenista on kiinnostanut jo kauan. Mikäli väitettyihin tositapauksiin perustuvat ufoilut kiinnostavat, niin suosittelen ainakin vuoden 1993 elokuvaa Valo taivaalta (Fire in the Sky), joka onnistuu karmivan tunnelman luomisessa ja jonka efektit ovat yhä tänä päivänä vaikuttavia.

TÄHDET: *

Alita: Battle Angel

NIMI: Alita: Battle Angel
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Rodriguez
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Laeta Kalogridis, Yukito Kishiro
PÄÄOSISSA: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Jennifer Connelly, Mahersala Ali, Ed Skrein, Keean Johnson
IKÄSUOSITUS: 12

Nyt elokuvateattereissa pyörivä Alita perustuu Suomessakin julkaistuun Yukito Kishiron Gunnm -mangasarjaan. Gunnm oli minullakin teininä suurkulutuksessa ja se on yhä hyvin rakas sarja. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran luin James Cameronin suunnittelevan tekevänsä elokuvan Gunnmista olen odottanut tätä elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Etenkin, koska noihin aikoihin olin vielä sitä mieltä ettei Cameron voisi tehdä mitään huonoa. En nyt osaa sanoa milloin tarkalleen luin sarjan ensimmäistä kertaa ja aloin odotella elokuvaa, netti osasi valaista suomennetun version olleen julkaistu 2006. Elokuvan ensimmäiset trailerit olivat jopa koomisen näköisiä, koska Alitan silmät olivat niissä naurettavan suuret. Näitä onneksi muokattiin pienemmiksi seuraaviin trailereihin, mutta epäilyksen siemenet itivät sydämessäni ja menin teatteriin varautuneena pahimpaan. Onneksi Alita ei ollut pettymys, päinvastoin nautin joka sekunnista.

Tulevaisuudessa suurin osa Maapallosta on melkoista slummia ja Marsia vastaan käydyn sodan jälkeen on jäljellä enää vain yksi taivaalla leijuva, parempiosaisten ihmisten kaupunki Zalem. Zalem tiputtaa roskansa suoraan allansa olevan Rautakaupungin päälle. Eräänä päivänä kyborgeja korjaava tohtori Ido (Christoph Waltz) löytää kaatopaikalta naiskyborgin yläosan, jonka aivot vaikuttaisivat yhä olevan elossa. Ido antaa tytölle uuden kehon ja ristii hänet Alitaksi. Alita (Rosa Salazar) ei muista menneisyydestään mitään, mutta edustaa selkeästi sotia edeltävää edistynyttä teknologiaa ja on ilmeisesti peräisin Zalemista. Alita ihastuu Hugo -nimiseen poikaan (Keean Johnson), joka kerää rahaa epämääräisillä keinoilla päästäkseen jonain päivänä asumaan Zalemiin. Hoksattuaan ilmiömäiset taistelutaitonsa Alita alkaa myös kerätä rahaa Hugolle, ryhtymällä palkkionmetsästäjäksi ja ottamalla osaa väkivaltaisiin moottoripallo-otteluihin. Taistelut myös laukaisevat Alitassa flashbäkkejä hänen entisestä elämästään.

Suurimmat huolenaiheeni olivat Alitan ulkonäkö ja tarinankuljetus. Alita on toteutettu täysin tietokoneella ja hänen suuret silmänsä ovat aiheuttaneet paljon naureskelua. Mietin myös kuinka paljon alkuperäisestä tarinasta on yritetty änkeä yhteen elokuvaan, manga kun on pitkä ja siinä on monta eri saagaa. Lopulta kummassakaan ei ollut paljoa moitittavaa. Tarinankuljetus oli mielestäni luontevan tuntuista ja yli 2h elokuvaan oli saatu mahdutettua paljon asiaa, ilman, että katsojalla menee pää pyörälle. En vieläkään pidä siitä, että Alita on tietokonehahmo, mutta ehkä tämä on ollut helpoin ratkaisu ottaen huomioon korkealentoiset taistelut ja kuinka hahmo on välillä monessa osassa. Suuret silmät ovat erittäin huono ratkaisu, vaikka elokuvan aikana ne eivät enää kiinnittäneet liikaa huomiotani. Kuitenkin tuntuu, että tässä kohtaa on ymmärretty lähdemateriaalia väärin. Alitan kuuluisi olla ihan tavallisen näköinen tyttö ja mangassa on muitakin suurisilmäisiä hahmoja. Tämä on ollut vain piirtäjän oma tyyli, jota ei pitäisi kirjaimellisesti kääntää valkokankaalle. Mutta kuten sanoin, tämä yksityiskohta ei haitannutkaan itse katselun aikana. Alita näyttää tarpeeksi aidolta, ettei hän hyppää silmille muiden joukossa. Harmittavasti hän ei kuitenkaan ole läheskään yhtä kaunis kuin mangassa. Eikä tämä ole näyttelijä Rosa Salazarin haukkumista, sillä näyttelijän kasvonpiirteitä ei tietokone-Alitasta tunnista.

Elokuva pohjautuu enemmän suoraan VHS:lle tehtyyn kahden jakson pituiseen animeen, jota totta puhuen en ole koskaan jaksanut katsoa kokonaan alusta loppuun. Animeen oli tehty pieniä muutoksia ja uusi elokuva on muuttanut vielä jotain yksityiskohtia tämän jälkeen. Pidin uudistuksista, mielestäni ne virtaviivaistivat mangan vähän kömpelöä alkupuolta, helpottivat uusille katsojille maailmaan tutustumista ja lisäsivät mukaan samaistuttavaa tunnepuolta. Esimerkiksi Idon ja Alitan suhde on nyt päivänselkeästi isä-tytärsuhde, siinä missä mangassa tämä jäi hieman tulkinnanvaraan. Heidän suhteensa oli oikein lämmin ja aidontuntuinen. Tässä auttoi paljon hyvin uskottava Christoph Waltz. Sen sijaan minulla kesti kauan lämmetä Hugolle, joka oli mangassakin mielestäni vähän mitäänsanomaton hahmo ja Keean Johnson ei myöskään tee suurempaa vaikutusta roolissaan. Lopulta kuitenkin Alitan ja Hugon romanssikin alkoi kiinnostamaan ja heillä oli oikein kivasti toteutettuja hetkiä. Olen hulluna robotteihin ja robo-ihmisromanssit ovat todella jees ja elokuvassa osattiin keskittyä asioihin, mitkä kaltaisiani roborakastajia voisivat kiinnostaa. Pidin myös siitä miten itse Alita oli kuvattu. Teininä Alita oli yksi harvoista naispuolisista sankareistani. Hän on täydellinen tappokone, mutta myös omalla tavallaan puhdas, haavoittuvainen, viaton ja utelias hahmo. Tämä tuli elokuvassa hyvin ilmi.

Ulkoisesti elokuva on myös upeaa katsottavaa. Rautakaupunki on täynnä elämää, eikä futuristisuudestaan huolimatta näytä epärealistiselta. Osa teknologiasta on selkeästi jo aikakaudelleen vanhanaikaista. Elokuvassa on paljon kiinnostavia robotteja ja kyborgeja ja muuta kiehtovaa teknologiaa. Tarinaan ennen tutustumattomat uudet katsojat saavat vähintäänkin edes silmäkarkkia jos mikään muu ei iske. Minun on hieman vaikea tarkastella tätä elokuvaa täysin ulkopuolisen silmin, sillä tarina on ollut minulle niin rakas vuosikausia. Uskoisin kuitenkin, että elokuvaa olisi helppo seurata ja siitä voisi nauttia vaikkei lähdemateriaali olisi ennestään tuttua.

Alita oli erittäin positiivinen yllätys ja toivon, että sille voidaan tehdä vielä jatko-osa. Elokuva päättyy selkeästi kesken ja mangan loppupuoli on sen mielenkiintoisinta antia, joten olisi hyvin harmittavaa jos jatkoa ei ole luvassa. Minulla ei ollut hajuakaan, että yksi suosikkinäyttelijöistäni Edward Norton oli myös mukana elokuvassa, mutta lähinnä pienenä cameona. Hänen hahmollaan olisi suurempi rooli mahdollisessa jatko-osassa ja hahmo voisi sopia hänelle erittäin hyvin. Pidän siis sormet ja varpaat ristissä jatkoa odotellessa.

TÄHDET: ****

Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Stalker

Tämä teksti sisältää erittäin paljon spoilereita.

Katsoin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa Andrei Tarkovskyn Stalkerin (1979) ja Alex Garlandin Annihilationin (2018). Kirjoitan molemmista erikseen arvostelut jossain vaiheessa. Huomattavasta ikäerosta ja Neuvostoliitto/Hollywood -vastakkainasettelusta huolimatta elokuvat vaikuttivat hyvin samantapaisilta ja antoivat oivan tilaisuuden tutkia millä tavoin elokuvat lähestyivät kummassakin suuressa roolissa olevaa the tuntematonta. Kummassakin elokuvassa pieni ryhmä lähtee ottamaan selkoa mysteerisestä, eristetystä alueesta, jossa luonnonlait näennäisesti heittävät kärrynpyörää ja mukana on kenties ulkoavaruuden toimintaa. Stalkerissa tämä ryhmä koostuu täysin miehistä, Annihilationissa naisista. Tuntemattoman pelko on hyvin voimakas ja luonnollinen tunne. Ihminen pelkää eniten sitä mitä ei ymmärrä. Tuntematon voi kuitenkin olla uhan lailla uusi mahdollisuus. Tässä tekstissä koetan leväperäisesti löytää jonkinlaista punaista lankaa tämän aiheen ympäriltä ja tutkia millä asenteella elokuvat suhtautuvat tuntemattomaan.

Stalkerissa tapahtumapaikkana on Vyöhyke, jonka armeija on eristänyt ja joka aikoinaan on syntynyt mysteerisissä olosuhteissa, kenties ydinonnettomuudessa, meteoriitin iskusta tai avaruusolentojen tekemänä. Huhujen mukaan Vyöhykkeellä olisi huone, joka toteuttaisi vierailijoiden syvimmät toiveet. Päähenkilö tunnetaan vain koodinimellä Stalker ja hänen työnsä on salakuljettaa ihmisiä Vyöhykkeelle. Kotonaan hänellä on työtä vastustava vaimo ja rampa tytär, mutta Vyöhyke selkeästi kutsuu Stalkeria merkillisen voimakkaasti, ja kuin seuraavaa annostaan janoava huumeveikko hänen on pakko palata Vyöhykkeelle. Hänen laiton työnsä tuntuu antavan hänen elämälleen tarkoituksen. Tavallisessa elämässä hän on kurja, arvoton entinen linnakundi, mutta Vyöhykkeellä hän on ainoa henkilö, joka voi opastaa muita löytämään arvoituksellisen huoneen, jossa ihmisten toiveet voisivat toteutua. Tehtävässä on ylevyyttä ja kenties narsismin piirteitä, hän ja ainoastaan hän on vastuussa toisten ihmisten toiveiden täyttymisestä, ja monesti nämä opastettavat ihmiset ovat häntä ylempiarvoisia. Elokuvassa Stalker ohjaa kahta miestä huoneen luo; Kirjailija on kyyninen ja vähän itseään täynnä oleva juoppo, joka on menettänyt inspiraationsa, ja Professori on hiljaisempi tapaus, joka haluaa tutkia Vyöhykettä ja erityisesti sen huonetta tieteen nimissä.

Ulkoisesti Vyöhyke ei ole hirveän erikoinen. Elokuva erottaa Vyöhykkeen normaalista alueista näyttämällä Vyöhykkeen tapahtumat väreissä ja normaalin elämän seepian sävyissä. Jo näin yksinkertaisella tempulla alueille on saatu selkeä ero. Elokuvassa ei käytetä juuri ollenkaan taustamusiikkia, ja kaikenlaiset rapinat ja huminat kuuluvat korostetun selvästi. Vyöhykkeellä on taitavasti luotu tunnelma, joka saa katsojat varpailleen. Valitettavasti Vyöhykkeellä ei varsinaisesti ole mitään selkeästi yliluonnollista, mikä on varmasti monille katsojille pettymys, etenkin elokuvan pitkän keston vuoksi. Vyöhyke on täynnä armeijan rompetta ja hylättyjä rakennuksia, ja Stalkerin mukaan alue muuttuu koko ajan ja olisi täynnä jonkinlaisia hengenvaarallisia ansoja. Tälläistä ei kuitenkaan suoraan näytetä, katsojan ja kahden matkalaisen kuuluu vain luottaa Stalkerin sanaan. Stalker liikuttaa ryhmäänsä päämäärää kohti hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, tehden vähän väliä omituisia rituaaleja, ja suhtautuen määrittämältään reitiltään poistumiseen hyvin taikauskoisesti ja paranoidisti. Kuitenkin kumpikin matkalaisista kapinoi Stalkerin sanaa vastaan välillä, eikä heille tapahdu mitään. Selkeästi yliluonnollinen tapahtuma nähdään vasta elokuvan aivan viime metreillä, kun joukkomme on jo palannut tavalliseen maailmaan. Stalker vollottaa kurjuuttaan vaimolleen, samalla kun toisessa huoneessa hänen tyttärensä selittämättömästi liikuttaa juomalaseja pöydällä pelkällä katseellaan.

Stalker on hyvin tulkinnanvarainen elokuva, jota moni pitää vertauksena uskonnollisuudelle. Itse Stalker on selkeästi profeetta, joka henkeen ja vereen uskoo Vyöhykkeen näkymättömään voimaan, ja uskoo mysteerisellä huoneella olevan mahdollista muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi, vaikka sitten yksi ihminen kerrallaan. Mukana ovat uskonnon suurimmat epäilijät ja arvostelijat, taide (Kirjailija) ja tiede (Professori), jotka tulevat matkan aikana yhä skeptisemmiksi. Kirjailija suoraan syyttää Stalkerin tekevän työtään vain tunteakseen itsensä tärkeäksi. Matkalla tavataan myös mysteerinen musta koira, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut vain Stalkerista ja johon ei aluksi reagoida millään lailla. Lopussa Stalker kuitenkin adoptoi koiran itselleen ja itselläni heräsi ajatus, että koira oli syntynyt Stalkerin toiveista saada itselleen kiistattoman uskollinen seuraaja. Vyöhykkeellä ei vaikuta tapahtuvan mitään erityistä, ja Stalker etenee paikasta toiseen vain heittämällä ensin mutteriin kiinnitetyn liinan käveltäviin paikkoihin. Tämä käytös vaikuttaa täysin järjettömältä ja merkityksettömältä rituaalilta, jolla loppujen lopuksi ei taida olla mitään virkaa. Vai onko? Stalker touhottaa suurella intohimolla Vyöhykkeen voimasta ja kuinka matkalaisten pitäisi vain uskoa siihen. On totta, että alue on vartioitu, mutta kuitenkin Vyöhykkeen eristämiseen voi olla monia syitä, jotka eivät liity mitenkään yliluonnollisuuteen (radioaktiivisuus, esimerkiksi). Johtopäätökset jätetään katsojalle. Lopun kohtaus, jossa tytär yhtäkkiä esitteleekin telekineettisiä taitojaan voi kuitenkin kääntää koko elokuvan päälaelleen. Astuiko Stalker sittenkin toivomushuoneeseen ja toivoi tyttärelleen näitä voimia? Vai onko tyttärellä voimia, koska Stalker on käynyt Vyöhykkeellä niin monta kertaa, että sen voima on levinnyt hänen kotiinsakin? Kohtauksen merkitys jätetään katsojan ratkottavaksi. Ainoa satavarma asia on, että tytön voimat ovat jotenkin kytköksissä Vyöhykkeeseen, sillä tytön kohtaukset ovat Vyöhyke -kohtauksien lailla värillisiä.

Annihilation

Annihilationissa on alusta asti selkeää, että jotain selittämätöntä on menossa heidän Alueella X:llä. Paikka on selkeästi irrallinen muusta maailmasta, mutta se leviää nopeasti. Alue X:n reunamat loistavat dramaattisesti sateenkaaren eri väreissä ja sillä on radiosignaalit peittävä magneettikenttä. Se mitä tämä epänormaalius on, mistä se tulee ja mitä se aikoo on päähenkilöiden ratkaistavana. Toisin kuin Stalkerissa Annihilation ottaa heti selkeän tieteellisen asenteen tapahtumiin, vaikka ne välillä näyttävätkin yliluonnollisilta ja mahdottomilta. Päähenkilö on Lena, entinen sotilas ja nykyinen biologian professori, jonka erikoissotilaana toimiva puoliso, Kane, on kadonnut salaisella tehtävällä. Lähes vuotta myöhemmin Kane kuitenkin palaa kotiin, etäisen oloisena ja ei vaikuta muistavan mitä hänelle on tapahtunut. Kane on ollut mukana salaisella tutkimusmatkalla, jonka tarkoitus oli tutkia armeijan eristämää Alue X:ää. Moni retkikunta on astunut alueen sisälle, mutta Kane on ainut ihminen, joka on löytänyt tiensä takaisin. Lena haluaa selvittää mitä miehelleen on tapahtunut ja liittyy seuraavan retkikunnan mukaan. Alue X:n sisällä huomataan heti, että ajankulu on siellä erilaista ja omaan muistiin ei välttämättä voi luottaa. Sama omituinen värien heijastuminen ilmassa toistuu myös alueen sisäpuolella. Epänormaaliudet käyvät yhä selkeämmiksi retkikunnan kävellessä syvemmälle alueen sisuksiin. Alueelta löytyy eri lajien mahdottomia hybridejä, omituisia kasveja, kaksoisolentoja ja alueella on oma vaikutuksensa myös ihmisten geeneihin.

Stalkerin Vyöhykkeen epänormaalius ei ole niin selkeää kuin Annihilationin Alue X:llä, mutta loppukohtauksen perusteella voisi päätellä, että Vyöhykkeellä on jokin voima, joka siunaa vierailijaa jollain tapaa, kunhan vierailija vain kunnioittaa Vyöhykkeen sääntöjä ja ennen kaikkea uskoo tähän voimaan. Epäilijät ja epäkunnioittavat ihmiset eivät välttämättä saa mitään vihiä Vyöhykkeen voimista, tai sitten Vyöhyke suoraan rankaisee heitä jotenkin. Asetelma on hyvin uskonnollinen. Uskolliset seuraajat palkitaan. Vyöhyke on selkeästi tietoinen ja tarkoituksenmukainen, uskallanko sanoa jopa jumalankaltainen voima. Annihilationin  omaa alkuräjähdystään kokeva Alue X on kaaottinen ja moraaleiltaan neutraali, se ei ole hyvä tai paha, se vaan on olemassa ja kaiken elävän tavoin koettaa levitä, käyttää muita ravinnokseen tai muuttaa muita kaltaisekseen. Uuden elämän syntymärosessi on rumaa ja kaunista yhtä aikaa. Luonnon välinpitämättömyys voi joillekin olla kova paikka. Kuitenkin ainakin yksi henkilö näytti löytävän Alue X:stä rauhansijan. Itsetuhoiseksi tiedetty Josie hinkkaa mutanttirehuja viiltelyhaavoihinsa nopeuttaakseen muutosprosessiaan ja katoaa kasvuston sekaan elämään vegeihmisenä. Tämä jos mikä on hengellistä.

Summa summarum; koin Stalkerin uskonnollisen ajatusmaailman tutkimisena ja Annihilationin tieteellisen ajatusmaailman tutkimisena. Kummassakin lähestymistavassa on omat toivottomuutensa ja toivon pilkahduksensa, jotka tuovat ihmismielen salatutkin puolet esiin. Elämä on, ja sitä punaista lankaa ei taidettukaan löytää.

Kadonnut maailma: Jurassic Park

NIMI: Kadonnut maailma: Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park)
VUOSI: 1997
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Vince Vaughn, Pete Postlethwaite, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Dinomaratooni jatkuu. The Lost World saattaa olla Jurassic Park -sarjan synkin osa, vaikka ikärajoitus on yhä saatu pysymään matalana. Jatko-osa tehtiin suoraan sanoen pelkästään rahastusmielessä. Ensimmäinen Jurassic Park perustui Michael Crichtonin kirjaan, mutta elokuvassa oli omia muutoksiaan, jotka tekivät uuden osan kirjoittamisesta haastavaa Crichtonille, eikä hän aluksi halunnut tehdä kirjalle jatkoa. Fanien painostus sai kuitenkin hänen päänsä kääntymään ja uusi kirja saatiin kasaan vähän häthätää. Myös ohjaaja Steven Spielberg on myöntänyt tehneensä jatko-osan lähinnä rahan takia ja vaikuttaa häpeilevän elokuvaa. Näin nuiva asenne on kuitenkin ihan turhaa. Elokuvassa on tarpeeksi paljon mielenkiintoisia asioita peittämään sen (suuretkin) virheet, enkä elokuvaa katsoessa saa vaikutelmaa kyynisestä rahankeruumentaliteetista.

Ensimmäisen osan katastrofaalisista tapahtumista on kulunut neljä vuotta. Alkuperäisen, nyt tuhoutuneen puiston luoja John Hammond (Richard Attenborough) on syösty vallasta InGen -yrityksessä, jonka isot kihot ovat päättäneet perustaa uuden dinopuiston San Diegoon ja kaapata villejä dinosauruksia sinne näytille. Käy nimittäin ilmi, että on olemassa toinenkin dinosaurussaari, Isla Sorna, jossa dinoja kasvatettiin vietäväksi näytille Isla Nublarin puistoon. Saari on hylätty ja myrskyt ovat tuhonneet dinojen aitaukset, minkä ansiosta eläimet ovat muodostaneet täysin ilman ihmistä toimivan ravintoketjun pikkusaarelleen. Hammond on tehnyt täyskäännöksen ja haluaa dinojen pysyvän vapaina. Hän koettaa suostutella Ian Malcolmia (Jeff Goldblum) dokumentoimaan villien dinojen käyttäytymistä luonnossa, jotta massayleisö saataisiin protestoimaan uuden puiston perustamista. Aikaisemmassa elokuvassa kovaa kyytiä saanut Malcolm on ymmärrettävän vastahakoinen, mutta suostuu lähtemään saarelle kuultuaan tyttöystävänsä olevan jo perillä. Salamatkustajana mukaan tulee myös Malcolmin tytär aikaisemmasta suhteesta. Kaksi vastakkaista ryhmää, InGenin dinojen metsästäjät ja Malcolmin johtamat dinojen tarkkailijat joutuvat tekemään yhteistyötä säilyäkseen saarella hengissä.

Dinojen metsästys on ehdottomasti mielenkiintoisin osio tässä elokuvassa. Meno alkaa viihdyttävällä kruisailulla vegesauruksien keskellä ja muuttuu jännittävämmäksi yöllä tyrannosauruksen vaanimisen myötä. Alkupuolen touhut ovat huolettoman vauhdikkaita ja elukoita napsitaan kiinni helposti suuren ihmismäärän, komeiden maastureiden ja motskarien turvin. Roolit vaihtuvat tietenkin jossain vaiheessa, ja on ihmisten vuoro olla jahdattavina.

Harmittavasti tässäkin elokuvassa ihmiset tekevät mitä ihmeellisempiä virheitä, vaikka heidän pitäisi olla alansa ammattilaisia. Turhautunut huokaus pääsee kun karski ja kokenut metsämies eksyy joukosta pissareissulla, eikä lähinnä ollut jäbä edes huomaa hänen katoamistaan koska musakkia täysillä huutavat korvakuulokkeet tekivät hänestä sekä kuuron että umpisokean. Joku roti nyt, hei. Onneksi mukana on Suuri Valkoinen Metsästäjä, Roland Tembo (Pete Postlethwaite), joka on ainakin suurimmaksi osaksi viisas ja karismaattinen tapaus, eikä moraaleiltaan ollenkaan mustavalkoinen, kuten tälläiseltä elokuvalta voisi olettaa. Vaikka hän onkin suurriistan metsästäjä on hänellä omat arvonsa ja käytöskoodinsa. Jos jotakin ihmishahmoa elokuvassa pitäisi inhota, olisi hyvänä ehdokkaana fanaattinen eläinsuojelija, joka sabotoinnillaan asettaa kaikki ihmiset vaaraan. Harmittavasti aiemmassa elokuvassa niin reteä ja itseään täynnä oleva Ian Malcolm on kesytetty lähes täysin hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi. Myöskään uusi hahmo, Sarah Harding (Julianne Moore), ei ole mitenkään ikimuistoinen tapaus. Malcolmin tytär on jäänyt fanien mieleen harmittavasti vain surullisen kuuluisan voimistelukohtauksen vuoksi (en tosin itse ole koskaan ymmärtänyt miksi tuosta kohtauksesta tehdään niin suuri numero, koska elokuvassa on paljon dorkempaakin materiaalia ja kohtaus oli lyhyt ja fyysisesti täysin mahdollinen).

(kylläpäs kirjoitan sulkuihin paljon)

Suurin ongelmani elokuvan kanssa on sen loppupuoli. Moni ei jostain syystä pidä tyrannosauruksen rymistelystä suurkaupungissa, mutta mielestäni se on erittäin viihdyttävä lopetus elokuvalle. Herneet menevät nokkaani sen sijaan siinä miten rex päätyi San Diegoon. Elokuvassa on hämmästyttävän suuri juoniaukko. Aikuinen tyrannosaurus on lähetetty rahtilaivalla Isla Sornalta kohti San Diegoa, mutta satamaa lähestyessään laiva ei hidasta vauhtia ja räsähtää satamaan. Laivan koko miehistö on lahdattu, mutta rex on yhä vankina ruumassa, eikä laivassa ole mitään merkkejä siitä, että rex olisi riehunut kannella. Eläin ei myöskään yksinkertaisesti olisi mahtunut ahtaisiin tiloihin. Elokuvassa myös suoraan sanotaan ettei laivan kyydissä ollut muita dinosauruksia ja rexin poikanen oltiin tuotu erillisellä kyydillä. En vain pääse tämän juoniaukon yli, vaikuttaisi kuin elokuvasta olisi viime hetkellä leikattu jotain oleellista pois ja sitten vain luovutettu.

Erikoistehosteet ovat mielestäni samaa tasoa kuin ensimmäisessäkin osassa. Eniten ne ovat kärsineet ajan hampaasta stegosaurus-kohtauksessa ja jälleen kerran ongelmana on kirkas päivänvalo, joka paljastaa liian paljon ja (kyseisessä kohtauksessa) täysin tietokoneella luodut eläimet eivät selvästikään kuulu ympäristöönsä. Tätä ongelmaa ei ole pimeään sijoittuvissa kohtauksissa, jotka ovat jälleen todella uskottavia ja hiuksia nostattavia. Erityisesti tyrannosaurukset ovat hienosti toteutettuja ja saavat paljon ruutuaikaa.

Suurista vioistaan huolimatta en voi olla rakastamatta tätäkin elokuvaa, enkä usko sen johtuvan pelkästä nostalgiasta. Kävin pitkän aikaa sisäistä kamppailua tähtien määrän suhteen. Elokuva ei ehkä ansaitsisi neljää tähteä, kaikki huomioon ottaen, mutta en voi tuntemuksilleni mitään. Arvostelut ovat vain mielipiteitä, vaikka välillä ne ilmaistaan niin ehdottomin sanoin, kuin ainoina totuuksina. The Lost World on neljän tähden elokuva minulle. Sen aiheet ovat minulle loputtoman kiinnostavia ja se on kestänyt vuosikausien uusintakatseluita. Se ei pääse ensimmäisen osan tasolle, mutta on silti vahva jatko-osa, jota Spielbergin on ihan turha hävetä.

TÄHDET: ****

Jurassic Park

NIMI: Jurassic Park
VUOSI: 1993
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Laura Dern, Sam Neill, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Uusimman Jurassic Worldin innoittamana aloitin Jurassic Park -maratonin nettikaverini kanssa. Minulle nämä elokuvat olivat tärkeä osa lapsuuttani, hänelle taas ei, joten on ollut mielenkiintoista seurata hänen reaktioitaan, sekä itsekin pystyin katsella elokuvia paljon analyyttisemmin kuin ennen. Sarjan ensimmäinen osa on kiistaton klassikko, josta kyllä löytyy pikkuvikoja, mutta kokonaisuus toimii yhä loistavasti.

Erikoinen pohatta John Hammond (Richard Attenborough) on perustanut mysteerisen eläintarhan ostamalleen Costa Rican läheiselle saarelle, fiktiiviselle Isla Nublarille. Saaren laboratorioissa on onnistuneesti eristetty dinosauruksien DNA:ta meripihkassa säilyneistä hyttysistä ja nyt vankeuteen syntyneistä dinoista suunnitellaan massoittain yleisöä vetäviä vetonauloja. Hammond kutsuu paleontologit Ellie Sattlerin (Laura Dern) ja Alan Grantin (Sam Neill), sekä kaaosteoriitikon Ian Malcolmin (Jeff Goldblum) testiajelulle puistoonsa ja antamaan palautetta näkemästään. Mukaan koeajolle lähtevät myös lipevä asianajaja ja Hammondin omat lapsenlapset. Kuten arvata saattaa kaikki menee ennen pitkää persiilleen ja myrskyn turvin dinot pääsevät vapaasti vipeltämään pitkin saarta. Luvassa on muikea sekoitus toimintaa, seikkailua ja eläinkauhua.

Elokuva on Spielbergiä parhaimmillaan. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, vaikka välillä pysähdytäänkin höpisemään kloonaamisen eettisyydestä. Liiallista saarnaamista ei kuitenkaan ole luvassa, vaikka elokuvalla selkeästi on oma mielipiteensä dinojen henkiinherättämisestä ja eläinten hyväksikäytöstä viihteen ja rahan nimissä. Itse kloonaamisen mekaniikat saadaan selitettyä helposti ymmärrettävästi ja ytimekkäästi puistossa pyörivän opetusvideon muodossa, pysäyttämättä hyvin soljuvaa tarinankulkua. Taustalla soiva majesteettinen John Williamsin musiikki kulkee käsi käpälässä ensimmäistä kertaa dinosauruksia näkevien aidosti ihastuneiden ihmisten hihkuntojen kanssa. Kyllä pitäisi olla täysin sisältä kuollut raato jos elokuvan ensimmäinen dinohavainto ei herättäisi lapsenomaista innostusta ja ihmetystä. Ihastuneet hihkunnat toki korvautuvat kauhun huudoilla elokuvan edetessä, ja elokuvan kauhuhetketkin ovat erittäin toimivia. Etenkin t-rexin pako aitauksestaan on erittäin hyvin rakennettu kohtaus, joka alkaa kiduttavan hitaasti ja päättyy vertahyytävään toimintaan. Ihmisiä metsästävät dinot ovat aidosti karmivia, mutta aivan verikekkereihin ei ruveta, joten elokuvan ikäraja on saatu pysymään melko matalana.

Jurassic Parkin kanssa ei voi olla puhumatta sen efekteistä, jotka olivat aikaansa edellä ja asettivat Hollywoodille ihan uudet standardit. Täysin tietokoneella rakennetut dinot näyttävät yhä kelvoilta, vaikka ovat selkeästi feikin näköisiä tämän päivän silmämunilla katsottuina. Tietokonemonsterit näyttävät kärsineen ajan hampaissa etenkin kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvassa brachiosaurus -kohtauksessa, sekä loppupuolen keittiöraptorien episodissa. Kuitenkin hämärään ja sateeseen sijoittuvissa kohtauksissa dinot näyttävät todella hyviltä, ja elokuvassa on myös käytetty paljon animatroniikkaa, joka lisää aitouden tunnetta. Efektien lisäksi myös muuhun ulkokuoreen on panostettu. Dinopuisto näyttää ikoniselta, alkaen heti vieraat sisäänpäästävästä massiivisesta puuportista, puhumattakaan puiston upeasta logosta ja helposti tunnistettavasta fontista.

Elokuvassa on vain pikkuvikoja, jotka eivät kuitenkaan vähennä katselunautintoa. Todella omituisena kämminä pidin teleporttaavaa Hammondia, joka saapuu fossiilin kaivauspaikalle helikopterilla ja ehtii muutamassa sekunnissa työntekijöiden traileriin avaamaan shamppanjapulloa. Äijän käppyrä vieläpä kulki kepin varassa. Luulisi, että ohjaaja, leikkaaja tai joku testiyleisöstä olisi nyt äkännyt tämän.

Ennen elokuvan ilmestymistä valtayleisö piti dinosauruksia yhä kömpelöinä, hitaina ja tyhminä eläiminä, ja Jurassic Park onkin tehnyt tieteelle hienon palveluksen esittäessään otukset aktiivisina ja ovelina. Jotain ihan omia sävellyksiä löytyy joukosta, esimerkiksi ei ole mitään todisteita, että dilophosauruksella olisi ollut kauluri saati sitten myrkkyhampaita/-rauhasta. Myös t-rexin näkökyky on esitetty elokuvassa typerän vanhanaikaisesti. Kunhan ihminen jähmettyy paikalleen ei rex mukamas pystyisi paikallistamaan häntä, vaikka onhan sillä toimiva nokkakin oli sitten miten sokea tahansa. Nykytiedon mukaan rexillä on ollut pikemminkin erinomainen näkö, sillä oli pääkoppaansa verrattuna suuret, eteen osoittavat silmät. Jatko-osissa rex ei onneksi ole enää samanlainen puusilmä. Mutta, kuten sanottua, nämä ovat pikkuvikoja, ja kaiken omituisen voi selittää sillä, että dinojen DNA:ta oli paikkailtu sammakkojen geeneillä.

Kokonaisuutena ensimmäinen JP on yhä jännittävä, ihastuttava ja kauhistuttava mestariteos, joka kestää monta uusintakierrosta.

TÄHDET: *****