Raya ja viimeinen lohikäärme

NIMI: Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon)
VUOSI: 2021
OHJAAJA: Don Hall, Carlos Lopez Estrada
PÄÄOSISSA: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Sandra Oh, Gemma Chan
IKÄSUOSITUS: -

Odotukseni olivat suoraan sanoen matalalla kun aloitin Rayan katselun. Elokuvan aihe oli jonkin verran kiinnostanut minua, mutta kun Sisu -lohikäärmeen ulkonäkö paljastettiin olin hyvin pettynyt ja vähäinen kiinnostukseni lopahti taas. Ei myöskään auttanut, että covid-pandemian takia elokuva julkaistiin yhtäaikaa elokuvateattereissa ja Disney+ -palvelussa, jälkimmäisessä uskomattomaan riistohintaan. Elokuvan nähdäkseen Disney+ :n asiakkaat joutuivat tavallisen kuukausiveloituksen lisäksi maksamaan 30 dollaria lisää Rayan vuokrauksesta. 30 dollaria on käypä hinta elokuvateatterielämyksestä herkkuineen, tai fyysisestä kopiosta jonka voi pitää hyllyssä ja katsoa yhä uudelleen, mutta vuokratusta digitaaliversiosta normaalin kuukausimaksun päälle se on todella suolainen hinta. Yritin kuitenkin katsoa elokuvan mahdollisimman ennakkoluulottomasti.

Tarina sijoittuu itä-aasialaista kulttuuria muistuttavaan fantasiamaailmaan. Heart -maan nuori Raya on isänsä tavoin valittu maagisen lohikäärmekiven vartijaksi. Kiveä havittelevat naapurimaat Fang, Spine, Talon ja Tail. Alunperin maat olivat eläneet sopusoinnussa yhdistyneenä Kumandra -maana, jota lohikäärmeet suojelivat. Kaikki muuttui kun Kumandraan hyökkäsivät pahat druun-henget, jotka muuttivat kaikki koskemansa olennot kiveksi. Juuri ennen kiveksi muuttumistaan viimeiset lohikäärmeet yhdistävät maagiset voimansa jalokiveen ja kiveä käyttämällä viimeinen lohikäärme, Sisu, karkoitti druunit ja kaikki kiveksi muuttuneet ihmiset palasivat ennalleen. Lohikäärmeet kuitenkin jäivät kiven muotoon ja Sisu katosi. Ihmiset alkoivat taistella lohikäärmekiven hallinnasta ja Kumandra jakaantui moneksi kilpailevaksi maaksi. Rayan isä yrittää sovitella maiden välejä ja kutsuu niiden johtajat kokoukseen, jonka aikana lohikäärmekivi siepataan ja druunit pääsevät jälleen vapaiksi. Rayan isä muuttuu kiveksi. Raya lähtee vuosien pituiselle matkalle etsimään Sisua ja lohikäärmekiven eri maihin kaapattuja sirpaleita, joiden avulla druunit voisi jälleen karkoittaa ja kenties maat voitaisiin jälleen yhdistää.

Jo tarinan alkuasetelmaa oli hankalaa tiivistää. Yksi elokuvan paha ongelma oli lievä sekavuus. Kun tarinan (käsi)kirjoittajia on peräti kymmenen ei ole ihmekään, että meno maistuu välillä sekametelisopalta. Heti alkuun arvasin, ettei olisi mahdollista tutustua kaikkiin maihin ja heidän johtajiinsa tarpeeksi. Harmittavasti olin oikeassa, maat eivät juuri erotu toisistaan, mutta "onneksi" uuteen maahan saapuessamme ruudulle läväytetään kissan kokoisilla kirjaimilla maan nimi. Ettei nyt vaan tiputtaisi kärryiltä.

Myös hahmoja on yksinkertaisesti liikaa, eikä heihin tutustuta kunnolla. Rayan ja Sisun mukana kulkee 6-7 sivuhahmoa, jotka kaikki ovat lähinnä komedian lähteitä jatkuvalla huulen heitolla ja sekoilulla. Eikö yksi olisi riittänyt jos pakollinen comic relief pitää löytyä? Itse Sisu on myös moottoriturpa, josta myyttistä arvokkuutta saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Heti Sisun ensiesiintymisen aikana tämän alkaessa vääntää vitsejä huokaisin syvään. Tämä ei olisi hirveä synti jos Sisun toilailut olisivat oikeasti hauskoja, mutta oikeastaan mikään ei elokuvassa naurattanut. Sitä paitsi olemme jo nähneet Sisun kaltaisen suupaltin ja sukunsa surkeimman lohikäärmeen ennenkin samalta studiolta - Sisu on naarasversio Mulanin Mushusta. Siinä missä muihin hahmoihin ei ole jaksettu panostaa on Sisusta tehty liiankin persoonallinen. Jopa elokuvan suurin uhka, druunit, jäävät täysin mitättömiltä tuntuviksi sivuseikoiksi, joista ei kerrota juuri mitään. Myös Raya on hyvin mitäänsanomaton hahmo, mutta ei sentään ärsyttävä.

Elokuvan sanomaa alleviivataan jatkuvasti ja hyvin läpinäkyvästi. Tarinan opetuksena on oppia luottamaan toisiin (en ole varma onko tämä kovinkaan hyvä asia, mutta jatketaan...) ja tätä korostetaan jatkuvasti puhumalla luottamuksesta. Tämä alkoi pidemmän päälle jo häiritä, enkä muista, että muissa Disney -elokuvissa olisi ihan näin suoraan tyrkytetty elokuvan sanomaa. Elokuva tuntui myös hyvin harmittoman oloiselta, ilman mitään erityisen synkkiä hetkiä, josta sain vaikutelman sen olevan hyvin nuorelle yleisölle suunnattu, toisin kuin esimerkiksi Leijonakuningas, Toy Story, tai Kaunotar & Hirviö, joista ihan kaikenikäiset saavat paljon irti. Harmikseni huomasin tylsistyväni moneen kertaan Rayaa katsoessa.

Ulkoisesti Raya on tasaisen hyvää laatua, mutta en tälläkään alueella ollut erityisen vaikuttunut. Tietokoneanimaatio on nykyään niin laajalle levinnyttä, laadukasta ja suhteellisen halpaa tehdä, että pelkästään ulkoinen spektaakkeli ei enää riitä viihdyttämään minua. Ja kun studiona on lähes loputtomia resursseja omaava Disney, ei hienosta ulkokuoresta oikein voi yllättyäkään vaan se on itsestäänselvyys. Taustat ovat upeita ja muutamat kohtaukset maagisine valaistuksineen ovat todella kiinnostavan näköisiä. Mutta ihmishahmot näyttävät välillä oudoilta realistisia taustoja vasten. Ihmisten kasvot ovat oudon kumisen oloisia ja he näyttävät monesti eläviltä barbeilta. Sisun design on mielestäni aivan hirveä lyhyen possunokkansa ja tolkuttoman kokoisten silmiensä kanssa, mutta hahmon liikkeet olivat eläväisesti animoituja. Sisua oli ilo katsella hänen sukeltaessa tai pomppiessa taivaalla, lohikäärmeen pitkä ruumis on varmasti ollut haastavaa animoida, mutta tässä oli onnistuttu täydellisesti.

Mistä sitten pidin kaiken tämän haukkumisen jälkeen? Rayan ikätoveri ja pahin kilpailija, Fang -maan prinsessa Namaari oli kiinnostava hahmo. Hänessä oli mukavasti harmaan sävyjä ja hänen tunnontuskijaan oli mielenkiintoista seurata. Rayan ratsuna toimiva Tuk Tuk, joka oli jonkinlainen suuri vyötiäinen, oli sympaattinen ja tälläisellä otuksella ratsastaminen oli luovasti toteutettu. Elokuva on mukavan värikäs ja välillä tarjoaa huikean kauniita hetkiä (kuten yllä olevassa kuvassa). Vaikka tarina sijoittuukin fantasiamaailmaan olivat oikeista aasialaisista kulttuureista lainatut rituaalit, kuvitukset ja niin edelleen kiinnostavia. Aasialaisissa kulttuureissa on todella paljon visuaalisesti näyttäviä asioita ja vähän harmittelin ettei Raya sijoittunutkaan meidän oikeaan maailmaan.

Raya ei ole huono elokuva, mutta ei tehnyt minuun vaikutusta oikein millään tavalla. Jonkun mielestä voin olla liian ankara, ja ehkä olenkin, mutta mitä enemmän olen miettinyt Rayaa jälkikäteen sitä vähemmän keksin siitä hyvää sanottavaa. En usko katsovani elokuvaa enää uudestaan.

TÄHDET: **1/2

Leijonakuningas (2019)

NIMI: Leijonakuningas (The Lion King)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jon Favreau
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Nathanson
PÄÄOSISSA: Donald Glover, James Earl Jones, Seth Rogen, Beyonce Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor
IKÄSUOSITUS: 12

Ah, Jellonakuningas! Tällä animaatiolla oli merkittävä rooli lapsuudessani ja se onkin Disneyn tuotannosta ehdoton lempparini. Naapurin lasten kanssa vietimme tuntikausia leikkien leijonafiguureilla ja myöhemmällä iällä innostuin lukemaan netistä fanien nettisivuja, joissa oli hahmojen sukupuita, juoniteorioita ja tietenkin fanitaidetta. Viime kerralla arvostelin Aladdinin uuden live action -version, joka ei onnistunut herättämään voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kääntyi enemmän pettymyksen puolelle. Vaikka Aladdin on mielestäni huikea teos, oli Leijonakuningas minulle SE juttu. Leijonakuningas oli vaikuttava tarina, joka onnistui muodostamaan itsensä ympärille kiinnostavan maailman ja mytologian, jota oli mielenkiintoista tutkiskella eri muodoissa itse elokuvan ulkopuolella.

Miten ihmeessä uusintaversio pystyisi päästä lähellekään alkuperäisen version hohtoa? Lähtisinkö teatterista vihaisena, olisiko versio täysin pyhäinhäväistys? En tiennyt mitä odottaa. Disneyn aikaisemmat remaket olivat jättäneet minut kylmäksi ja kriitikoiden arvostelut eivät antaneet elokuvasta hyvää vaikutelmaa. Toisaalta traileri oli saanut minussa aikaan kylmiä väreitä ja tuntui välittävän alkuperäisen elokuvan henkeä.

Pieni juonikertaus kiven alla eläneille. Leijonat ovat Afrikan eläinmaailman aatelistoa ja Jylhämaata vallitseva, oikeudenmukainen kuningas Mufasa esittelee alamaisilleen poikansa, Simban. Mufasan luihu veli, Scar, ei ole perheenlisäyksestä riemuissaan, sillä nyt hänellä ei ole enää mahdollisuutta periä kruunua. Scar pistää hynttyyt yhteen hyeenojen kanssa ja juonii Mufasan kuoleman, lavastaen Simban tapaturman aiheuttajaksi. Isänsä kuolemasta järkyttynyt Simba karkoitetaan Jylhämaasta ja Scarista tulee uusi kuningas. Simba aloittaa uuden, huolettoman elämän uusien ystävien kanssa ja unohtaa lähes täydellisesti traagisen menneisyytensä. Simban saavuttaessa aikuisen leijonan mitat saapuu hänen elämäänsä kuitenkin vanha ystävä muistuttamaan hänen kuninkaallisista juuristaan. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kenties juuri sen takia alkuperäisessä Leijonakuninkaassa oli paljon tilaa elämääsuuremmille teemoille; kohtaloa, elämän kiertokulkua ja oman identiteetin löytämistä.

Elokuva alkaa legendaarisella Circle of Life -laululla. Valitettavasti ensivaikutelma on huono. Vaikka yritin parhaani mukaan katsoa elokuvan ihan kuin en olisi alkuperäistä nähnytkään uusintaversio teki siitä välillä hankalaa. Heti ensimmäinen kohtaus on täysin alkuperäisen kopio, freimi freimiltä, ainoastaan tylsemmillä väreillä ja ei onnistu luomaan samanlaista mahtipontisuutta. Aiemmin kirkkaana leiskunut aurinko on nyt kaukaisuudessa näkyvä kalpea pallo. Onneksi elokuva paranee ajan kuluessa ja tälläisiä täysin mielikuvituksettomia kohtauksia ei tätä enempää tarvitse katsoa. Uusia asioita on uskallettu ottaa mukaan ja osa näistä toimii todella hyvin. Elokuvassa on muutama täysin uusi kohtaus, joista ainakin Nalan pakeneminen Jylhämaasta on kiinnostava lisä ja oikeasti syventää tarinaa. Pari uutta kohtausta taas ovat lähinnä filleriä, pienen hiiren seikkalut alkoivat jo haukotuttaa. Uusi Beyoncen laulu, Spirit, ei sovi kohtaukseensa ollenkaan ja eroaa tyyliltään aivan liikaa muihin lauluihin verrattuna. Onneksi laulu ei soi kauaa. Be Prepared -laulun sovitus on mielenkiintoinen ja tuntuu keräävän voimaa loppuhuipennusta kohti, jota ei kuitenkaan harmittavasti tapahdu.

Kaikista eniten pidin hyeenojen suuremmasta roolista. Jännite hyeenojen ja leijonien välillä oli tässä versiossa syvempi ja perustellumpi, ja naarasleijonien ahdinko tuntui hyvin synkältä ja uskottavalta. Hyeenat ovat nyt paljon pelottavampia, vaikka tarjoavat myös hauskoja hetkiä. Myös Jylhämaan tuhoa yritettiin perustella edes vähän. Alkuperäisessä tarinassahan Jylhämaa maagisesti kuivuu ja autioituu heti Scarin ja hyeenojen tullessa valtaan. Uudessa elokuvassa ei vieläkään osata selittää miten vallanvaihto saa hedelmällisen maan kuivumaan (toki kuivat kaudet voivat olla ihan säännöllisiä, mutta siinä tapauksessakin tämä kannattaisi mainita), mutta sentään mainitaan saaliseläinten kadonneen koska hyeenat metsästävät yli tarpeiden. Lopullinen taistelu tuntui myös aikaisempaa väkivaltaisemmalta, kenties eläinten realistisuuden vuoksi. Tämä ei siis ole huono asia, mutta voi jännittää pienimpiä katsojia.

Hahmot tuntuivat harmittavan flegmaattisilta, etenkin pentu-Simba, joka oli ennen mahtavan ilkikurinen paskiainen ja nyt vähän persoonaton. Poikkeuksena olivat oikeasti hauskat Timon ja Pumba. Animaatiossahan minä suorastaan inhoan tätä mukahauskaa kaksikkoa muutoin niin syvällisessä ja vakavassa tarinassa. Mutta uudet Timon ja Pumba olivat oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Timonin kasvojen animointi oli minulle välillä vähän vieraannuttavaa, mutta Pumban animoinnista pidin oikein paljon. Innokkaan pahkasian hyppelyt näyttivät oikein luonnollisilta. Scar ei ollut yhtä uhkaava kuin ennen, mutta ei myöskään samanlainen vätys kuin uusinta-Aladdinin Jafar. Sen sijaan Shenzi -hyeena oli jopa Scaria vaikuttavampi tapaus.

Itse animointi on saanut netissä ja arvosteluissa paljon kritiikkiä osakseen, sillä moni piti eläimiä liian ilmeettöminä. Olen osittain eri mieltä. Suurimman osan ajasta eläinten vähäeleiset ilmeet ja eleet eivät häirinneet minua yhtään, minulle oli aina selvää mitä hahmo milläkin hetkellä tunsi. Ainoastaan erittäin voimakkaiden tunteiden kohdalla eläimet saisivat reagoida dramaattisemmin, eikä tällä olisi viety pois realismia. Kyllähän oikeat eläimetkin osaavat ilmehtiä hyvin monipuolisesti. Pidin hyvin paljon eläinten luonnollisesta liikehdinnästä, esimerkiksi juuri Pumban spurttailut ja Zazun linnuille tyypilliset hypellykset ilahduttivat suuresti ja oli selkeää, että tekijät olivat oikeasti tarkkailleet näitä eläimiä kauan. Moni on valittanut, että elokuva näyttää liikaa National Geographicin luontodokumentilta, mutta minä ainakin olen viimeinen ihminen, joka tälläisestä valittaisi. Mikäs sen mukavampaa kuin katsella luontodokumenttia? En ole varma olivatko myös kaikki taustat tietokoneella tehtyjä. Lopputulos on teknisellä tasolla äärimmäisen suuri saavutus ja kaikki päähahmot näyttävät lähes aidoilta. Animointi häiritsi minua kuitenkin pienessä roolissa olleiden antilooppien ja muiden kasvinsyöjien kanssa, sillä niiden turkin tekstuuri oli aivan vääränlaista ja näytti huovatulta.

Siinä olen kuitenkin animoinnin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, että etenkin laulujen kohdalla liiallinen realismi on tylsähköä katseltavaa. Elokuva olisi tarvinnut rohkeutta käyttää voimakkaampia värejä ja dynaamisia kuvakulmia etenkin laulujen aikana. Nyt kaikki ennen niin räiskyvät kohtaukset ovat värimaailmaltaan kesyjä ja kuvakulmiltaan ja koreografioiltaan latteita. Realismi ei saisi olla synonyymi tylsälle. Rohkeutta olisi tarvittu myös hahmojen designeihin. Pentu-Simbaa ja pentu-Nalaa en ollut edes erottaa toisistaan. Aikaisemmat designit olivat niin onnistuneita, etten ymmärrä miksei realismia olisi voitu edes sen verta venyttää, että Nala olisi saanut pitää vihreät silmänsä ja Scar mustan harjansa.

Elokuva saa siis minulta tasapuolisesti risuja ja ruusuja. Alkuperäisteoksen tasolle ei lähellekään päästä, mikä tuskin on kellekään yllätys, mutta lähdin teatterista hyvillä mielin. Moni arvostelija tuntuu vähän jämähtäneen vain vertailemaan näitä elokuvia keskenään, kun reilumpaa olisi arvostella uusi versio omana itsenäisenä teoksena.

TÄHDET: ***

Aladdin (2019)

NIMI: Aladdin
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Guy Ritchie
KÄSIKIRJOITUS: John August, Guy Ritchie
PÄÄOSISSA: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari
IKÄSUOSITUS: 7

Alkuperäinen Aladdin on minulle toiseksi mieluisin Disney -piirretty, heti Leijonakuninkaan jälkeen. Muistan videokasetin olleen lapsena kovassa käytössä. Tästä huolimatta Aladdinilla ei ole minulle erityisen suurta nostalgia-arvoa ja se on aikojen saatossa jäänyt paljolti unholaan. Mielenkiinnolla lähdin tsekkaamaan millaisia tuntemuksia tämä remake herättäisi. Odotukseni olivat hyvin matalalla.

Mikäli Aladdinin tarina ei jostain syystä ole tuttu, tehdään pikakelaus. Päähenkilö Aladdin (Mena Massoud) on fiktiivisessä Agrabahin valtakunnassa elävä katurosvo, jolla on kuitenkin hyvä sydän. Hän törmää kadulla kauniiseen naiseen, joka paljastuu prinsessa Jasmineksi (Naomi Scott), johon Aladdin rakastuu täysillä. Mutta eihän pelkkä katujen pummi tietenkään voi prinsessaa saada. Sulttaanin kiero neuvonantaja Jafar juonii vallan anastusta ja tarvitsee siihen lampunhengen voimia. Lamppu on piilotettu maagiseen luolaan, johon vain puhdassydäminen ihminen voi astua. Tähän hommaan Jafar houkuttelee Aladdinin, joka onnistuu löytämään lampun ja saa Hengeltä (Will Smith) kolme toivetta. Aladdin toivoo olevansa prinssi, jotta voisi saada Jasminen puolisokseen. Henki kyllä saa muutettua Aladdinin prinssiksi, mutta sisältä Aladdin on yhä sama entinen itsensä. Koska totuus paljastuu ja pelastuuko Agrabah Jafarin juonilta? Jännää.

Kuten arvata saattaa uusintaversio ei yllä lähellekään alkuperäisen animaation tasoa. Tarinaan on tehty useita muutoksia, vaikka pääjuoni toki on pysynyt samana. Nämä muutokset ovat lähinnä turhia ja ovat olemassa vain lisätäkseen elokuvan pituutta. Hahmojen luonteita on muutettu rankalla kädellä. Jafar on erittäin mitäänsanomaton alkuperäiseen hahmoon verrattuna. Muiden hahmojen läsnäollessa hän ei erotu joukosta ollenkaan. Marwan Kenzari ei onnistu tuomaan hahmoon tarpeeksi karismaattisuutta ja uhkaavuutta. Hänen papukaijansa Jago on myöskin menettänyt persoonallisuutensa. Ennen hassu ja höperö sulttaani on nyt vain joku perusfaija. Hyvin suuri muutos on tapahtunut Jasminen kanssa. Periaatteessa pidin ajatuksesta, että Jasmine saisi enemmän huomiota osakseen ja hän haluaisi oikeasti johtaa kansaansa. Elokuva kuitenkin alleviivaa feminismiteemaa myötähäpeän puolelle. Jostain syystä tarinaan on tuotu myös uusi hahmo, Dalia, joka on Jasminen palvelijatar. Dalian tehtävä on olla Hengen ihastus, sekä vitsailla Jasminen kanssa. Ilmankin olisi pärjätty.

Hahmojen lisäksi juoneen on tehty pieniä muutoksia. Alkuperäinen Aladdin keskittyi täysin Agrabahin valtakuntaan, sen sijaan uusintaversiossa vihjaillaan vähän väliä naapurivaltiosta, jonka kanssa Jafar haluaisi aloittaa sodan. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, eikä valtion olemassaololla ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hämmennystä aiheutti myös uusi hahmo, Jasminen sulhasehdokas prinssi Anders, joka on ilmeisesti ruotsalainen. Agrabah on toki fiktiivinen, joten ehkä tässä maailmassa arabialaisvaikutteinen maa on lähellä ruotsalaisvaikutteista maata... Mikään näistä muutoksista ei oikeastaan tuo mitään järkevää uutta sisältöä tarinaan. Ei olisi ollenkaan haitannut, että leikkauspöydälle olisi jäänyt enemmänkin tavaraa, sillä nyt elokuva oli niin pitkä (tai pitkäveteinen), että halusin jo monessa kohtaa lähteä teatterista.

Ohjaajaksi on valikoitunut Guy Ritchie, joka ei itselle tulisi mieleenikään tähän työhön. Ritchie on tunnettu väkivaltaisista ja nopeatempoisista elokuvistaan, joissa on paljon nopeutuksia ja hidastuksia. Aladdin onneksi säästyy pahimmilta kikkailuilta, mutta mukana on kuitenkin selkeästi aivan turhia hidastuksia, jotka eivät lisää kohtaukseen mitään. Toimintakohtaukset ovat myös välillä sekavia ja joskus ei heti edes tajua mitä tapahtui. Suurimmaksi osaksi Ritchie tuntuu kuitenkin pitävän itsensä kurissa, tai sitten studio on kuohinnut hänet.

Elokuvan parhaimmistoon lukeutuu tasaisen hauska Will Smith Henkenä. Uskon, että Will Smith olisi saanut hahmosta enemmänkin irti, mikäli olisi saanut vapaat kädet. Smith tuntuu luontevalta roolissaan ja on Naomi Scottin ohella ainut näyttelijä, joka oikeasti sopii roolihahmolleen. Henki on hahmo, joka toimii ehdottomasti paremmin animoituna, jolloin hahmo saa venyä ja paukkua ilman realismin rajoitteita. Nyt Hengen taiat näyttävät välillä jopa pelottavilta ja vastenmielisiltä. Tahattoman vastenmielinen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Henki taikoo selkeästi vastahakoisen apinan soittamaan eri instrumenttejä. Ensinnäkin tietokoneella tehty Abu -apina on jo itsessään erittäin ruman näköinen ja näytti kyseisessä kohtauksessa vieläkin kärsivämmältä. Realistisena versiona tälläiset kohtaukset näyttävät suorastaan eläinrääkkäykseltä, siinä missä animaatiossa se olisi voinut näyttää hauskalta. Efektit herättävät monesti uncanny valley -tunteita, mutta lavasteita on pakko kehua. Agrabahin kaupunki on hyvin kaunis ja pidin elokuvan värimaailmasta paljon.

Kehua pitää myös Naomi Scottin lauluääntä! Jasminelle on luotu uusi laulu, Speechless, jonka hän laulaa yksin. Laulu itse ei ollut mielestäni mistään kotoisin, mutta näyttelijätär osaa oikeasti laulaa kauniisti. A Whole New World -kappaleen aikana hän varastaa täysin shown kanssaan laulavalta Mena Massoudilta. Massoud on myös yksi elokuvan heikkouksista, sillä hänen Aladdin on kovin tylsä ja karismaton tapaus alkuperäiseen veijariin verrattuna. Massoud on myös hyvin jäykkä laulukohtauksissa, eikä tunnu osaavan laulaa ja pysyä koreografian perässä samaan aikaan.

Loppujen lopuksi en inhonnut uusinta-Aladdinia, mutta elokuva tuntui täysin turhalta, ylipitkältä ja intohimottomalta lisäykseltä Disneyn katalogiin.

TÄHDET: **