Terra Nova (kausi 1)

Terra Novan kiinnostavin dinosaurus 👀🔥

NIMI: Terra Nova
VUOSI: 2011
OHJAAJA: Jon Cassar, Karen Gaviola, Alex Graves, Nelson McCormick, Bryan Spicer
KÄSIKIRJOITUS: Kelly Marcel, Craig Silverstein +
PÄÄOSISSA: Jason O'Mara, Stephen Lang, Shelley Conn, Allison Miller, Landon Liboiron, Naomi Scott
IKÄSUOSITUS: 12

Avatar 2:n jälkeen aloin tosissani kiinnostua Stephen Langin urasta ja aloin käymään läpi hänen vanhoja töitään. Tämä on minulle tyypillistä, kun kiinnostun jostain näyttelijästä avaan hänen IMDB-sivunsa ja selaan mitä kiinnostavilta kuulostavia juttuja sieltä löytyy. Tällä lailla olenkin löytänyt joitain todella hyviä, mutta täysin unohdettuja elokuvia, sekä tietenkin päätynyt myös katsomaan paljon syystäkin unohdettua sontaa (jälkimmäisiä huomattavasti enemmän).

Yhden kauden mittaiseksi jäänyt Terra Nova -sarja palautui mieleen, sillä olin sen ilmestymisvuonna yrittänyt katsoa sitä, onnistuen kestämään vain parin jakson verran. Mistään hirvittävän huonosta tekeleestä ei ole kyse, kyseessä on ollut oikeastaan varsin kunnianhimoinen sarja, jossa olisi ollut todella paljon potentiaalia. Paperilla Terra Nova kuulostaa kuin juuri minulle kirjoitetulta: siinä on dinosauruksia, aikamatkustusta, scifi-teknologiaa ja sotilaita. Vaikka sarjan pääjuoni onkin kiehtova, oli sen toteutustapa kuitenkin ontuva. Mikä siis meni pieleen?



Tulevaisuudessa Maan ilmakehä on pahasti saastunut, suuri osa eläimistä on kuollut sukupuuttoon ja ihmisiä on aivan liikaa. Perheillä saa olla korkeintaan kaksi lasta. Poliisi Jim Shannon (Jason O'Mara), lääkärivaimonsa Elisabethin (Shelley Conn) kanssa on kuitenkin rikkonut tätä lakia ja he ovat pitäneet Zoe-tyttärensä piilossa vuosien ajan, kunnes he viimein jäävät rysän päältä kiinni ja Jim passitetaan vankilaan (miksi vain mies, kun rikokseen tarvitaan kaksi?). Jim istuu tuomiotaan kahden vuoden ajan, kunnes Elisabeth kutsutaan mukaan Terra Nova -projektiin hänen tohtorintaitojen vuoksi.

Tutkijat ovat onnistuneet luomaan portaalin 85 miljoonaa vuotta menneisyyteen, toiselle aikajanalle - jolloin menneisyyteen lähetettävät ihmiset eivät kätevästi voi muuttaa tulevaisuutta. Rinnakkaiselle aikajanalle on lähetetty pieniä ihmisryhmiä, jotka ovat perustaneet ihmiskunnalle uuden siirtokunnan. Terra Nova on pieni kaupunki keskellä dinosaurusten vallitsemaa erämaata, jossa ilma on puhdasta ja maa hedelmällistä. Terra Novaan tarvitaan lahjakkaita ihmisiä, kuten lääkäreitä, joten Elisabeth kahden lapsensa kanssa saa kutsun muuttaa sinne, mutta Jimin kuuluu jäädä virumaan vankilaan ja ylimääräinen Zoe-lapsi pitäisi jättää saasteiseen maailmaan. Tämä ei tietenkään käy, vaan portaalin avaisupäivänä Elisabeth auttaa miehensä karkaamaan vankilasta ja Jim salakuljettaa itsensä ja Zoen portaalista läpi. Terra Novassa komentaja Nathaniel Taylor (Stephen Lang) sallii ylimääräisten vierailijoiden jäädä. Jim, entisenä kyttänä, päättää todistaa hyödyllisyytensä.

Terra Nova ei ole pelkästään paratiisi. Aidatun kaupungin ulkopuolella lihansyöjädinosaurukset ovat tietenkin päivänselvä uhka, mutta Terra Novasta on eriytynyt myös sissitaistelijoiden ryhmä, joka jostain syystä haluaa sabotoida siirtokuntaa. Taylorin kadonnut poika myös hämmentää.

Pääjuonihan kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta ja sarjaan oli käytetty hyvin paljon rahaa. Valitettavasti sarja ontuu monesta kohtaa. Sarja keskeytettiin heti ensimmäisen kauden jälkeen ja jäi pahasti kesken. Varsin turhauttavaa, etenkin kun 11:sta episodista hyvin moni tuntui täysin tyhjänpäiväiseltä filleriltä, joka ei vienyt pääjuonta eteenpäin. Voi kunpa käsikirjoitusta olisi tiivistetty rankalla kädellä ja keskitytty vaan viemään tärkeimmät juonenkäänteet loppuun asti. Varsin mielenkiintoisen aloituksen jälkeen jo toisessa jaksossa päivitellään Shannonin pariskunnan olematonta seksielämää, kolmannessa jaksossa turvaudutaan jo muistinmenetyksiin (pidän tätä merkkinä ideoiden puutteesta) ja koko sarjan ajan pitäisi olla kiinnostunut teinien suhdekuvioista. Sarja on hämmentävästi suunnattu koko perheelle, minkä vuoksi siinä onkin paljon vaivaannuttavaa ja kornia huumoria. Aikuisille scifi-intoilijoille sarjan tieteispuoli on liian hapuilevasti selitettyä "jotain sinne päin" -settiä ja toimintakohtauksista puuttuu väkivaltaisuus ja gore.

Hahmot ovat kaikki kliseisiä ja juonenkäänteet arvaa helposti ennalta. Esimerkiksi kun otettiin puheeksi Terra Novassa olevan vakoilija arvasin heti kuka on kyseessä, enkä missään vaiheessa edes harkinnut sen voivan olla kukaan muu henkilö. Päähenkilö Jim on pitkän aikaa täysin karismaton, hajuton ja mauton, eikä linnassa istuminen ole jättänyt häneen jälkeä. Aloin kuitenkin hieman lämmetä hänelle sarjan loppupuolella. Itseäni jäi kaivelemaan kuinka nopeasti hahmot ottivat uuden maailman itsestäänselvyytenä, eivätkä hahmot vaikuttaneet tuntevan mitään syyllisyyttä siitä, että he ovat päässeet elämään paratiisiin, samalla kun miljoonat muut ihmiset ovat jääneet tulevaisuuden saastaiseen maailmaan kärsimään. Jim ja Taylor ovat uskottavasti näyteltyjä, mutta monen sivuhahmon näyttelijä sopisi näyttelytyyliltään paremmin saippuaoopperaan.

Suosikkihahmokseni muodostui - yllätys yllätys - komentaja Taylor, joka ei ole erityisen omaperäinen hahmo, mutta hyvin karismaattinen. Enkä sano tätä vain siksi, että Pavlovin koiran tavoin kuolaan aina kun hän ilmestyy ruudulle, mutta tämä toki auttaa asiaa! On oikeastaan sääli, ettei Taylor ole päähenkilö, sillä hän on huomattavasti kiinnostavampi kuin Jim. Taylor on ensimmäinen menneisyyteen lähetetty henkilö ja joutui selviytymään yksin viidakossa kuukausien ajan. Harmi, ettei tätä näytetty sarjassa edes takaumien muodossa. Tästä tuli pahasti mieleen Jurassic Park 3, jossa pieni poika eli yksin dinosaarella, mutta elokuva ei näyttänyt tätä. Kiinnostavin juoni heitetty Kankkulan kaivoon! Koko Terra Novan komentajana Taylor joutuu tekemään vaikeita päätöksiä ja riskeeraa henkensä jatkuvasti muiden vuoksi, kyllähän tästä saisi paljon draamaa päähenkilölle - eikä ainakaan jankattaisi hahmon parisuhdeongelmia. Ja siis, pakostakin kunnioitan äijää, joka vaatii pitää nahkatakkia kuumassa viidakossa.

Kaikista suurin synti dinosaurussarjassa on varmaankin se, että sarjan huonoimmaksi puoleksi päätyvät nimenomaan ne dinosaurukset. Sarjan lavasteet ovat varsin uskottavia ja kuvauspaikaksi valittu Australia näyttää sopivan esihistorialliselta, mutta tietokoneella luodut dinot eivät yksinkertaisesti näytä hyviltä. Dinoja näytetään liian selkeästi ruudulla, tasaisissa kuvakulmissa, kirkkaassa päivänpaisteessa ja on liian selvää etteivät ne oikeasti vuorovaikuta näyttelijöiden kanssa. Efektien taso vaihtelee paljon. Kuten harmittavan monessa muussakin dinomediassa, eivät Terra Novan dinot myöskään käyttäydy kuin oikeat eläimet. Lihansyöjät ovat aina yliaggressiivisia ja eivät peräänny (tai haavoitu) vaikka niitä kuinka tulittaa turpaan. Kasvinsyöjät taas ovat aina lauhkeita ja vaarattomia, ja niiden sallitaan tulla ihan siirtokunnan aidoille hengailemaan ja niitä saa lääppiä. Käykääpä paijaamassa villejä norsuja, biisoneita tai hirviä, niin huomaatte kuinka kilttejä isot kasvinsyöjät voivat olla...

Mitä valitettavaa vielä löytyisi..? Tietokonedinojen lisäksi sotilaiden motocross-takeilta näyttävät suojukset huvittivat. Terra Nova on ihmiskunnalle supertärkeä hanke, mutta kaupunkia valvotaan hyvin lepsusti. Vartijat tuntuvat olevan sokeita puusilmiä, kun jatkuvasti väkeä kulkee luvatta sisään ja ulos. Ei tähän mitään neroa suunnitelmaa tarvitse, kunhan kiemurtelee aidan ali.

On sarjassa hyviäkin puolia. Sarjan maailma on kiinnostava ja siinä olisi potentiaalia lukemattomille tarinoille. Terra Novan siirtokunnan rakenne on varsin mielenkiintoinen. Kaupunkia johtaa armeija ja armeijaa yksi komentaja. Taylor on onneksi pätevä johtaja, mutta tällainen demokratian puute voisi muodostua hyvin ongelmalliseksi jos hänen seuraaja tai tuuraaja olisi diktaattori. Sarjassa selitetään harmittavan vähän kuinka ja millä perustein resursseja jaetaan kaupunkilaisille ja olin vähän yllättynyt, että uuteen maailmaan on heti otettu käyttöön uusi valuutta, vaikka asukkeja on niin vähän. Olisi ollut mielenkiintoista saada lisää tietoa miten Terra Novaa käytännössä pyöritetään.

Pitkin sarjaa ripotellaan tiedonmuruja miksi siirtokunnasta eristäytynyt ryhmä vastustaa siirtokuntaa, mikä onkaan Terra Novan oikea tarkoitus ja mitä Taylorin pojalle on tapahtunut. Näihin mehukkaisiin antimiin verrattuna monen jakson slice of life -tyyliset tarinat tuntuvat ajanhaaskaukselta. Parhaimmillaan sarja on heti alussa ja aivan lopussa. Finaalia varten sarja yhtäkkiä ryhdistäytyy ja tarinankerronnasta tulee hämmentävän pätevää ja jännittävää, hahmoihin on salakavalasti ehtinyt kiintymään - ja sitten sarja ehtii jo loppuakin ja vieläpä kutkuttavaan cliffhangeriin! Aaargh!

Loppujen lopuksi pidin Terra Novasta ja jäin toivomaan sille jatkoa (mitä en todellakaan usko enää tapahtuvan). En mitenkään voi väittää sarjaa hyväksi kokonaisuudeksi, mutta siinä on tarpeeksi hyviä puolia. Ihan kelpoa hömppäviihdettä kunhan aivot jättää narikkaan. Olen tyytyväinen kun viimein sain katsottua sen kokonaan.

TÄHDET: **1/2

Long Way North

NIMI: Long Way North (Tout en haut du monde)
VUOSI: 2015
OHJAAJA: Remi Chaye
KÄSIKIRJOITUS: Claire Paoletti, Patricia Valeix, Fabrice de Costil
PÄÄOSISSA: Christa Theret, Louic Houdre, Vivienne Vermes, Feodor Atkine
IKÄSUOSITUS: -

Long Way North on ilmestynyt jo vuonna 2015, mutta en ollut koskaan kuullutkaan siitä ja törmäsin siihen aivan sattumalta. Elokuva on tehty ranskalais-tanskalaisella yhteistyöllä ja katsoin sen alkuperäisellä ranskankielellä. Elokuva on voittanut monia palkintoja, mutta muuten jäänyt harmittavan vähälle huomiolle, enkä saanut selvää tienasiko se budjettiaan takaisin. Suomijulkaisua ei valitettavasti ole.

15-vuotias Sasha on venäläinen aristokraattityttö, jonka isoisä on kuuluisa tutkimusmatkailija. Isoisä on kadonnut matkallaan Pohjoisnavalle ja hänen Davai -aluksensa etsinnät on lopetettu. Sasha löytää isoisänsä muistiinpanot, joista hän saa selville isoisän menneenkin eri reittiä Pohjoisnavalle, jolloin hänen kadonnutta alustaan on etsitty aivan väärästä paikkaa. Tanssiaisissa Sasha yrittää saada Venäjän prinssin uusimaan etsintäyritykset, mutta ylimielinen prinssi loukkaantuu tästä ja saattaa Sashan perheen häpeään. Sasha päättää karata kotoa ja lähtee itse etsimään isoisäänsä.

Heti ensimmäisenä huomion nappaa elokuvan minimalistinen animointityyli, joka on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta silti todella ilmeikäs ja käyttää hyväkseen erityisesti kauniita värivalintoja ja mielenkiintoisia varjostuksia. Esimerkiksi laivat ovat kuitenkin erittäin yksityiskohtaisia, mutta silti tyyli tuntuu aina yhteneväiseltä. Ihmishahmot erottaa helposti toisistaan pelkistettyjen, mutta tehokkaiden designien ansiosta. Mitään erityisen muistettavaa ja ikonista designia elokuvassa ei kuitenkaan ole. Vaikka elokuva ei muuten kiinnostaisi, niin sanoisin, että vähääkään graafista silmää omistaville katsojille elokuva tarjoaa paljon pelkästään visuaalisella puolellaan.

Onneksi elokuvan meriitit eivät kuitenkaan lopu ulkonäöllisiin seikkoihin. Long Way North on kaikenikäisille sopiva seikkailutarina, mutta uskoisin sen innostavan lähinnä teinejä ja aikuisia. Elokuva etenee melko hitaalla temmolla ja sen hahmot käyttäytyvät rauhallisesti ja aikuismaisesti, musikaalilauluja ei ole, huumoria on käytetty säästeliäästi ja historiallinen juoni ilman fantasiaelementtejä tuskin kiinnostaa pienimpiä katsojia. Kypsemmille katsojille se kuitenkin tarjoaa kauniin seikkailun, jossa on useita aidosti kiinnostavia ja miellyttäviä hahmoja. Aikakausi on kuvattu hyvin ja itselleni oli erityisen mielenkiintoista nähdä työntekoa jäänmurtajalla.

Nostan myös hattua elokuvan lopetukselle. Juoni pysyy melko realistisena loppuun saakka ja katsoja varmasti osaa jo arvata, mitä on luvassa. Elokuva ei aliarvioi katsojaansa, eikä viime metreillä muuta sävyään epärealistiseksi taikka sokeriseksi. Myös liiallista melodraamaa on vältetty, mutta elokuva on silti kaukana tunteettomasta. Elokuva jätti minulle haikean ja toiveikkaan olon.

Etenkin nyt loppumattoman tietokoneanimaatiotulvan aikana, jolloin eri studioista huolimatta animaatiot tuppaavat kaikki näyttämään samalta massalta, on Long Way North todella piristävää vaihtelua.

TÄHDET: ****

The Platform

NIMI: The Platform (El hoyo)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Galder Gaztelu-Urrutia
KÄSIKIRJOITUS: David Desola, Pedro Rivero
PÄÄOSISSA: Ivan Massague, Antonia San Juan, Zorion Eguileor, Emilio Buale Coka
IKÄSUOSITUS: 18

Arvostelu sisältää spoilereita toiseksi viimeisessä kappaleessaan.

The Platform on uusi Netflixiin ilmestynyt espanjalainen kauhun, scifin ja mysteerielokuvan sekoitus, joka on herättänyt paljon huomiota paitsi groteskiudellaan, myös poliittisilla vertauksillaan. Suomi-Flixistä se löytyy nimellä Taso. Elokuva kiinnitti huomioni todella tehokkaalla trailerillaan. Asetelma on päällisin puolin yksinkertainen. Päähenkilö Goreng herää pienessä betonisellistä ja huoneen toisella puolella on tuntematon mies. Kummallakin on oma sänkynsä ja vessansa, mutta muita huonekaluja ei ole ja keskellä huonetta on suuri reikä sekä lattiassa että katossa. Reikiin katsomalla voi nähdä samanlaisia sellejä olevan lukemattomia. Kerran päivässä ylhäältä laskeutuu taso, joka on aluksi täynnä mitä herkullisempia ruokia, mutta tason laskeutuessa alaspäin ruoka hupenee ja alimpien sellien asukkailla ei ole mitään syötävää. Joka kuukausi vangit nukutetaan kaasulla ja he heräävät uudesta sellistä, tietämättä koskaan mihin kohtaan he päätyvät ruokaketjussa.

Tarina alkaa vahvasti heittämällä katsojan suoraan tähän mysteeriseen ja ahdistavaan tilanteeseen. Päähenkilöistä ei kerrota ennalta yhtään mitään, vaan juonen edetessä heistä, sekä itse vankilasta saadaan vähitellen lisää selville. On todella kiehtovaa yrittää saada selville minkä vuoksi henkilöt ovat tässä paikassa ja mitä varten paikka on rakennettu. Toimiva näyttelytyö, (inho)realistisesti
käyttäytyvät hahmot ja hyvä etenemistempo takaavat intensiivisen katselukokemuksen, joka vasta ihan loppupuolella alkaa eksyä sivuraiteille.

Elokuva on hyvin väkivaltainen ja erilaisin tavoin kuvottava, eikä sitä voi suositella herkemmille. Veren lisäksi myös muita eritteitä on luvassa. Viisaasti se ei kuitenkaan koskaan sorru pelkkään mielettömään kidutuspornoon, vaan väkivallalla ja muulla inhottavuudella on selkeä tarkoituksensa tarinassa. Pahimmilla hetkillä elokuva tarjoaa myös muutaman armeliaan jarrutuksen.

Erittäin rajattua ympäristöä on käytetty hyväksi mitä kekseliäämmillä tavoilla. Monta kertaa uuden juonenkäänteen tapahtuessa oikeasti innostuin siitä kuinka monelta kantilta astelmaa onkin tajuttu käsitellä. The Platform asettaa ihmisen moraalit ja uskomukset koetukselle panoksia säästelemättä ja herättää paljon kiinnostavia kysymyksiä ihmisluonnosta. Mitä sinä söisit tai keitä sortaisit, jos henkesi riippuisi siitä? Kuinka nopeasti hyveellinen ihminen voi kääntää takkiaan aikaisemmille arvoilleen? Elokuva onnistuu herättämään ajatuksia monipuolisesti niin uskonnosta kuin lemmikkien pidosta - onhan se kauhistuttavaa ajatella, että koirani syö paremmin kuin moni nälkäänäkevä ihminen.

Näin yksinkertainen asetelma on suorastaan nerokas, mutta harmittavasti The Platform ei tunnu  keksivän sopivaa lopetusta tarinalleen. Loppupuolella tiukka tarinankerronta alkaa laahustaa ja rönsyillä ja loppuhuipennus tökkii pahasti. Minua ei ollenkaan haittaa, jos elokuvan loppu jättää jotain katsojan arvattavaksi, mutta The Platformin lopetus ei yksinkertaisesti käynyt järkeen ja jätti vain pettyneen tunteen. Mitä lapsi olisi voinut saada aikaan? Hänen tuoma hetkellinen toivo on merkityksetöntä, sillä tason kulkiessa ylös hänet näkevä henkilökunta ei välitä hänestä, hehän hänet olivat vankilaan laittaneet, ja tason kulkiessa alas joku lopulta syö hänet. Vai oliko lopun opetus se, ettei helposti korruptoituvaa ihmisluontoa ja elämän epäreiluutta voi muuttaa? Elokuvaa katsellessa tuli paljon Cube mieleen ja siinäkin oli hyvin avoin loppu, joka kuitenkin tuntui täysin tyydyttävältä. Epätyydyttävän lopun lisäksi The Platform jättää monia hämmentäviä yksityiskohtia täysin ilman vastauksia. Esimerkiksi olivatko vankilan kokit myös vankeja ja miksi oli niin tärkeää, että he valmistivat ruokalajit täydellisesti? Elokuvan uskonto- ja Jeesus-vertaukset olivat monesti myös liiankin pakotettuja ja läpinäkyviä.

Loppujen lopuksi kyseessä on taitavasti tehty jännityspläjäys, joka tarttuu katsojasta kiinni heti alussa ja pitelee häntä tiukasti kynsissään pitkän aikaa. Vasta loppumetreillä ote höllentyy, mutta se annettakoon anteeksi elokuvan tarjotetessa paljon ajateltavaa ja kiinnostavia juonenkäänteitä.

TÄHDET: ***1/2

The Lighthouse

NIMI: The Lighthouse
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers, Max Eggers
PÄÄOSISSA: Willem Dafoe, Robert Pattinson
IKÄSUOSITUS: 16

The Lighthouse oli minulle vuoden 2019 odotetuin elokuva, mutta pääsin näkemään leffan vasta tammikuun puolella ja se oli todellakin odotuksen ja hypetyksen arvoinen. Elokuva on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu, mikä on nykyään lupaava merkki, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin toinen teos mahtavan The Witchin jälkeen.

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) palkataan neljän viikon ajaksi toiseksi majakanvartijaksi vanhemman Thomas Waken (Willem Dafoe) rinnalle. Thomasin aiempi apuri oli pimahtanut pienen majakkasaaren yksinäisyydessä. Ajan kuluessa Ephraim huomaa ettei Thomasillakaan vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa ja vanhemman majakanvartijan jatkuvasti pomottaessa häntä alkaa myös Ephraim suistua pöhlöyden puolelle. Jotain mysteeristä saaressa ja itse majakassa on, ja mitä nuorelle Ephraimille on tapahtunut, minkä vuoksi hän on lähtenyt näin syrjäiseen ja vaativaan työhön?

Elokuva kaappaa heti alusta mukaansa ja pysyy tasaisen jännittävänä koko pituudensa ajan. Majakkasaaren paranoidi ilmapiiri on loistavasti toteutettu. Ephraimin ja Thomasin valtataistelua ja kummankin suistumista hulluuteen on kiinnostavaa seurata ja ennen kaikkea se on toteutettu uskottavalla tavalla. Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, sillä majakan mysteeriä oli elokuvan aikana hypetetty niin paljon, ettei sille ollut oikeastaan mahdollista antaa täysin tyydyttävää lopetusta.

Mustavalkoista värimaailmaa ei voi jättää mainitsematta. Valinta ei onneksi ole vain tekotaiteellinen pinnallisuus, vaan tukee tarinan tunnelmaa ja korostaa saaren karuutta. Väsyneiden miesten kasvot, karkeat kalliot ja pimeät varjot näyttävät mustavalkoisissa sävyissä todella upeilta. Kiinnitin myös huomiota kuinka Eggers on useassa kohtauksessa osannut korostaa hahmojen silmiä, oli kyseessä sitten Ephraimin inhoava katse tai kiihkeää monologia suoltavan Thomasin hullun silmät. Mustavalkoisuuden ansiosta myös majakan valo on onnistuneen mystistä ja kaunista.

The Lighthouse on äärettömän uskalias ja omaperäinen elokuva, joka ei missään vaiheessa kompastu omaan nokkeluuteensa. Hahmot piereskelevät ja runkkailevat vähän väliä, minkä luulisi olevan koomista (on se sitäkin - ja tarkoituksella), mutta tästä huolimatta ahdistaviksi tarkoitetut kohtaukset iskevät yhä täysillä. Tälläinen yhdistelmä vaatii oikeasti osaamista ettei homma mene vain pelleilyksi. Eggers on tähän mennessä tehnyt vain kaksi elokuvaa, joille kummallekin olen antanut täydet pisteet. Tätä ohjaajaa ei voi enää jättää huomioimatta ja odotan innolla mitä onkaan luvassa seuraavaksi, kun hän ottaa viikinkiteeman käsittelyyn tulevassa elokuvassaan. Eggersillä on oma tinkimätön visionsa, jota hän toteuttaa kiinnosti se massayleisöä tai ei. Onneksi tarpeeksi montaa ihmistä nämä elokuvat kuitenkin kiinnostavat.

TÄHDET: *****

A Ghost Story

NIMI: A Ghost Story
VUOSI: 2017
OHJAAJA: David Lowery
KÄSIKIRJOITUS: David Lowery
PÄÄOSISSA: Casey Affleck, Rooney Mara
IKÄSUOSITUS: 12

A Ghost Story on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu. A24 on pikkuhiljaa muodostunut lähes taatuksi laadun merkiksi julkaisemalla erittäin fiksuja kauhu- ja indie-elokuvia. Aikaisemmin olen kirjoittanut heidän julkaisemistaan Midsommarista, sekä The VVitchistä, sekä nähnyt pari muutakin heidän julkaisuaan, joista olen kaikista pitänyt. Arvostan suuresti kuinka yhtiö panostaa oikeasti erilaisten, kokeilevien elokuvien julkaisuun. Myös A Ghost Story on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole mikään mestariteos, mutta se on oikeasti erilainen ja suurella sydämellä, sekä pienellä budjetilla tehty.

Elokuvan yksinkertainen juoni luo puitteet ajankulun, kuoleman, menetyksen ja oman kohtalon teemojen tutkiskeluun. Casey Affleckin esittämä muusikko kuolee auto-onnettomuudessa, jättäen taakseen surutyötä tekevän vaimonsa, sekä heidän talonsa, josta vaimo olisi halunnut päästä eroon. Mies herää ruumishuoneelta kummituksena ja palaa kotitalolleen, jossa hän voi vain seurata vierestä vaimonsa suremista. Kuolleena ajantaju katoaa ja tapahtumat seuraavat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa - yhtäkkiä vaimo onkin jo muuttanut pois ja talossa on uudet asukkaat. Saako aave koskaan rauhaa sielulleen? Elokuvaa on vaikea luokitella mihinkään genreen. Paranormaali draama kenties? Kummituksista huolimatta kauhua se ei todellakaan ole.

Elokuvan asetelma on kiinnostava ja herkkä, mysteerinen ja surumielinen tunnelma on todella onnistunut. Osa kohtauksista on tietyllä tapaa hieman pelottaviakin. Kummitus on lapsenomaisesti pelkkä lakanaan pukeutunut ihminen, reppanan näköinen ja edestakaisin haahuileva kuin eksynyt koiranpentu. Jopa lakanaan tehdyt silmäreiät näyttävät surullisilta. Kummitukset eivät enää puhu, mutta ne kommunikoivat toisilleen äänettömästi tekstitysten avulla. Välillä pimeissä nurkissa seisovat haamut ovat vähän karmiviakin tuijottaessaan elävien touhuja. Päähenkilö onnistuu olemaan todella sympaattinen kaikki ilmeet peittävän lakanan allakin (tai kenties sen ansiosta). Kummitusten ulkonäön naiivius tuo jollain tapaa lisää haurautta ja herkkyyttä elokuvaan.

Elokuva on hyvin hiljainen ja täysin hiljaisten kohtausten annetaan surutta pyöriä pitkän aikaa. Kuitenkin soundtrackiä ei ole laiminlyöty. Dark Roomsin kaunis kappale I Get Overwhelmed ei edusta musiikkia, jota normaalisti kuuntelisin, mutta se sopii täydellisesti kohtaukseensa ja olen eksynyt silloin tällöin kuuntelemaan sitä uudelleen.

Suurimpana kompastuskivenä koin alkupuolen kivuliaan hitauden. Erityisesti kohtaus, jossa nainen vain itkien mässää piirakkaa naamaan ei tunnu ikinä loppuvan. Tähän on toki syynsä, sillä kuoleman jälkeen aaveen ajantaju alkaa vääristyä. Aluksi aika kuluu realistisen hitaasti, kunnes se lopulta tuntuu etenevän huumaavan nopeasti. Ajankulu osoittautuukin yhdeksi todella kiinnostavaksi aspektiksi ja toivon, että katsojat jaksavat käydä läpi alkupuolen löntystelyn. Ymmärrän siis miksi alkupuoli toteutettiin tällä tavalla, mutta olisin kuitenkin tiivistänyt sitä hieman.

A Ghost Story on mukavan erilainen haamuleffa, joka on yhtä aikaa hyvin taiteellinen ja vaatimaton. Pienen skaalan henkilökohtainen tarina, johon jokainen jollain tapaa voi samaistua. Se resonoi varmasti erityisen paljon ihmisissä, jotka ovat joskus menettäneet itselleen tärkeän henkilön. Tarina saadaan lopetettua myös hyvin fiksulla tavalla, paljastamatta liikaa ja sortumatta liialliseen tunteilla mässäilyyn.

TÄHDET: ***1/2

Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****

The Fanatic

NIMI: The Fanatic

VUOSI: 2019
OHJAAJA: Fred Durst
KÄSIKIRJOITUS: Fred Durst, Dave Bekerman
PÄÄOSISSA: John Travolta, Devon Sawa, Ana Golja
IKÄRAJOITUS: 16

John Travoltalla menee huonosti. Entinen supertähti on jo monta vuotta tehnyt floppia flopin perään ja The Fanatic ei onnistu muuttamaan suuntaa. The Fanatic on varmasti Travoltan surkeimmin menestynyt elokuva, sillä se tienasi pienellä teatterikierroksellaan vain 3153 dollaria ja on nyt tarjolla Netflixin kaltaisissa palveluissa. Elokuvasta tekee mielenkiintoisen myös se, että sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Limp Bizkit -yhtyeen Fred Durst.

Moose on keski-ikäinen, autistinen mies, jonka suurena pakkomielteenä on hänen lempinäyttelijänsä Hunter Dunbar. Näyttelijä järjestää nimikirjoitustilaisuuden, jossa Moose kuitenkin antaa itsestään erittäin huonon vaikutelman ja Dunbar kieltäytyy tekemästä hänelle nimikirjoitusta. Paparazziystävänsä taitojen avulla Moose löytää Dunbarin talon ja alkaa vainota häntä.

Juoni on erittäin yksinkertainen, mutta siinä on silti aukkoja. Moose on selkeästi pakkomielteinen, enkä ymmärrä miksi hänen paparazziystävänsä antaa hänelle keinoja löytää Dunbar. Aluksi luulin ystävän tahallaan lähettävän epätasapainoisen fanin kuuluisuuden luo, jotta saisi lööppejä myytäväkseen, mutta elokuva ei ollut tarpeeksi fiksu tähän. Paparazzinainen on ilmeisesti vain yksinkertaisesti tyhmä. En myöskään ymmärtänyt miksi tämä nuori twentysomething nainen viihtyisi Moosen seurassa. Mystiseksi jää myös mitä Moose oikeastaan haluaa Dunbarilta. Huomiota, kyllä, mutta millaista huomiota? Moosen intohimo näyttelijää kohtaan vaikuttaisi välillä ylittävän platoniset rajat. Ja miten ihmeessä Moose rahoittaa elämänsä Hollywoodissa? Hänen ainoa työnsä näyttää olevan brittiläisen poliisin asussa poseeraaminen turisteille ja siinäkin hän on huono.

Elokuvan ongelmat piilevät sen käsikirjoituksessa. Missään muussa ei oikeastaan ole vikaa, mutta käsikirjoitus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä palanen, joka tässä tapauksessa pilaa koko elokuvan. En pystynyt päättämään mitä mieltä olin Travoltan näyttelemisestä, mutta Dunbaria esittävä Devon Sawa hoiti roolinsa oikein hyvin. Elokuva näyttää hyvältä eikä anna halpaa vaikutelmaa. Fred Durst vaikuttaa olevan kelpo ohjaaja, joka ei onneksi turhia kikkaile kuvakulmien ja leikkauksien kanssa. Kohtaus, jossa Dunbar soittaa pojalleen Limp Bizkitiä oli myös mielestäni vain hauska yksityiskohta.

Hahmot eivät kehity elokuvassa millään lailla ja tarina on hyvin ennalta-arvattava ja pitkäpiimäinen. Loppu tuntuu töksähtävältä ja epätyydyttävältä. En oikeastaan ymmärtänyt mitä tästä tarinasta pitäisi ottaa onkeensa. Ei saa olla liian pakkomielteinen? Vai onko opetuksena sittenkin ettei autisteihin ja muuten poikkeaviin ihmisiin voi luottaa? Tämä jälkimmäinen ajatus tulee pakostakin esille, sillä Mooselle ei ole annettu mitään ihailtavia ominaisuuksia tasapainottamaan hänen vaarallista pakkomiellettään. Kirk Lazaruksen viisaat sanat muistuvat mieleen...

The Fanatic ei ole hyvä elokuva, mutta se ei ole myöskään täysin epäonnistunut tekele, ei niin huono, että siitä muodostuisi kulttisuosikki, jolle voisi ulvoa naurusta kaveriporukan kanssa. Travoltan näyttelytyö on mielenkiintoista seurattavaa, sillä se tasapainottelee jatkuvasti uskottavan ja naurettavan välimaastossa. Kiinnostavaa myös, että Travoltalla itsellään on ollut nyt edesmennyt autistinen poika ja silti hän on valinnut tälläisen roolin.

TÄHDET: *1/2

Midsommar

NIMI: Midsommar (Midsommar - Loputon yö)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Ari Aster
KÄSIKIRJOITUS: Ari Aster
PÄÄOSISSA: Florence Pugh, Will Poulter, William Jackson Harper, Jack Reynor
IKÄSUOSITUS: 16

EDIT: Katsoin elokuvan uudestaan vuonna 2021 ja pidin siitä huomattavasti enemmän uusintakierroksella. Koen olleeni alunperin turhan ankara, ja korotin nyt arvosanaa puolella tähdellä.

Tuotantoyhtiö A24 on viime vuosien aikana noussut pinnalle erittäin laadukkailla vaihtoehtoelokuvilla (näihin lukeutuu muun muassa mainio The VVitch). Yksi näistä elokuvista oli paljon kehuttu kauhuelokuva Hereditary, jonka ohjaaja Ari Aster on myös Midsommarin takana ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hereditary on minulla yhä näkemättä, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään Midsommarin sen saaman positiivisen palautteen vuoksi ja koska tiesin ettei kyseessä olisi tavallinen jumpscare-jännäri.

Dani ja Christian ovat sitkutelleet eron partaalla jo kauan. Christianilla ei kuitenkaan ole sydäntä jättää hyvin herkkää tyttöystäväänsä - etenkään sen jälkeen, kun Dani traagisesti menettää siskonsa ja vanhempansa. Christianin ystävä, ruotsalaistaustainen Pelle kutsuu pariskunnan ja pari muuta kaveria mukaansa matkalle Ruotsiin Pellen sukulaisten järjestämälle, yhdeksän päivän pituiselle juhannusjuhlalle. Etenkin Danille virkistävä maisemanvaihdos tekisi hyvää ja kenties matkan aikana rakoileva suhde saadaan paikattua. Pellen sukulaiset asuvat syrjäisessä kommuunissa näennäisen idyllisissä, maalaisromanttisissa puitteissa. Kekkerit alkavat huolettomissa merkeissä, mutta päivien kuluessa syrjäseudun pakanoiden rituaalit käyvät yhä pelottavammiksi ja ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle.

Elokuva alkaa vahvasti mielenkiintoisella suhdedraamalla ja rankalla perhetragedialla. Tarinankerronta on tässä alkukappaleessa erittäin tiukkaa ja toimivaa. Tämän kohokohdan jälkeen kerronta alkaakin mennä hitaasti metsään. Elokuva on peräti kaksi ja puoli tuntia pitkä, minkä valitettavasti huomaa. Moni kohtaus tuntuu liian pitkältä tai jopa täysin turhalta. Loppuhuipennus on ollut jo kauan ennalta-arvattavissa, eikä elokuva muutenkaan tarjoa hirveästi oikeasti yllättäviä asioita mikäli on aiemmin nähnyt hyvin samankaltaisen Wicker Man -elokuvan. Midsommarin onkin vitsailtu olevan vain Wicker Man Ruotsissa, tosin Midsommar sisältää huomattavasti rankempaa materiaalia kuin esikuvansa. Katsojalle on alusta asti selvää, että nämä rauhalliset ruotsalaiset hipit ovatkin aivan pipipäitä ja ei tarvitse olla nero arvatakseen mitä ystävyksille tulee tapahtumaan, eikä elokuva tarjoa mitään sen suurempaa mysteeriä ratkottavaksi. Mikäli kerronta olisi ollut tiukempaa ei ennalta-arvattavuus olisi haitannut yhtä paljon. Nyt katsojan on pakko katsella monta turhan pitkää, rönsyilevää kohtausta, saapuakseen vain latteaksi jäävään lopputulokseen.

On Midsommarissa paljon hyvääkin. Danin ja Christianin rakoileva suhde oli esitetty realistisesti ja useat kohtaukset, joissa Christianin kaverit yrittävät olla muka-kohteliaita Danille olivat onnistuneen kiusallisia. Elokuva on itse asiassa vertauskuva pitkälle eroprosessille ja passiivisessa asemassa oleva Dani saa mielenkiintoisella tavalla henkisiä voimavarojaan takaisin. Monen hahmon passiivisuus kauheuksien keskellä on hämmentävää, jopa ärsyttävää, mutta myös ymmärrettävää, etenkin kun suuren osan ajasta hahmot ovat huumeiden vaikutuksen alaisia. Nautinkin elokuvan psykologisesta annista eniten, sillä mielestäni oli erittäin mielenkiintoista kuinka elokuvan ahdistavimmat kohtaukset eivät välttämättä sisältäneet suoranaista väkivaltaa. Pimeät svedupakanat elävät kommuunissa, jossa jaetaan ihan kaikki. Aivoni huusivat hälytysääniä svedujen ängetessä jakamaan normaalisti yksityisiksi tarkoitettuja hetkiä. Kun joku itkee, kaikki tulevat rääkymään yhdessä, kun joku tuntee kipua, kaikki vääntelehtivät kivusta vieressä. Ja tietenkin on myös se kaikista pahin yksityisyyden rikkova kohtaus, mutta ei spoilata liikaa. Nämä kohtaukset ovat niin ristiriidassa normaalin tunneälyn ja nyky-yhteiskunnan tapojen kanssa, että ne tuntuivat erittäin häiriintyneiltä ja yksinkertaisesti VÄÄRILTÄ.

Elokuva myös näyttää upealta. Haaleat, pastellimaiset värit ja jatkuva päivänvalo eivät yleensä kieli kauhusta, mutta toimivat elokuvassa loistavasti. Ohjaaja välillä pelleilee liikaakin kamerakulmien ja symboliikan kanssa. Etenkin alussa käytetään monta kertaa heijastuksia apuna, jotta väittelyn molemmat osapuolet näkyvät ruudulla samaan aikaan, mutta heidän välillään on samalla selkeä erottava näkymätön seinä. Tämä keino varmasti tekee moneen vaikutuksen, mutta mielestäni se oli turhankin läpinäkyvä mukamas syvällinen kikkailu, etenkin kun samaa kikkaa käytettiin useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Kauhuelokuvalle haasteellisen värimaailman lisäksi etenkin huumekohtauksissa ollaan onnistuttu. Hahmojen ollessa ainehissa ihmisten kasvot vääristyvät, ilma väreilee ja kukkaset hengittävät - ja tietenkin tunnelma muuttuu ahdistavammaksi. Nämä muutokset ovat vähäeleisiä ja todella mielenkiintoista seurattavaa. Huumeet ovat kuitenkin myös ongelmallinen osa elokuvaa, sillä on hämmentävää miksi niin paljon kauheuksia kokeneet ihmiset suostuvat ottamaan yrttiä, sillä heidän tilanteessaan paha trippi on väistämätön. Huumeiden alaisina olevat hahmot muuttuvat myös helposti manipuloitaviksi, jolloin heitä ei voi syyttää omituisista valinnoista.

Näyttelytyö on suurimmaksi osaksi uskottavaa. Dania näyttelevä Florence Pugh pääsee rääkymään liiaksikin asti, mutta onneksi vollotus on todella uskottavaa ja ei tyypillistä nättiä Hollywood -vollotusta. Kuitenkin Pughilla vaikuttaisi olevan vain kaksi vaihdetta (tämä tosin on käsikirjoituksen ongelma), passiivinen aneemisuus tai täydellinen hermoromahdus. Danin hahmo jääkin lopulta täysin ulkopuolisen vaikutuksen armoille, hahmo vain reagoi muuhun maailmaan ja on täysin hajuton ja mauton rauhallisina hetkinä. Christian on välillä hämmentävän kylmä ja itsekäs. Yksi kaveriporukan henkilö jää lähinnä stereotyyppiseksi tolloksi bilehileeksi.

Midsommar on ehdottomasti katselun arvoinen, mutta valitettavasti kärsii ylipituudesta ja ei ole yhtä nokkela kuin kuvittelee olevansa. Se on kuitenkin erittäin virkistävä uutuus nykyisten massakauhuelokuvien joukossa ja olen tyytyväinen sen päästessä näinkin laajalle teatterikierrokselle. Pienellä hienosäädöllä ja turhan karsimisella siitä olisi saanut mestariteoksen.

Pieni jälkilisäys vielä. Koin Midsommarin tähdittämisen erittäin hankalaksi. Elokuvassa on moni palikka täydellisesti kohdallaan ja se on ehdottomasti selkeästi parempaa antia kuin moni saman genren tuotanto, mutta en silti pysty lähteä ylistämään sitä. Elokuvan teemoja alleviivataan liikaa, kamerakikkailu on minulle liian läpinäkyvää ja pituudesta olisi pitänyt leikata ylijäämää reilusti pois. Elokuva toistaa myös hyvin paljon Wicker Mania ja lässähtää loppua kohden. Kolme ja puoli tähteä tuntuu hyvin vähältä, mutta en myöskään pysty antamaan tälle neljää, saati viittä tähteä. Sanotaan, että elokuva on ihan siinä neljän tähden rajalla.

TÄHDET: **** (arvosana muutettu alkuperäisestä uusintakierroksella)

Leijonakuningas (2019)

NIMI: Leijonakuningas (The Lion King)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jon Favreau
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Nathanson
PÄÄOSISSA: Donald Glover, James Earl Jones, Seth Rogen, Beyonce Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor
IKÄSUOSITUS: 12

Ah, Jellonakuningas! Tällä animaatiolla oli merkittävä rooli lapsuudessani ja se onkin Disneyn tuotannosta ehdoton lempparini. Naapurin lasten kanssa vietimme tuntikausia leikkien leijonafiguureilla ja myöhemmällä iällä innostuin lukemaan netistä fanien nettisivuja, joissa oli hahmojen sukupuita, juoniteorioita ja tietenkin fanitaidetta. Viime kerralla arvostelin Aladdinin uuden live action -version, joka ei onnistunut herättämään voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kääntyi enemmän pettymyksen puolelle. Vaikka Aladdin on mielestäni huikea teos, oli Leijonakuningas minulle SE juttu. Leijonakuningas oli vaikuttava tarina, joka onnistui muodostamaan itsensä ympärille kiinnostavan maailman ja mytologian, jota oli mielenkiintoista tutkiskella eri muodoissa itse elokuvan ulkopuolella.

Miten ihmeessä uusintaversio pystyisi päästä lähellekään alkuperäisen version hohtoa? Lähtisinkö teatterista vihaisena, olisiko versio täysin pyhäinhäväistys? En tiennyt mitä odottaa. Disneyn aikaisemmat remaket olivat jättäneet minut kylmäksi ja kriitikoiden arvostelut eivät antaneet elokuvasta hyvää vaikutelmaa. Toisaalta traileri oli saanut minussa aikaan kylmiä väreitä ja tuntui välittävän alkuperäisen elokuvan henkeä.

Pieni juonikertaus kiven alla eläneille. Leijonat ovat Afrikan eläinmaailman aatelistoa ja Jylhämaata vallitseva, oikeudenmukainen kuningas Mufasa esittelee alamaisilleen poikansa, Simban. Mufasan luihu veli, Scar, ei ole perheenlisäyksestä riemuissaan, sillä nyt hänellä ei ole enää mahdollisuutta periä kruunua. Scar pistää hynttyyt yhteen hyeenojen kanssa ja juonii Mufasan kuoleman, lavastaen Simban tapaturman aiheuttajaksi. Isänsä kuolemasta järkyttynyt Simba karkoitetaan Jylhämaasta ja Scarista tulee uusi kuningas. Simba aloittaa uuden, huolettoman elämän uusien ystävien kanssa ja unohtaa lähes täydellisesti traagisen menneisyytensä. Simban saavuttaessa aikuisen leijonan mitat saapuu hänen elämäänsä kuitenkin vanha ystävä muistuttamaan hänen kuninkaallisista juuristaan. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kenties juuri sen takia alkuperäisessä Leijonakuninkaassa oli paljon tilaa elämääsuuremmille teemoille; kohtaloa, elämän kiertokulkua ja oman identiteetin löytämistä.

Elokuva alkaa legendaarisella Circle of Life -laululla. Valitettavasti ensivaikutelma on huono. Vaikka yritin parhaani mukaan katsoa elokuvan ihan kuin en olisi alkuperäistä nähnytkään uusintaversio teki siitä välillä hankalaa. Heti ensimmäinen kohtaus on täysin alkuperäisen kopio, freimi freimiltä, ainoastaan tylsemmillä väreillä ja ei onnistu luomaan samanlaista mahtipontisuutta. Aiemmin kirkkaana leiskunut aurinko on nyt kaukaisuudessa näkyvä kalpea pallo. Onneksi elokuva paranee ajan kuluessa ja tälläisiä täysin mielikuvituksettomia kohtauksia ei tätä enempää tarvitse katsoa. Uusia asioita on uskallettu ottaa mukaan ja osa näistä toimii todella hyvin. Elokuvassa on muutama täysin uusi kohtaus, joista ainakin Nalan pakeneminen Jylhämaasta on kiinnostava lisä ja oikeasti syventää tarinaa. Pari uutta kohtausta taas ovat lähinnä filleriä, pienen hiiren seikkalut alkoivat jo haukotuttaa. Uusi Beyoncen laulu, Spirit, ei sovi kohtaukseensa ollenkaan ja eroaa tyyliltään aivan liikaa muihin lauluihin verrattuna. Onneksi laulu ei soi kauaa. Be Prepared -laulun sovitus on mielenkiintoinen ja tuntuu keräävän voimaa loppuhuipennusta kohti, jota ei kuitenkaan harmittavasti tapahdu.

Kaikista eniten pidin hyeenojen suuremmasta roolista. Jännite hyeenojen ja leijonien välillä oli tässä versiossa syvempi ja perustellumpi, ja naarasleijonien ahdinko tuntui hyvin synkältä ja uskottavalta. Hyeenat ovat nyt paljon pelottavampia, vaikka tarjoavat myös hauskoja hetkiä. Myös Jylhämaan tuhoa yritettiin perustella edes vähän. Alkuperäisessä tarinassahan Jylhämaa maagisesti kuivuu ja autioituu heti Scarin ja hyeenojen tullessa valtaan. Uudessa elokuvassa ei vieläkään osata selittää miten vallanvaihto saa hedelmällisen maan kuivumaan (toki kuivat kaudet voivat olla ihan säännöllisiä, mutta siinä tapauksessakin tämä kannattaisi mainita), mutta sentään mainitaan saaliseläinten kadonneen koska hyeenat metsästävät yli tarpeiden. Lopullinen taistelu tuntui myös aikaisempaa väkivaltaisemmalta, kenties eläinten realistisuuden vuoksi. Tämä ei siis ole huono asia, mutta voi jännittää pienimpiä katsojia.

Hahmot tuntuivat harmittavan flegmaattisilta, etenkin pentu-Simba, joka oli ennen mahtavan ilkikurinen paskiainen ja nyt vähän persoonaton. Poikkeuksena olivat oikeasti hauskat Timon ja Pumba. Animaatiossahan minä suorastaan inhoan tätä mukahauskaa kaksikkoa muutoin niin syvällisessä ja vakavassa tarinassa. Mutta uudet Timon ja Pumba olivat oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Timonin kasvojen animointi oli minulle välillä vähän vieraannuttavaa, mutta Pumban animoinnista pidin oikein paljon. Innokkaan pahkasian hyppelyt näyttivät oikein luonnollisilta. Scar ei ollut yhtä uhkaava kuin ennen, mutta ei myöskään samanlainen vätys kuin uusinta-Aladdinin Jafar. Sen sijaan Shenzi -hyeena oli jopa Scaria vaikuttavampi tapaus.

Itse animointi on saanut netissä ja arvosteluissa paljon kritiikkiä osakseen, sillä moni piti eläimiä liian ilmeettöminä. Olen osittain eri mieltä. Suurimman osan ajasta eläinten vähäeleiset ilmeet ja eleet eivät häirinneet minua yhtään, minulle oli aina selvää mitä hahmo milläkin hetkellä tunsi. Ainoastaan erittäin voimakkaiden tunteiden kohdalla eläimet saisivat reagoida dramaattisemmin, eikä tällä olisi viety pois realismia. Kyllähän oikeat eläimetkin osaavat ilmehtiä hyvin monipuolisesti. Pidin hyvin paljon eläinten luonnollisesta liikehdinnästä, esimerkiksi juuri Pumban spurttailut ja Zazun linnuille tyypilliset hypellykset ilahduttivat suuresti ja oli selkeää, että tekijät olivat oikeasti tarkkailleet näitä eläimiä kauan. Moni on valittanut, että elokuva näyttää liikaa National Geographicin luontodokumentilta, mutta minä ainakin olen viimeinen ihminen, joka tälläisestä valittaisi. Mikäs sen mukavampaa kuin katsella luontodokumenttia? En ole varma olivatko myös kaikki taustat tietokoneella tehtyjä. Lopputulos on teknisellä tasolla äärimmäisen suuri saavutus ja kaikki päähahmot näyttävät lähes aidoilta. Animointi häiritsi minua kuitenkin pienessä roolissa olleiden antilooppien ja muiden kasvinsyöjien kanssa, sillä niiden turkin tekstuuri oli aivan vääränlaista ja näytti huovatulta.

Siinä olen kuitenkin animoinnin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, että etenkin laulujen kohdalla liiallinen realismi on tylsähköä katseltavaa. Elokuva olisi tarvinnut rohkeutta käyttää voimakkaampia värejä ja dynaamisia kuvakulmia etenkin laulujen aikana. Nyt kaikki ennen niin räiskyvät kohtaukset ovat värimaailmaltaan kesyjä ja kuvakulmiltaan ja koreografioiltaan latteita. Realismi ei saisi olla synonyymi tylsälle. Rohkeutta olisi tarvittu myös hahmojen designeihin. Pentu-Simbaa ja pentu-Nalaa en ollut edes erottaa toisistaan. Aikaisemmat designit olivat niin onnistuneita, etten ymmärrä miksei realismia olisi voitu edes sen verta venyttää, että Nala olisi saanut pitää vihreät silmänsä ja Scar mustan harjansa.

Elokuva saa siis minulta tasapuolisesti risuja ja ruusuja. Alkuperäisteoksen tasolle ei lähellekään päästä, mikä tuskin on kellekään yllätys, mutta lähdin teatterista hyvillä mielin. Moni arvostelija tuntuu vähän jämähtäneen vain vertailemaan näitä elokuvia keskenään, kun reilumpaa olisi arvostella uusi versio omana itsenäisenä teoksena.

TÄHDET: ***