Aladdin (2019)

NIMI: Aladdin
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Guy Ritchie
KÄSIKIRJOITUS: John August, Guy Ritchie
PÄÄOSISSA: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari
IKÄSUOSITUS: 7

Alkuperäinen Aladdin on minulle toiseksi mieluisin Disney -piirretty, heti Leijonakuninkaan jälkeen. Muistan videokasetin olleen lapsena kovassa käytössä. Tästä huolimatta Aladdinilla ei ole minulle erityisen suurta nostalgia-arvoa ja se on aikojen saatossa jäänyt paljolti unholaan. Mielenkiinnolla lähdin tsekkaamaan millaisia tuntemuksia tämä remake herättäisi. Odotukseni olivat hyvin matalalla.

Mikäli Aladdinin tarina ei jostain syystä ole tuttu, tehdään pikakelaus. Päähenkilö Aladdin (Mena Massoud) on fiktiivisessä Agrabahin valtakunnassa elävä katurosvo, jolla on kuitenkin hyvä sydän. Hän törmää kadulla kauniiseen naiseen, joka paljastuu prinsessa Jasmineksi (Naomi Scott), johon Aladdin rakastuu täysillä. Mutta eihän pelkkä katujen pummi tietenkään voi prinsessaa saada. Sulttaanin kiero neuvonantaja Jafar juonii vallan anastusta ja tarvitsee siihen lampunhengen voimia. Lamppu on piilotettu maagiseen luolaan, johon vain puhdassydäminen ihminen voi astua. Tähän hommaan Jafar houkuttelee Aladdinin, joka onnistuu löytämään lampun ja saa Hengeltä (Will Smith) kolme toivetta. Aladdin toivoo olevansa prinssi, jotta voisi saada Jasminen puolisokseen. Henki kyllä saa muutettua Aladdinin prinssiksi, mutta sisältä Aladdin on yhä sama entinen itsensä. Koska totuus paljastuu ja pelastuuko Agrabah Jafarin juonilta? Jännää.

Kuten arvata saattaa uusintaversio ei yllä lähellekään alkuperäisen animaation tasoa. Tarinaan on tehty useita muutoksia, vaikka pääjuoni toki on pysynyt samana. Nämä muutokset ovat lähinnä turhia ja ovat olemassa vain lisätäkseen elokuvan pituutta. Hahmojen luonteita on muutettu rankalla kädellä. Jafar on erittäin mitäänsanomaton alkuperäiseen hahmoon verrattuna. Muiden hahmojen läsnäollessa hän ei erotu joukosta ollenkaan. Marwan Kenzari ei onnistu tuomaan hahmoon tarpeeksi karismaattisuutta ja uhkaavuutta. Hänen papukaijansa Jago on myöskin menettänyt persoonallisuutensa. Ennen hassu ja höperö sulttaani on nyt vain joku perusfaija. Hyvin suuri muutos on tapahtunut Jasminen kanssa. Periaatteessa pidin ajatuksesta, että Jasmine saisi enemmän huomiota osakseen ja hän haluaisi oikeasti johtaa kansaansa. Elokuva kuitenkin alleviivaa feminismiteemaa myötähäpeän puolelle. Jostain syystä tarinaan on tuotu myös uusi hahmo, Dalia, joka on Jasminen palvelijatar. Dalian tehtävä on olla Hengen ihastus, sekä vitsailla Jasminen kanssa. Ilmankin olisi pärjätty.

Hahmojen lisäksi juoneen on tehty pieniä muutoksia. Alkuperäinen Aladdin keskittyi täysin Agrabahin valtakuntaan, sen sijaan uusintaversiossa vihjaillaan vähän väliä naapurivaltiosta, jonka kanssa Jafar haluaisi aloittaa sodan. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, eikä valtion olemassaololla ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hämmennystä aiheutti myös uusi hahmo, Jasminen sulhasehdokas prinssi Anders, joka on ilmeisesti ruotsalainen. Agrabah on toki fiktiivinen, joten ehkä tässä maailmassa arabialaisvaikutteinen maa on lähellä ruotsalaisvaikutteista maata... Mikään näistä muutoksista ei oikeastaan tuo mitään järkevää uutta sisältöä tarinaan. Ei olisi ollenkaan haitannut, että leikkauspöydälle olisi jäänyt enemmänkin tavaraa, sillä nyt elokuva oli niin pitkä (tai pitkäveteinen), että halusin jo monessa kohtaa lähteä teatterista.

Ohjaajaksi on valikoitunut Guy Ritchie, joka ei itselle tulisi mieleenikään tähän työhön. Ritchie on tunnettu väkivaltaisista ja nopeatempoisista elokuvistaan, joissa on paljon nopeutuksia ja hidastuksia. Aladdin onneksi säästyy pahimmilta kikkailuilta, mutta mukana on kuitenkin selkeästi aivan turhia hidastuksia, jotka eivät lisää kohtaukseen mitään. Toimintakohtaukset ovat myös välillä sekavia ja joskus ei heti edes tajua mitä tapahtui. Suurimmaksi osaksi Ritchie tuntuu kuitenkin pitävän itsensä kurissa, tai sitten studio on kuohinnut hänet.

Elokuvan parhaimmistoon lukeutuu tasaisen hauska Will Smith Henkenä. Uskon, että Will Smith olisi saanut hahmosta enemmänkin irti, mikäli olisi saanut vapaat kädet. Smith tuntuu luontevalta roolissaan ja on Naomi Scottin ohella ainut näyttelijä, joka oikeasti sopii roolihahmolleen. Henki on hahmo, joka toimii ehdottomasti paremmin animoituna, jolloin hahmo saa venyä ja paukkua ilman realismin rajoitteita. Nyt Hengen taiat näyttävät välillä jopa pelottavilta ja vastenmielisiltä. Tahattoman vastenmielinen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Henki taikoo selkeästi vastahakoisen apinan soittamaan eri instrumenttejä. Ensinnäkin tietokoneella tehty Abu -apina on jo itsessään erittäin ruman näköinen ja näytti kyseisessä kohtauksessa vieläkin kärsivämmältä. Realistisena versiona tälläiset kohtaukset näyttävät suorastaan eläinrääkkäykseltä, siinä missä animaatiossa se olisi voinut näyttää hauskalta. Efektit herättävät monesti uncanny valley -tunteita, mutta lavasteita on pakko kehua. Agrabahin kaupunki on hyvin kaunis ja pidin elokuvan värimaailmasta paljon.

Kehua pitää myös Naomi Scottin lauluääntä! Jasminelle on luotu uusi laulu, Speechless, jonka hän laulaa yksin. Laulu itse ei ollut mielestäni mistään kotoisin, mutta näyttelijätär osaa oikeasti laulaa kauniisti. A Whole New World -kappaleen aikana hän varastaa täysin shown kanssaan laulavalta Mena Massoudilta. Massoud on myös yksi elokuvan heikkouksista, sillä hänen Aladdin on kovin tylsä ja karismaton tapaus alkuperäiseen veijariin verrattuna. Massoud on myös hyvin jäykkä laulukohtauksissa, eikä tunnu osaavan laulaa ja pysyä koreografian perässä samaan aikaan.

Loppujen lopuksi en inhonnut uusinta-Aladdinia, mutta elokuva tuntui täysin turhalta, ylipitkältä ja intohimottomalta lisäykseltä Disneyn katalogiin.

TÄHDET: **