Wolfen

NIMI: Wolfen
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Michael Wadleigh
KÄSIKIRJOITUS: Michael Wadleigh, David M. Eyre Jr., perustuen Whitley Strieberin kirjaan
PÄÄOSISSA: Albert Finney, Diane Venora, Gregory Hines
IKÄSUOSITUS: ?

Halloweenin kunniaksi pitää tietenkin katsoa paljon kauhuelokuvia! Aloitin kauhumaratonin kaverini kanssa muutama päivä sitten ja ensimmäiseksi valinnaksi osui Wolfen, jota en ollut nähnyt ennen ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu Suomessa missään muodossa. Olen suuri ihmissusi- ja eläinkauhuelokuvien fani, vaikka harmittavasti näissä genreissä on hyvin paljon roskaa ja vain muutamia helmiä. En odottanut mitään ihmeellistä tältä elokuvalta, mutta tiesin siinä sentään olevan oikeita eläimiä, millä päästään jo pitkälle.

Toinen syy miksi olin kiinnostunut näkemään Wolfenin oli koska se perustuu Whitley Strieberin kirjaan. Olen aikaisemmin arvostellut toisen hänen kirjaan perustuvan elokuvan nimeltä Yhteys tuntemattomaan/Communion, jonka Strieber yhä tänä päivänä väittää perustuvan hänen oikean elämän kokemuksiin. Wolfen ei sentään perustu mihinkään väitettyyn oikean elämän tapahtumaan, mutta uteliaana halusin nähdä olisiko luvassa yhtä hölmöä menoa kuin Communionissa.

New Yorkin öisillä kaduilla vaanii aivan uudenlaisia petoja. Kun rikas Van der Veerin pariskunta murhataan alkaa kyyninen etsivä Dewey Wilson (Albert Finney) tutkia murhia, jollaisia paljastuu enemmänkin, etenkin huonommissa kaupunginosissa. Apunaan hänellä on kaunis psykologi ja erikoinen kuolintutkija. Ruumiita ja slummeja tutkimalla alkaa pikkuhiljaa selvitä, ettei kyseessä ole tavallisia murhia, vaan tekijänä on ilmeisesti toistaiseksi tuntematon eläin. Ovatko murhat vain sattumanvaraisia, vai valittiinko Van der Veerit uhreiksi heidän rakennusprojektien takia? Miten paikalliset intiaanit liittyvät murhiin?

 Yllätyin kuinka kiinnostavaa poliisien työn seuraaminen oli. Heidän näkökulman avulla elokuvassa pystyttiin seuraamaan koko kaupungin tapahtumia, siinä missä yleensä tälläiset eläinkauhut rajoittuvat vain yhteen eristettyyn sijaintiin, esimerkiksi saarelle tai mökille. Päähahmojen luonteista oli vähän vaikeaa saada otetta, mutta pidin siitä kuinka konstailemattomia ja karuja he olivat - ihan ulkoisestikin, etenkin Dewey näyttää aina skipanneen viikon unet. Mukana on myös vähän hämmentävää mustaa huumoria. Näiden asioiden ansiosta elokuvan jaksaa katsoa läpi, vaikka katsoja pääsee näkemään sudet vasta viimemetreillä. Hienoa loppuhuipennusta edeltää hyvin pitkä matka pelkkää etsivätyötä ja loputtomilta tuntuvia suden näkökulmasta kuvattuja vaanimiskohtauksia.

Samaa karuutta löytyy myös miljööstä. Osa kohtauksista on kuvattu aidoissa, pommin jälkeisiltä näyttävissä slummeissa. Elokuva käyttääkin lahjakkaasti hyväksi New Yorkin vaihtelevia maisemia. Kodittomia ja nistejä täynnä olevia slummeja ja rikkaiden pilvenpiirtäjiä katselemalla on katsojankin helppo ymmärtää susien näkökulmaa. Elokuva suhtautuu myös esimerkiksi ruumiisiin yhtä kyynisellä tavalla kuin ympäristöönsä ja hahmoihinsa - mitään ei peitellä ja kuolintutkijat heittelevät epäammattimaisia kommentteja.

Kuten sanoinkin, elokuvan elukat pääsevät ruudulle vasta loppupuolella. Sitä ennen sudet lähinnä lahtaavat ihmisiä kameran ulkopuolella, tai sitten seuraamme uhreja susien näkökulmasta, jolloin ruudulla näkyy eräänlainen lämpökuvausefekti. Tätä efektiä on myöhemmin käytetty Predator -elokuvassa, josta se on tullut kuuluisaksi. Tämä pitkä odottelu on vähän harmillista, mutta odotus todellakin palkitaan kun sudet tulevat viimein ruudulle. Elokuvassa nähdään varsin vaikuttavia eläimiä tekemässä kiitettävän monipuolisesti eri asioita. Täytyy myös kehua parissa kohdassa näkyviä verisiä irtoruumiinosia, jotka vielä irti repimisen jälkeen liikkuvat koomisesti. Karmivaa ja hauskaa!

Moni kohtaus tuntuu kuitenkin turhan pitkältä, tai olisi voinut jäädä leikkaushuoneen lattialle kokonaan. Elokuvassa on todella viihdyttäviä huippukohtia, mutta liian harvoin. Loppujen lopuksi Wolfen jää keskinkertaiseksi ja vähän kömpelöksi yritelmäksi.

TÄHDET: **1/2