Alita: Battle Angel

NIMI: Alita: Battle Angel
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Rodriguez
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Laeta Kalogridis, Yukito Kishiro
PÄÄOSISSA: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Jennifer Connelly, Mahersala Ali, Ed Skrein, Keean Johnson
IKÄSUOSITUS: 12

Nyt elokuvateattereissa pyörivä Alita perustuu Suomessakin julkaistuun Yukito Kishiron Gunnm -mangasarjaan. Gunnm oli minullakin teininä suurkulutuksessa ja se on yhä hyvin rakas sarja. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran luin James Cameronin suunnittelevan tekevänsä elokuvan Gunnmista olen odottanut tätä elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Etenkin, koska noihin aikoihin olin vielä sitä mieltä ettei Cameron voisi tehdä mitään huonoa. En nyt osaa sanoa milloin tarkalleen luin sarjan ensimmäistä kertaa ja aloin odotella elokuvaa, netti osasi valaista suomennetun version olleen julkaistu 2006. Elokuvan ensimmäiset trailerit olivat jopa koomisen näköisiä, koska Alitan silmät olivat niissä naurettavan suuret. Näitä onneksi muokattiin pienemmiksi seuraaviin trailereihin, mutta epäilyksen siemenet itivät sydämessäni ja menin teatteriin varautuneena pahimpaan. Onneksi Alita ei ollut pettymys, päinvastoin nautin joka sekunnista.

Tulevaisuudessa suurin osa Maapallosta on melkoista slummia ja Marsia vastaan käydyn sodan jälkeen on jäljellä enää vain yksi taivaalla leijuva, parempiosaisten ihmisten kaupunki Zalem. Zalem tiputtaa roskansa suoraan allansa olevan Rautakaupungin päälle. Eräänä päivänä kyborgeja korjaava tohtori Ido (Christoph Waltz) löytää kaatopaikalta naiskyborgin yläosan, jonka aivot vaikuttaisivat yhä olevan elossa. Ido antaa tytölle uuden kehon ja ristii hänet Alitaksi. Alita (Rosa Salazar) ei muista menneisyydestään mitään, mutta edustaa selkeästi sotia edeltävää edistynyttä teknologiaa ja on ilmeisesti peräisin Zalemista. Alita ihastuu Hugo -nimiseen poikaan (Keean Johnson), joka kerää rahaa epämääräisillä keinoilla päästäkseen jonain päivänä asumaan Zalemiin. Hoksattuaan ilmiömäiset taistelutaitonsa Alita alkaa myös kerätä rahaa Hugolle, ryhtymällä palkkionmetsästäjäksi ja ottamalla osaa väkivaltaisiin moottoripallo-otteluihin. Taistelut myös laukaisevat Alitassa flashbäkkejä hänen entisestä elämästään.

Suurimmat huolenaiheeni olivat Alitan ulkonäkö ja tarinankuljetus. Alita on toteutettu täysin tietokoneella ja hänen suuret silmänsä ovat aiheuttaneet paljon naureskelua. Mietin myös kuinka paljon alkuperäisestä tarinasta on yritetty änkeä yhteen elokuvaan, manga kun on pitkä ja siinä on monta eri saagaa. Lopulta kummassakaan ei ollut paljoa moitittavaa. Tarinankuljetus oli mielestäni luontevan tuntuista ja yli 2h elokuvaan oli saatu mahdutettua paljon asiaa, ilman, että katsojalla menee pää pyörälle. En vieläkään pidä siitä, että Alita on tietokonehahmo, mutta ehkä tämä on ollut helpoin ratkaisu ottaen huomioon korkealentoiset taistelut ja kuinka hahmo on välillä monessa osassa. Suuret silmät ovat erittäin huono ratkaisu, vaikka elokuvan aikana ne eivät enää kiinnittäneet liikaa huomiotani. Kuitenkin tuntuu, että tässä kohtaa on ymmärretty lähdemateriaalia väärin. Alitan kuuluisi olla ihan tavallisen näköinen tyttö ja mangassa on muitakin suurisilmäisiä hahmoja. Tämä on ollut vain piirtäjän oma tyyli, jota ei pitäisi kirjaimellisesti kääntää valkokankaalle. Mutta kuten sanoin, tämä yksityiskohta ei haitannutkaan itse katselun aikana. Alita näyttää tarpeeksi aidolta, ettei hän hyppää silmille muiden joukossa. Harmittavasti hän ei kuitenkaan ole läheskään yhtä kaunis kuin mangassa. Eikä tämä ole näyttelijä Rosa Salazarin haukkumista, sillä näyttelijän kasvonpiirteitä ei tietokone-Alitasta tunnista.

Elokuva pohjautuu enemmän suoraan VHS:lle tehtyyn kahden jakson pituiseen animeen, jota totta puhuen en ole koskaan jaksanut katsoa kokonaan alusta loppuun. Animeen oli tehty pieniä muutoksia ja uusi elokuva on muuttanut vielä jotain yksityiskohtia tämän jälkeen. Pidin uudistuksista, mielestäni ne virtaviivaistivat mangan vähän kömpelöä alkupuolta, helpottivat uusille katsojille maailmaan tutustumista ja lisäsivät mukaan samaistuttavaa tunnepuolta. Esimerkiksi Idon ja Alitan suhde on nyt päivänselkeästi isä-tytärsuhde, siinä missä mangassa tämä jäi hieman tulkinnanvaraan. Heidän suhteensa oli oikein lämmin ja aidontuntuinen. Tässä auttoi paljon hyvin uskottava Christoph Waltz. Sen sijaan minulla kesti kauan lämmetä Hugolle, joka oli mangassakin mielestäni vähän mitäänsanomaton hahmo ja Keean Johnson ei myöskään tee suurempaa vaikutusta roolissaan. Lopulta kuitenkin Alitan ja Hugon romanssikin alkoi kiinnostamaan ja heillä oli oikein kivasti toteutettuja hetkiä. Olen hulluna robotteihin ja robo-ihmisromanssit ovat todella jees ja elokuvassa osattiin keskittyä asioihin, mitkä kaltaisiani roborakastajia voisivat kiinnostaa. Pidin myös siitä miten itse Alita oli kuvattu. Teininä Alita oli yksi harvoista naispuolisista sankareistani. Hän on täydellinen tappokone, mutta myös omalla tavallaan puhdas, haavoittuvainen, viaton ja utelias hahmo. Tämä tuli elokuvassa hyvin ilmi.

Ulkoisesti elokuva on myös upeaa katsottavaa. Rautakaupunki on täynnä elämää, eikä futuristisuudestaan huolimatta näytä epärealistiselta. Osa teknologiasta on selkeästi jo aikakaudelleen vanhanaikaista. Elokuvassa on paljon kiinnostavia robotteja ja kyborgeja ja muuta kiehtovaa teknologiaa. Tarinaan ennen tutustumattomat uudet katsojat saavat vähintäänkin edes silmäkarkkia jos mikään muu ei iske. Minun on hieman vaikea tarkastella tätä elokuvaa täysin ulkopuolisen silmin, sillä tarina on ollut minulle niin rakas vuosikausia. Uskoisin kuitenkin, että elokuvaa olisi helppo seurata ja siitä voisi nauttia vaikkei lähdemateriaali olisi ennestään tuttua.

Alita oli erittäin positiivinen yllätys ja toivon, että sille voidaan tehdä vielä jatko-osa. Elokuva päättyy selkeästi kesken ja mangan loppupuoli on sen mielenkiintoisinta antia, joten olisi hyvin harmittavaa jos jatkoa ei ole luvassa. Minulla ei ollut hajuakaan, että yksi suosikkinäyttelijöistäni Edward Norton oli myös mukana elokuvassa, mutta lähinnä pienenä cameona. Hänen hahmollaan olisi suurempi rooli mahdollisessa jatko-osassa ja hahmo voisi sopia hänelle erittäin hyvin. Pidän siis sormet ja varpaat ristissä jatkoa odotellessa.

TÄHDET: ****

Polar

NIMI: Polar
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jonas Åkerlund
KÄSIKIRJOITUS: Jayson Rothwell, Victor Santos
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Vanessa Hudgens, Katheryn Winnick, Matt Lucas, Johnny Knoxville
IKÄSUOSITUS: 18

Muutama päivä sitten Netflixissä julkaistu Polar on ennen lähinnä musiikkivideoita ohjanneen Jonas Åkerlundin ensimmäinen elokuva. Åkerlund on ohjannut lukemattomia musiikkivideoita maailman kovimmille nimille, Madonnasta U2:een, Roxettesta Robbie Williamsiin. Mutta miten sujuu kokopitkän elokuvan ohjaus? No, ei valitettavasti kovinkaan hyvin. Tarina perustuu Victor Santosin sarjakuvaan Polar: Came From the Cold, josta en tätä ennen ollut kuullutkaan.

Duncan Vizla (Mads Mikkelsen) on Black Kaiserina tunnettu erittäin tehokas salamurhaaja, joka on siirtymässä eläkkeelle 14 päivän päästä. Duncan asettuu aloilleen kylmään tuppukylään ja koettaa sopeutua tavallisen pulliaisen elämään. Hän tutustuu naapuriinsa, todella ujoon ja neuroottiseen Camilleen (Vanessa Hudgens). Hiljaiselo ei kestä kauaa, sillä Duncanin entinen työnantaja haluaa saada Duncanille maksamansa tapporahat takaisin ja lähettää joukon nuorempia murhaajia konkarin perään. Tappoyrityksen epäonnistuttua Camille kaapataan ja tietysti "sankarimme" ryhtyy pelastusyritykseen.

Kuten on jo varmasti tullut useamman kerran esille olen suuri Mads Mikkelsenin fani ja hänen takiaan katsoinkin tämän elokuvan, vaikkei se olisi normaalisti minua kiinnostanut. Mikkelsen on turhauttava tapaus. Hän on hirveän lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, mutta harmittavasti tuntuu suostuvan lähes mihin tahansa projektiin. On käsittämätöntä miten Hannibalissa, Valhalla Risingissa ja The Huntissa loistanut näyttelijä päätyy vähän väliä tekemään ties mitä paskaa. Hän on jossain haastattelussaan myöntänyt tekevänsä monia rooleja puhtaasti rahan takia, mikä on täysin pätevä syy. En usko taiteelliseen tinkimättömyyteen, se ei maksa laskuja, mutta fanille kökköelokuvien määrän kasaantuminen on harmillista. Polar on jälleen yksi kikkare hänen urallaan. Onneksi häneltä tänä vuonna vielä ilmestyvä selviytymisdraama Arctic vaikuttaisi paljon laadukkaammalta tuotannolta (toivottavasti vain ihmiset eivät sekoita samankaltaisia nimiä keskenään).

Mikä sitten Polarissa on vikana? Mistä edes aloittaisi? Elokuvassa ei oikeastaan mikään elementti toimi. Tarinankuljetus on monesti aivan liian kiireellistä. Sivuhahmoja on liikaa, heille annetaan liikaa ruutuaikaa, enkä siitä huolimatta muista heidän nimiään tai ehtinyt saada käsitystä heidän yksilöllisistä piirteistään. Nuoret sarjamurhaajat ovat kuin äänekäs teinilauma, joka pomppii sinne sun tänne, meluaa ja tekee itsestään jatkuvasti ison numeron. Jokainen näistä hahmoista pukeutuu aivan käsittämättömän typeriin asuihin, ihan kuin heillä olisi keskenään kilpailu kuka näyttäisi ja käyttäytyisi kaikista räikeimmin. Etenkin heidän kohtauksissaan elokuvan värimaailma on väännetty aivan sietämättömän räikeäksi. Tuntuu, ettei nyt olla ihan ymmärretty lähdemateriaalia, sillä kun vilkaisin sarjakuvaa netissä sen sivut ovat kyllä rankasti tyyliteltyjä, mutta värejä on käytetty todella harkitsevasti. Mielenkiintoisesti sarjakuva on myös aluksi julkaistu ilman puhekuplia, mikä kuulostaa elokuvan melusaasteen vastakohdalta.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja monella tapaa hyvin epämiellyttävä kokemus. Täysin turhan ja tehonsa nopeasti menettävän väkivaltamässäilyn lisäksi elokuva on hyvin seksistinen. En ole kukkahattutäti tai äärifeministi, mutta jatkuvat puolialastomat keimailevat naiset ja perse- ja tissishotit olivat niljakkaasti toteutettuja. Mukana on myös pari inhottavaa kohtausta, jotka olisi hyvin voitu jättää elokuvasta pois ilman, että juoni olisi kärsinyt mitenkään. Yhdessä kohtauksessa kidutetaan ja häpäistään sairaalloisen lihavaa miestä. Toisessa nuori nainen saapuu keski-ikäisen miehen kämpälle ja meno uhkaa mennä raiskauksen suuntaan (onneksi niin pitkälle tilanne ei ehdi kärjistyä). Elokuva suhtautuu näihin todella inhottaviin tilanteisiin hyvin lapsellisella asenteella. Halutaan vain järkyttää järkyttämisen vuoksi. Elokuva haluaa niin, niin epätoivoisesti olla edgy ja cool, ja Åkerlund haluaa ilmeisesti olla uusi Guy Ritchie. Lopulta väkivaltainen ja ruma sillisalaatti aiheuttaa vain myötähäpeää ja likaisen tunteen.

Oliko tässä jotain hyvääkin? Toki, vaikka se vähä hyvä jäi valitettavasti kaiken muun paskan alle. Itse päähenkilön, Duncanin, sekä hänen naapurinsa Camillen kohtaukset ovat täysin erilaisia. Näissä kohtauksissa on normaalit värimaailmat ja kohtaukset etenevät hitaasti, tarkastellen paljon hahmojen ilmeitä ja vuorovaikutusta. Hahmojen suhde on mielenkiintoinen ja lopulta tekee käännöksen, jota en olisi osannut arvata ennalta. Heidän osansa ovatkin elokuvan vahvinta antia, mutta ero näiden kohtausten ja muun melu- ja värioksennuksen kanssa antaa skitsofreenisen vaikutelman. Vanessa Hudgensin Camille antaa elokuvalle erittäin tunteellisen suorituksen, varsinkin sen loppupuolella, mutta en tiennyt miten suhtautua tähän yllättävän aitoon tunteiden vuodatukseen kun muutoin elokuva on kohdellut rankkoja aiheitaan niin huolimattomasti ja suorastaan häpäisten. Mikkelsen Duncanina on kelvollinen, mutta rooli ei anna tilaisuuksia loistaa. Elokuvan alkupuolella näyttelijä tuntui olevan jopa vähän hukassa hahmonsa kanssa, mutta ote paranee loppua kohdin ja etenkin fyysisissä kohtauksissa Mikkelsen entisenä tanssijana pääsee osoittamaan kykyjään. Elokuvan pitkä taistelukohtaus Duncanin kidutuksen jälkeen on yllättävän hyvin toteutettu, jos nyt unohdetaan sen epärealistisuus. Myös muutama vitsi onnistui jopa naurattamaan.

Polar on äänekäs, lapsellinen ja typerä. Kuten entiseltä musiikkivideoiden ohjaajalta voisikin stereotyyppisesti odottaa se keskittyy aivan liikaa pinnallisiin asioihin ja korostaa niitä sietämättömään pisteeseen. Elokuvan loppu antaa tilaa mahdolliselle jatko-osalle ja voin vain rukoilla Saatanaa, ettei tämä tule toteutumaan. Mikäli jatko-osa päädyttäisiin tekemään toivoisin edes ohjaajan vaihdosta. Sarjakuvan luoja, Victor Santos vaikuttaisi Twitter -tilinsä perusteella olevan tyytyväinen elokuvaan, mutta minun on vaikea kuvitella tämän tekeleen edustavan alkuperäisen tarinan sanomaa ja tunnelmaa.

TÄHDET: *1/2

Ailo - Pienen poron suuri seikkailu

NIMI: Ailo - Pienen poron suuri seikkailu (Ailo - Une odyssee en Laponie)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Guillaume Maidatchevsky
PÄÄOSISSA: Peter Franzen (kertojana)
IKÄSUOSITUS: 7

Katson paljon luontoelokuvia ja kuultuani erään seuraamani kasvattajan koirasusia olleen käytetty Ailossa oli elokuva pakko nähdä. Elokuva seuraa Ailo -nimisen poronvasan elämää sen ensimmäisen elinvuoden ajan. Elokuva EI ole dokumentti (mistä kertoo jo se, että siinä esiintyvät sudet ovat ihmisen omistamia koirasusia), vaan se on löyhästi käsikirjoitettu, osan kohtauksista ollen selkeästi lavastettuja ja välillä eläimiä on vain kuvattu ja odotettu jotain tapahtuvan. Välillä fokus siirretään muihinkin eläimiin, melko paljon ruutuaikaa saavat poroja saalistavat sudet ja ahma, leikkisät kärpät ja oravat, sekä omaa puolisoa etsivä naali. Elokuva on tehty ranskalais-suomalaisella yhteistyöllä ja kuvattu Lapissa.

Ulkomuodoltaan Ailo on upeaa katsottavaa. Elokuvaan päätyneet maisemat ovat koskematonta korpea, jossa ihmisen vaikutus näkyy vain parissa kohtauksessa. Kameramiehen työstä ei ole oikeastaan mitään räkytyksen aihetta. Vaikka eläimet välillä vilpattavat ja riehuvat on aina selkeää mitä tapahtuu ja kamera on tarkennettuna toiminnan keskelle. Elokuva on varsinaista maisemapornoa ja erittäin hyvää materiaalia turismimainoksille.

Poron valinta tälläisen erämaatarinan päähenkilöksi on erikoista, sillä laji ei juuri villinä Lapissa viipota - paitsi kesyttämättömän metsäpeuraserkun muodossa. Ihminen ei kuulu Ailon elämään millään tavalla, paitsi epämääräisen uhkaavana metsänraivaajana. Vaikka elokuva näyttääkin erämaan vaaroja sortuu se silti monesti inhimillistämään eläimiään ja luomaan liian disneymäisiä ja selkeästi lavastettuja kohtaamisia eri eläinlajien välille. Välillä pitkäveteiseksi lipsahtava elokuva yrittää väkisin luoda etenkin nuorimpia lapsia miellyttäviä hassuja kohtaamisia. Epäaidoimmalta näistä näytti vasan ja kaniinin vuorovaikutus, kohtaus, jota oli selkeästi leikelty hyvin paljon, jotta vaikuttaisi edes jotain tapahtuvan ruudulla. Toisaalta jotkin kohtaamiset toimivat erittäin hyvin. Koirasudet hoitivat roolinsa tarpeeksi uskottavaksi ja etenkin kohta, jossa sudet jahtaavat Ailoa oli hienosti toteutettu. Toinen vaikuttava kohtaus oli pimeästä metsästä esiin työntyvä metsänraivauskone, jonka valot näyttivät yössä kiiluvilta pedon silmiltä.

Päähenkilöksi päätynyt Ailo on harmittavan laimea tapaus ja toisin kuin sivuhahmoille ei sille ole yritetty rakentaa selkeätä persoonaa. En itse jaksanut olla hirveän kiinnostunut poron elämästä, tähän vaikuttaa kuitenkin paljon se, että ylipäätään minulla on vaikeuksia kiinnostua kasvissyöjien sielunmaisemasta - hevosia lukuunottamatta. Paljon kiinnostavampia olivat kohtaukset sivutähtien parissa. Ilahduttavaa oli ettei pedoista tehty täysin mustavalkoisia pahiksia. Poroja vähän väliä ahdisteleva susi on armoton saalistaja, mutta myös pennuistaan huolehtiva äiti. Myös ahma uhkaa Ailoa, mutta se myös innostuu söpösti piehtaroimaan lumessa.

Suomiversiossa kertojana toimii Peter Franzen. Hän hoitaa hommansa kiitettävästi, muttei täydellisesti. Jo kertojan mukaanotto aiheuttaa omat ongelmansa. Välillä kertoja puhuu hyvin aikuismaisesti, osa kohdista on suorastaan runollisia. Välillä taas kertojaa lapsettaa ja kontrasti näiden sävyjen kanssa ei oikein toimi. Elokuvalla on pieni identiteettikriisi sen yrittäessä yhtäaikaa kosiskella pienimpiä lapsia ja olla avaraluontomainen (kyllä, tämä on nyt sana) vakavasti otettava draama.

Ailo oli kiva kokemus nähdä teatterissa joulun aikana. On aina mukavaa kun pääsee näkemään elokuvia, jossa on oikeita eläinnäyttelijöitä digitaalimössön sijaan. Ailo jäi kuitenkin harmittavan keskinkertaiseksi tarinaltaan ja jos tekisin oman top kymppini lempiluontoelokuvistani se ei sijoittuisi listalle ollenkaan. Käsikirjoitetuista luontoelokuvista voisin Ailon sijaan suositella Jean-Jacques Annaudin elokuvia (Karhu, Seitsemän vuotta Tiibetissä, Viimeinen susi), Disneyn Valkohammasta, sekä Nicolas Vanierin Viimeistä ansastajaa. Ailo on kuitenkin kelpo tekele etenkin silmänkarkkina ja se kannattaa ehdottomasti katsastaa edes kerran.

TÄHDET: ***

Venom

NIMI: Venom
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Ruben Fleischer
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Pinkner, Scott Rosenberg, Kelly Marcel
PÄÄOSISSA: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Scott Haze
IKÄSUOSITUS: 12

En ole supersankarien fani. Ainoat genren elokuvat, joita oikeasti fanitan ovat Nolanin Batmanit, sekä pidin myös ensimmäisestä Sin Citystä ja Iron Manistä. Mutta noin ylipäänsä Avengersit, Supermanit ja Spidermanit eivät voisi vähempää kiinnostaa. Päätin kuitenkin mennä katsomaan Venomin ihan teatteriin asti, vaikken hahmosta tiedä juuri muuta kuin ulkonäön ja hyvin perustasoista triviaa. Nettiin oli tullut spoilereita kohtauksesta, jossa Venom kielaroi henkilö x:n kanssa ja hetihän minulla hirveällä pervolla viisari värähti ja pakkohan nyt tuommoinen on päästä näkemään. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia elokuvalle koska en ole sarjan/genren fani ja yhdessä haastattelussa Tom Hardy kertoi etteivät hänen lempikohtauksensa päätyneet elokuvaan.

Carlton Draken (Riz Ahmed) Life-säätiö etsii asumiskelpoisia planeettoja ulkoavaruudesta. Näillä etsinnöillä säätiö on löytänyt salaperäisiä mönjäolentoja, jotka he nimeävät symbiooteiksi. Nämä avaruusmönjät ovat eräänlaisia loisia, jotka asettuvat muiden olentojen kehoihin ja ottavat kehot haltuunsa. Plussana kuitenkin tulevat överit muskelit. Drake haluaa käyttää symbiootteja hyväksi avaruuden tutkimisessa. Parhaimmassa tapauksessa mönjäinen ihminen voisi sopeutua elämään muille planeetoille paremmin, huonommassa tapauksessa taas... no, sen saavat selville useammat eläin- ja ihmiskoekappaleet Life-säätiön salakähmäisissä kokeissa. Päähenkilö Eddie Brock (Tom Hardy) on uransa huipulla oleva journalisti, jolla on upea tyttöystävä ja elämä kaikin puolin kohdillaan. Eddie tekee kuitenkin suuren virheen alkaessaan tonkia Life-säätiön hämäriä bisneksiä, josta alkava tapahtumasarja johtaa hänen potkuihinsa, tyttöystävä sanoo adios, ja Eddie saa myös Venom -nimisen loisen. Oppivatko Venom ja Eddie tulemaan toimeen samassa kropassa? Saako Eddie tytsyään takaisin? Aikovatko symbiootit valloittaa Maan? Jännää.

Elokuvan viihdyttävimmät kohtaukset olivat ehdottomasti Venomin ja Eddien väliset sanailut. Kumpikin hahmo on omalla tavallaan varsin sympaattinen ja kahden erilaisen maailman kohtaaminen oli kiinnostavaa seurattavaa. Heidän suhteensa jäi harmittavan puolivillaiseksi vielä tässä elokuvassa ja sain vaikutelman, että elokuvasta olisi tosiaan leikattu paljon materiaalia, etenkin näiden hahmojen keskusteluita. Ei liene mikään spoileri, että Venom päättää elokuvan lopussa siirtyä ihmiskunnan puolustajaksi ja kertoo syykseen Eddien antaman vaikutuksen. Harmi vain, että mielestäni tässä vaiheessa heidän suhteensa ei ollut vielä tarpeeksi syvä näin suurelle päätökselle. Mikäli elokuvalle tehdään jatkoa, mikä vaikuttaisi todennäköiseltä, toivon Eddien ja Venomin suhdetta syvennettävän jollain tavalla. Tässä olisi ainesta vaikka mihin ihan kauhusta romanttiseen komediaan asti ja kaikkeen siltä väliltä.

Näin jälkikäteen ihmettelen miksi elokuvan alussa oli annettu niin paljon ruutuaikaa Eddien ja Annen suhteen esittelyyn, kun tämä aika olisi voitu käyttää Venomin ja Eddien suhteen seuraamiseen. Harmittavaa etenkin koska Anne jäi hyvin laimeaksi hahmoksi. Valitettavasti sain hänestä vain tyypillisen hajuttoman mauttoman love interestin kuvan, mutta ainakaan hahmo ei ollut mitenkään ärsyttävä. Eddien ja Annen suhde jäi vähän kemiattomaksi, mutta alkupuolen ero ainakin sai varmasti yleisön sympatiat Eddien puolelle. Eddie oli yllättävän mukava hahmo. Mitä vähää sarjakuvista olen nähnyt olin saanut Eddiestä hyvin machon vaikutelman, mutta elokuva-Eddie oli todella symppis ja helposti samaistuttava. Mielelläni olisin Eddien matkassa jatko-osienkin muodossa.

Elokuvassa on paljon hiomista. Dialogia oli välillä vähän epäluonnollisen tuntuista enkä oikein osaa selittää miten. Sanavalinnat kuulostivat ihan ookoilta, mutta puheen tahdituksessa oli jotain häiritsevää. Katsojalle suolletaan informaatiota välillä vähän liian nopeasti. Tietokone-efektit ovat hieman ajasta jäljessä, mutta armeliaasti kohtaukset tapahtuvat hämärässä valaistuksessa. Itse Venom on ihan siistin näköinen ja näitä huonoja efektejä esiintyykin vähän omituisissa paikoissa, esimerkiksi driftaavat ajoneuvot näyttivät huonoilta. Jotkin efektivalinnat olivat hyvin kyseenalaisia. Esimerkiksi kun Eddien sisällä olevaa Venomia kiusataan korkeilla äänitaajuuksilla Eddie näyttää värisevän kuin digitaalinen hologrammi. En nyt oikein käsitä miten symbiootti aiheuttaisi tälläistä visuaalista pärinää isännälleen. Yksi häiritsevä kohta oli myös valvontakameroiden puute Lifen laboratoriossa. En ymmärrä miten voi olla mahdollista ettei laittomia kokeita tekevässä labrassa olisi varmuuden vuoksi kameroita joka nurkassa ja vartijoitakin tuntui olevan vain muutama.

Pidin elokuvan toimintakohtauksia sen heikoimpana antina. Nämä alkavat viihdyttävästi ja oli todella hauskaa seurata Venomin sätkynuken lailla ohjaamaa Eddietä turpakekkereillä. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin inasen turhan pitkiä. On myös harmi, että melkoisella hammasrivistöllä varustettu Venom on vain laitettu koomisesti viskelemään vihollisiaan. Loppuhuipennuksena toimii Venomin ja toisen isomman symbiootin tappelu. Tämä pitkäksi venyvä taisto sai jo haukottelemaan. Hahmojen samankaltaiset designit, hämärä valaistus ja sekava editointi tekivät nujakasta hieman haastavaa seurattavaa. Ei myöskään auta, että tämä toinen symbiootti jää hahmona todella tuntemattomaksi ja asettuu kunnolla esille vasta elokuvan loppumetreillä.

Loppujen lopuksi pidin elokuvasta yllättävän paljon ja välillä olin ihan lapsellisen innostunut sitä katsoessani. Se on yksinkertaisesti erittäin viihdyttävä ja (välillä tahattoman) hauska tekele. Minulle oli suuri plussa, että Venom on vielä tässä vaiheessa täysin erillinen tekele, eikä siinä ollut mitään viittauksia muihin supersankareihin. Elokuvan maailma on ainakin tässä vaiheessa yhä melko realistinen, symbiootit kulkevat yhä realismin rajoissa. Sivusta katsottuna vaikkapa Avengersin maailma tuntuu muuttuvan koko ajan yhä hullummaksi, siellähän on nyt jotain hemmetin merenneitokansoja mukana. Olen tylsämielinen, eikä mielikuvitukseni veny kuin tiettyyn rajaan asti. Venom pysyy yhä tämän rajan sisällä ja jos muita supersankareita ei tulevaisuudessa oteta mukaan ja mikäli elokuvien tunnelma pysyy yhtä koomisen synkkänä voisin nauttia tästä sarjasta. En muutenkaan oikein arvosta sitä, että niin moni supersankarielokuva liittyy mutkien kautta muihin elokuviin ja näin puolipakolla olisi katsottava kaikki läpi. Moni on kommentoinut kaipaavansa Spidermania tähän elokuvaan ja ettei Venomin tarina toimisi ilman Spidermania. Olen tässä täysin eri mieltä ja Spiderman olisi ollut se viimeinen henkilö, jota tarinaan olisin toivonut.

Niin ja se kielarikohtaus oli ihan jees!

TÄHDET: ***

Hold the Dark

NIMI: Hold the Dark
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Jeremy Saulnier
KÄSIKIRJOITUS: Macon Blair, perustuen William Giraldin novelliin
PÄÄOSISSA: Alexander Skarsgård, Jeffrey Wright, Riley Keough, James Badge Dale
IKÄSUOSITUS: 16

Hold the Dark on uusi Netflix -originaali, joka ensin näytettiin parilla filmifestivaalilla ja on nyt julkaistu Netflixissä kaikkien nähtäville. Elokuva on saanut melko keskinkertaista palautetta, mutta sitä on myös muutama persoona ylistänytkin, ja loistavan trailerin jälkeen oli minun aivan pakko nähdä tämä.

Hätääntyneeltä vaikuttava nainen kirjoittaa kirjeen susiekspertti Russell Corelle (Jeffrey Wright), pyytäen häntä tulemaan pieneen alaskalaiseen Keelutin kylään. Nainen väittää suden vieneen hänen pienen poikansa, kuten myös pari muutakin lasta aikaisemmin, ja haluaa Russellin tappavan suden ennen kuin hänen sotilasmiehensä palaa Irakista. Hieman vastahakoinen Russell ryhtyy toimeen, mutta pian käy selväksi, ettei pojan katoaminen ole villien susien syytä, vaan asialla ovat ihan toisenlaiset "sudet". Pieni äärimmäisen askeettinen ja syrjäinen kylä ruokkii ihmisten pelkoja ja yksinäisyyttä, eikä vähäinen valon määrä ja ankara talvi auta asiaa.

Elokuvan aloitus on äärimmäisen kiinnostava ja siinä on hyvin paljon asioita, jotka juuri minua sattuvat kiinnostamaan. Pohjoinen ympäristö, alkuperäiskansojen legendat, susia, kylmyyttä ja väkivaltaa. Tässä on erittäin hyvät lähtökohdat kiehtovalle ja erilaiselle trillerille. Elokuva nappasi otteeseensa heti ensikättelyssä. Tunnelma oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän jännittynyt, enkä osannut ollenkaan sanoa mihin suuntaan tarina lähtisi liikkeelle. Mitä ihmettä tapahtuu tässä tuppukylässä? Onko kylällä omituinen susikultti, tai ovatko kaikki ihmissusia? On harvinaista, etten pystynyt ollenkaan arvuuttelemaan tulevia juonenkäänteitä ja todellakin nautin tästä arvaamattomuuden tunteesta.

Harmittavasti loppua kohden alkoi käydä selväksi ettei elokuva itsekään enää tiennyt mikä sen päämäärä oli. Sanoisin, että erittäin turhauttavasti ensimmäiset 90% elokuvasta on lähes täysin priimaa, ja ihan loppumetrien 10% sitten kompuroi pahasti. Tämä hankaloittaa arvostelua, sillä lähes koko elokuvan ajan olin harvinaisen innostunut ja vaikuttunut. Katsoin tämän kaverini kanssa ja en voinut olla vähän väliä hehkuttamasta kuinka loistava tunnelma elokuvassa oli, kuinka upeita sen kameratyöskentely ja äänimaailma olivat ja miten realistisia käytännön efektejä väkivaltaisissa kohtauksissa oli. Lempikohtaukseni oli ehdottomasti pitkä ampumavälikohtaus elokuvan keskivaiheilla, jossa vilahti todella hyvin toteutettuja rujoja haava-efektejä. Elokuva saa myös paljon plussaa käyttämistään oikeista koirasusista. Nämä elukat kuitenkin käyvät vain vilahtamassa muutamassa kohtauksessa, joten jos vain trailerin sudet kiinnostavat elokuva kannattaa ehkä skipata.

Elokuva näyttää ja kuulostaa helvetin hyvältä. Sen tunnelma on todella onnistunut, mutta tarinallisesti se ontuu, sillä hahmoihin ei pääse kunnolla sisälle. Päähenkilö on hyvin hajuton ja mauton. Hänen ainoa kiinnostava puolensa on hänen mysteerinen menneisyytensä. Russell on aikaisemmin elänyt susien parissa vuoden, kirjoittanut tästä kirjan ja häntä vaivaa jokin tapahtuma, jolloin hänen oli pakko ampua naarassusi. Odotin koko ajan, että tätä tapahtumaa alettaisiin muistella tai muuten selventää elokuvan edetessä, mutta ei. Nämä maininnat jäävät vain maininnoiksi, vaikka niiden luulisi olevan erittäin relevantteja elokuvan nykytapahtumia ajatellen. Harmittavasti Russell jää vain joksikin random tyypiksi, jolla ohimennen sanotaan olevan pitkä menneisyys susien parissa, mutta tämä ei näy elokuvassa oikeastaan mitenkään. Russell osaa osoittaa päivänselviä suden jälkiä puhtaalla hangella, mutta mielestäni tähän nyt pystyisi kuka vain. Epämääräisiksi hahmoiksi jäävät myös pojansa menettänyt pariskunta, joiden käyttäytyminen on koko elokuvan ajan erittäin hämärää ja motivaatiot tälle käytökselle jäävät myös hyvin epäselviksi. On ihan ookoo jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta elokuvan loputtua tuntui ettei elokuva ollut antanut tarpeeksi materiaalia minkä perusteella tehdä tulkintoja.

Loppujen lopuksi koin siis pienen pettymyksen, mutta voin hyvin suositella elokuvaa kerran nähtäväksi. Etenkin, jos sen kylmät maisemat kiehtovat. Epämääräisestä lopetuksestaan huolimatta elokuva on erittäin ammattitaitoisesti tehty ja en missään vaiheessa saanut vaikutelmaa, että ohjaaja olisi yrittänyt liikaa ja suistunut tekotaiteellisuuden puolelle.

TÄHDET: ***1/2

Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Stalker

Tämä teksti sisältää erittäin paljon spoilereita.

Katsoin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa Andrei Tarkovskyn Stalkerin (1979) ja Alex Garlandin Annihilationin (2018). Kirjoitan molemmista erikseen arvostelut jossain vaiheessa. Huomattavasta ikäerosta ja Neuvostoliitto/Hollywood -vastakkainasettelusta huolimatta elokuvat vaikuttivat hyvin samantapaisilta ja antoivat oivan tilaisuuden tutkia millä tavoin elokuvat lähestyivät kummassakin suuressa roolissa olevaa the tuntematonta. Kummassakin elokuvassa pieni ryhmä lähtee ottamaan selkoa mysteerisestä, eristetystä alueesta, jossa luonnonlait näennäisesti heittävät kärrynpyörää ja mukana on kenties ulkoavaruuden toimintaa. Stalkerissa tämä ryhmä koostuu täysin miehistä, Annihilationissa naisista. Tuntemattoman pelko on hyvin voimakas ja luonnollinen tunne. Ihminen pelkää eniten sitä mitä ei ymmärrä. Tuntematon voi kuitenkin olla uhan lailla uusi mahdollisuus. Tässä tekstissä koetan leväperäisesti löytää jonkinlaista punaista lankaa tämän aiheen ympäriltä ja tutkia millä asenteella elokuvat suhtautuvat tuntemattomaan.

Stalkerissa tapahtumapaikkana on Vyöhyke, jonka armeija on eristänyt ja joka aikoinaan on syntynyt mysteerisissä olosuhteissa, kenties ydinonnettomuudessa, meteoriitin iskusta tai avaruusolentojen tekemänä. Huhujen mukaan Vyöhykkeellä olisi huone, joka toteuttaisi vierailijoiden syvimmät toiveet. Päähenkilö tunnetaan vain koodinimellä Stalker ja hänen työnsä on salakuljettaa ihmisiä Vyöhykkeelle. Kotonaan hänellä on työtä vastustava vaimo ja rampa tytär, mutta Vyöhyke selkeästi kutsuu Stalkeria merkillisen voimakkaasti, ja kuin seuraavaa annostaan janoava huumeveikko hänen on pakko palata Vyöhykkeelle. Hänen laiton työnsä tuntuu antavan hänen elämälleen tarkoituksen. Tavallisessa elämässä hän on kurja, arvoton entinen linnakundi, mutta Vyöhykkeellä hän on ainoa henkilö, joka voi opastaa muita löytämään arvoituksellisen huoneen, jossa ihmisten toiveet voisivat toteutua. Tehtävässä on ylevyyttä ja kenties narsismin piirteitä, hän ja ainoastaan hän on vastuussa toisten ihmisten toiveiden täyttymisestä, ja monesti nämä opastettavat ihmiset ovat häntä ylempiarvoisia. Elokuvassa Stalker ohjaa kahta miestä huoneen luo; Kirjailija on kyyninen ja vähän itseään täynnä oleva juoppo, joka on menettänyt inspiraationsa, ja Professori on hiljaisempi tapaus, joka haluaa tutkia Vyöhykettä ja erityisesti sen huonetta tieteen nimissä.

Ulkoisesti Vyöhyke ei ole hirveän erikoinen. Elokuva erottaa Vyöhykkeen normaalista alueista näyttämällä Vyöhykkeen tapahtumat väreissä ja normaalin elämän seepian sävyissä. Jo näin yksinkertaisella tempulla alueille on saatu selkeä ero. Elokuvassa ei käytetä juuri ollenkaan taustamusiikkia, ja kaikenlaiset rapinat ja huminat kuuluvat korostetun selvästi. Vyöhykkeellä on taitavasti luotu tunnelma, joka saa katsojat varpailleen. Valitettavasti Vyöhykkeellä ei varsinaisesti ole mitään selkeästi yliluonnollista, mikä on varmasti monille katsojille pettymys, etenkin elokuvan pitkän keston vuoksi. Vyöhyke on täynnä armeijan rompetta ja hylättyjä rakennuksia, ja Stalkerin mukaan alue muuttuu koko ajan ja olisi täynnä jonkinlaisia hengenvaarallisia ansoja. Tälläistä ei kuitenkaan suoraan näytetä, katsojan ja kahden matkalaisen kuuluu vain luottaa Stalkerin sanaan. Stalker liikuttaa ryhmäänsä päämäärää kohti hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, tehden vähän väliä omituisia rituaaleja, ja suhtautuen määrittämältään reitiltään poistumiseen hyvin taikauskoisesti ja paranoidisti. Kuitenkin kumpikin matkalaisista kapinoi Stalkerin sanaa vastaan välillä, eikä heille tapahdu mitään. Selkeästi yliluonnollinen tapahtuma nähdään vasta elokuvan aivan viime metreillä, kun joukkomme on jo palannut tavalliseen maailmaan. Stalker vollottaa kurjuuttaan vaimolleen, samalla kun toisessa huoneessa hänen tyttärensä selittämättömästi liikuttaa juomalaseja pöydällä pelkällä katseellaan.

Stalker on hyvin tulkinnanvarainen elokuva, jota moni pitää vertauksena uskonnollisuudelle. Itse Stalker on selkeästi profeetta, joka henkeen ja vereen uskoo Vyöhykkeen näkymättömään voimaan, ja uskoo mysteerisellä huoneella olevan mahdollista muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi, vaikka sitten yksi ihminen kerrallaan. Mukana ovat uskonnon suurimmat epäilijät ja arvostelijat, taide (Kirjailija) ja tiede (Professori), jotka tulevat matkan aikana yhä skeptisemmiksi. Kirjailija suoraan syyttää Stalkerin tekevän työtään vain tunteakseen itsensä tärkeäksi. Matkalla tavataan myös mysteerinen musta koira, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut vain Stalkerista ja johon ei aluksi reagoida millään lailla. Lopussa Stalker kuitenkin adoptoi koiran itselleen ja itselläni heräsi ajatus, että koira oli syntynyt Stalkerin toiveista saada itselleen kiistattoman uskollinen seuraaja. Vyöhykkeellä ei vaikuta tapahtuvan mitään erityistä, ja Stalker etenee paikasta toiseen vain heittämällä ensin mutteriin kiinnitetyn liinan käveltäviin paikkoihin. Tämä käytös vaikuttaa täysin järjettömältä ja merkityksettömältä rituaalilta, jolla loppujen lopuksi ei taida olla mitään virkaa. Vai onko? Stalker touhottaa suurella intohimolla Vyöhykkeen voimasta ja kuinka matkalaisten pitäisi vain uskoa siihen. On totta, että alue on vartioitu, mutta kuitenkin Vyöhykkeen eristämiseen voi olla monia syitä, jotka eivät liity mitenkään yliluonnollisuuteen (radioaktiivisuus, esimerkiksi). Johtopäätökset jätetään katsojalle. Lopun kohtaus, jossa tytär yhtäkkiä esitteleekin telekineettisiä taitojaan voi kuitenkin kääntää koko elokuvan päälaelleen. Astuiko Stalker sittenkin toivomushuoneeseen ja toivoi tyttärelleen näitä voimia? Vai onko tyttärellä voimia, koska Stalker on käynyt Vyöhykkeellä niin monta kertaa, että sen voima on levinnyt hänen kotiinsakin? Kohtauksen merkitys jätetään katsojan ratkottavaksi. Ainoa satavarma asia on, että tytön voimat ovat jotenkin kytköksissä Vyöhykkeeseen, sillä tytön kohtaukset ovat Vyöhyke -kohtauksien lailla värillisiä.

Annihilation

Annihilationissa on alusta asti selkeää, että jotain selittämätöntä on menossa heidän Alueella X:llä. Paikka on selkeästi irrallinen muusta maailmasta, mutta se leviää nopeasti. Alue X:n reunamat loistavat dramaattisesti sateenkaaren eri väreissä ja sillä on radiosignaalit peittävä magneettikenttä. Se mitä tämä epänormaalius on, mistä se tulee ja mitä se aikoo on päähenkilöiden ratkaistavana. Toisin kuin Stalkerissa Annihilation ottaa heti selkeän tieteellisen asenteen tapahtumiin, vaikka ne välillä näyttävätkin yliluonnollisilta ja mahdottomilta. Päähenkilö on Lena, entinen sotilas ja nykyinen biologian professori, jonka erikoissotilaana toimiva puoliso, Kane, on kadonnut salaisella tehtävällä. Lähes vuotta myöhemmin Kane kuitenkin palaa kotiin, etäisen oloisena ja ei vaikuta muistavan mitä hänelle on tapahtunut. Kane on ollut mukana salaisella tutkimusmatkalla, jonka tarkoitus oli tutkia armeijan eristämää Alue X:ää. Moni retkikunta on astunut alueen sisälle, mutta Kane on ainut ihminen, joka on löytänyt tiensä takaisin. Lena haluaa selvittää mitä miehelleen on tapahtunut ja liittyy seuraavan retkikunnan mukaan. Alue X:n sisällä huomataan heti, että ajankulu on siellä erilaista ja omaan muistiin ei välttämättä voi luottaa. Sama omituinen värien heijastuminen ilmassa toistuu myös alueen sisäpuolella. Epänormaaliudet käyvät yhä selkeämmiksi retkikunnan kävellessä syvemmälle alueen sisuksiin. Alueelta löytyy eri lajien mahdottomia hybridejä, omituisia kasveja, kaksoisolentoja ja alueella on oma vaikutuksensa myös ihmisten geeneihin.

Stalkerin Vyöhykkeen epänormaalius ei ole niin selkeää kuin Annihilationin Alue X:llä, mutta loppukohtauksen perusteella voisi päätellä, että Vyöhykkeellä on jokin voima, joka siunaa vierailijaa jollain tapaa, kunhan vierailija vain kunnioittaa Vyöhykkeen sääntöjä ja ennen kaikkea uskoo tähän voimaan. Epäilijät ja epäkunnioittavat ihmiset eivät välttämättä saa mitään vihiä Vyöhykkeen voimista, tai sitten Vyöhyke suoraan rankaisee heitä jotenkin. Asetelma on hyvin uskonnollinen. Uskolliset seuraajat palkitaan. Vyöhyke on selkeästi tietoinen ja tarkoituksenmukainen, uskallanko sanoa jopa jumalankaltainen voima. Annihilationin  omaa alkuräjähdystään kokeva Alue X on kaaottinen ja moraaleiltaan neutraali, se ei ole hyvä tai paha, se vaan on olemassa ja kaiken elävän tavoin koettaa levitä, käyttää muita ravinnokseen tai muuttaa muita kaltaisekseen. Uuden elämän syntymärosessi on rumaa ja kaunista yhtä aikaa. Luonnon välinpitämättömyys voi joillekin olla kova paikka. Kuitenkin ainakin yksi henkilö näytti löytävän Alue X:stä rauhansijan. Itsetuhoiseksi tiedetty Josie hinkkaa mutanttirehuja viiltelyhaavoihinsa nopeuttaakseen muutosprosessiaan ja katoaa kasvuston sekaan elämään vegeihmisenä. Tämä jos mikä on hengellistä.

Summa summarum; koin Stalkerin uskonnollisen ajatusmaailman tutkimisena ja Annihilationin tieteellisen ajatusmaailman tutkimisena. Kummassakin lähestymistavassa on omat toivottomuutensa ja toivon pilkahduksensa, jotka tuovat ihmismielen salatutkin puolet esiin. Elämä on, ja sitä punaista lankaa ei taidettukaan löytää.

Lista arvosteluista ja artikkeleista

Tämä lista päivittyy sitä mukaa kun uusia tekstejä julkaistaan. Ilmoittakaa jos jokin linkki ei toimi.
The, A, ja An -alkuisissa nimissä erittäin yleinen etuliite laitetaan viimeiseksi toimivamman aakkosjärjestyksen vuoksi.

ARVOSTELUT

Aladdin (2019)
Alita: Battle Angel
Ailo - Pienen poron suuri seikkailu

Another Round
Arctic
Avatar: The Way of Water

Batman, The
Cell, The
Dracula (Minisarja)

Elsa - Vapaana syntynyt
Equilibrium
Exodus: Gods and Kings
Fanatic, The
Ghost Story, A
Hold the Dark

Invincible, kausi 1
Joker
Joker: Folie a Deux
Jurassic Park
Jurassic Park: Kadonnut maailma
Jurassic World: Fallen Kingdom
Kissaihmiset
Leijonakuningas (2019)
Lighthouse, The

Long Way North
Loup

Magic Knight Rayearth
Midsommar
Platform, The
Polar

Raya ja viimeinen lohikäärme

Snow Prince
Terra Nova (kausi 1)
Tiger King: Villi ja vaarallinen tiikeribisnes
Venom
Viimeinen yksisarvinen
VVitch, The

Wolfen
Yhteys tuntemattomaan

ARTIKKELIT

10 syytä katsoa Hannibal tv-sarja
Kuka on Prometheus -sarjan päähenkilö?
Mitä toivoisin Jurassic World -sarjalta
Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Vanha elokuvakerhokokeilu