lauantai 31. maaliskuuta 2018

Equilibrium



NIMI: Equilibrium (joissain maissa Cubic)
VUOSI: 2002
OHJAAJA: Kurt Wimmer
KÄSIKIRJOITUS: Kurt Wimmer, löyhästi perustuen Ray Bradburyn kirjaan Fahrenheit 451
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Sean Bean, Emily Watson, Taye Higgs, Sean Pertwee
IKÄSUOSITUS: 15

Equilibrium on julkaistu Suomessa nimellä Cubic, sekä näytetty myös televisiossa nimellä Cubic - Uuden maailman kapinalliset. En ole koskaan oppinut käyttämään tätä nimeä, joten kirjoitan elokuvasta Equilibriumina.

Equilibrium on hyvin hämmentävä ja yllättävä teos, jonka epäilemättä alunperin vuosia sitten ostin pelkästään ihailemani Christian Balen takia. Jo kansikuvassa päähenkilöt poseeraavat naurettavan coolisti, selkeästi Matrixia matkien. Elokuvaa pidetään yleisesti huonona ja se floppasi myös taloudellisesti. Normaalisti olisin siis kiertänyt elokuvan kaukaa, päällepäin mikään ei siinä kiinnostanut minua. Olen tähän mennessä nähnyt elokuvan jo monta kertaa ja harmittavasti en enää muista mitä ajattelin ensimmäisellä katselukerralla. Tästä Matrix-wannabesta on muodostunut yksi suosikkielokuvistani. Se on hyvin hämmentävä kokonaisuus todella hölmöä ja äärimmäisen epärealistista toimintaa, mutta siinä on myös paljon erittäin hyvin toteutettuja ideoita, joiden ansiosta elokuva on mielestäni melkoinen, kenties vahingossa syntynyt mestariteos. Tiedän tämän vaativan perusteluja. Koetan avata kantaani arvostelun edetessä.




Elokuva sijoittuu hyvin hajuttomaan ja mauttomaan Kolmannen maailmansodan jälkeiseen tulevaisuuteen. Librian valtiossa jokainen ihminen on äärimmäisen kurin alla ja joutuu käyttämään tunteet tukahduttavaa lääkitystä. Lemmikit, taide, ja yksilölliset vaatteet ovat kiellettyjä. Vahvoja tunteita pidetään perimmäisenä syynä sotimiselle ja muulle väkivaltaiselle toiminnalle. Koko valtion hierarkian ylimpänä on vain Isänä tunnettu mieshenkilö (Sean Pertwee), jonka isänmaallisia ja mieltä ylentäviä aivopesujorinoita näytetään kansalaisille jatkuvalla syötöllä. Maan alla elää tunnerikollisten vastarintaliike, joka ei suostu elämään robottimaista työmuurahaisen elämää, ja näitä vastaan kamppailee valtion Tetragrammaton -osasto, joka koostuu pitkälle kamppailukoulutetuista "papeista". Tarkemmin sanottuna papeille on opetettu fiktiivistä "gun kataa", kamppailulajia, jossa itse liikutaan mahdollisimman vähän ja käytetään aseita ja itämaisia kamppailuliikkeitä yhtä aikaa.

Yksi näistä papeista on John Preston (Christian Bale), papiston priimus, joka on aikaisemmin ilmiantanut jopa oman vaimonsa tunnerikollisena ja ilmeettä saattanut hänet teloitettavaksi. Hänen kollegansa Errol Partridge (Sean Bean) alkaa käyttäytymään omituisesti ja Preston löytää hänet salaa lukemassa runoja. Preston teloittaa pitkäaikaisen työkaverinsa, mutta tapaus jää jäytämään hänen mieltään ja hän päätyy lopettamaan lääkkeiden käytön. Prestonin matka ihmisyyteen ja lopulta koko valtion nujertamiseen alkaa.




Elokuvan näyttävin ja harhauttavin elementti on ehdottomasti sen taistelut. Nämä kohtaukset ovat auttamattoman pöljiä, mutta mielestäni elokuva vaikuttaa tietävän niiden olevan pöljiä. Elokuvan henkilöt ovat aina vakavia eivätkä riko rooliaan, mutta esimerkiksi kohtauksien taustaelementit voivat joskus antaa ymmärtää ettei elokuvaa ole aivan tosissaan tehty. Olivatpa taistelut kieli poskella tehtyjä tai eivät, ovat ne ehdottomasti äärimmäisen viihdyttäviä jos niihin osaa suhtautua huumorilla. Preston lahtaa kymmenittäin aseistettuja virkailijoita yhtä aikaa tuosta vain, näyttäen aina coolilta sitä tehdessään. Helppoa kuin heinänteko. Hyvän käsityksen elokuvan övereistä toimintaosuuksista saa tästä musiikkivideosta. Lopputaistelu, jossa Preston ja vihoviimeinen pahis ovat kumpikin aseistettuja mutta mäiskivät toisiaan taisteluliikkeillä ja ampuvat toisiaan ohi lähietäisyydeltä on ehdottomasti yksi idioottimaisimmista taisteluista, mitä olen valkokankaalla koskaan nähnyt.

Mutta toimintaosuudet ovat todellakin harhauttavia, sillä katsoja helposti keskittyy vain niiden hölmöyteen, ja tarinaa eteenpäin vievät kohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle. Equilibriumissa on yllättävän hyvin toteutettu sanoma. Intensiivinen ja paljon katseellaan kommunikoiva Bale tekee täydellisen roolisuorituksen Prestonina, joka on aluksi täysin kylmä ja ammattimainen tappokone. Siinä missä kollegansa siteerasi mahtipontisesti runoja osoituksena inhimillisyydestään Prestonin matka tunteisiin on hienovaraisesti ja kiinnostavasti toteutettu. Toki hänelläkin on suuri hetkensä katsoessaan, siis oikeasti ajatuksella katsoessaan auringonlaskua, mutta hänen lasten kengissä olevaa tunneprosessiaan näytetään myös kauniin leikkisällä ja harmittomalla tavalla; ensimmäistä kertaa hän nauttii kaiteen viileydestä kätensä alla, sekä näpräilee toimistopöytänsä esineitä. Tunteet ja ihmisyys koostuvat niin suurista kuin pienistä asioista, joita Preston pystyy vasta nyt arvostamaan tai ylipäänsä edes huomaamaan. Taisteluissa Preston on täydellinen Gary Stu, mutta nämä pienet hetket tekevät hänestä miellyttävän ja tietyllä tapaa haavoittuvaisen oloisen hahmon, josta on helppo pitää. Elokuvan aikana huomaa monen muunkin jättäneen lääkkeet väliin, ja joillakin lääkityillä silti nousevat tunteet selkeästi pintaan. Pitkin elokuvaa ripotellaan myös vihjeitä maailman menneisyydestä ja valtion pyörittämiseen liittyvistä mekaniikoista, jotka ainakin itselleni ovat hyvin kiinnostavia.

Elokuva on myös hyvin kuvattu. Usea kohtaus yksinkertaisesti näyttää helvetin hyvältä, enkä nyt tarkoita erikoistehosteita ja lavasteita (jotka toki ovat kiitettävän näköisiä vaikkei budjetti varmasti ole ollut kovin suuri), vaan sitä miten kameraa kuljetetaan ja niin edelleen. Esimerkiksi pidän kohtauksesta, jossa lääkityksen jo lopettanut Preston on yksin tutkimassa vastarintaliikkeen jäsenen huonetta, johon on kerätty kaikenlaisia kiellettyjä esineitä. Preston laittaa vanhan LP-soittimen päälle ja tutkiskelee samalla krääsää. Hetki, jolloin musiikki rekisteröityy miehen korviin ja aivoihin ja tunteisiin näkyy hänen silmistään ja jälleen kerran olen aivan hämilläni miten näin paska elokuva voikaan olla näin hyvä. Tämä elokuvahan on kiehtovampi kuin Mona Lisan hymy. Puvusto on myös kiitettävästi toteutettu, papit ja heidän käskyläisensä pukeutuvat varsin natsimaisesti ja olen hyvin ihastunut etenkin loppupuolella esiintyvään Prestonin vitivalkoiseen ja juhlalliseen pukuun.

Miten tässä elokuvassa voi ollakaan näin paljon hienosti toteutettuja ideoita ja kohtauksia, jos se on täyttä roskaa? No siten, ettei se suinkaan ole paska, tai täyttä roskaa, mutta lopputulos on erittäin hämmentävä sekoitus purkkaviihdettä ja laatua, jolloin elokuvasta voi olla vaikea muodostaa yhtenäistä mielipidettä. Koska elokuvan typerimmätkin tempaukset ovat mielestäni äärimmäisen viihdyttäviä ja hauskoja voin antaa sille paljon anteeksi. Equilibrium kuuluu ehdottomasti suosikkeihini, johon tuskin koskaan kyllästyn.

TÄHDET: ****



sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Kissaihmiset



NIMI: Kissaihmiset (Cat People)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Paul Schrader
KÄSIKIRJOITUS: DeWitt Bodeen & Alan Ormsby
PÄÄOSISSA: Nastassia Kinski, Malcolm McDowell, John Heard
IKÄSUOSITUS: 15

Kissaihmiset perustuu löyhästi DeWitt Bodeenin saman nimiseen tarinaan, joka ensimmäisen kerran filmattiin vuonna 1942. En ole nähnyt tätä aikaisempaa versiota, mutta olen saanut käsityksen, että versiot ovat hyvin erilaisia ja eivät juuri verrattavissa toisiinsa.

Kissaihmiset on eroottinen kauhuelokuva, joka käsittelee ihmissuden kaltaisia muotoa muuttavia mustia leopardeja. Alunperin satoja vuosia sitten mystisessä aavikkoisessa maassa (joka kenties on tai ei ole Intia) köyhät ovat antaneet leopardeille ihmisuhreja. Uhrien sielut ja heidän tuntemansa viha ja katkeruus ajan myötä tarttuivat leopardeihin, muuttaen niitä ihmismäisemmiksi ja lopulta ne myös lisääntyivät uhreiksi tuotujen ihmisten kanssa. Näistä sekasikiöistä syntyi pieni sukusiittoinen joukko seksuaalisesti ylikierroksilla käyviä pantteri-ihmisiä, jotka seksin jälkeen muuttuvat raivokkaiksi panttereiksi ja muuttuvat takaisin ihmisiksi saatuaan tapettua jonkun.

Kuvankaunis Irene (Nastassia Kinski) ei ole nähnyt veljeään (Malcolm McDowell) sitten lapsuuden. Irene on nyt nuori aikuinen ja matkustaa New Orleansiin tapaamaan veljään, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Veli on heti turhankin tuttavallinen ja vaikuttaa tietävän sisarusten taustoista paljon enemmän kuin Irene. Irene ei tiedä olevansa kissaihminen, sillä hän on neitsyt eikä siten ole koskaan muuttanut muotoaan. Hänen veljensä sen sijaan on jo kauan terrorisoinut lähistöä käymällä huorissa ja sen jälkeen pomppimalla pantterina pitkin New Orleansia, muuttuen takaisin ihmiseksi vasta tapettuaan jonkun viattoman ihmisparan. Veli katoaakin tälläiselle retkelle ja Irene jää yksin tutkimaan kaupunkia. Hän käy paikallisessa rupuisessa eläintarhassa, johon jää lumoutuneena tuijottamaan äksyä mustaa leopardia sulkemisajan jälkeenkin. Tietämättään tuo leopardi on hänen veljensä, jonka eläintarhan kuraattori on ottanut kiinni. Irenen ja kuraattorin välille syntyy romanssia ja typykän neitsyys alkaa olla vaarassa - ja sen myötä koko lähiympäristö. Myös pahisveli pääsee aikanaan eläintarhasta vapaaksi ja haluaa painostaa Irenen insestisuhteeseen.


Elokuvassa on paljon hyvää, mutta valitettavan paljon paskaakin, jolloin lopputulos jää harmittavan keskinkertaiseksi. Ne muutamat kohtaukset, joissa näytetään ihmisleopardien punaisenhehkuista kotimaata ja valaistaan tämän hybridilajin alkuperää, ovat erittäin kiehtovia ja olisin toivonut niitä lisää. Olen hyvin suuri muodonmuuttajatarinoiden fani, joten arvostan kuinka elokuvassa lajille on keksitty jonkinlainen menneisyys, joka häilyy juuri ja juuri maagisuuden ja uskottavuuden rajoilla. Hämmentävää tosin on kuinka ihmisleopardien tarina alkaa Intian kaltaisesta maasta ja laji vaikuttaa olleen enimmäkseen sisäsiittoinen, mutta Irene ja hänen veljensä ovat vitivalkoisia. Irene myös tapaa ohimennen kissanaisen, joka vaikuttaisi olevan venäläinen. Toisena hyvänä puolena pidän itse kissoja. Elokuvassa kissat pääsevät näkymään kiitettävän paljon, toimintakohtauksissakin, ja ne ovat selkeästi ihan oikeita eläimiä, eivät nukkeja tai tietokoneella animoituja. Tarina saadaan päätökseen mielestäni varsin tyydyttävällä tavalla.

Sitten niihin huonoihin puoliin. Elokuva keskittyy turhankin paljon siihen eroottiseen puoleen kauhun sijaan. Elokuvassa on pari hyvin toteutettua kauhukohtausta (mieleen tulevat käden irti repiminen ja kissaihmisen ruumiinavaus), mutta en ollut missään vaiheessa oikeasti peloissani tai edes jännittynyt. Kissaihmiset voisi toimiakin paremmin pikkutuhmana erotiikkaelokuvana, jossa pääosan näyttelijä on selkeästi valittu rooliin ulkonäön ja halukkuuden olla ilkosillaan perusteella (vaikka ihan hyvän roolin entinen malli Kinski vetää). Myös usea muu nainen ehtii pomppia tissit paljaana valkokankaalla. Miestarjonta sen sijaan on hyvin surkeaa. Veljeä esittävää Malcolm McDowellia harva sanoisi komeaksi ja Irenen ihastusta esittävä John Heard on sellainen ok perusjamppa. Elokuvan harhautus tisseillä ei kauaa jaksa ihmetyttää ja lihasäkkien viehätys varisee nopeasti, jos niistä nyt alunperinkään tykkää. Elokuva laahaa paikoitellen turhan paljon ja kissimirrien ihmismuodossa päästetyt kissamaiset eleet aiheuttavat lähinnä hykerrystä ja myötähäpeää. Itseäni häiritsi myös Irenen luonteen dramaattinen muuttuminen, sitä olisi voitu pohjustaa jo aikaisemmin elokuvassa.


Seksuaalista heräämistä on niputetty yhteen fyysisen muodonmuutoksen kanssa jo useassa ihmissusitarinassa, esimerkiksi elokuvissa Ginger Snaps ja The Company of Wolves. Unohtamatta tietenkään itse Punahilkkaa, jossa susi toimii varoituksena vieraista miehistä. Kissaihmisissä teemaa valitettavasti lähinnä käytetään tekosyynä näyttää mahdollisimman paljon naikkosia alasti. Mahdollisuus tutkiskella Irenen tunteita neitsyydestä ja sen menetyksestä, vastakkaisesta sukupuolesta ja mustasukkaisuudesta jätetään hyvin pintapuoliseksi tai olemattomaksi.

Elokuva on hyvin keskinkertainen ja tulee jäämään katsojiensa mieleen lähinnä sinä outona elokuvana, jossa ihmissudet olivatkin kissoja, ja jossa oli se siisti David Bowien biisi.

TÄHDET: **1/2


lauantai 17. maaliskuuta 2018

Tietoa blogista ja kirjoittajasta



Tervetuloa Katkeraan Kuuhun!

Tämä blogi syntyi pitkään kyteneestä halusta kirjoittaa arvosteluja ja muita turinoita fantasia-, kauhu- ja scifi-elokuvista. Olen elokuvien suhteen varsin kaikkiruokainen, mutta nämä ovat selkeästi lempigenrejäni.

Olen pikkulapsesta asti ollut jonkinasteinen elokuvaintoilija ja kokenut suurta tarvetta elokuvan jälkeen keskustella näkemästäni ja kirjoittaa ajatuksiani muistiin. Ala- ja yläasteella katsoin faijani kanssa 2-6 elokuvaa taikka maratoonasimme telkkarisarjoja joka ikinen viikonloppu, sekä arkena katsoin omatoimisesti useamman lisää siihen päälle. Jo tuohon aikaan kirjoitin alkeellisia, huumoripainotteisia arvosteluja pieniin vihkoihin. Näistä ainakin yksi on tallessa. Tuohon aikaan luin myös jokaisen Hohto- ja Episodi -lehden, sekä aloin ostamaan taskurahoillani ulkomaalaisia Empire- ja Total Film -lehtiä niiden alkaessa ilmestyä lähikauppoihini. Nämä enkkulehdet olivat kalliita ja välillä kielitaitoni ei riittänyt ymmärtämään kaikkea.

Vuonna 2013 aloin viimein kirjoittamaan elokuva-ajatuksiani nettiin. Perustin blogin Suola Kuupielessä, joka tosin käsitteli vain koira-aiheisia animaatioita ja sarjakuvia. Hyvin rajallisesta aiheesta huolimatta blogi kasvoi varsin suosituksi ja olen siihen kirjoittanut sadoittain juttuja, ja kirjoitan yhäkin, vähintään kerran kuussa on itselleni asettamani tavoite. Tämä blogi piti minut varsin tyytyväisenä pitkän aikaa, mutta ennen pitkää aloin tuntea lievää ärsytystä siitä kuinka rajoitettu asettamani aihepiiri oli ja kuinka monen monta hienoa elokuvaa oli, joista en sinne voisi kirjoittaa yhtään mitään. Tämän vuoksi siis syntyi Katkera Kuu. Nimeksi kaavailin aluksi kliseistä Kuun pimeää puolta, mutta se oli jo varattu. Ehkä totun tähän nimeen. Ulkoasu on yhä keskeneräinen ja voi näyttää eri laitteilla omituiselta.

Minää ite


Yleensä pidän synkistä ja melko realistisista tarinoista, joissa on hitunen epätodellisia ja maagisia elementtejä joukossa hämmentämässä pakkaa. Kauhusta pidän, ainakin teoriassa. Käytännössä liian moni kauhuelokuva on mielestäni pelkkää mieletöntä silpomispornoa ja jokainen pelottava hetki nojautuu ennalta-arvattavaan jumpscareen. Eläinkauhuelokuvista pidän todella paljon, vaikka hyvin harva niistä on oikeasti hyvä elokuva. Näissä elokuvissa kauhu ei yleensä perustu uhrien silpomiseen mahdollisimman brutaaleilla ja absurdeilla tavoilla, vaan ihmiset pelkäävät eläintä, hyvin luonnollisen tuntuista vihollista. Scifi on aina ollut sydäntä lähellä. En tiedä miksi. Avaruusoliot etenkin jaksoivat kiinnostaa vuositolkulla ja niistä kertovia kirjoja ja ohjelmia tuijotettiin silmät teelautasen kokoisina. Muita elokuvissa ja elokuvien ulkopuolella kiinnostavia otuksia ovat ihmissudet ja niiden kaltaiset muodonmuuttajat, sekä robotit ja androidit. Etenkin ihmissusielokuvia on tullut katsottua lukemattomia määriä ja 90% niistä on täyttä sontaa. Vampyyreistä ja zombeista olen saanut yliannostuksen, enkä etenkin vampyyrejä ole koskaan pitänyt pelottavina.

Elokuvasarjojen puolella olen erityisen kiinnostunut Alien- ja Jurassic Park- sarjoista, vaikka, myönnettäköön, sarjojen osien laatu vaihtelee paljon. Telkkarin puolella lempisarjoihini lukeutuvat Hannibal (ehdoton suosikkini ja näkyy tämän hetkisessä ulkoasussa), Game of Thrones (jonka laatu on valitettavasti tippunut kuin lehmän häntä), X-Files (jonka kahta uusinta kautta en ole vielä katsonut), Neon Genesis Evangelion, Hopeanuoli, ja Death Note. Näyttelijöistä olen seurannut erityisesti Mads Mikkelsenin, Christian Balen, Edward Nortonin, sekä Aidan Gillenin uria ja katsonut paljon heidän vähemmän tunnettuja töitään. Hölmönä fanityttönä nääs jokaisen näyttelijäihastukseni kohdalla katson miehen koko filmografian läpi, vaikka jokin elokuva ei normaalisti olisi kiinnostanut pätkääkään. Tämän ansiosta olen tullut nähneeksi paljon paskaa, mutta myös löytänyt monta kätkettyä kultakimpaletta, joita en normaalisti olisi koskaan nähnyt. Voitte siis odottaa blogin käsittelevän joitain tälläisiä aiheita tulevaisuudessa.

Toivottavasti tulette viihtymään blogin parissa. Kommentointi on aina sallittua ja toivottua.