Venom

NIMI: Venom
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Ruben Fleischer
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Pinkner, Scott Rosenberg, Kelly Marcel
PÄÄOSISSA: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Scott Haze
IKÄSUOSITUS: 12

En ole supersankarien fani. Ainoat genren elokuvat, joita oikeasti fanitan ovat Nolanin Batmanit, sekä pidin myös ensimmäisestä Sin Citystä ja Iron Manistä. Mutta noin ylipäänsä Avengersit, Supermanit ja Spidermanit eivät voisi vähempää kiinnostaa. Päätin kuitenkin mennä katsomaan Venomin ihan teatteriin asti, vaikken hahmosta tiedä juuri muuta kuin ulkonäön ja hyvin perustasoista triviaa. Nettiin oli tullut spoilereita kohtauksesta, jossa Venom kielaroi henkilö x:n kanssa ja hetihän minulla hirveällä pervolla viisari värähti ja pakkohan nyt tuommoinen on päästä näkemään. Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia elokuvalle koska en ole sarjan/genren fani ja yhdessä haastattelussa Tom Hardy kertoi etteivät hänen lempikohtauksensa päätyneet elokuvaan.

Carlton Draken (Riz Ahmed) Life-säätiö etsii asumiskelpoisia planeettoja ulkoavaruudesta. Näillä etsinnöillä säätiö on löytänyt salaperäisiä mönjäolentoja, jotka he nimeävät symbiooteiksi. Nämä avaruusmönjät ovat eräänlaisia loisia, jotka asettuvat muiden olentojen kehoihin ja ottavat kehot haltuunsa. Plussana kuitenkin tulevat överit muskelit. Drake haluaa käyttää symbiootteja hyväksi avaruuden tutkimisessa. Parhaimmassa tapauksessa mönjäinen ihminen voisi sopeutua elämään muille planeetoille paremmin, huonommassa tapauksessa taas... no, sen saavat selville useammat eläin- ja ihmiskoekappaleet Life-säätiön salakähmäisissä kokeissa. Päähenkilö Eddie Brock (Tom Hardy) on uransa huipulla oleva journalisti, jolla on upea tyttöystävä ja elämä kaikin puolin kohdillaan. Eddie tekee kuitenkin suuren virheen alkaessaan tonkia Life-säätiön hämäriä bisneksiä, josta alkava tapahtumasarja johtaa hänen potkuihinsa, tyttöystävä sanoo adios, ja Eddie saa myös Venom -nimisen loisen. Oppivatko Venom ja Eddie tulemaan toimeen samassa kropassa? Saako Eddie tytsyään takaisin? Aikovatko symbiootit valloittaa Maan? Jännää.

Elokuvan viihdyttävimmät kohtaukset olivat ehdottomasti Venomin ja Eddien väliset sanailut. Kumpikin hahmo on omalla tavallaan varsin sympaattinen ja kahden erilaisen maailman kohtaaminen oli kiinnostavaa seurattavaa. Heidän suhteensa jäi harmittavan puolivillaiseksi vielä tässä elokuvassa ja sain vaikutelman, että elokuvasta olisi tosiaan leikattu paljon materiaalia, etenkin näiden hahmojen keskusteluita. Ei liene mikään spoileri, että Venom päättää elokuvan lopussa siirtyä ihmiskunnan puolustajaksi ja kertoo syykseen Eddien antaman vaikutuksen. Harmi vain, että mielestäni tässä vaiheessa heidän suhteensa ei ollut vielä tarpeeksi syvä näin suurelle päätökselle. Mikäli elokuvalle tehdään jatkoa, mikä vaikuttaisi todennäköiseltä, toivon Eddien ja Venomin suhdetta syvennettävän jollain tavalla. Tässä olisi ainesta vaikka mihin ihan kauhusta romanttiseen komediaan asti ja kaikkeen siltä väliltä.

Näin jälkikäteen ihmettelen miksi elokuvan alussa oli annettu niin paljon ruutuaikaa Eddien ja Annen suhteen esittelyyn, kun tämä aika olisi voitu käyttää Venomin ja Eddien suhteen seuraamiseen. Harmittavaa etenkin koska Anne jäi hyvin laimeaksi hahmoksi. Valitettavasti sain hänestä vain tyypillisen hajuttoman mauttoman love interestin kuvan, mutta ainakaan hahmo ei ollut mitenkään ärsyttävä. Eddien ja Annen suhde jäi vähän kemiattomaksi, mutta alkupuolen ero ainakin sai varmasti yleisön sympatiat Eddien puolelle. Eddie oli yllättävän mukava hahmo. Mitä vähää sarjakuvista olen nähnyt olin saanut Eddiestä hyvin machon vaikutelman, mutta elokuva-Eddie oli todella symppis ja helposti samaistuttava. Mielelläni olisin Eddien matkassa jatko-osienkin muodossa.

Elokuvassa on paljon hiomista. Dialogia oli välillä vähän epäluonnollisen tuntuista enkä oikein osaa selittää miten. Sanavalinnat kuulostivat ihan ookoilta, mutta puheen tahdituksessa oli jotain häiritsevää. Katsojalle suolletaan informaatiota välillä vähän liian nopeasti. Tietokone-efektit ovat hieman ajasta jäljessä, mutta armeliaasti kohtaukset tapahtuvat hämärässä valaistuksessa. Itse Venom on ihan siistin näköinen ja näitä huonoja efektejä esiintyykin vähän omituisissa paikoissa, esimerkiksi driftaavat ajoneuvot näyttivät huonoilta. Jotkin efektivalinnat olivat hyvin kyseenalaisia. Esimerkiksi kun Eddien sisällä olevaa Venomia kiusataan korkeilla äänitaajuuksilla Eddie näyttää värisevän kuin digitaalinen hologrammi. En nyt oikein käsitä miten symbiootti aiheuttaisi tälläistä visuaalista pärinää isännälleen. Yksi häiritsevä kohta oli myös valvontakameroiden puute Lifen laboratoriossa. En ymmärrä miten voi olla mahdollista ettei laittomia kokeita tekevässä labrassa olisi varmuuden vuoksi kameroita joka nurkassa ja vartijoitakin tuntui olevan vain muutama.

Pidin elokuvan toimintakohtauksia sen heikoimpana antina. Nämä alkavat viihdyttävästi ja oli todella hauskaa seurata Venomin sätkynuken lailla ohjaamaa Eddietä turpakekkereillä. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin inasen turhan pitkiä. On myös harmi, että melkoisella hammasrivistöllä varustettu Venom on vain laitettu koomisesti viskelemään vihollisiaan. Loppuhuipennuksena toimii Venomin ja toisen isomman symbiootin tappelu. Tämä pitkäksi venyvä taisto sai jo haukottelemaan. Hahmojen samankaltaiset designit, hämärä valaistus ja sekava editointi tekivät nujakasta hieman haastavaa seurattavaa. Ei myöskään auta, että tämä toinen symbiootti jää hahmona todella tuntemattomaksi ja asettuu kunnolla esille vasta elokuvan loppumetreillä.

Loppujen lopuksi pidin elokuvasta yllättävän paljon ja välillä olin ihan lapsellisen innostunut sitä katsoessani. Se on yksinkertaisesti erittäin viihdyttävä ja (välillä tahattoman) hauska tekele. Minulle oli suuri plussa, että Venom on vielä tässä vaiheessa täysin erillinen tekele, eikä siinä ollut mitään viittauksia muihin supersankareihin. Elokuvan maailma on ainakin tässä vaiheessa yhä melko realistinen, symbiootit kulkevat yhä realismin rajoissa. Sivusta katsottuna vaikkapa Avengersin maailma tuntuu muuttuvan koko ajan yhä hullummaksi, siellähän on nyt jotain hemmetin merenneitokansoja mukana. Olen tylsämielinen, eikä mielikuvitukseni veny kuin tiettyyn rajaan asti. Venom pysyy yhä tämän rajan sisällä ja jos muita supersankareita ei tulevaisuudessa oteta mukaan ja mikäli elokuvien tunnelma pysyy yhtä koomisen synkkänä voisin nauttia tästä sarjasta. En muutenkaan oikein arvosta sitä, että niin moni supersankarielokuva liittyy mutkien kautta muihin elokuviin ja näin puolipakolla olisi katsottava kaikki läpi. Moni on kommentoinut kaipaavansa Spidermania tähän elokuvaan ja ettei Venomin tarina toimisi ilman Spidermania. Olen tässä täysin eri mieltä ja Spiderman olisi ollut se viimeinen henkilö, jota tarinaan olisin toivonut.

Niin ja se kielarikohtaus oli ihan jees!

TÄHDET: ***

Hold the Dark

NIMI: Hold the Dark
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Jeremy Saulnier
KÄSIKIRJOITUS: Macon Blair, perustuen William Giraldin novelliin
PÄÄOSISSA: Alexander Skarsgård, Jeffrey Wright, Riley Keough, James Badge Dale
IKÄSUOSITUS: 16

Hold the Dark on uusi Netflix -originaali, joka ensin näytettiin parilla filmifestivaalilla ja on nyt julkaistu Netflixissä kaikkien nähtäville. Elokuva on saanut melko keskinkertaista palautetta, mutta sitä on myös muutama persoona ylistänytkin, ja loistavan trailerin jälkeen oli minun aivan pakko nähdä tämä.

Hätääntyneeltä vaikuttava nainen kirjoittaa kirjeen susiekspertti Russell Corelle (Jeffrey Wright), pyytäen häntä tulemaan pieneen alaskalaiseen Keelutin kylään. Nainen väittää suden vieneen hänen pienen poikansa, kuten myös pari muutakin lasta aikaisemmin, ja haluaa Russellin tappavan suden ennen kuin hänen sotilasmiehensä palaa Irakista. Hieman vastahakoinen Russell ryhtyy toimeen, mutta pian käy selväksi, ettei pojan katoaminen ole villien susien syytä, vaan asialla ovat ihan toisenlaiset "sudet". Pieni äärimmäisen askeettinen ja syrjäinen kylä ruokkii ihmisten pelkoja ja yksinäisyyttä, eikä vähäinen valon määrä ja ankara talvi auta asiaa.

Elokuvan aloitus on äärimmäisen kiinnostava ja siinä on hyvin paljon asioita, jotka juuri minua sattuvat kiinnostamaan. Pohjoinen ympäristö, alkuperäiskansojen legendat, susia, kylmyyttä ja väkivaltaa. Tässä on erittäin hyvät lähtökohdat kiehtovalle ja erilaiselle trillerille. Elokuva nappasi otteeseensa heti ensikättelyssä. Tunnelma oli jatkuvasti enemmän tai vähemmän jännittynyt, enkä osannut ollenkaan sanoa mihin suuntaan tarina lähtisi liikkeelle. Mitä ihmettä tapahtuu tässä tuppukylässä? Onko kylällä omituinen susikultti, tai ovatko kaikki ihmissusia? On harvinaista, etten pystynyt ollenkaan arvuuttelemaan tulevia juonenkäänteitä ja todellakin nautin tästä arvaamattomuuden tunteesta.

Harmittavasti loppua kohden alkoi käydä selväksi ettei elokuva itsekään enää tiennyt mikä sen päämäärä oli. Sanoisin, että erittäin turhauttavasti ensimmäiset 90% elokuvasta on lähes täysin priimaa, ja ihan loppumetrien 10% sitten kompuroi pahasti. Tämä hankaloittaa arvostelua, sillä lähes koko elokuvan ajan olin harvinaisen innostunut ja vaikuttunut. Katsoin tämän kaverini kanssa ja en voinut olla vähän väliä hehkuttamasta kuinka loistava tunnelma elokuvassa oli, kuinka upeita sen kameratyöskentely ja äänimaailma olivat ja miten realistisia käytännön efektejä väkivaltaisissa kohtauksissa oli. Lempikohtaukseni oli ehdottomasti pitkä ampumavälikohtaus elokuvan keskivaiheilla, jossa vilahti todella hyvin toteutettuja rujoja haava-efektejä. Elokuva saa myös paljon plussaa käyttämistään oikeista koirasusista. Nämä elukat kuitenkin käyvät vain vilahtamassa muutamassa kohtauksessa, joten jos vain trailerin sudet kiinnostavat elokuva kannattaa ehkä skipata.

Elokuva näyttää ja kuulostaa helvetin hyvältä. Sen tunnelma on todella onnistunut, mutta tarinallisesti se ontuu, sillä hahmoihin ei pääse kunnolla sisälle. Päähenkilö on hyvin hajuton ja mauton. Hänen ainoa kiinnostava puolensa on hänen mysteerinen menneisyytensä. Russell on aikaisemmin elänyt susien parissa vuoden, kirjoittanut tästä kirjan ja häntä vaivaa jokin tapahtuma, jolloin hänen oli pakko ampua naarassusi. Odotin koko ajan, että tätä tapahtumaa alettaisiin muistella tai muuten selventää elokuvan edetessä, mutta ei. Nämä maininnat jäävät vain maininnoiksi, vaikka niiden luulisi olevan erittäin relevantteja elokuvan nykytapahtumia ajatellen. Harmittavasti Russell jää vain joksikin random tyypiksi, jolla ohimennen sanotaan olevan pitkä menneisyys susien parissa, mutta tämä ei näy elokuvassa oikeastaan mitenkään. Russell osaa osoittaa päivänselviä suden jälkiä puhtaalla hangella, mutta mielestäni tähän nyt pystyisi kuka vain. Epämääräisiksi hahmoiksi jäävät myös pojansa menettänyt pariskunta, joiden käyttäytyminen on koko elokuvan ajan erittäin hämärää ja motivaatiot tälle käytökselle jäävät myös hyvin epäselviksi. On ihan ookoo jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, mutta elokuvan loputtua tuntui ettei elokuva ollut antanut tarpeeksi materiaalia minkä perusteella tehdä tulkintoja.

Loppujen lopuksi koin siis pienen pettymyksen, mutta voin hyvin suositella elokuvaa kerran nähtäväksi. Etenkin, jos sen kylmät maisemat kiehtovat. Epämääräisestä lopetuksestaan huolimatta elokuva on erittäin ammattitaitoisesti tehty ja en missään vaiheessa saanut vaikutelmaa, että ohjaaja olisi yrittänyt liikaa ja suistunut tekotaiteellisuuden puolelle.

TÄHDET: ***1/2

Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Stalker

Tämä teksti sisältää erittäin paljon spoilereita.

Katsoin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa Andrei Tarkovskyn Stalkerin (1979) ja Alex Garlandin Annihilationin (2018). Kirjoitan molemmista erikseen arvostelut jossain vaiheessa. Huomattavasta ikäerosta ja Neuvostoliitto/Hollywood -vastakkainasettelusta huolimatta elokuvat vaikuttivat hyvin samantapaisilta ja antoivat oivan tilaisuuden tutkia millä tavoin elokuvat lähestyivät kummassakin suuressa roolissa olevaa the tuntematonta. Kummassakin elokuvassa pieni ryhmä lähtee ottamaan selkoa mysteerisestä, eristetystä alueesta, jossa luonnonlait näennäisesti heittävät kärrynpyörää ja mukana on kenties ulkoavaruuden toimintaa. Stalkerissa tämä ryhmä koostuu täysin miehistä, Annihilationissa naisista. Tuntemattoman pelko on hyvin voimakas ja luonnollinen tunne. Ihminen pelkää eniten sitä mitä ei ymmärrä. Tuntematon voi kuitenkin olla uhan lailla uusi mahdollisuus. Tässä tekstissä koetan leväperäisesti löytää jonkinlaista punaista lankaa tämän aiheen ympäriltä ja tutkia millä asenteella elokuvat suhtautuvat tuntemattomaan.

Stalkerissa tapahtumapaikkana on Vyöhyke, jonka armeija on eristänyt ja joka aikoinaan on syntynyt mysteerisissä olosuhteissa, kenties ydinonnettomuudessa, meteoriitin iskusta tai avaruusolentojen tekemänä. Huhujen mukaan Vyöhykkeellä olisi huone, joka toteuttaisi vierailijoiden syvimmät toiveet. Päähenkilö tunnetaan vain koodinimellä Stalker ja hänen työnsä on salakuljettaa ihmisiä Vyöhykkeelle. Kotonaan hänellä on työtä vastustava vaimo ja rampa tytär, mutta Vyöhyke selkeästi kutsuu Stalkeria merkillisen voimakkaasti, ja kuin seuraavaa annostaan janoava huumeveikko hänen on pakko palata Vyöhykkeelle. Hänen laiton työnsä tuntuu antavan hänen elämälleen tarkoituksen. Tavallisessa elämässä hän on kurja, arvoton entinen linnakundi, mutta Vyöhykkeellä hän on ainoa henkilö, joka voi opastaa muita löytämään arvoituksellisen huoneen, jossa ihmisten toiveet voisivat toteutua. Tehtävässä on ylevyyttä ja kenties narsismin piirteitä, hän ja ainoastaan hän on vastuussa toisten ihmisten toiveiden täyttymisestä, ja monesti nämä opastettavat ihmiset ovat häntä ylempiarvoisia. Elokuvassa Stalker ohjaa kahta miestä huoneen luo; Kirjailija on kyyninen ja vähän itseään täynnä oleva juoppo, joka on menettänyt inspiraationsa, ja Professori on hiljaisempi tapaus, joka haluaa tutkia Vyöhykettä ja erityisesti sen huonetta tieteen nimissä.

Ulkoisesti Vyöhyke ei ole hirveän erikoinen. Elokuva erottaa Vyöhykkeen normaalista alueista näyttämällä Vyöhykkeen tapahtumat väreissä ja normaalin elämän seepian sävyissä. Jo näin yksinkertaisella tempulla alueille on saatu selkeä ero. Elokuvassa ei käytetä juuri ollenkaan taustamusiikkia, ja kaikenlaiset rapinat ja huminat kuuluvat korostetun selvästi. Vyöhykkeellä on taitavasti luotu tunnelma, joka saa katsojat varpailleen. Valitettavasti Vyöhykkeellä ei varsinaisesti ole mitään selkeästi yliluonnollista, mikä on varmasti monille katsojille pettymys, etenkin elokuvan pitkän keston vuoksi. Vyöhyke on täynnä armeijan rompetta ja hylättyjä rakennuksia, ja Stalkerin mukaan alue muuttuu koko ajan ja olisi täynnä jonkinlaisia hengenvaarallisia ansoja. Tälläistä ei kuitenkaan suoraan näytetä, katsojan ja kahden matkalaisen kuuluu vain luottaa Stalkerin sanaan. Stalker liikuttaa ryhmäänsä päämäärää kohti hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, tehden vähän väliä omituisia rituaaleja, ja suhtautuen määrittämältään reitiltään poistumiseen hyvin taikauskoisesti ja paranoidisti. Kuitenkin kumpikin matkalaisista kapinoi Stalkerin sanaa vastaan välillä, eikä heille tapahdu mitään. Selkeästi yliluonnollinen tapahtuma nähdään vasta elokuvan aivan viime metreillä, kun joukkomme on jo palannut tavalliseen maailmaan. Stalker vollottaa kurjuuttaan vaimolleen, samalla kun toisessa huoneessa hänen tyttärensä selittämättömästi liikuttaa juomalaseja pöydällä pelkällä katseellaan.

Stalker on hyvin tulkinnanvarainen elokuva, jota moni pitää vertauksena uskonnollisuudelle. Itse Stalker on selkeästi profeetta, joka henkeen ja vereen uskoo Vyöhykkeen näkymättömään voimaan, ja uskoo mysteerisellä huoneella olevan mahdollista muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi, vaikka sitten yksi ihminen kerrallaan. Mukana ovat uskonnon suurimmat epäilijät ja arvostelijat, taide (Kirjailija) ja tiede (Professori), jotka tulevat matkan aikana yhä skeptisemmiksi. Kirjailija suoraan syyttää Stalkerin tekevän työtään vain tunteakseen itsensä tärkeäksi. Matkalla tavataan myös mysteerinen musta koira, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut vain Stalkerista ja johon ei aluksi reagoida millään lailla. Lopussa Stalker kuitenkin adoptoi koiran itselleen ja itselläni heräsi ajatus, että koira oli syntynyt Stalkerin toiveista saada itselleen kiistattoman uskollinen seuraaja. Vyöhykkeellä ei vaikuta tapahtuvan mitään erityistä, ja Stalker etenee paikasta toiseen vain heittämällä ensin mutteriin kiinnitetyn liinan käveltäviin paikkoihin. Tämä käytös vaikuttaa täysin järjettömältä ja merkityksettömältä rituaalilta, jolla loppujen lopuksi ei taida olla mitään virkaa. Vai onko? Stalker touhottaa suurella intohimolla Vyöhykkeen voimasta ja kuinka matkalaisten pitäisi vain uskoa siihen. On totta, että alue on vartioitu, mutta kuitenkin Vyöhykkeen eristämiseen voi olla monia syitä, jotka eivät liity mitenkään yliluonnollisuuteen (radioaktiivisuus, esimerkiksi). Johtopäätökset jätetään katsojalle. Lopun kohtaus, jossa tytär yhtäkkiä esitteleekin telekineettisiä taitojaan voi kuitenkin kääntää koko elokuvan päälaelleen. Astuiko Stalker sittenkin toivomushuoneeseen ja toivoi tyttärelleen näitä voimia? Vai onko tyttärellä voimia, koska Stalker on käynyt Vyöhykkeellä niin monta kertaa, että sen voima on levinnyt hänen kotiinsakin? Kohtauksen merkitys jätetään katsojan ratkottavaksi. Ainoa satavarma asia on, että tytön voimat ovat jotenkin kytköksissä Vyöhykkeeseen, sillä tytön kohtaukset ovat Vyöhyke -kohtauksien lailla värillisiä.

Annihilation

Annihilationissa on alusta asti selkeää, että jotain selittämätöntä on menossa heidän Alueella X:llä. Paikka on selkeästi irrallinen muusta maailmasta, mutta se leviää nopeasti. Alue X:n reunamat loistavat dramaattisesti sateenkaaren eri väreissä ja sillä on radiosignaalit peittävä magneettikenttä. Se mitä tämä epänormaalius on, mistä se tulee ja mitä se aikoo on päähenkilöiden ratkaistavana. Toisin kuin Stalkerissa Annihilation ottaa heti selkeän tieteellisen asenteen tapahtumiin, vaikka ne välillä näyttävätkin yliluonnollisilta ja mahdottomilta. Päähenkilö on Lena, entinen sotilas ja nykyinen biologian professori, jonka erikoissotilaana toimiva puoliso, Kane, on kadonnut salaisella tehtävällä. Lähes vuotta myöhemmin Kane kuitenkin palaa kotiin, etäisen oloisena ja ei vaikuta muistavan mitä hänelle on tapahtunut. Kane on ollut mukana salaisella tutkimusmatkalla, jonka tarkoitus oli tutkia armeijan eristämää Alue X:ää. Moni retkikunta on astunut alueen sisälle, mutta Kane on ainut ihminen, joka on löytänyt tiensä takaisin. Lena haluaa selvittää mitä miehelleen on tapahtunut ja liittyy seuraavan retkikunnan mukaan. Alue X:n sisällä huomataan heti, että ajankulu on siellä erilaista ja omaan muistiin ei välttämättä voi luottaa. Sama omituinen värien heijastuminen ilmassa toistuu myös alueen sisäpuolella. Epänormaaliudet käyvät yhä selkeämmiksi retkikunnan kävellessä syvemmälle alueen sisuksiin. Alueelta löytyy eri lajien mahdottomia hybridejä, omituisia kasveja, kaksoisolentoja ja alueella on oma vaikutuksensa myös ihmisten geeneihin.

Stalkerin Vyöhykkeen epänormaalius ei ole niin selkeää kuin Annihilationin Alue X:llä, mutta loppukohtauksen perusteella voisi päätellä, että Vyöhykkeellä on jokin voima, joka siunaa vierailijaa jollain tapaa, kunhan vierailija vain kunnioittaa Vyöhykkeen sääntöjä ja ennen kaikkea uskoo tähän voimaan. Epäilijät ja epäkunnioittavat ihmiset eivät välttämättä saa mitään vihiä Vyöhykkeen voimista, tai sitten Vyöhyke suoraan rankaisee heitä jotenkin. Asetelma on hyvin uskonnollinen. Uskolliset seuraajat palkitaan. Vyöhyke on selkeästi tietoinen ja tarkoituksenmukainen, uskallanko sanoa jopa jumalankaltainen voima. Annihilationin  omaa alkuräjähdystään kokeva Alue X on kaaottinen ja moraaleiltaan neutraali, se ei ole hyvä tai paha, se vaan on olemassa ja kaiken elävän tavoin koettaa levitä, käyttää muita ravinnokseen tai muuttaa muita kaltaisekseen. Uuden elämän syntymärosessi on rumaa ja kaunista yhtä aikaa. Luonnon välinpitämättömyys voi joillekin olla kova paikka. Kuitenkin ainakin yksi henkilö näytti löytävän Alue X:stä rauhansijan. Itsetuhoiseksi tiedetty Josie hinkkaa mutanttirehuja viiltelyhaavoihinsa nopeuttaakseen muutosprosessiaan ja katoaa kasvuston sekaan elämään vegeihmisenä. Tämä jos mikä on hengellistä.

Summa summarum; koin Stalkerin uskonnollisen ajatusmaailman tutkimisena ja Annihilationin tieteellisen ajatusmaailman tutkimisena. Kummassakin lähestymistavassa on omat toivottomuutensa ja toivon pilkahduksensa, jotka tuovat ihmismielen salatutkin puolet esiin. Elämä on, ja sitä punaista lankaa ei taidettukaan löytää.

Lista arvosteluista ja artikkeleista

Tämä lista päivittyy sitä mukaa kun uusia tekstejä julkaistaan. Ilmoittakaa jos jokin linkki ei toimi.
The, A, ja An -alkuisissa nimissä erittäin yleinen etuliite laitetaan viimeiseksi toimivamman aakkosjärjestyksen vuoksi.

ARVOSTELUT

Aladdin (2019)
Alita: Battle Angel
Ailo - Pienen poron suuri seikkailu

Another Round
Arctic
Avatar: The Way of Water

Batman, The
Cell, The
Dracula (Minisarja)

Elsa - Vapaana syntynyt
Equilibrium
Exodus: Gods and Kings
Fanatic, The
Ghost Story, A
Hold the Dark

Invincible, kausi 1
Joker
Joker: Folie a Deux
Jurassic Park
Jurassic Park: Kadonnut maailma
Jurassic World: Fallen Kingdom
Kissaihmiset
Leijonakuningas (2019)
Lighthouse, The

Long Way North
Loup

Magic Knight Rayearth
Midsommar
Platform, The
Polar

Raya ja viimeinen lohikäärme

Snow Prince
Terra Nova (kausi 1)
Tiger King: Villi ja vaarallinen tiikeribisnes
Venom
Viimeinen yksisarvinen
VVitch, The

Wolfen
Yhteys tuntemattomaan

ARTIKKELIT

10 syytä katsoa Hannibal tv-sarja
Kuka on Prometheus -sarjan päähenkilö?
Mitä toivoisin Jurassic World -sarjalta
Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Vanha elokuvakerhokokeilu

Exodus: Gods and Kings

NIMI: Exodus: Gods and Kings
VUOSI: 2014
OHJAAJA: Ridley Scott
KÄSIKIRJOITUS: Adam Cooper, Bill Collage, Jeffrey Caine, Steven Zaillian
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Joel Edgerton, Ben Kingsley, John Turturro, Ben Mendelsohn
IKÄSUOSITUS: 12

Exodus on yksi Ridley Scottin historiallisista eepoksista. Scott aikoinaan elvytti henkiin kulahtaneen swords and sandals -genren Gladiaattori -mestariteoksellaan. Valitettavasti hän ei ole sittemmin päässyt samalle tasolle historiallisten elokuviensa kanssa ja vaikka Exodus onkin näyttävä tapaus se jää harmittavan keskinkertaiseksi. Elokuva perustuu Raamatun tapahtumiin ja vaikka sen ote onkin varsin realistinen on mukana paljon yliluonnollisuuksia, minkä vuoksi elokuva päätyy minulla historiallisesta pohjastaan huolimatta fantasialokeroon. Heti alkuun pitää sanoa, ellei sitä jo tuosta fantasiaheitosta huomannut, että olen pakana-ateisti. Uskonnolliset aiheet nostavat helposti verenpainettani. Exodus kuitenkin sisältää hyvin paljon tervettä uskontokritiikkiä, eikä siitä löydy mustavalkoista vastakkainasettelua. Elokuva on hyvin ateistiystävällinen katselukokemus, mutta tämän vuoksi se sai nuivan vastaanoton kristityiltä katsojilta.

Elokuva sijoittuu Muinaiseen Egyptiin, noin 1300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Faaraon poika Ramses (Joel Edgerton) ja hänen uskollinen ystävänsä ja pätevä sotamies Mooses (Christian Bale) ovat kasvaneet yhdessä kuin veljekset. Heti alussa käy selväksi, että Mooses on pätevämpi johtaja, mutta hänellä ei ole tarvittua kuninkaallista verta suonissaan. Isänsä kuoleman jälkeen Ramsesista tulee faarao ja samoihin aikoihin Mooses saa kuulla heprealaisilta orjilta uutta tietoa oikeasta syntyperästään ja vaikuttaa, että itse Jumalalla olisi tehtävä Moosekselle. Tämä tehtävä asettaa Mooseksen ja Ramseksen vastakkain Mooseksen aikoessa kuljettaa satojatuhansia orjia Egyptistä Kaanaanmaalle vapauteen.

Elokuvan suurin ongelma on sen pitkäpiimäisyys. Etenkin alkupuoli laahaa pahasti, vaikka sen pitäisi olla juuri se osa, joka nappaisi katsojan rautaisella otteella mukaansa. Elokuva on yksinkertaisesti liian pitkä, siinä on paljon turhalta tuntuvaa materiaalia ja leikkaaja olisi saanut olla ahkerampi. Elokuva korottaa panoksiaan vasta ensimmäisen tunnin jälkeen. Osa sivujuonista ei vakuuta ollenkaan. Mooseksen pikakelattu romanssi paimentolaisnaisen kanssa ei kiinnostanut ja tuntui pinnalliselta pakkopullalta. Tietty hengettömyys vaivaa monia hahmoja. Mukana on paljon hyviä näyttelijöitä, joiden lahjakkuus ei kunnolla pääse esille. Sigourney Weaverille on nakattu hävettävän mitätön rooli.

Mutta hyvääkin on. Elokuvan historiallisesta tarkkuudesta en osaa sanoa mitään, kun en arkeologi ole, eikä oikeasta exoduksesta ole löytynyt edes tarpeeksi todisteita. Täten en aio nillittää jos joukossa nyt olisi mukana väärän värinen sandaali eri vuosituhannelta. Muinaisiin maisemiin, ihmisten pukeutumisiin, ajan seremonioihin ja arkielämän tapoihin on laitettu erittäin paljon vaivaa, kuten Scottin elokuvissa aina onkin. Egyptiläiset näyttävät erittäin tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta heeboilta, kajaaleista huolimatta. Elokuvassa myös erikoistehosteet, värimaailma ja valaistus toimivat kauniisti, välillä luoden erittäin silmiä hiveleviä kohtauksia.

Elokuvan kiinnostavin aspekti on sen kyyninen suhtautuminen uskontoihin. Sekä egyptiläisten omat uskomukset että kristinusko saavat näpäytyksiä. Jumala ilmestyy Moosekselle silloin tällöin kryptisesti puhuvan pienen pojan muodossa ja nämä näyt voivat hyvinkin olla vain Mooseksen omia hallusinaatioita. Jumala suojelee Moosesta ja orjia, mutta katkeralla hinnalla, eikä tälläistä jumalaa voi mitenkään kutsua armolliseksi tai oikeudenmukaiseksi. Egyptin vitsaukset on esitetty realistisella otteella. Käy järkeen, että luonnonkatastrofit seuraavat toisiaan, kalojen kuoltua sammakkojen kanta räjähtää käsiin, sammakkojen kuoltua kärpäset lisääntyvät holtittomasti ja kaiken tämän lomassa kotieläimet sairastuvat. Vihoviimeistä vitsausta, jonka aikana jalo Jumala tappaa kaikki egyptiläisten esikoiset ja jättää heprealaisten lapset rauhaan, ei voi kuitenkaan selittää enää luonnollisilla syillä. Myös muita Raamatussa esiintyviä tapahtumia on yritetty esittää mahdollisimman realistisesti. Tälläinen on muun muassa meren jakautuminen kahtia, ja vaikka tämäkin kohtaus toimii yhä luonnollisuuden rajoilla on se ainoa, jossa erikoistehosteita vingutettiin ehkä turhan pitkälle.

Exodus ei valitettavasti ole Egyptin Gladiaattori, mutta se on silti käypä tekele, joka kannattaa tsekata edes kerran, etenkin jos haluaa nähdä astetta uskottavamman näkökulman tästä Raamatun tapahtumasta.

TÄHDET: ***1/2

Kadonnut maailma: Jurassic Park

NIMI: Kadonnut maailma: Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park)
VUOSI: 1997
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Vince Vaughn, Pete Postlethwaite, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Dinomaratooni jatkuu. The Lost World saattaa olla Jurassic Park -sarjan synkin osa, vaikka ikärajoitus on yhä saatu pysymään matalana. Jatko-osa tehtiin suoraan sanoen pelkästään rahastusmielessä. Ensimmäinen Jurassic Park perustui Michael Crichtonin kirjaan, mutta elokuvassa oli omia muutoksiaan, jotka tekivät uuden osan kirjoittamisesta haastavaa Crichtonille, eikä hän aluksi halunnut tehdä kirjalle jatkoa. Fanien painostus sai kuitenkin hänen päänsä kääntymään ja uusi kirja saatiin kasaan vähän häthätää. Myös ohjaaja Steven Spielberg on myöntänyt tehneensä jatko-osan lähinnä rahan takia ja vaikuttaa häpeilevän elokuvaa. Näin nuiva asenne on kuitenkin ihan turhaa. Elokuvassa on tarpeeksi paljon mielenkiintoisia asioita peittämään sen (suuretkin) virheet, enkä elokuvaa katsoessa saa vaikutelmaa kyynisestä rahankeruumentaliteetista.

Ensimmäisen osan katastrofaalisista tapahtumista on kulunut neljä vuotta. Alkuperäisen, nyt tuhoutuneen puiston luoja John Hammond (Richard Attenborough) on syösty vallasta InGen -yrityksessä, jonka isot kihot ovat päättäneet perustaa uuden dinopuiston San Diegoon ja kaapata villejä dinosauruksia sinne näytille. Käy nimittäin ilmi, että on olemassa toinenkin dinosaurussaari, Isla Sorna, jossa dinoja kasvatettiin vietäväksi näytille Isla Nublarin puistoon. Saari on hylätty ja myrskyt ovat tuhonneet dinojen aitaukset, minkä ansiosta eläimet ovat muodostaneet täysin ilman ihmistä toimivan ravintoketjun pikkusaarelleen. Hammond on tehnyt täyskäännöksen ja haluaa dinojen pysyvän vapaina. Hän koettaa suostutella Ian Malcolmia (Jeff Goldblum) dokumentoimaan villien dinojen käyttäytymistä luonnossa, jotta massayleisö saataisiin protestoimaan uuden puiston perustamista. Aikaisemmassa elokuvassa kovaa kyytiä saanut Malcolm on ymmärrettävän vastahakoinen, mutta suostuu lähtemään saarelle kuultuaan tyttöystävänsä olevan jo perillä. Salamatkustajana mukaan tulee myös Malcolmin tytär aikaisemmasta suhteesta. Kaksi vastakkaista ryhmää, InGenin dinojen metsästäjät ja Malcolmin johtamat dinojen tarkkailijat joutuvat tekemään yhteistyötä säilyäkseen saarella hengissä.

Dinojen metsästys on ehdottomasti mielenkiintoisin osio tässä elokuvassa. Meno alkaa viihdyttävällä kruisailulla vegesauruksien keskellä ja muuttuu jännittävämmäksi yöllä tyrannosauruksen vaanimisen myötä. Alkupuolen touhut ovat huolettoman vauhdikkaita ja elukoita napsitaan kiinni helposti suuren ihmismäärän, komeiden maastureiden ja motskarien turvin. Roolit vaihtuvat tietenkin jossain vaiheessa, ja on ihmisten vuoro olla jahdattavina.

Harmittavasti tässäkin elokuvassa ihmiset tekevät mitä ihmeellisempiä virheitä, vaikka heidän pitäisi olla alansa ammattilaisia. Turhautunut huokaus pääsee kun karski ja kokenut metsämies eksyy joukosta pissareissulla, eikä lähinnä ollut jäbä edes huomaa hänen katoamistaan koska musakkia täysillä huutavat korvakuulokkeet tekivät hänestä sekä kuuron että umpisokean. Joku roti nyt, hei. Onneksi mukana on Suuri Valkoinen Metsästäjä, Roland Tembo (Pete Postlethwaite), joka on ainakin suurimmaksi osaksi viisas ja karismaattinen tapaus, eikä moraaleiltaan ollenkaan mustavalkoinen, kuten tälläiseltä elokuvalta voisi olettaa. Vaikka hän onkin suurriistan metsästäjä on hänellä omat arvonsa ja käytöskoodinsa. Jos jotakin ihmishahmoa elokuvassa pitäisi inhota, olisi hyvänä ehdokkaana fanaattinen eläinsuojelija, joka sabotoinnillaan asettaa kaikki ihmiset vaaraan. Harmittavasti aiemmassa elokuvassa niin reteä ja itseään täynnä oleva Ian Malcolm on kesytetty lähes täysin hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi. Myöskään uusi hahmo, Sarah Harding (Julianne Moore), ei ole mitenkään ikimuistoinen tapaus. Malcolmin tytär on jäänyt fanien mieleen harmittavasti vain surullisen kuuluisan voimistelukohtauksen vuoksi (en tosin itse ole koskaan ymmärtänyt miksi tuosta kohtauksesta tehdään niin suuri numero, koska elokuvassa on paljon dorkempaakin materiaalia ja kohtaus oli lyhyt ja fyysisesti täysin mahdollinen).

(kylläpäs kirjoitan sulkuihin paljon)

Suurin ongelmani elokuvan kanssa on sen loppupuoli. Moni ei jostain syystä pidä tyrannosauruksen rymistelystä suurkaupungissa, mutta mielestäni se on erittäin viihdyttävä lopetus elokuvalle. Herneet menevät nokkaani sen sijaan siinä miten rex päätyi San Diegoon. Elokuvassa on hämmästyttävän suuri juoniaukko. Aikuinen tyrannosaurus on lähetetty rahtilaivalla Isla Sornalta kohti San Diegoa, mutta satamaa lähestyessään laiva ei hidasta vauhtia ja räsähtää satamaan. Laivan koko miehistö on lahdattu, mutta rex on yhä vankina ruumassa, eikä laivassa ole mitään merkkejä siitä, että rex olisi riehunut kannella. Eläin ei myöskään yksinkertaisesti olisi mahtunut ahtaisiin tiloihin. Elokuvassa myös suoraan sanotaan ettei laivan kyydissä ollut muita dinosauruksia ja rexin poikanen oltiin tuotu erillisellä kyydillä. En vain pääse tämän juoniaukon yli, vaikuttaisi kuin elokuvasta olisi viime hetkellä leikattu jotain oleellista pois ja sitten vain luovutettu.

Erikoistehosteet ovat mielestäni samaa tasoa kuin ensimmäisessäkin osassa. Eniten ne ovat kärsineet ajan hampaasta stegosaurus-kohtauksessa ja jälleen kerran ongelmana on kirkas päivänvalo, joka paljastaa liian paljon ja (kyseisessä kohtauksessa) täysin tietokoneella luodut eläimet eivät selvästikään kuulu ympäristöönsä. Tätä ongelmaa ei ole pimeään sijoittuvissa kohtauksissa, jotka ovat jälleen todella uskottavia ja hiuksia nostattavia. Erityisesti tyrannosaurukset ovat hienosti toteutettuja ja saavat paljon ruutuaikaa.

Suurista vioistaan huolimatta en voi olla rakastamatta tätäkin elokuvaa, enkä usko sen johtuvan pelkästä nostalgiasta. Kävin pitkän aikaa sisäistä kamppailua tähtien määrän suhteen. Elokuva ei ehkä ansaitsisi neljää tähteä, kaikki huomioon ottaen, mutta en voi tuntemuksilleni mitään. Arvostelut ovat vain mielipiteitä, vaikka välillä ne ilmaistaan niin ehdottomin sanoin, kuin ainoina totuuksina. The Lost World on neljän tähden elokuva minulle. Sen aiheet ovat minulle loputtoman kiinnostavia ja se on kestänyt vuosikausien uusintakatseluita. Se ei pääse ensimmäisen osan tasolle, mutta on silti vahva jatko-osa, jota Spielbergin on ihan turha hävetä.

TÄHDET: ****

Jurassic Park

NIMI: Jurassic Park
VUOSI: 1993
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Laura Dern, Sam Neill, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Uusimman Jurassic Worldin innoittamana aloitin Jurassic Park -maratonin nettikaverini kanssa. Minulle nämä elokuvat olivat tärkeä osa lapsuuttani, hänelle taas ei, joten on ollut mielenkiintoista seurata hänen reaktioitaan, sekä itsekin pystyin katsella elokuvia paljon analyyttisemmin kuin ennen. Sarjan ensimmäinen osa on kiistaton klassikko, josta kyllä löytyy pikkuvikoja, mutta kokonaisuus toimii yhä loistavasti.

Erikoinen pohatta John Hammond (Richard Attenborough) on perustanut mysteerisen eläintarhan ostamalleen Costa Rican läheiselle saarelle, fiktiiviselle Isla Nublarille. Saaren laboratorioissa on onnistuneesti eristetty dinosauruksien DNA:ta meripihkassa säilyneistä hyttysistä ja nyt vankeuteen syntyneistä dinoista suunnitellaan massoittain yleisöä vetäviä vetonauloja. Hammond kutsuu paleontologit Ellie Sattlerin (Laura Dern) ja Alan Grantin (Sam Neill), sekä kaaosteoriitikon Ian Malcolmin (Jeff Goldblum) testiajelulle puistoonsa ja antamaan palautetta näkemästään. Mukaan koeajolle lähtevät myös lipevä asianajaja ja Hammondin omat lapsenlapset. Kuten arvata saattaa kaikki menee ennen pitkää persiilleen ja myrskyn turvin dinot pääsevät vapaasti vipeltämään pitkin saarta. Luvassa on muikea sekoitus toimintaa, seikkailua ja eläinkauhua.

Elokuva on Spielbergiä parhaimmillaan. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, vaikka välillä pysähdytäänkin höpisemään kloonaamisen eettisyydestä. Liiallista saarnaamista ei kuitenkaan ole luvassa, vaikka elokuvalla selkeästi on oma mielipiteensä dinojen henkiinherättämisestä ja eläinten hyväksikäytöstä viihteen ja rahan nimissä. Itse kloonaamisen mekaniikat saadaan selitettyä helposti ymmärrettävästi ja ytimekkäästi puistossa pyörivän opetusvideon muodossa, pysäyttämättä hyvin soljuvaa tarinankulkua. Taustalla soiva majesteettinen John Williamsin musiikki kulkee käsi käpälässä ensimmäistä kertaa dinosauruksia näkevien aidosti ihastuneiden ihmisten hihkuntojen kanssa. Kyllä pitäisi olla täysin sisältä kuollut raato jos elokuvan ensimmäinen dinohavainto ei herättäisi lapsenomaista innostusta ja ihmetystä. Ihastuneet hihkunnat toki korvautuvat kauhun huudoilla elokuvan edetessä, ja elokuvan kauhuhetketkin ovat erittäin toimivia. Etenkin t-rexin pako aitauksestaan on erittäin hyvin rakennettu kohtaus, joka alkaa kiduttavan hitaasti ja päättyy vertahyytävään toimintaan. Ihmisiä metsästävät dinot ovat aidosti karmivia, mutta aivan verikekkereihin ei ruveta, joten elokuvan ikäraja on saatu pysymään melko matalana.

Jurassic Parkin kanssa ei voi olla puhumatta sen efekteistä, jotka olivat aikaansa edellä ja asettivat Hollywoodille ihan uudet standardit. Täysin tietokoneella rakennetut dinot näyttävät yhä kelvoilta, vaikka ovat selkeästi feikin näköisiä tämän päivän silmämunilla katsottuina. Tietokonemonsterit näyttävät kärsineen ajan hampaissa etenkin kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvassa brachiosaurus -kohtauksessa, sekä loppupuolen keittiöraptorien episodissa. Kuitenkin hämärään ja sateeseen sijoittuvissa kohtauksissa dinot näyttävät todella hyviltä, ja elokuvassa on myös käytetty paljon animatroniikkaa, joka lisää aitouden tunnetta. Efektien lisäksi myös muuhun ulkokuoreen on panostettu. Dinopuisto näyttää ikoniselta, alkaen heti vieraat sisäänpäästävästä massiivisesta puuportista, puhumattakaan puiston upeasta logosta ja helposti tunnistettavasta fontista.

Elokuvassa on vain pikkuvikoja, jotka eivät kuitenkaan vähennä katselunautintoa. Todella omituisena kämminä pidin teleporttaavaa Hammondia, joka saapuu fossiilin kaivauspaikalle helikopterilla ja ehtii muutamassa sekunnissa työntekijöiden traileriin avaamaan shamppanjapulloa. Äijän käppyrä vieläpä kulki kepin varassa. Luulisi, että ohjaaja, leikkaaja tai joku testiyleisöstä olisi nyt äkännyt tämän.

Ennen elokuvan ilmestymistä valtayleisö piti dinosauruksia yhä kömpelöinä, hitaina ja tyhminä eläiminä, ja Jurassic Park onkin tehnyt tieteelle hienon palveluksen esittäessään otukset aktiivisina ja ovelina. Jotain ihan omia sävellyksiä löytyy joukosta, esimerkiksi ei ole mitään todisteita, että dilophosauruksella olisi ollut kauluri saati sitten myrkkyhampaita/-rauhasta. Myös t-rexin näkökyky on esitetty elokuvassa typerän vanhanaikaisesti. Kunhan ihminen jähmettyy paikalleen ei rex mukamas pystyisi paikallistamaan häntä, vaikka onhan sillä toimiva nokkakin oli sitten miten sokea tahansa. Nykytiedon mukaan rexillä on ollut pikemminkin erinomainen näkö, sillä oli pääkoppaansa verrattuna suuret, eteen osoittavat silmät. Jatko-osissa rex ei onneksi ole enää samanlainen puusilmä. Mutta, kuten sanottua, nämä ovat pikkuvikoja, ja kaiken omituisen voi selittää sillä, että dinojen DNA:ta oli paikkailtu sammakkojen geeneillä.

Kokonaisuutena ensimmäinen JP on yhä jännittävä, ihastuttava ja kauhistuttava mestariteos, joka kestää monta uusintakierrosta.

TÄHDET: *****