Lista arvosteluista ja artikkeleista

Tämä lista päivittyy sitä mukaa kun uusia tekstejä julkaistaan. Ilmoittakaa jos jokin linkki ei toimi.
The, A, ja An -alkuisissa nimissä erittäin yleinen etuliite laitetaan viimeiseksi toimivamman aakkosjärjestyksen vuoksi.

ARVOSTELUT

Aladdin (2019)
Alita: Battle Angel
Ailo - Pienen poron suuri seikkailu

Another Round
Arctic
Avatar: The Way of Water

Batman, The
Cell, The
Dracula (Minisarja)

Elsa - Vapaana syntynyt
Equilibrium
Exodus: Gods and Kings
Fanatic, The
Ghost Story, A
Hold the Dark

Invincible, kausi 1
Joker
Joker: Folie a Deux
Jurassic Park
Jurassic Park: Kadonnut maailma
Jurassic World: Fallen Kingdom
Kissaihmiset
Leijonakuningas (2019)
Lighthouse, The

Long Way North
Loup

Magic Knight Rayearth
Midsommar
Platform, The
Polar

Raya ja viimeinen lohikäärme

Snow Prince
Terra Nova (kausi 1)
Tiger King: Villi ja vaarallinen tiikeribisnes
Venom
Viimeinen yksisarvinen
VVitch, The

Wolfen
Yhteys tuntemattomaan

ARTIKKELIT

10 syytä katsoa Hannibal tv-sarja
Kuka on Prometheus -sarjan päähenkilö?
Mitä toivoisin Jurassic World -sarjalta
Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Vanha elokuvakerhokokeilu

Exodus: Gods and Kings

NIMI: Exodus: Gods and Kings
VUOSI: 2014
OHJAAJA: Ridley Scott
KÄSIKIRJOITUS: Adam Cooper, Bill Collage, Jeffrey Caine, Steven Zaillian
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Joel Edgerton, Ben Kingsley, John Turturro, Ben Mendelsohn
IKÄSUOSITUS: 12

Exodus on yksi Ridley Scottin historiallisista eepoksista. Scott aikoinaan elvytti henkiin kulahtaneen swords and sandals -genren Gladiaattori -mestariteoksellaan. Valitettavasti hän ei ole sittemmin päässyt samalle tasolle historiallisten elokuviensa kanssa ja vaikka Exodus onkin näyttävä tapaus se jää harmittavan keskinkertaiseksi. Elokuva perustuu Raamatun tapahtumiin ja vaikka sen ote onkin varsin realistinen on mukana paljon yliluonnollisuuksia, minkä vuoksi elokuva päätyy minulla historiallisesta pohjastaan huolimatta fantasialokeroon. Heti alkuun pitää sanoa, ellei sitä jo tuosta fantasiaheitosta huomannut, että olen pakana-ateisti. Uskonnolliset aiheet nostavat helposti verenpainettani. Exodus kuitenkin sisältää hyvin paljon tervettä uskontokritiikkiä, eikä siitä löydy mustavalkoista vastakkainasettelua. Elokuva on hyvin ateistiystävällinen katselukokemus, mutta tämän vuoksi se sai nuivan vastaanoton kristityiltä katsojilta.

Elokuva sijoittuu Muinaiseen Egyptiin, noin 1300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Faaraon poika Ramses (Joel Edgerton) ja hänen uskollinen ystävänsä ja pätevä sotamies Mooses (Christian Bale) ovat kasvaneet yhdessä kuin veljekset. Heti alussa käy selväksi, että Mooses on pätevämpi johtaja, mutta hänellä ei ole tarvittua kuninkaallista verta suonissaan. Isänsä kuoleman jälkeen Ramsesista tulee faarao ja samoihin aikoihin Mooses saa kuulla heprealaisilta orjilta uutta tietoa oikeasta syntyperästään ja vaikuttaa, että itse Jumalalla olisi tehtävä Moosekselle. Tämä tehtävä asettaa Mooseksen ja Ramseksen vastakkain Mooseksen aikoessa kuljettaa satojatuhansia orjia Egyptistä Kaanaanmaalle vapauteen.

Elokuvan suurin ongelma on sen pitkäpiimäisyys. Etenkin alkupuoli laahaa pahasti, vaikka sen pitäisi olla juuri se osa, joka nappaisi katsojan rautaisella otteella mukaansa. Elokuva on yksinkertaisesti liian pitkä, siinä on paljon turhalta tuntuvaa materiaalia ja leikkaaja olisi saanut olla ahkerampi. Elokuva korottaa panoksiaan vasta ensimmäisen tunnin jälkeen. Osa sivujuonista ei vakuuta ollenkaan. Mooseksen pikakelattu romanssi paimentolaisnaisen kanssa ei kiinnostanut ja tuntui pinnalliselta pakkopullalta. Tietty hengettömyys vaivaa monia hahmoja. Mukana on paljon hyviä näyttelijöitä, joiden lahjakkuus ei kunnolla pääse esille. Sigourney Weaverille on nakattu hävettävän mitätön rooli.

Mutta hyvääkin on. Elokuvan historiallisesta tarkkuudesta en osaa sanoa mitään, kun en arkeologi ole, eikä oikeasta exoduksesta ole löytynyt edes tarpeeksi todisteita. Täten en aio nillittää jos joukossa nyt olisi mukana väärän värinen sandaali eri vuosituhannelta. Muinaisiin maisemiin, ihmisten pukeutumisiin, ajan seremonioihin ja arkielämän tapoihin on laitettu erittäin paljon vaivaa, kuten Scottin elokuvissa aina onkin. Egyptiläiset näyttävät erittäin tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta heeboilta, kajaaleista huolimatta. Elokuvassa myös erikoistehosteet, värimaailma ja valaistus toimivat kauniisti, välillä luoden erittäin silmiä hiveleviä kohtauksia.

Elokuvan kiinnostavin aspekti on sen kyyninen suhtautuminen uskontoihin. Sekä egyptiläisten omat uskomukset että kristinusko saavat näpäytyksiä. Jumala ilmestyy Moosekselle silloin tällöin kryptisesti puhuvan pienen pojan muodossa ja nämä näyt voivat hyvinkin olla vain Mooseksen omia hallusinaatioita. Jumala suojelee Moosesta ja orjia, mutta katkeralla hinnalla, eikä tälläistä jumalaa voi mitenkään kutsua armolliseksi tai oikeudenmukaiseksi. Egyptin vitsaukset on esitetty realistisella otteella. Käy järkeen, että luonnonkatastrofit seuraavat toisiaan, kalojen kuoltua sammakkojen kanta räjähtää käsiin, sammakkojen kuoltua kärpäset lisääntyvät holtittomasti ja kaiken tämän lomassa kotieläimet sairastuvat. Vihoviimeistä vitsausta, jonka aikana jalo Jumala tappaa kaikki egyptiläisten esikoiset ja jättää heprealaisten lapset rauhaan, ei voi kuitenkaan selittää enää luonnollisilla syillä. Myös muita Raamatussa esiintyviä tapahtumia on yritetty esittää mahdollisimman realistisesti. Tälläinen on muun muassa meren jakautuminen kahtia, ja vaikka tämäkin kohtaus toimii yhä luonnollisuuden rajoilla on se ainoa, jossa erikoistehosteita vingutettiin ehkä turhan pitkälle.

Exodus ei valitettavasti ole Egyptin Gladiaattori, mutta se on silti käypä tekele, joka kannattaa tsekata edes kerran, etenkin jos haluaa nähdä astetta uskottavamman näkökulman tästä Raamatun tapahtumasta.

TÄHDET: ***1/2

Kadonnut maailma: Jurassic Park

NIMI: Kadonnut maailma: Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park)
VUOSI: 1997
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Vince Vaughn, Pete Postlethwaite, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Dinomaratooni jatkuu. The Lost World saattaa olla Jurassic Park -sarjan synkin osa, vaikka ikärajoitus on yhä saatu pysymään matalana. Jatko-osa tehtiin suoraan sanoen pelkästään rahastusmielessä. Ensimmäinen Jurassic Park perustui Michael Crichtonin kirjaan, mutta elokuvassa oli omia muutoksiaan, jotka tekivät uuden osan kirjoittamisesta haastavaa Crichtonille, eikä hän aluksi halunnut tehdä kirjalle jatkoa. Fanien painostus sai kuitenkin hänen päänsä kääntymään ja uusi kirja saatiin kasaan vähän häthätää. Myös ohjaaja Steven Spielberg on myöntänyt tehneensä jatko-osan lähinnä rahan takia ja vaikuttaa häpeilevän elokuvaa. Näin nuiva asenne on kuitenkin ihan turhaa. Elokuvassa on tarpeeksi paljon mielenkiintoisia asioita peittämään sen (suuretkin) virheet, enkä elokuvaa katsoessa saa vaikutelmaa kyynisestä rahankeruumentaliteetista.

Ensimmäisen osan katastrofaalisista tapahtumista on kulunut neljä vuotta. Alkuperäisen, nyt tuhoutuneen puiston luoja John Hammond (Richard Attenborough) on syösty vallasta InGen -yrityksessä, jonka isot kihot ovat päättäneet perustaa uuden dinopuiston San Diegoon ja kaapata villejä dinosauruksia sinne näytille. Käy nimittäin ilmi, että on olemassa toinenkin dinosaurussaari, Isla Sorna, jossa dinoja kasvatettiin vietäväksi näytille Isla Nublarin puistoon. Saari on hylätty ja myrskyt ovat tuhonneet dinojen aitaukset, minkä ansiosta eläimet ovat muodostaneet täysin ilman ihmistä toimivan ravintoketjun pikkusaarelleen. Hammond on tehnyt täyskäännöksen ja haluaa dinojen pysyvän vapaina. Hän koettaa suostutella Ian Malcolmia (Jeff Goldblum) dokumentoimaan villien dinojen käyttäytymistä luonnossa, jotta massayleisö saataisiin protestoimaan uuden puiston perustamista. Aikaisemmassa elokuvassa kovaa kyytiä saanut Malcolm on ymmärrettävän vastahakoinen, mutta suostuu lähtemään saarelle kuultuaan tyttöystävänsä olevan jo perillä. Salamatkustajana mukaan tulee myös Malcolmin tytär aikaisemmasta suhteesta. Kaksi vastakkaista ryhmää, InGenin dinojen metsästäjät ja Malcolmin johtamat dinojen tarkkailijat joutuvat tekemään yhteistyötä säilyäkseen saarella hengissä.

Dinojen metsästys on ehdottomasti mielenkiintoisin osio tässä elokuvassa. Meno alkaa viihdyttävällä kruisailulla vegesauruksien keskellä ja muuttuu jännittävämmäksi yöllä tyrannosauruksen vaanimisen myötä. Alkupuolen touhut ovat huolettoman vauhdikkaita ja elukoita napsitaan kiinni helposti suuren ihmismäärän, komeiden maastureiden ja motskarien turvin. Roolit vaihtuvat tietenkin jossain vaiheessa, ja on ihmisten vuoro olla jahdattavina.

Harmittavasti tässäkin elokuvassa ihmiset tekevät mitä ihmeellisempiä virheitä, vaikka heidän pitäisi olla alansa ammattilaisia. Turhautunut huokaus pääsee kun karski ja kokenut metsämies eksyy joukosta pissareissulla, eikä lähinnä ollut jäbä edes huomaa hänen katoamistaan koska musakkia täysillä huutavat korvakuulokkeet tekivät hänestä sekä kuuron että umpisokean. Joku roti nyt, hei. Onneksi mukana on Suuri Valkoinen Metsästäjä, Roland Tembo (Pete Postlethwaite), joka on ainakin suurimmaksi osaksi viisas ja karismaattinen tapaus, eikä moraaleiltaan ollenkaan mustavalkoinen, kuten tälläiseltä elokuvalta voisi olettaa. Vaikka hän onkin suurriistan metsästäjä on hänellä omat arvonsa ja käytöskoodinsa. Jos jotakin ihmishahmoa elokuvassa pitäisi inhota, olisi hyvänä ehdokkaana fanaattinen eläinsuojelija, joka sabotoinnillaan asettaa kaikki ihmiset vaaraan. Harmittavasti aiemmassa elokuvassa niin reteä ja itseään täynnä oleva Ian Malcolm on kesytetty lähes täysin hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi. Myöskään uusi hahmo, Sarah Harding (Julianne Moore), ei ole mitenkään ikimuistoinen tapaus. Malcolmin tytär on jäänyt fanien mieleen harmittavasti vain surullisen kuuluisan voimistelukohtauksen vuoksi (en tosin itse ole koskaan ymmärtänyt miksi tuosta kohtauksesta tehdään niin suuri numero, koska elokuvassa on paljon dorkempaakin materiaalia ja kohtaus oli lyhyt ja fyysisesti täysin mahdollinen).

(kylläpäs kirjoitan sulkuihin paljon)

Suurin ongelmani elokuvan kanssa on sen loppupuoli. Moni ei jostain syystä pidä tyrannosauruksen rymistelystä suurkaupungissa, mutta mielestäni se on erittäin viihdyttävä lopetus elokuvalle. Herneet menevät nokkaani sen sijaan siinä miten rex päätyi San Diegoon. Elokuvassa on hämmästyttävän suuri juoniaukko. Aikuinen tyrannosaurus on lähetetty rahtilaivalla Isla Sornalta kohti San Diegoa, mutta satamaa lähestyessään laiva ei hidasta vauhtia ja räsähtää satamaan. Laivan koko miehistö on lahdattu, mutta rex on yhä vankina ruumassa, eikä laivassa ole mitään merkkejä siitä, että rex olisi riehunut kannella. Eläin ei myöskään yksinkertaisesti olisi mahtunut ahtaisiin tiloihin. Elokuvassa myös suoraan sanotaan ettei laivan kyydissä ollut muita dinosauruksia ja rexin poikanen oltiin tuotu erillisellä kyydillä. En vain pääse tämän juoniaukon yli, vaikuttaisi kuin elokuvasta olisi viime hetkellä leikattu jotain oleellista pois ja sitten vain luovutettu.

Erikoistehosteet ovat mielestäni samaa tasoa kuin ensimmäisessäkin osassa. Eniten ne ovat kärsineet ajan hampaasta stegosaurus-kohtauksessa ja jälleen kerran ongelmana on kirkas päivänvalo, joka paljastaa liian paljon ja (kyseisessä kohtauksessa) täysin tietokoneella luodut eläimet eivät selvästikään kuulu ympäristöönsä. Tätä ongelmaa ei ole pimeään sijoittuvissa kohtauksissa, jotka ovat jälleen todella uskottavia ja hiuksia nostattavia. Erityisesti tyrannosaurukset ovat hienosti toteutettuja ja saavat paljon ruutuaikaa.

Suurista vioistaan huolimatta en voi olla rakastamatta tätäkin elokuvaa, enkä usko sen johtuvan pelkästä nostalgiasta. Kävin pitkän aikaa sisäistä kamppailua tähtien määrän suhteen. Elokuva ei ehkä ansaitsisi neljää tähteä, kaikki huomioon ottaen, mutta en voi tuntemuksilleni mitään. Arvostelut ovat vain mielipiteitä, vaikka välillä ne ilmaistaan niin ehdottomin sanoin, kuin ainoina totuuksina. The Lost World on neljän tähden elokuva minulle. Sen aiheet ovat minulle loputtoman kiinnostavia ja se on kestänyt vuosikausien uusintakatseluita. Se ei pääse ensimmäisen osan tasolle, mutta on silti vahva jatko-osa, jota Spielbergin on ihan turha hävetä.

TÄHDET: ****

Jurassic Park

NIMI: Jurassic Park
VUOSI: 1993
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Laura Dern, Sam Neill, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Uusimman Jurassic Worldin innoittamana aloitin Jurassic Park -maratonin nettikaverini kanssa. Minulle nämä elokuvat olivat tärkeä osa lapsuuttani, hänelle taas ei, joten on ollut mielenkiintoista seurata hänen reaktioitaan, sekä itsekin pystyin katsella elokuvia paljon analyyttisemmin kuin ennen. Sarjan ensimmäinen osa on kiistaton klassikko, josta kyllä löytyy pikkuvikoja, mutta kokonaisuus toimii yhä loistavasti.

Erikoinen pohatta John Hammond (Richard Attenborough) on perustanut mysteerisen eläintarhan ostamalleen Costa Rican läheiselle saarelle, fiktiiviselle Isla Nublarille. Saaren laboratorioissa on onnistuneesti eristetty dinosauruksien DNA:ta meripihkassa säilyneistä hyttysistä ja nyt vankeuteen syntyneistä dinoista suunnitellaan massoittain yleisöä vetäviä vetonauloja. Hammond kutsuu paleontologit Ellie Sattlerin (Laura Dern) ja Alan Grantin (Sam Neill), sekä kaaosteoriitikon Ian Malcolmin (Jeff Goldblum) testiajelulle puistoonsa ja antamaan palautetta näkemästään. Mukaan koeajolle lähtevät myös lipevä asianajaja ja Hammondin omat lapsenlapset. Kuten arvata saattaa kaikki menee ennen pitkää persiilleen ja myrskyn turvin dinot pääsevät vapaasti vipeltämään pitkin saarta. Luvassa on muikea sekoitus toimintaa, seikkailua ja eläinkauhua.

Elokuva on Spielbergiä parhaimmillaan. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, vaikka välillä pysähdytäänkin höpisemään kloonaamisen eettisyydestä. Liiallista saarnaamista ei kuitenkaan ole luvassa, vaikka elokuvalla selkeästi on oma mielipiteensä dinojen henkiinherättämisestä ja eläinten hyväksikäytöstä viihteen ja rahan nimissä. Itse kloonaamisen mekaniikat saadaan selitettyä helposti ymmärrettävästi ja ytimekkäästi puistossa pyörivän opetusvideon muodossa, pysäyttämättä hyvin soljuvaa tarinankulkua. Taustalla soiva majesteettinen John Williamsin musiikki kulkee käsi käpälässä ensimmäistä kertaa dinosauruksia näkevien aidosti ihastuneiden ihmisten hihkuntojen kanssa. Kyllä pitäisi olla täysin sisältä kuollut raato jos elokuvan ensimmäinen dinohavainto ei herättäisi lapsenomaista innostusta ja ihmetystä. Ihastuneet hihkunnat toki korvautuvat kauhun huudoilla elokuvan edetessä, ja elokuvan kauhuhetketkin ovat erittäin toimivia. Etenkin t-rexin pako aitauksestaan on erittäin hyvin rakennettu kohtaus, joka alkaa kiduttavan hitaasti ja päättyy vertahyytävään toimintaan. Ihmisiä metsästävät dinot ovat aidosti karmivia, mutta aivan verikekkereihin ei ruveta, joten elokuvan ikäraja on saatu pysymään melko matalana.

Jurassic Parkin kanssa ei voi olla puhumatta sen efekteistä, jotka olivat aikaansa edellä ja asettivat Hollywoodille ihan uudet standardit. Täysin tietokoneella rakennetut dinot näyttävät yhä kelvoilta, vaikka ovat selkeästi feikin näköisiä tämän päivän silmämunilla katsottuina. Tietokonemonsterit näyttävät kärsineen ajan hampaissa etenkin kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvassa brachiosaurus -kohtauksessa, sekä loppupuolen keittiöraptorien episodissa. Kuitenkin hämärään ja sateeseen sijoittuvissa kohtauksissa dinot näyttävät todella hyviltä, ja elokuvassa on myös käytetty paljon animatroniikkaa, joka lisää aitouden tunnetta. Efektien lisäksi myös muuhun ulkokuoreen on panostettu. Dinopuisto näyttää ikoniselta, alkaen heti vieraat sisäänpäästävästä massiivisesta puuportista, puhumattakaan puiston upeasta logosta ja helposti tunnistettavasta fontista.

Elokuvassa on vain pikkuvikoja, jotka eivät kuitenkaan vähennä katselunautintoa. Todella omituisena kämminä pidin teleporttaavaa Hammondia, joka saapuu fossiilin kaivauspaikalle helikopterilla ja ehtii muutamassa sekunnissa työntekijöiden traileriin avaamaan shamppanjapulloa. Äijän käppyrä vieläpä kulki kepin varassa. Luulisi, että ohjaaja, leikkaaja tai joku testiyleisöstä olisi nyt äkännyt tämän.

Ennen elokuvan ilmestymistä valtayleisö piti dinosauruksia yhä kömpelöinä, hitaina ja tyhminä eläiminä, ja Jurassic Park onkin tehnyt tieteelle hienon palveluksen esittäessään otukset aktiivisina ja ovelina. Jotain ihan omia sävellyksiä löytyy joukosta, esimerkiksi ei ole mitään todisteita, että dilophosauruksella olisi ollut kauluri saati sitten myrkkyhampaita/-rauhasta. Myös t-rexin näkökyky on esitetty elokuvassa typerän vanhanaikaisesti. Kunhan ihminen jähmettyy paikalleen ei rex mukamas pystyisi paikallistamaan häntä, vaikka onhan sillä toimiva nokkakin oli sitten miten sokea tahansa. Nykytiedon mukaan rexillä on ollut pikemminkin erinomainen näkö, sillä oli pääkoppaansa verrattuna suuret, eteen osoittavat silmät. Jatko-osissa rex ei onneksi ole enää samanlainen puusilmä. Mutta, kuten sanottua, nämä ovat pikkuvikoja, ja kaiken omituisen voi selittää sillä, että dinojen DNA:ta oli paikkailtu sammakkojen geeneillä.

Kokonaisuutena ensimmäinen JP on yhä jännittävä, ihastuttava ja kauhistuttava mestariteos, joka kestää monta uusintakierrosta.

TÄHDET: *****

Jurassic World: Fallen Kingdom

NIMI: Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: J. A. Bayona
KÄSIKIRJOITUS: Colin Trevorrow, Derek Connolly
PÄÄOSISSA: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Rafe Spall, James Cromwell
IKÄSUOSITUS: 12

Tässä arvostelussa on lieviä spoilereita. Uusin dinoeepos tuli nähtyä perjantaina ja olen nyt viikonlopun ehtinyt sulatella näkemääni. Kirjoitin viimeksi mitä kaikkea toivoisin Jurassic World -sarjalta ja mitä epäkohtia sarjassa mielestäni on, sen voi halutessa lukea ennen tätä arvostelua, mutta tulen toistamaan itseäni tässäkin.

Jurassic Worldin jatko-osa sijoittuu neljä vuotta eteenpäin viime osan tapahtumista. Dinopuisto on tuhoutunut ja käyttökelvoton, dinot vaeltavat vapaana Isla Nublarin saarella. Eläinten näennäinen idylli on kuitenkin loppumassa, sillä saaren uinuva tulivuori osoittaa toiminnan merkkejä. Purkaus tulisi todennäköisesti tappamaan kaikki dinosaurukset, mistä syntyykin suuri eläinsuojelukysymys; ansaitsevatko keinotekoisesti luodut ja jo kerran sukupuuttoon kuolleet lajit ihmisten apua? Edellisessä osassa puistonhoitajana toiminut Claire (Bryce Dallas Howard) uskoo niin, muttei saa dinojen pelastushankkeelleen kannatusta, ennen kuin mysteerinen ja upporikas Benjamin Lockwood ottaa häneen yhteyttä. Lockwood on vanha papparainen, jolla on jo toinen jalka haudassa. Elokuva kirjoittaa sarjan historiaa uusiksi väittämällä Lockwoodin tehneen aikoinaan yhteistyötä John Hammondin kanssa, alkuperäisen puiston perustamisen aikaan, ja nyt Lockwood haluaa kuolinvuoteellaan tehdä viimeisen hyvän työn ja sijoittaa dinot uudelle saarelle. Asiat eivät tietenkään ole aivan sitä miltä näyttävät. Myös edellisen osan Owen (Chris Pratt) tulee takaisin kesyttämään raptoreita ja Jeff Goldblumkin saa cameon.

Tätä elokuvaa on hieman hankala arvostella, sillä toisaalta olin koko elokuvan ajan hirveän viihdyttynyt ja tällä kertaa jopa naureskelin sen huumorille. Mutta toisaalta elokuvassa on todella paljon vikoja, se on hyvin ennalta-arvattava, ja se on loppujen lopuksi selkeästi kertakäyttöviihteeksi tarkoitettu, siinä missä ensimmäinen Jurassic Park oli hyvin kunnianhimoinen ja vakavasti otettava elokuva. Viihteellisyydestä Fallen Kingdom saisi täydet pisteet. JW -sarja on ottanut selkeästi toiminnallisemman vinkkelin Jurassic Parkeihin verrattuna, jotka olivat enemmän scifi-/kauhu-/seikkailupainoitteisia, enkä voi sanoa pitäväni tästä suuntauksesta. Etenkin Fallen Kingdomin ensimmäinen puolisko, jonka aikana Owen ja Claire pomppivat saarella laavan ja dinolaumojen keskellä, on aivotonta non-stop toimintatykitystä, mikä oli kyllä viihdyttävää, mutta toisaalta en pidä siitä, että katsojan huomiota pidetään yllä jatkuvasti pommittamalla heitä adhd-meiningillä. Onneksi elokuvan toinen puolisko hidastaa vauhtia hieman ja siirtää näkymät päivänvalosta tummanpuhuvaan kartanoon ja vaikka toimintaakin yhä on mukana on loppupuolisko paljon enemmän kauhu- ja jännityspainotteinen. Pidin tästä loppupuoliskosta paljon, paljon enemmän ja olen hyvin tyytyväinen ettei alkuperäisten elokuvien kauhuelementtejä ole täysin unohdettu.

Kuten aikaisemmissakin osissa elokuva kärsii ihmisten typeristä teoista (esimerkkinä muuten ammattimainen palkkasoturi, joka kuitenkin kerää jokaiselta dinolta hampaan itselleen ja totta kai tämä tapa vie hänet kiipeliin), sekä epärealistisesti käyttäytyvistä eläimistä. Pahin esimerkki jälkimmäisestä oli tuolivuorenpurkauksen aikainen kohtaus, jossa ihmissankarimme ja dinot juoksevat pakoon laavaa, savua ja vuoresta syöksyviä kiviä. Paniikin keskellä petodino carnotaurus päättääkin silmäillä ihmisiä ja päätyy hyökkäämään triceratopsin kimppuun. Tämä kohtaus oli äärettömän typerä ja tiivistää kaiken, mikä eläinten käytöksessä näissä elokuvissa on mielestäni vialla. Petoeläimet ovat näissä elokuvissa täysin putkiaivoisia, jos tapettavaa näkyy niin se on pakko tappaa, ihan sama mitä ympärillä tapahtuu. Mutta muissa kohtauksissa eläimet ovatkin sitten niin fiksuja. Eihän nyt mikään eläin ala miettiä ruokaa jos kintereillä on helvetti soikoon sulaa laavaa! Sama kuin jos kaupunkiin on tulossa apokalyptinen hyökyaalto ja tuuminpas, että hei ryöstän tuon R-Kioskin nyt kun tilaisuus on ja jään sitten aallon alle.

Mukana on jälleen geenimuunneltu dinohirviö, joka oli mielestäni paljon siistimpi ja mielenkiintoisempi kuin aikaisempi indominus rex. Uusi indoraptor on niinkin fiksu, että osaa teeskennellä, ja sopii keskikokoisen koonsa ansiosta monipuoliseksi ihmisjahtaajaksi. Tykkäsin hirveästi myös siitä, että indoraptorille oli annettu vahvat etujalat, joiden ansiosta se yllätyksekseni pystyi juoksemaan neljällä raajalla ja pystyi kiipeämään taidokkaasti. Todella cool tapaus! Indon erityisominaisuuksia käytettiin turhan vähän, esimerkiksi tuota teeskentelykykyä näytettiin vain kerran, vaikka elokuvassa oli ainakin yksi kohtaus, johon se olisi sopinut täydellisesti toisenkin kerran. Indolle oli myös opetettu ties mitä armeijalle ja rikollisille hyödyllisiä tappohommia ja näitä taitoja olisi ollut siistiä nähdä enemmän. Indo oli selkeästi elokuvan kiinnostavin osa ja sai onneksi osakseen paljon ruutuaikaa.

Elokuvassa on uusi ihmishahmo, Lockwoodin tyttären tytär, johon liittyvän juonenkäännöksen arvasin jo hyvissä ajoin. Tyttö ei ole ollenkaan ärsyttävä, kuten lapsihahmoilla tuppaa tapana olemaan, oikeastaan pidin hänestä paljon ja olisi kiva nähdä hänet seuraavassakin osassa. Tämä elokuva myös pehmitti paljon aikaisempia mielipiteitäni Clairesta ja Owenista. On varmasti uuden ohjaajan, J. A. Bayonan ansiota, että hahmot oli nyt esitetty paljon miellyttävämmin ja heidän sanailu oli oikeasti hauskaa seurattavaa. Ylipäänsä elokuvan huumori iski nyt paljon paremmin kuin edellisessä osassa. Näkisin mieluusti Bayonan seuraavankin elokuvan ohjaajana.

Elokuvan loppuratkaisu tuntui vähän lattealta ja hölmöltä, mutta asettaa seuraavalle osalle mielenkiintoisen pelikentän.

TÄHDET: ***1/2

Mitä toivoisin Jurassic World -sarjalta

Jurassic Park on erittäin rakas sarja minulle, jonka kanssa kasvoin ja jonka VHS-kasetit kulutin henkihievereihin nuorena. Pystyn näkemään sarjan (monet) viat enkä todellakaan pidä elokuvia täydellisinä, lukuun ottamatta ensimmäistä elokuvaa, joka on kiistatta mestariteos. Ensimmäisistä kahdesta elokuvasta pidän erittäin paljon, pidän myös paljon parjatusta kolmosesta. Jurassic Worldin otin ensin avosylin vastaan, nähden sen elokuvateatterissa peräti kahdesti, mutta jälkikäteen nostalgiahuurujen lasketessa mielipiteeni elokuvasta alkoi laskea. Pidän yhä ensimmäistä JW:tä ihan ookoona toimintapläjäyksenä, mutta mielestäni se missasi alkuperäisten kolmen elokuvan tunnelman ja on jatko-osista huonoin.

Kuulostan hyvin negatiiviselta, mutta en oikeasti malta odottaa uusimman Jurassic World: Fallen Kingdomin näkemistä. En usko elokuvan olevan keskitasoa parempaa, mutta uskon nauttivani siitä silmittömästi elokuvateatterissa, kuten edellisenkin osan kanssa. Aion mennä katsomaan elokuvan tämän viikon perjantaina ja kirjoitan mielipiteeni siitä vähintään parin päivän jälkeen, kunhan olen palautunut nostalgia- ja dinoryöpytyksestä (Koska siis dinosaurukset!!! Ne on niin cooleja!) ja pystyn analysoimaan näkemääni järjen kanssa. Elokuvaa ennen aion nyt mietiskellä mitä oikeasti haluaisin sarjalta.

Sarjan ensimmäiset osat, Jurassic Park ja The Lost World olivat hyvin synkkiä verrattuna Jurassic Worldiin. Synkkiä niin tarinankerronnaltaan kuin kirjaimellisestikin; suuri osa tapahtumista sijoittui sateeseen ja/tai yön hämärään. Elokuvat sopivat nuorillekin katsojille, mutta niissä oli selkeästi paljon kauhu- ja jännityselementtejä. Jurassic Parkin kuuluisa kohtaus, jossa autoon jumittuneet tyypit kuulevat tyrannosauruksen lähestyvän pimeässä on kiduttavan hitaasti etenevä jännärikohta, joka on yhä hemmetin pelottava, aikuisenakin. Vielä pelottavampaa on rexin ilmestyessä pimeässä kaatosateessa näkyviin ja alkaen terrorisoida täysin avuttomia ja aseettomia ihmisiä. Hahmot olivat selkeästi vaarassa, enkä kokenut tämän aidon vaaran tunteen enää olevan Jurassic Worldissä mukana. Jurassic World otti selkeästi paljon toiminnallisemman näkökulman sarjaan. Sarjassa on toki ollut aina paljon toimintaa, mutta JW nosti toimintakohtauksien skaalan korkeammalle kuin koskaan ennen. Monia ihmisiä tehosterymistelyt tuntuvat viehättävän, mutta itse mieluummin katson vähäeleisempiä kohtauksia, kuten tuo mainittu Jurassic Parkin t-rexin ensiesiintymä. Jälkikäteen ajateltuna minun on hankala miettiä JW:n edes kuuluvan samaan sarjaan kuin JP:t, sillä elokuvien tunnelmat ovat niin erilaiset. Toivoisin paluuta sarjan kauhujuurille, kuitenkin niin, että sarja voisi yhä olla alaikäistenkin nautittavissa. Tämä on täysin mahdollista, kuten alkuperäinen Jurassic Park osoitti. Pienen mittakaavan tarinoita pienemmillä porukoilla.

Toivoisin, että sarjan eläimistä tulisi oikeasti eläimellisiä. Dinot ovat toki kuolleet sukupuuttoon kauan sitten ja niiden käyttäytymisestä ei tiedetä paljoa, mutta voimme kuitenkin katsoa nykyajan eläimiä ja realistisesti arvailla miten dinot olisivat voineet käyttäytyä. Elukka kuin elukka on sillä terve itsesuojeluvaisto. Sarjan eläimet ovat aina olleet häiritsevän pelottomia ja yliaggressiivisia ja tämä meni mielestäni aivan liian pitkälle JW:ssä. Häiritsevin kohtaus oli lentoliskoja pidelleen "lintu"tarhan rikkoutuminen, jonka ansiosta liskot pääsivät lentelemään vapaana pitkin puistoa. Normaali eläin lähtisi nauttimaan uudesta vapaudestaan ja näillä eläimillä oli kirjaimellisesti vain taivas rajanaan, mutta heti vapauduttuaan liskot hyökkäsivät silmittömästi ihmisten kimppuun. Kolmosessa tavattiin myös aggressiivisia lentoliskoja, mutta eläimet hyökkäsivät ihmisten kimppuun ihmisten tunkeutuessa niiden ahtaalle reviirille. Sarjan eläimet eivät myöskään osoita minkäänlaista luontaista pelkoa suuria ihmismääriä, kulkuneuvoja tai aseiden pauketta kohtaan. Ne eivät myöskään tunnu tuntevan kipua ja vaikuttavat olevan päästä varpaisiin asti panssaroituja. Luotisade ei tunnu missään ja yhden dinon kaatamiseen pitäisi ilmeisesti käyttää vähintäänkin atomipommi. On täysin mahdollista saada dinosauruksista pelottavia vaikka ne käyttäytyisivätkin realistisemmin. Mikä olisikaan sen pelottavampaa, kuin ahdistunut, nurkkaan ajettu peto, tai otus, joka seurailee päähenkilöitä varjoissa kilometritolkulla odottaen heikkoa hetkeä. Toivoisin eläinten luotikestävyyttä laskettavan, oikeastaan parempi olisi, että elokuvat keskittyisivät vain muutamaan ihmiseen, joilla syystä x ei ole kunnollista asearsenaalia. Eikä niiden elukoiden tarvitse karjua joka käänteessä, oikeasti.

Sarjan dinosaurukset eivät enää käy yksiin uusimpien tieteellisten löydöksien kanssa. Alkuperäinen Jurassic Park muutti massayleisön mielikuvan dinosauruksista täysin. Ennen elokuvaa moni piti dinosauruksia hitaina ja tyhminä eläiminä, mutta sitten kehiin astuivat Jurassic Parkin ovelat ja nopeat raptorit. Nyt harmittavan ironisesti sarja pitää vanhoja luuloja yllä suostumatta antamaan eläimilleen höyhenpeitettä. Sarjassa kyllä kerrotaan muutaman kerran tähän syy; eläinten DNA:ta on paikattu sammakoiden perimällä, ja Jurassic Worldissä suoraan sanottiin, että dinoista on muokattu pelottavamman näköisiä puiston kävijöitä varten, viihdemielessä. Nämä ovat ihan tyydyttäviä vastauksia höyhenkysymykseen, mutta olisi silti erittäin kiva yllätys jos sarjaan joskus vielä tuotaisiin höyhenpeitteisia dinosauruksia. Näiden ei todellakaan tarvitsisi korvata nykyisiä designejä. Nykyiset paljasihoiset dinot ovat eittämättä pelottavamman näköisiä ja omalla tavallaan hienoja. Niistä ei tarvitse luopua. Mutta kuvitelkaa, jos mukaan otettaisiin jokin pieni sulallinen laji, kuten microraptor tai archaeopteryx, joka voisi olla ihmisille täysin vaaraton, ikäänkuin maskottihahmo. Elokuvassa voitaisiin selventää eläimen olevan ainut täysin dinosauruksen DNA:lla luotu yksilö, jolloin se näyttäisi täysin siltä miltä sen kuuluisikin, ja voisi myös käyttäytyä realistisemmin kuin puiston muut hormoonihirviöt. Voisin kuvitella tälläisen pienen lisäyksen olevan todella suosittu ja voivan muokata monenkin katsojan kuvaa oikean elämän dinoista.

Vielä yksi asia häiritsee Jurassic Worldissä ja uusimman JW:n trailereissa. Alkuperäiset elokuvat tosiaan sijoittuivat paljolti hämärään, minkä ansiosta digitaalisesti luodut eläimet näyttivät hyvin eläviltä ja pelottavilta. Varjot pelastavat paljon. JW sijoittui liikaa kirkkaaseen päivänvaloon, mikä ensinnäkin tappoi tunnelmaa, mutta myös näytti eläimet liian selkeästi. Fallen Kingdomissa on ilmeisesti käytetty nukkeja enemmän kuin ensimmäisessä Jurassic Worldissä, mutta ainakaan trailerista sitä ei huomaa, vaikka trailereissakin on ollut monta nukeilla toteutettua kohtausta. Elokuvat valitettavasti käsittelevät nukeillakin kuvattuja kohtauksia rankasti digitaalisesti jälkikäteen, jonka vuoksi myös nämä kohtaukset näyttävät samalta epäaidon näköiseltä digimassalta kuin kaikki muukin. Jurassic Worldin digidinot olivat makuuni aivan liian "täydellisen" näköisiä. Niissä ei ollut likaa ja paskaa, mitä eläimessä olettaisi olevan, vaan kaikki eläimet näyttävät omituisen puhtailta ja aina aivan liian täydellisesti valaistuilta. Se tietty realistinen rujous ja rumuus puuttuu. Eli lyhyesti, lisää varjoja kiitos.

Fallen Kingdomin trailereissa on näytetty vilauksia kohtauksista, joissa uusi dinosaurus indoraptor hengailee öisessä kaupungissa, karjuu goottimaisen katon harjalla ja kurottaa kynsiään viatonta nukkuvaa lasta kohti. Nämä ovat hyvin kiinnostavan ja tuoreen näköisiä näkyjä. Toivon, etteivät nämä kohtaukset ole vain uusintoja The Lost Worldin loppupuolesta, vaan että öinen kaupunkidino tuo sarjaan oikeasti jotain ihan uutta, mielenkiintoista kuvakieltä. Katsotaan perjantaina miten käy.

Kuka on Prometheus -sarjan päähenkilö?

Vuoden 1979 Alien -elokuva aloitti ulkoavaruuden xenomorfeista ja niitä vastaan taistelevasta sisukkaasta Ripley -naisesta kertovan saagan. Elokuva menestyi sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa ja sille tehtiin jatko-osat Aliens (1986), Alien 3 (1992), sekä Alien Resurrection (1997). Näissä kaikissa päähenkilönä toimi erittäin karismaattinen ja voimakastahtoinen, mutta myös paikoitellen herkkä Ripley, jonka kautta elokuvat tutkivat muun muassa äitiyden teemoja. Sarjan luoja Ridley Scott ohjasi vain ensimmäisen näistä elokuvista. Elokuvasarja sai jatkoa elokuvien Prometheus (2012) ja Alien Covenant (2017) muodossa, jotka olivat Ridley Scottin ohjaamia. Nämä elokuvat sijoittuivat sarjan aikajanalla lähimenneisyyteen, noin 30 vuotta ennen Alienin tapahtumia, ja elokuvien tarkoitus oli selventää xenomorfien ja itse ihmiskunnan alkuperää. Ajatus oli kunnianhimoinen, mutta elokuviin suhtauduttiin vaihtelevasti ja etenkin Alien Covenant on saanut osakseen rankkaa kritiikkiä. Erottaakseni nämä kaksi selkeästi erilaista elokuvaa muusta sarjasta kutsun niitä Prometheus -sarjaksi.

Olen yksi harvoista, joka on oikeasti pitänyt tästä uudesta sarjasta, vaikka näen siinä hyvin paljon vikoja ja olen samaa mieltä monen kriitikon kanssa. Prometheus -sarjan ihmishahmot käyttäytyvät typerästi ja vastuuttomasti ammattitaustoistaan huolimatta ja sarjan yrittäessä selvittää xenomorfien alkuperää se lähinnä vain sekoittaa pakkaa entisestään. Prometheuksen ilmestyessä elokuva oli monen mielestä niin sekava, että Youtube täyttyi videoista, joissa yritettiin selventää mitä elokuvassa oikeasti tapahtui - ja miksi. On myös täysin totta ettei Alien -sarja olisi tarvinnut tälläistä monimutkaista taustatarinaa. Ensimmäinen Alien oli hyvin yksinkertainen kauhutarina, joka Terminator -sarjan tapaan alkoi kuitenkin osa osalta monimutkaistua. On myös vaara, että xenomorfi menettää pelottavuudensa (joskin mielestäni eläin on jo menettänyt shokkifaktoriaan jo kauan sitten Alien -sarjan aikana) jos sen syntyperiä aletaan liikaa tutkiskelemaan. Tuntematon on pelottavaa. Mutta pidin silti Prometheuksen ja Covenantin luomasta mytologiasta, jonka mukaan insinööri-nimiset, hyvin paljon ihmistä muistuttavat olennot olisivat luoneet ihmiskunnan ja monia muita ulkoavaruuden öttiäisiä. Prometheuksen alkupuoli, jossa lauma tutkijoita seuraa insinööri-alienin jättämää tähtikarttaa on hyvin kiehtova, vaikka elokuva alkaa mennä pahasti päin mäntyjä ihmisten viimein päästessä perille määränpäähänsä. Prometheus -sarjan tarkoitus oli luoda Alien -sarjaan jotain aivan uutta ja yritystä on pakko ihailla ja kannustaa. Aikaisemmat elokuvat alkoivat jo muodostua itseään toistaviksi Ripleyn jopa kuollessa ja tullessa kloonina takaisin.

Yksi asia, josta uusia elokuvia on kritisoitu, on selkeän päähenkilön puute. Olen tässä asiassa täysin eri mieltä, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka ovat tätä mieltä. Prometheusin ilmestyessä näennäisenä päähenkilönä vaikutti olevan Noomi Rapacen esittämä Elizabeth Shaw. Koska aikaisemmissakin elokuvissa päätähtenä on ollut vahva naishahmo, Ripley, oli helppo automaattisesti uskoa Shawin astuvan hänen jalanjälkiin. Shaw onkin elokuvassa paljon esillä ja kohtaukset pyörivät paljolti hänen ympärillään. Prometheuksen lopussa Shaw on tiiminsä ainut eloonjäänyt ihminen ja aikoo lähteä David -androidin kanssa insinöörien planeetalle. Tässä vaiheessa vaikutti itsestäänselvältä hänen oleva sarjan uusi naisjohtohahmo. Yllätys ja järkytys oli kuitenkin suuri Alien Covenantin saapuessa. Shaw on kuollut ja elokuva keskittyy seuraamaan aivan uutta ihmisryhmää; valtavan siirtokunta-aluksen miehistöä, jonka joukossa on Katherine Waterstonin esittämä Daniels. Jälleen yksi vahva naishahmo, joka esiintyy itse elokuvan lisäksi paljon julisteissa ja muissa markkinointimateriaaleissa. Myös hänen tulevaisuutensa vaikuttaa olevan vaakalaudalla elokuvan lopussa ja mikäli sarja saa jatkoa voisin helposti kuvitella hänen olevan kuollut seuraavassa elokuvassa. Kuka siis on Prometheus -sarjan päähenkilö, vai tarvitseeko sarja edes sellaista? Kenties tarkoituksena on ollut saada eri sankarinainen jokaiseen osaan?

Vastaus on mielestäni selkeä. Sarjan päähenkilö ei ole nainen, hän ei ole sankari, eikä edes ihminen ollenkaan. Sarjan päähenkilönä ja koko juonen selkärankana toimii androidi David, joka loputtoman uteliaisuutensa, innovatiivisuutensa ja moraalittomuutensa ansiosta liikkeellepanee monta kohtalokasta tapahtumasarjaa. Hän on myös tietyn pisteen jälkeen selkeä uhka sarjan ihmisille ja häntä voisi pitää vihollishahmona. David on yksi ensimmäisistä henkilöistä, joka Prometheus -elokuvassa esiintyy. Aluksen muun miehistön yhä nukkuessa elokuva näyttää meille hänen yksinäisiä rutiinejaan, joihin kuuluu huoltotoimenpiteiden lisäksi selkeästi luovaa ajattelua vaativia toimintoja. David katsoo ja siteeraa elokuvia ja vaikuttaa pitävän etenkin Arabian Lawrencesta, niinkin paljon, että värjää ja styylaa hiuksensa päähenkilöä vastaaviksi. Hän myös huvittelee pelaamalla koripalloa ja stalkkailemalla millaisia unia matkustajat näkevät. Hänellä on myös selkeästi kyky arvostaa kauniita asioita. Viimeistään Covenantissa katsojalle väännetään rautalangasta kuinka uniikki David on ottamalla mukaan ulkoisesti identtinen robotti Walter, jolla kuitenkin ei ole Davidin kykyä luovaan ja tunteelliseen ajatteluun. Covenant myös vihjaa Davidin olevan jollain tasolla kykenevä kiintymyksen ja seksuaalisen halun tunteisiin.

Lapsenomaisen uteliaisuutensa ansiosta David on Prometheuksen inhimillisin hahmo, jota aluksen miehistö kuitenkin kohtelee jostain syystä hyvin töykeästi. Tämä häiritsi minua koko elokuvan ajan, sillä en keksinyt ihmisten suhtautumiselle mitään syytä, muuta kuin Davidin olemuksen olevan jollain tapaa ihmisille häiriinnyttävä. Itse pidän hirveästi roboteista niin elokuvissa kuin oikeassa elämässäkin ja olisin ollut vain innoissani, jos olisin saanut mahdollisuuden puhua ja vuorovaikuttaa Davidin kaltaisen robotin kanssa. Davidillä on jo aikaisemmin muodostunut ihmisistä huono kuva hänen luojansa Peter Weylandin kautta, jota läpi sarjan on luonnehdittu ahneeksi kusipääksi, ja jonka Alien Covenantin alussa näytetään suoraan kohtelevan Davidia väheksyvästi. Tämä Davidin ja ihmisten välinen kuilu syvenee ja johtaa lopulta Davidin luomaan xenomorfin insinöörien jättämien raaka-aineiden perusteella.

Prometheuksen ikonisimmassa kohtauksessa David kykenee selkeästi arvostamaan kauneutta.

David esiintyy kummassakin uudessa elokuvassa ja Ridley Scott on jo ilmaissut halukkuutensa tehdä kolmannen jatko-osan, jossa David olisi yhä tarinan keskiössä. Valitettavasti tämän osan tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä Covenant menestyi hyvin heikosti. David on myös pääosassa monessa Prometheuksen ja Covenantin julkaisua edeltävässä promovideossa. Ennen Prometheusta julkaistiin video "Introducing the David 8", sekä ennen Covenantia video "The Crossing" sekä Davidin niin sanotusta veljestä kertova "Meet Walter". Miksi pelkälle sivuhahmolle uhrattaisiin näin paljon promomateriaalia? Davidin ollessa vain robotti on hänet helppo ajatella pelkäksi sivuhahmoksi, etenkin koska Alien -sarja ei ole Alien Resurrectionia lukuun ottamatta antanut roboteilleen paljoakaan huomiota. Hän on kuitenkin täydellinen vastapaino aikaisemmalle Ripleylle. Ripley on selkeä hyvä sankari, David vihollinen tai vähintäänkin anti-sankari. Ripley on nainen ja ihminen, David mieheksi valettu robotti. Ripleyn kautta sarja on käsitellyt äidillisiä tunteita ja rakkaiden suojelemista, David on tuhoa kylvävä isä- tai luojahahmo. Ripley on hyvin raivokas ja fyysinen hahmo, David rauhallinen ja laskelmoiva. Ripley suojelee ihmiskuntaa, David haluaa luoda täydellisen olennon, joka raivaisi ihmiset tieltään. Mitä enemmän tätä ajattelee sitä selkeämmäksi ja loogisemmaksi vastakkaisasettelu muodostuu. Aikajanallisesti olisi myös täysin mahdollista, että tulevissa osissa David ja Ripley tapaisivat toisensa, eri asia tietenkin voisiko (ja kannattaisiko) tätä toteuttaa järkevällä tavalla.

David on minulle uusien elokuvien kantava voima ja ehdottomasti mielenkiintoisin lisäys Alien -saagaan. Vaikka elokuvien taso on ollut vaihtelevaa odotan innolla mahdollista jatkoa.