tiistai 24. heinäkuuta 2018

Tuntemattoman merkitys, Stalker vs Annihilation

Stalker


Tämä teksti sisältää erittäin paljon spoilereita.

Katsoin vähän aikaa sitten ensimmäistä kertaa Andrei Tarkovskyn Stalkerin (1979) ja Alex Garlandin Annihilationin (2018). Kirjoitan molemmista erikseen arvostelut jossain vaiheessa. Huomattavasta ikäerosta ja Neuvostoliitto/Hollywood -vastakkainasettelusta huolimatta elokuvat vaikuttivat hyvin samantapaisilta ja antoivat oivan tilaisuuden tutkia millä tavoin elokuvat lähestyivät kummassakin suuressa roolissa olevaa the tuntematonta. Kummassakin elokuvassa pieni ryhmä lähtee ottamaan selkoa mysteerisestä, eristetystä alueesta, jossa luonnonlait näennäisesti heittävät kärrynpyörää ja mukana on kenties ulkoavaruuden toimintaa. Stalkerissa tämä ryhmä koostuu täysin miehistä, Annihilationissa naisista. Tuntemattoman pelko on hyvin voimakas ja luonnollinen tunne. Ihminen pelkää eniten sitä mitä ei ymmärrä. Tuntematon voi kuitenkin olla uhan lailla uusi mahdollisuus. Tässä tekstissä koetan leväperäisesti löytää jonkinlaista punaista lankaa tämän aiheen ympäriltä ja tutkia millä asenteella elokuvat suhtautuvat tuntemattomaan.

Stalkerissa tapahtumapaikkana on Vyöhyke, jonka armeija on eristänyt ja joka aikoinaan on syntynyt mysteerisissä olosuhteissa, kenties ydinonnettomuudessa, meteoriitin iskusta tai avaruusolentojen tekemänä. Huhujen mukaan Vyöhykkeellä olisi huone, joka toteuttaisi vierailijoiden syvimmät toiveet. Päähenkilö tunnetaan vain koodinimellä Stalker ja hänen työnsä on salakuljettaa ihmisiä Vyöhykkeelle. Kotonaan hänellä on työtä vastustava vaimo ja rampa tytär, mutta Vyöhyke selkeästi kutsuu Stalkeria merkillisen voimakkaasti, ja kuin seuraavaa annostaan janoava huumeveikko hänen on pakko palata Vyöhykkeelle. Hänen laiton työnsä tuntuu antavan hänen elämälleen tarkoituksen. Tavallisessa elämässä hän on kurja, arvoton entinen linnakundi, mutta Vyöhykkeellä hän on ainoa henkilö, joka voi opastaa muita löytämään arvoituksellisen huoneen, jossa ihmisten toiveet voisivat toteutua. Tehtävässä on ylevyyttä ja kenties narsismin piirteitä, hän ja ainoastaan hän on vastuussa toisten ihmisten toiveiden täyttymisestä, ja monesti nämä opastettavat ihmiset ovat häntä ylempiarvoisia. Elokuvassa Stalker ohjaa kahta miestä huoneen luo; Kirjailija on kyyninen ja vähän itseään täynnä oleva juoppo, joka on menettänyt inspiraationsa, ja Professori on hiljaisempi tapaus, joka haluaa tutkia Vyöhykettä ja erityisesti sen huonetta tieteen nimissä.

Ulkoisesti Vyöhyke ei ole hirveän erikoinen. Elokuva erottaa Vyöhykkeen normaalista alueista näyttämällä Vyöhykkeen tapahtumat väreissä ja normaalin elämän seepian sävyissä. Jo näin yksinkertaisella tempulla alueille on saatu selkeä ero. Elokuvassa ei käytetä juuri ollenkaan taustamusiikkia, ja kaikenlaiset rapinat ja huminat kuuluvat korostetun selvästi. Vyöhykkeellä on taitavasti luotu tunnelma, joka saa katsojat varpailleen. Valitettavasti Vyöhykkeellä ei varsinaisesti ole mitään selkeästi yliluonnollista, mikä on varmasti monille katsojille pettymys, etenkin elokuvan pitkän keston vuoksi. Vyöhyke on täynnä armeijan rompetta ja hylättyjä rakennuksia, ja Stalkerin mukaan alue muuttuu koko ajan ja olisi täynnä jonkinlaisia hengenvaarallisia ansoja. Tälläistä ei kuitenkaan suoraan näytetä, katsojan ja kahden matkalaisen kuuluu vain luottaa Stalkerin sanaan. Stalker liikuttaa ryhmäänsä päämäärää kohti hyvin hitaasti ja vaivalloisesti, tehden vähän väliä omituisia rituaaleja, ja suhtautuen määrittämältään reitiltään poistumiseen hyvin taikauskoisesti ja paranoidisti. Kuitenkin kumpikin matkalaisista kapinoi Stalkerin sanaa vastaan välillä, eikä heille tapahdu mitään. Selkeästi yliluonnollinen tapahtuma nähdään vasta elokuvan aivan viime metreillä, kun joukkomme on jo palannut tavalliseen maailmaan. Stalker vollottaa kurjuuttaan vaimolleen, samalla kun toisessa huoneessa hänen tyttärensä selittämättömästi liikuttaa juomalaseja pöydällä pelkällä katseellaan.



Stalker on hyvin tulkinnanvarainen elokuva, jota moni pitää vertauksena uskonnollisuudelle. Itse Stalker on selkeästi profeetta, joka henkeen ja vereen uskoo Vyöhykkeen näkymättömään voimaan, ja uskoo mysteerisellä huoneella olevan mahdollista muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi, vaikka sitten yksi ihminen kerrallaan. Mukana ovat uskonnon suurimmat epäilijät ja arvostelijat, taide (Kirjailija) ja tiede (Professori), jotka tulevat matkan aikana yhä skeptisemmiksi. Kirjailija suoraan syyttää Stalkerin tekevän työtään vain tunteakseen itsensä tärkeäksi. Matkalla tavataan myös mysteerinen musta koira, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut vain Stalkerista ja johon ei aluksi reagoida millään lailla. Lopussa Stalker kuitenkin adoptoi koiran itselleen ja itselläni heräsi ajatus, että koira oli syntynyt Stalkerin toiveista saada itselleen kiistattoman uskollinen seuraaja. Vyöhykkeellä ei vaikuta tapahtuvan mitään erityistä, ja Stalker etenee paikasta toiseen vain heittämällä ensin mutteriin kiinnitetyn liinan käveltäviin paikkoihin. Tämä käytös vaikuttaa täysin järjettömältä ja merkityksettömältä rituaalilta, jolla loppujen lopuksi ei taida olla mitään virkaa. Vai onko? Stalker touhottaa suurella intohimolla Vyöhykkeen voimasta ja kuinka matkalaisten pitäisi vain uskoa siihen. On totta, että alue on vartioitu, mutta kuitenkin Vyöhykkeen eristämiseen voi olla monia syitä, jotka eivät liity mitenkään yliluonnollisuuteen (radioaktiivisuus, esimerkiksi). Johtopäätökset jätetään katsojalle. Lopun kohtaus, jossa tytär yhtäkkiä esitteleekin telekineettisiä taitojaan voi kuitenkin kääntää koko elokuvan päälaelleen. Astuiko Stalker sittenkin toivomushuoneeseen ja toivoi tyttärelleen näitä voimia? Vai onko tyttärellä voimia, koska Stalker on käynyt Vyöhykkeellä niin monta kertaa, että sen voima on levinnyt hänen kotiinsakin? Kohtauksen merkitys jätetään katsojan ratkottavaksi. Ainoa satavarma asia on, että tytön voimat ovat jotenkin kytköksissä Vyöhykkeeseen, sillä tytön kohtaukset ovat Vyöhyke -kohtauksien lailla värillisiä.

Annihilation


Annihilationissa on alusta asti selkeää, että jotain selittämätöntä on menossa heidän Alueella X:llä. Paikka on selkeästi irrallinen muusta maailmasta, mutta se leviää nopeasti. Alue X:n reunamat loistavat dramaattisesti sateenkaaren eri väreissä ja sillä on radiosignaalit peittävä magneettikenttä. Se mitä tämä epänormaalius on, mistä se tulee ja mitä se aikoo on päähenkilöiden ratkaistavana. Toisin kuin Stalkerissa Annihilation ottaa heti selkeän tieteellisen asenteen tapahtumiin, vaikka ne välillä näyttävätkin yliluonnollisilta ja mahdottomilta. Päähenkilö on Lena, entinen sotilas ja nykyinen biologian professori, jonka erikoissotilaana toimiva puoliso, Kane, on kadonnut salaisella tehtävällä. Lähes vuotta myöhemmin Kane kuitenkin palaa kotiin, etäisen oloisena ja ei vaikuta muistavan mitä hänelle on tapahtunut. Kane on ollut mukana salaisella tutkimusmatkalla, jonka tarkoitus oli tutkia armeijan eristämää Alue X:ää. Moni retkikunta on astunut alueen sisälle, mutta Kane on ainut ihminen, joka on löytänyt tiensä takaisin. Lena haluaa selvittää mitä miehelleen on tapahtunut ja liittyy seuraavan retkikunnan mukaan. Alue X:n sisällä huomataan heti, että ajankulu on siellä erilaista ja omaan muistiin ei välttämättä voi luottaa. Sama omituinen värien heijastuminen ilmassa toistuu myös alueen sisäpuolella. Epänormaaliudet käyvät yhä selkeämmiksi retkikunnan kävellessä syvemmälle alueen sisuksiin. Alueelta löytyy eri lajien mahdottomia hybridejä, omituisia kasveja, kaksoisolentoja ja alueella on oma vaikutuksensa myös ihmisten geeneihin.

Stalkerin Vyöhykkeen epänormaalius ei ole niin selkeää kuin Annihilationin Alue X:llä, mutta loppukohtauksen perusteella voisi päätellä, että Vyöhykkeellä on jokin voima, joka siunaa vierailijaa jollain tapaa, kunhan vierailija vain kunnioittaa Vyöhykkeen sääntöjä ja ennen kaikkea uskoo tähän voimaan. Epäilijät ja epäkunnioittavat ihmiset eivät välttämättä saa mitään vihiä Vyöhykkeen voimista, tai sitten Vyöhyke suoraan rankaisee heitä jotenkin. Asetelma on hyvin uskonnollinen. Uskolliset seuraajat palkitaan. Vyöhyke on selkeästi tietoinen ja tarkoituksenmukainen, uskallanko sanoa jopa jumalankaltainen voima. Annihilationin  omaa alkuräjähdystään kokeva Alue X on kaaottinen ja moraaleiltaan neutraali, se ei ole hyvä tai paha, se vaan on olemassa ja kaiken elävän tavoin koettaa levitä, käyttää muita ravinnokseen tai muuttaa muita kaltaisekseen. Uuden elämän syntymärosessi on rumaa ja kaunista yhtä aikaa. Luonnon välinpitämättömyys voi joillekin olla kova paikka. Kuitenkin ainakin yksi henkilö näytti löytävän Alue X:stä rauhansijan. Itsetuhoiseksi tiedetty Josie hinkkaa mutanttirehuja viiltelyhaavoihinsa nopeuttaakseen muutosprosessiaan ja katoaa kasvuston sekaan elämään vegeihmisenä. Tämä jos mikä on hengellistä.

Summa summarum; koin Stalkerin uskonnollisen ajatusmaailman tutkimisena ja Annihilationin tieteellisen ajatusmaailman tutkimisena. Kummassakin lähestymistavassa on omat toivottomuutensa ja toivon pilkahduksensa, jotka tuovat ihmismielen salatutkin puolet esiin. Elämä on, ja sitä punaista lankaa ei taidettukaan löytää.


tiistai 10. heinäkuuta 2018

Exodus: Gods and Kings



NIMI: Exodus: Gods and Kings
VUOSI: 2014
OHJAAJA: Ridley Scott
KÄSIKIRJOITUS: Adam Cooper, Bill Collage, Jeffrey Caine, Steven Zaillian
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Joel Edgerton, Ben Kingsley, John Turturro, Ben Mendelsohn
IKÄSUOSITUS: 12

Exodus on yksi Ridley Scottin historiallisista eepoksista. Scott aikoinaan elvytti henkiin kulahtaneen swords and sandals -genren Gladiaattori -mestariteoksellaan. Valitettavasti hän ei ole sittemmin päässyt samalle tasolle historiallisten elokuviensa kanssa ja vaikka Exodus onkin näyttävä tapaus se jää harmittavan keskinkertaiseksi. Elokuva perustuu Raamatun tapahtumiin ja vaikka sen ote onkin varsin realistinen on mukana paljon yliluonnollisuuksia, minkä vuoksi elokuva päätyy minulla historiallisesta pohjastaan huolimatta fantasialokeroon. Heti alkuun pitää sanoa, ellei sitä jo tuosta fantasiaheitosta huomannut, että olen pakana-ateisti. Uskonnolliset aiheet nostavat helposti verenpainettani. Exodus kuitenkin sisältää hyvin paljon tervettä uskontokritiikkiä, eikä siitä löydy mustavalkoista vastakkainasettelua. Elokuva on hyvin ateistiystävällinen katselukokemus, mutta tämän vuoksi se sai nuivan vastaanoton kristityiltä katsojilta.

Elokuva sijoittuu Muinaiseen Egyptiin, noin 1300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Faaraon poika Ramses (Joel Edgerton) ja hänen uskollinen ystävänsä ja pätevä sotamies Mooses (Christian Bale) ovat kasvaneet yhdessä kuin veljekset. Heti alussa käy selväksi, että Mooses on pätevämpi johtaja, mutta hänellä ei ole tarvittua kuninkaallista verta suonissaan. Isänsä kuoleman jälkeen Ramsesista tulee faarao ja samoihin aikoihin Mooses saa kuulla heprealaisilta orjilta uutta tietoa oikeasta syntyperästään ja vaikuttaa, että itse Jumalalla olisi tehtävä Moosekselle. Tämä tehtävä asettaa Mooseksen ja Ramseksen vastakkain Mooseksen aikoessa kuljettaa satojatuhansia orjia Egyptistä Kaanaanmaalle vapauteen.



Elokuvan suurin ongelma on sen pitkäpiimäisyys. Etenkin alkupuoli laahaa pahasti, vaikka sen pitäisi olla juuri se osa, joka nappaisi katsojan rautaisella otteella mukaansa. Elokuva on yksinkertaisesti liian pitkä, siinä on paljon turhalta tuntuvaa materiaalia ja leikkaaja olisi saanut olla ahkerampi. Elokuva korottaa panoksiaan vasta ensimmäisen tunnin jälkeen. Osa sivujuonista ei vakuuta ollenkaan. Mooseksen pikakelattu romanssi paimentolaisnaisen kanssa ei kiinnostanut ja tuntui pinnalliselta pakkopullalta. Tietty hengettömyys vaivaa monia hahmoja. Mukana on paljon hyviä näyttelijöitä, joiden lahjakkuus ei kunnolla pääse esille. Sigourney Weaverille on nakattu hävettävän mitätön rooli.

Mutta hyvääkin on. Elokuvan historiallisesta tarkkuudesta en osaa sanoa mitään, kun en arkeologi ole, eikä oikeasta exoduksesta ole löytynyt edes tarpeeksi todisteita. Täten en aio nillittää jos joukossa nyt olisi mukana väärän värinen sandaali eri vuosituhannelta. Muinaisiin maisemiin, ihmisten pukeutumisiin, ajan seremonioihin ja arkielämän tapoihin on laitettu erittäin paljon vaivaa, kuten Scottin elokuvissa aina onkin. Egyptiläiset näyttävät erittäin tyylikkäiltä ja katu-uskottavilta heeboilta, kajaaleista huolimatta. Elokuvassa myös erikoistehosteet, värimaailma ja valaistus toimivat kauniisti, välillä luoden erittäin silmiä hiveleviä kohtauksia.



Elokuvan kiinnostavin aspekti on sen kyyninen suhtautuminen uskontoihin. Sekä egyptiläisten omat uskomukset että kristinusko saavat näpäytyksiä. Jumala ilmestyy Moosekselle silloin tällöin kryptisesti puhuvan pienen pojan muodossa ja nämä näyt voivat hyvinkin olla vain Mooseksen omia hallusinaatioita. Jumala suojelee Moosesta ja orjia, mutta katkeralla hinnalla, eikä tälläistä jumalaa voi mitenkään kutsua armolliseksi tai oikeudenmukaiseksi. Egyptin vitsaukset on esitetty realistisella otteella. Käy järkeen, että luonnonkatastrofit seuraavat toisiaan, kalojen kuoltua sammakkojen kanta räjähtää käsiin, sammakkojen kuoltua kärpäset lisääntyvät holtittomasti ja kaiken tämän lomassa kotieläimet sairastuvat. Vihoviimeistä vitsausta, jonka aikana jalo Jumala tappaa kaikki egyptiläisten esikoiset ja jättää heprealaisten lapset rauhaan, ei voi kuitenkaan selittää enää luonnollisilla syillä. Myös muita Raamatussa esiintyviä tapahtumia on yritetty esittää mahdollisimman realistisesti. Tälläinen on muun muassa meren jakautuminen kahtia, ja vaikka tämäkin kohtaus toimii yhä luonnollisuuden rajoilla on se ainoa, jossa erikoistehosteita vingutettiin ehkä turhan pitkälle.

Exodus ei valitettavasti ole Egyptin Gladiaattori, mutta se on silti käypä tekele, joka kannattaa tsekata edes kerran, etenkin jos haluaa nähdä astetta uskottavamman näkökulman tästä Raamatun tapahtumasta.

TÄHDET: ***1/2


perjantai 6. heinäkuuta 2018

Kadonnut maailma: Jurassic Park



NIMI: Kadonnut maailma: Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park)
VUOSI: 1997
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Julianne Moore, Vince Vaughn, Pete Postlethwaite, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Dinomaratooni jatkuu. The Lost World saattaa olla Jurassic Park -sarjan synkin osa, vaikka ikärajoitus on yhä saatu pysymään matalana. Jatko-osa tehtiin suoraan sanoen pelkästään rahastusmielessä. Ensimmäinen Jurassic Park perustui Michael Crichtonin kirjaan, mutta elokuvassa oli omia muutoksiaan, jotka tekivät uuden osan kirjoittamisesta haastavaa Crichtonille, eikä hän aluksi halunnut tehdä kirjalle jatkoa. Fanien painostus sai kuitenkin hänen päänsä kääntymään ja uusi kirja saatiin kasaan vähän häthätää. Myös ohjaaja Steven Spielberg on myöntänyt tehneensä jatko-osan lähinnä rahan takia ja vaikuttaa häpeilevän elokuvaa. Näin nuiva asenne on kuitenkin ihan turhaa. Elokuvassa on tarpeeksi paljon mielenkiintoisia asioita peittämään sen (suuretkin) virheet, enkä elokuvaa katsoessa saa vaikutelmaa kyynisestä rahankeruumentaliteetista.

Ensimmäisen osan katastrofaalisista tapahtumista on kulunut neljä vuotta. Alkuperäisen, nyt tuhoutuneen puiston luoja John Hammond (Richard Attenborough) on syösty vallasta InGen -yrityksessä, jonka isot kihot ovat päättäneet perustaa uuden dinopuiston San Diegoon ja kaapata villejä dinosauruksia sinne näytille. Käy nimittäin ilmi, että on olemassa toinenkin dinosaurussaari, Isla Sorna, jossa dinoja kasvatettiin vietäväksi näytille Isla Nublarin puistoon. Saari on hylätty ja myrskyt ovat tuhonneet dinojen aitaukset, minkä ansiosta eläimet ovat muodostaneet täysin ilman ihmistä toimivan ravintoketjun pikkusaarelleen. Hammond on tehnyt täyskäännöksen ja haluaa dinojen pysyvän vapaina. Hän koettaa suostutella Ian Malcolmia (Jeff Goldblum) dokumentoimaan villien dinojen käyttäytymistä luonnossa, jotta massayleisö saataisiin protestoimaan uuden puiston perustamista. Aikaisemmassa elokuvassa kovaa kyytiä saanut Malcolm on ymmärrettävän vastahakoinen, mutta suostuu lähtemään saarelle kuultuaan tyttöystävänsä olevan jo perillä. Salamatkustajana mukaan tulee myös Malcolmin tytär aikaisemmasta suhteesta. Kaksi vastakkaista ryhmää, InGenin dinojen metsästäjät ja Malcolmin johtamat dinojen tarkkailijat joutuvat tekemään yhteistyötä säilyäkseen saarella hengissä.


Dinojen metsästys on ehdottomasti mielenkiintoisin osio tässä elokuvassa. Meno alkaa viihdyttävällä kruisailulla vegesauruksien keskellä ja muuttuu jännittävämmäksi yöllä tyrannosauruksen vaanimisen myötä. Alkupuolen touhut ovat huolettoman vauhdikkaita ja elukoita napsitaan kiinni helposti suuren ihmismäärän, komeiden maastureiden ja motskarien turvin. Roolit vaihtuvat tietenkin jossain vaiheessa, ja on ihmisten vuoro olla jahdattavina.

Harmittavasti tässäkin elokuvassa ihmiset tekevät mitä ihmeellisempiä virheitä, vaikka heidän pitäisi olla alansa ammattilaisia. Turhautunut huokaus pääsee kun karski ja kokenut metsämies eksyy joukosta pissareissulla, eikä lähinnä ollut jäbä edes huomaa hänen katoamistaan koska musakkia täysillä huutavat korvakuulokkeet tekivät hänestä sekä kuuron että umpisokean. Joku roti nyt, hei. Onneksi mukana on Suuri Valkoinen Metsästäjä, Roland Tembo (Pete Postlethwaite), joka on ainakin suurimmaksi osaksi viisas ja karismaattinen tapaus, eikä moraaleiltaan ollenkaan mustavalkoinen, kuten tälläiseltä elokuvalta voisi olettaa. Vaikka hän onkin suurriistan metsästäjä on hänellä omat arvonsa ja käytöskoodinsa. Jos jotakin ihmishahmoa elokuvassa pitäisi inhota, olisi hyvänä ehdokkaana fanaattinen eläinsuojelija, joka sabotoinnillaan asettaa kaikki ihmiset vaaraan. Harmittavasti aiemmassa elokuvassa niin reteä ja itseään täynnä oleva Ian Malcolm on kesytetty lähes täysin hajuttomaksi ja mauttomaksi hahmoksi. Myöskään uusi hahmo, Sarah Harding (Julianne Moore), ei ole mitenkään ikimuistoinen tapaus. Malcolmin tytär on jäänyt fanien mieleen harmittavasti vain surullisen kuuluisan voimistelukohtauksen vuoksi (en tosin itse ole koskaan ymmärtänyt miksi tuosta kohtauksesta tehdään niin suuri numero, koska elokuvassa on paljon dorkempaakin materiaalia ja kohtaus oli lyhyt ja fyysisesti täysin mahdollinen).

(kylläpäs kirjoitan sulkuihin paljon)


Suurin ongelmani elokuvan kanssa on sen loppupuoli. Moni ei jostain syystä pidä tyrannosauruksen rymistelystä suurkaupungissa, mutta mielestäni se on erittäin viihdyttävä lopetus elokuvalle. Herneet menevät nokkaani sen sijaan siinä miten rex päätyi San Diegoon. Elokuvassa on hämmästyttävän suuri juoniaukko. Aikuinen tyrannosaurus on lähetetty rahtilaivalla Isla Sornalta kohti San Diegoa, mutta satamaa lähestyessään laiva ei hidasta vauhtia ja räsähtää satamaan. Laivan koko miehistö on lahdattu, mutta rex on yhä vankina ruumassa, eikä laivassa ole mitään merkkejä siitä, että rex olisi riehunut kannella. Eläin ei myöskään yksinkertaisesti olisi mahtunut ahtaisiin tiloihin. Elokuvassa myös suoraan sanotaan ettei laivan kyydissä ollut muita dinosauruksia ja rexin poikanen oltiin tuotu erillisellä kyydillä. En vain pääse tämän juoniaukon yli, vaikuttaisi kuin elokuvasta olisi viime hetkellä leikattu jotain oleellista pois ja sitten vain luovutettu.

Erikoistehosteet ovat mielestäni samaa tasoa kuin ensimmäisessäkin osassa. Eniten ne ovat kärsineet ajan hampaasta stegosaurus-kohtauksessa ja jälleen kerran ongelmana on kirkas päivänvalo, joka paljastaa liian paljon ja (kyseisessä kohtauksessa) täysin tietokoneella luodut eläimet eivät selvästikään kuulu ympäristöönsä. Tätä ongelmaa ei ole pimeään sijoittuvissa kohtauksissa, jotka ovat jälleen todella uskottavia ja hiuksia nostattavia. Erityisesti tyrannosaurukset ovat hienosti toteutettuja ja saavat paljon ruutuaikaa.



Suurista vioistaan huolimatta en voi olla rakastamatta tätäkin elokuvaa, enkä usko sen johtuvan pelkästä nostalgiasta. Kävin pitkän aikaa sisäistä kamppailua tähtien määrän suhteen. Elokuva ei ehkä ansaitsisi neljää tähteä, kaikki huomioon ottaen, mutta en voi tuntemuksilleni mitään. Arvostelut ovat vain mielipiteitä, vaikka välillä ne ilmaistaan niin ehdottomin sanoin, kuin ainoina totuuksina. The Lost World on neljän tähden elokuva minulle. Sen aiheet ovat minulle loputtoman kiinnostavia ja se on kestänyt vuosikausien uusintakatseluita. Se ei pääse ensimmäisen osan tasolle, mutta on silti vahva jatko-osa, jota Spielbergin on ihan turha hävetä.

TÄHDET: ****


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Jurassic Park



NIMI: Jurassic Park
VUOSI: 1993
OHJAAJA: Steven Spielberg
KÄSIKIRJOITUS: David Koepp, perustuen Michael Crichtonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Jeff Goldblum, Laura Dern, Sam Neill, Richard Attenborough
IKÄSUOSITUS: 11

Uusimman Jurassic Worldin innoittamana aloitin Jurassic Park -maratonin nettikaverini kanssa. Minulle nämä elokuvat olivat tärkeä osa lapsuuttani, hänelle taas ei, joten on ollut mielenkiintoista seurata hänen reaktioitaan, sekä itsekin katsella elokuvia paljon analyyttisemmin kuin ennen. Sarjan ensimmäinen osa on kiistaton klassikko, josta kyllä löytyy pikkuvikoja, mutta kokonaisuus toimii yhä loistavasti.

Erikoinen pohatta John Hammond (Richard Attenborough) on perustanut mysteerisen eläintarhan ostamalleen Costa Rican läheiselle saarelle, fiktiiviselle Isla Nublarille. Saaren laboratorioissa on onnistuneesti eristetty dinosauruksien DNA:ta meripihkassa säilyneistä hyttysistä ja nyt vankeuteen syntyneistä dinoista suunnitellaan massoittain yleisöä vetäviä vetonauloja. Hammond kutsuu paleontologit Ellie Sattlerin (Laura Dern) ja Alan Grantin (Sam Neill), sekä kaaosteoriitikon Ian Malcolmin (Jeff Goldblum) testiajelulle puistoonsa ja antamaan palautetta näkemästään. Mukaan koeajolle lähtevät myös lipevä asianajaja ja Hammondin omat lapsenlapset. Kuten arvata saattaa kaikki menee ennen pitkää persiilleen ja myrskyn turvin dinot pääsevät vapaasti vipeltämään pitkin saarta. Luvassa on muikea sekoitus toimintaa, seikkailua ja eläinkauhua.




Elokuva on Spielbergiä parhaimmillaan. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, vaikka välillä pysähdytäänkin höpisemään kloonaamisen eettisyydestä. Liiallista saarnaamista ei kuitenkaan ole luvassa, vaikka elokuvalla selkeästi on oma mielipiteensä dinojen henkiinherättämisestä ja eläinten hyväksikäytöstä viihteen ja rahan nimissä. Itse kloonaamisen mekaniikat saadaan selitettyä helposti ymmärrettävästi ja ytimekkäästi puistossa pyörivän opetusvideon muodossa, pysäyttämättä hyvin soljuvaa tarinankulkua. Taustalla soiva majesteettinen John Williamsin musiikki kulkee käsi käpälässä ensimmäistä kertaa dinosauruksia näkevien aidosti ihastuneiden ihmisten hihkuntojen kanssa. Kyllä pitäisi olla täysin sisältä kuollut raato jos elokuvan ensimmäinen dinohavainto ei herättäisi lapsenomaista innostusta ja ihmetystä. Ihastuneet hihkunnat toki korvautuvat kauhun huudoilla elokuvan edetessä, ja elokuvan kauhuhetketkin ovat erittäin toimivia. Etenkin t-rexin pako aitauksestaan on erittäin hyvin rakennettu kohtaus, joka alkaa kiduttavan hitaasti ja päättyy vertahyytävään toimintaan. Ihmisiä metsästävät dinot ovat aidosti karmivia, mutta aivan verikekkereihin ei ruveta, joten elokuvan ikäraja on saatu pysymään melko matalana.

Jurassic Parkin kanssa ei voi olla puhumatta sen efekteistä, jotka olivat aikaansa edellä ja asettivat Hollywoodille ihan uudet standardit. Täysin tietokoneella rakennetut dinot näyttävät yhä kelvoilta, vaikka ovat selkeästi feikin näköisiä tämän päivän silmämunilla katsottuina. Tietokonemonsterit näyttävät kärsineen ajan hampaissa etenkin kirkkaassa päivänvalossa tapahtuvassa brachiosaurus -kohtauksessa, sekä loppupuolen keittiöraptorien episodissa. Kuitenkin hämärään ja sateeseen sijoittuvissa kohtauksissa dinot näyttävät todella hyviltä, ja elokuvassa on myös käytetty paljon animatroniikkaa, joka lisää aitouden tunnetta. Efektien lisäksi myös muuhun ulkokuoreen on panostettu. Dinopuisto näyttää ikoniselta, alkaen heti vieraat sisäänpäästävästä massiivisesta puuportista, puhumattakaan puiston upeasta logosta ja helposti tunnistettavasta fontista.




Elokuvassa on vain pikkuvikoja, jotka eivät kuitenkaan vähennä katselunautintoa. Todella omituisena kämminä pidin teleporttaavaa Hammondia, joka saapuu fossiilin kaivauspaikalle helikopterilla ja ehtii muutamassa sekunnissa työntekijöiden traileriin avaamaan shamppanjapulloa. Äijän käppyrä vieläpä kulki kepin varassa. Luulisi, että ohjaaja, leikkaaja tai joku testiyleisöstä olisi nyt äkännyt tämän. Ennen elokuvan ilmestymistä valtayleisö piti dinosauruksia yhä kömpelöinä, hitaina ja tyhminä eläiminä, ja Jurassic Park onkin tehnyt tieteelle hienon palveluksen esittäessään otukset aktiivisina ja ovelina. Jotain ihan omia sävellyksiä löytyy joukosta, esimerkiksi ei ole mitään todisteita, että dilophosauruksella olisi ollut kauluri saati sitten myrkkyhampaita/-rauhasta. Myös t-rexin näkökyky on esitetty elokuvassa typerän vanhanaikaisesti. Kunhan ihminen jähmettyy paikalleen ei rex mukamas pystyisi paikallistamaan häntä, vaikka onhan sillä toimiva nokkakin oli sitten miten sokea tahansa. Nykytiedon mukaan rexillä on ollut pikemminkin erinomainen näkö, sillä oli pääkoppaansa verrattuna suuret, eteen osoittavat silmät. Jatko-osissa rex ei onneksi ole enää samanlainen puusilmä. Mutta, kuten sanottua, nämä ovat pikkuvikoja, ja kaiken omituisen voi selittää sillä, että dinojen DNA:ta oli paikkailtu sammakkojen geeneillä. Kokonaisuutena ensimmäinen JP on yhä jännittävä, ihastuttava ja kauhistuttava mestariteos, joka kestää monta uusintakierrosta.

TÄHDET: *****