Raya ja viimeinen lohikäärme

NIMI: Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon)
VUOSI: 2021
OHJAAJA: Don Hall, Carlos Lopez Estrada
PÄÄOSISSA: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Sandra Oh, Gemma Chan
IKÄSUOSITUS: -

Odotukseni olivat suoraan sanoen matalalla kun aloitin Rayan katselun. Elokuvan aihe oli jonkin verran kiinnostanut minua, mutta kun Sisu -lohikäärmeen ulkonäkö paljastettiin olin hyvin pettynyt ja vähäinen kiinnostukseni lopahti taas. Ei myöskään auttanut, että covid-pandemian takia elokuva julkaistiin yhtäaikaa elokuvateattereissa ja Disney+ -palvelussa, jälkimmäisessä uskomattomaan riistohintaan. Elokuvan nähdäkseen Disney+ :n asiakkaat joutuivat tavallisen kuukausiveloituksen lisäksi maksamaan 30 dollaria lisää Rayan vuokrauksesta. 30 dollaria on käypä hinta elokuvateatterielämyksestä herkkuineen, tai fyysisestä kopiosta jonka voi pitää hyllyssä ja katsoa yhä uudelleen, mutta vuokratusta digitaaliversiosta normaalin kuukausimaksun päälle se on todella suolainen hinta. Yritin kuitenkin katsoa elokuvan mahdollisimman ennakkoluulottomasti.

Tarina sijoittuu itä-aasialaista kulttuuria muistuttavaan fantasiamaailmaan. Heart -maan nuori Raya on isänsä tavoin valittu maagisen lohikäärmekiven vartijaksi. Kiveä havittelevat naapurimaat Fang, Spine, Talon ja Tail. Alunperin maat olivat eläneet sopusoinnussa yhdistyneenä Kumandra -maana, jota lohikäärmeet suojelivat. Kaikki muuttui kun Kumandraan hyökkäsivät pahat druun-henget, jotka muuttivat kaikki koskemansa olennot kiveksi. Juuri ennen kiveksi muuttumistaan viimeiset lohikäärmeet yhdistävät maagiset voimansa jalokiveen ja kiveä käyttämällä viimeinen lohikäärme, Sisu, karkoitti druunit ja kaikki kiveksi muuttuneet ihmiset palasivat ennalleen. Lohikäärmeet kuitenkin jäivät kiven muotoon ja Sisu katosi. Ihmiset alkoivat taistella lohikäärmekiven hallinnasta ja Kumandra jakaantui moneksi kilpailevaksi maaksi. Rayan isä yrittää sovitella maiden välejä ja kutsuu niiden johtajat kokoukseen, jonka aikana lohikäärmekivi siepataan ja druunit pääsevät jälleen vapaiksi. Rayan isä muuttuu kiveksi. Raya lähtee vuosien pituiselle matkalle etsimään Sisua ja lohikäärmekiven eri maihin kaapattuja sirpaleita, joiden avulla druunit voisi jälleen karkoittaa ja kenties maat voitaisiin jälleen yhdistää.

Jo tarinan alkuasetelmaa oli hankalaa tiivistää. Yksi elokuvan paha ongelma oli lievä sekavuus. Kun tarinan (käsi)kirjoittajia on peräti kymmenen ei ole ihmekään, että meno maistuu välillä sekametelisopalta. Heti alkuun arvasin, ettei olisi mahdollista tutustua kaikkiin maihin ja heidän johtajiinsa tarpeeksi. Harmittavasti olin oikeassa, maat eivät juuri erotu toisistaan, mutta "onneksi" uuteen maahan saapuessamme ruudulle läväytetään kissan kokoisilla kirjaimilla maan nimi. Ettei nyt vaan tiputtaisi kärryiltä.

Myös hahmoja on yksinkertaisesti liikaa, eikä heihin tutustuta kunnolla. Rayan ja Sisun mukana kulkee 6-7 sivuhahmoa, jotka kaikki ovat lähinnä komedian lähteitä jatkuvalla huulen heitolla ja sekoilulla. Eikö yksi olisi riittänyt jos pakollinen comic relief pitää löytyä? Itse Sisu on myös moottoriturpa, josta myyttistä arvokkuutta saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Heti Sisun ensiesiintymisen aikana tämän alkaessa vääntää vitsejä huokaisin syvään. Tämä ei olisi hirveä synti jos Sisun toilailut olisivat oikeasti hauskoja, mutta oikeastaan mikään ei elokuvassa naurattanut. Sitä paitsi olemme jo nähneet Sisun kaltaisen suupaltin ja sukunsa surkeimman lohikäärmeen ennenkin samalta studiolta - Sisu on naarasversio Mulanin Mushusta. Siinä missä muihin hahmoihin ei ole jaksettu panostaa on Sisusta tehty liiankin persoonallinen. Jopa elokuvan suurin uhka, druunit, jäävät täysin mitättömiltä tuntuviksi sivuseikoiksi, joista ei kerrota juuri mitään. Myös Raya on hyvin mitäänsanomaton hahmo, mutta ei sentään ärsyttävä.

Elokuvan sanomaa alleviivataan jatkuvasti ja hyvin läpinäkyvästi. Tarinan opetuksena on oppia luottamaan toisiin (en ole varma onko tämä kovinkaan hyvä asia, mutta jatketaan...) ja tätä korostetaan jatkuvasti puhumalla luottamuksesta. Tämä alkoi pidemmän päälle jo häiritä, enkä muista, että muissa Disney -elokuvissa olisi ihan näin suoraan tyrkytetty elokuvan sanomaa. Elokuva tuntui myös hyvin harmittoman oloiselta, ilman mitään erityisen synkkiä hetkiä, josta sain vaikutelman sen olevan hyvin nuorelle yleisölle suunnattu, toisin kuin esimerkiksi Leijonakuningas, Toy Story, tai Kaunotar & Hirviö, joista ihan kaikenikäiset saavat paljon irti. Harmikseni huomasin tylsistyväni moneen kertaan Rayaa katsoessa.

Ulkoisesti Raya on tasaisen hyvää laatua, mutta en tälläkään alueella ollut erityisen vaikuttunut. Tietokoneanimaatio on nykyään niin laajalle levinnyttä, laadukasta ja suhteellisen halpaa tehdä, että pelkästään ulkoinen spektaakkeli ei enää riitä viihdyttämään minua. Ja kun studiona on lähes loputtomia resursseja omaava Disney, ei hienosta ulkokuoresta oikein voi yllättyäkään vaan se on itsestäänselvyys. Taustat ovat upeita ja muutamat kohtaukset maagisine valaistuksineen ovat todella kiinnostavan näköisiä. Mutta ihmishahmot näyttävät välillä oudoilta realistisia taustoja vasten. Ihmisten kasvot ovat oudon kumisen oloisia ja he näyttävät monesti eläviltä barbeilta. Sisun design on mielestäni aivan hirveä lyhyen possunokkansa ja tolkuttoman kokoisten silmiensä kanssa, mutta hahmon liikkeet olivat eläväisesti animoituja. Sisua oli ilo katsella hänen sukeltaessa tai pomppiessa taivaalla, lohikäärmeen pitkä ruumis on varmasti ollut haastavaa animoida, mutta tässä oli onnistuttu täydellisesti.

Mistä sitten pidin kaiken tämän haukkumisen jälkeen? Rayan ikätoveri ja pahin kilpailija, Fang -maan prinsessa Namaari oli kiinnostava hahmo. Hänessä oli mukavasti harmaan sävyjä ja hänen tunnontuskijaan oli mielenkiintoista seurata. Rayan ratsuna toimiva Tuk Tuk, joka oli jonkinlainen suuri vyötiäinen, oli sympaattinen ja tälläisellä otuksella ratsastaminen oli luovasti toteutettu. Elokuva on mukavan värikäs ja välillä tarjoaa huikean kauniita hetkiä (kuten yllä olevassa kuvassa). Vaikka tarina sijoittuukin fantasiamaailmaan olivat oikeista aasialaisista kulttuureista lainatut rituaalit, kuvitukset ja niin edelleen kiinnostavia. Aasialaisissa kulttuureissa on todella paljon visuaalisesti näyttäviä asioita ja vähän harmittelin ettei Raya sijoittunutkaan meidän oikeaan maailmaan.

Raya ei ole huono elokuva, mutta ei tehnyt minuun vaikutusta oikein millään tavalla. Jonkun mielestä voin olla liian ankara, ja ehkä olenkin, mutta mitä enemmän olen miettinyt Rayaa jälkikäteen sitä vähemmän keksin siitä hyvää sanottavaa. En usko katsovani elokuvaa enää uudestaan.

TÄHDET: **1/2

Another Round

NIMI: Another Round (Druk)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Thomas Vinterberg
KÄSIKIRJOITUS: Thomas Vinterberg, Tobias Lindholm
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Thomas Bo Larsen, Magnus Millang, Lars Ranthe
IKÄSUOSITUS: -

Katsoin tämän elokuvan jo muutama kuukausi sitten ja siitä oli ollut tarkoitus kirjoittaa jo silloin, mutta kuten ehkä olette huomanneet tämä blogi on pitänyt vähän hiljaiseloa oman elämäni kiireiden ja muun skeidan takia. No, katsoin leffan nyt uudestaan kaverini kanssa ja elävöitän blogin samalla!

Odotukseni olivat melko korkealla Another Roundin kanssa, sillä se yhdisti lempinäyttelijäni Mads Mikkelsenin ja ohjaaja Thomas Vinterbergin uudelleen. Aikaisemmin he olivat tehneet The Hunt -elokuvan, joka oli aivan huikea draama, jota on monesti kuvailtu kummankin uran parhaaksi teokseksi. Voisiko Another Round päästä samalle tasolle? Ei ihan, mutta pettyä ei tarvinnut.

Martin (Mikkelsen) on keski-iän kriisiä poteva lukio-opettaja, joka on menettänyt särmänsä. Elämä maistuu puulta, opetus on kankeaa ja vaimosta on tullut etäinen. Missä välissä hänestä tuli näin tylsä tyyppi? Myös hänen kolme kollegaansa painivat omien ongelmiensa kanssa. Opettajakaverit innostuvat erään psykiatrin teoriasta, jonka mukaan ihmiset ovat tehokkaimmillaan ja luovimmillaan pikkuhumalassa. Alkaa ihmiskoe, jonka aikana he juovat pieniä määriä alkoholia pitkin päivää ylläpitääkseen tarkkaa promillemäärää. Koe on tietenkin salattava muilta työkavereilta ja omalta perheeltä. Aluksi koe tuottaakin lupaavia tuloksia, miesten luontevuus ja itsevarmuus kasvaa ja heidän ihmissuhteet paranevat. Mutta voiko elämää elää normaalisti jatkuvasti pienessä pöhnässä? Onko koe tuhoontuomittu, etenkin kun promillemäärää lisätään?

Hahmoihin on helppo samaistua ja kaikki neljää ukkoa saavat tarpeeksi huomiota. Ainakin minun oli helppo samaistua Martiniin, koen itsekin olevani jo melkoinen kehäluuska, jonka nuoruuden kukoistuskausi on ohi, entinen itsevarmuus ja energisyys ovat pelkkää muistoa vain. Vanhetessa nämä ongelmat tulevat lähes väistämättä kaikille eteen jossain välissä. Mutta muistojen mojo on mahdollista saada takaisin, kuten elokuvan äijät todistavat. Matka vanhan innostuksen löytämiseen on hyvin inspiroivaa seurattavaa ja pisteenä i:n päälle elokuva saa mahtavan lopetuksen tanssinumerolla. Olipa muuten piristävää, että kerrankin miesten keski-ikäisyyttä ei käsitelty kliseisten muskeliautojen ja nuorten naisten kautta!

Juonen asetelma on omaperäinen ja luo oivan maaperän koomisille tilanteille, mutta lopulta myös surullisemmille hetkille. Juominen ja juhliminen on eittämättä hauskaa, mutta kokeen edetessä miehet alkavat tasapainoilla alkoholismin rajalla. Elokuva ei kuitenkaan koskaan ryhdy saarnaamaan. Vaikka miehet käyvät pohjalla, eivät he kuitenkaan elokuvan lopussa ole absolutisteja. Elokuvan sanomana onkin "kohtuus kaikessa", eikä "alkoholi on pahasta". Alkoholista on selkeästi ollut heille hyötyä, vaikka liiallisissa määrissä se toi epäonneakin. Myös nuorison juhlimiseen suhtaudutaan hyvin neutraalisti.

Jotain nipottamisen aihettakin toki on. Loppupuolella tapahtumat etenevät pikakelauksella. Tämä on pieni spoileri: Eräs henkilö kuolee ja jo saman päivän aikana hänelle on järjestetty näyttävät hautajaiset. Mahdollisen aikahypyn estävät selkeästi näytetyt tapahtumat, jotka sijoittuvat samaan päivään. Noin muuten slice of life -tyylinen tarina etenee mukavan rennolla temmolla, minkä vuoksi tälläinen yhtäkkinen kiirehtiminen tulikin puskan takaa. Myös erään opettajan tarina tuntui jäävän vähän kesken. Nämä ovat kuitenkin pieniä vikinöitä, eivätkä ne haittaa katselukokemusta.

TÄHDET: ****

Long Way North

NIMI: Long Way North (Tout en haut du monde)
VUOSI: 2015
OHJAAJA: Remi Chaye
KÄSIKIRJOITUS: Claire Paoletti, Patricia Valeix, Fabrice de Costil
PÄÄOSISSA: Christa Theret, Louic Houdre, Vivienne Vermes, Feodor Atkine
IKÄSUOSITUS: -

Long Way North on ilmestynyt jo vuonna 2015, mutta en ollut koskaan kuullutkaan siitä ja törmäsin siihen aivan sattumalta. Elokuva on tehty ranskalais-tanskalaisella yhteistyöllä ja katsoin sen alkuperäisellä ranskankielellä. Elokuva on voittanut monia palkintoja, mutta muuten jäänyt harmittavan vähälle huomiolle, enkä saanut selvää tienasiko se budjettiaan takaisin. Suomijulkaisua ei valitettavasti ole.

15-vuotias Sasha on venäläinen aristokraattityttö, jonka isoisä on kuuluisa tutkimusmatkailija. Isoisä on kadonnut matkallaan Pohjoisnavalle ja hänen Davai -aluksensa etsinnät on lopetettu. Sasha löytää isoisänsä muistiinpanot, joista hän saa selville isoisän menneenkin eri reittiä Pohjoisnavalle, jolloin hänen kadonnutta alustaan on etsitty aivan väärästä paikkaa. Tanssiaisissa Sasha yrittää saada Venäjän prinssin uusimaan etsintäyritykset, mutta ylimielinen prinssi loukkaantuu tästä ja saattaa Sashan perheen häpeään. Sasha päättää karata kotoa ja lähtee itse etsimään isoisäänsä.

Heti ensimmäisenä huomion nappaa elokuvan minimalistinen animointityyli, joka on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta silti todella ilmeikäs ja käyttää hyväkseen erityisesti kauniita värivalintoja ja mielenkiintoisia varjostuksia. Esimerkiksi laivat ovat kuitenkin erittäin yksityiskohtaisia, mutta silti tyyli tuntuu aina yhteneväiseltä. Ihmishahmot erottaa helposti toisistaan pelkistettyjen, mutta tehokkaiden designien ansiosta. Mitään erityisen muistettavaa ja ikonista designia elokuvassa ei kuitenkaan ole. Vaikka elokuva ei muuten kiinnostaisi, niin sanoisin, että vähääkään graafista silmää omistaville katsojille elokuva tarjoaa paljon pelkästään visuaalisella puolellaan.

Onneksi elokuvan meriitit eivät kuitenkaan lopu ulkonäöllisiin seikkoihin. Long Way North on kaikenikäisille sopiva seikkailutarina, mutta uskoisin sen innostavan lähinnä teinejä ja aikuisia. Elokuva etenee melko hitaalla temmolla ja sen hahmot käyttäytyvät rauhallisesti ja aikuismaisesti, musikaalilauluja ei ole, huumoria on käytetty säästeliäästi ja historiallinen juoni ilman fantasiaelementtejä tuskin kiinnostaa pienimpiä katsojia. Kypsemmille katsojille se kuitenkin tarjoaa kauniin seikkailun, jossa on useita aidosti kiinnostavia ja miellyttäviä hahmoja. Aikakausi on kuvattu hyvin ja itselleni oli erityisen mielenkiintoista nähdä työntekoa jäänmurtajalla.

Nostan myös hattua elokuvan lopetukselle. Juoni pysyy melko realistisena loppuun saakka ja katsoja varmasti osaa jo arvata, mitä on luvassa. Elokuva ei aliarvioi katsojaansa, eikä viime metreillä muuta sävyään epärealistiseksi taikka sokeriseksi. Myös liiallista melodraamaa on vältetty, mutta elokuva on silti kaukana tunteettomasta. Elokuva jätti minulle haikean ja toiveikkaan olon.

Etenkin nyt loppumattoman tietokoneanimaatiotulvan aikana, jolloin eri studioista huolimatta animaatiot tuppaavat kaikki näyttämään samalta massalta, on Long Way North todella piristävää vaihtelua.

TÄHDET: ****

10 syytä katsoa Hannibal tv-sarja

Kolmen tuotantokauden mittainen Hannibal -sarja ilmestyi hiljattain Yhdysvaltain Netflixiin, jonka ansiosta koin olevan korkea aika viimeinkin kirjoittaa jotain kaikkien aikojen lempisarjastani. Sarja on minulle niin suuri henkireikä, että olen oikeastaan pelännyt siitä kirjoittamista. Miten ihmeessä voisinkaan ilmaista kuinka paljon ihailen tätä mestariteosta ja kuinka paljon se merkitsee minulle? Sanat ja kirjoituskykyni ovat liian rajalliset.

Katsoin sarjan ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten ja ihastuin siihen täysillä. Olin joskus ala- ja yläasteen aikoina ollut suuri Hannibal Lecter -elokuvien fani. Tämä fanitus jäi lopulta jossain välissä taka-alalle, enkä tv-sarjan esitysaikaan ollut edes tietoinen, että hahmosta olisi tehty tv-sarja. En enää muista mitä kautta sain selville sarjasta ja mikä lopulta herätti kiinnostukseni, mutta olin alunperin erittäin skeptinen ja epäilin sen olevan halvalla tehtyä liukuhihnakamaa. Onneksi olin väärässä! Sarja syrjäytti hetkessä kaikki muut lempisarjani, vaikka olen kyyninen jäärä ja uusiin asioihin täysillä rakastuminen on vanhetessa yhä vaikeampaa.

Hannibal on tosiaan tällä hetkellä katsottavissa ainakin Yhdysvaltojen Netflixissä, Suomen versiosta en ole tietoinen. Suomessa sarjan katselua hankaloittaa hieman se, ettei kolmatta kautta ole tietääkseni julkaistu DVD:llä suomiteksteillä. Ainakaan en ole koskaan löytänyt tälläistä versiota. Kielipään riittäessä ja mikäli pystyy ymmärtämään Mikkelsenin sössötystä kolmannen kauden voi tietty tilata ulkomailta.

Miksi juuri tämä sarja saa sukkani pyörimään jaloissa? Tässä kymmenen syytä:

1. Mielenkiintoinen ja yllättävä tarina, joka ei ole alkuperäismateriaalin kopio

Vaikka kirjoja ei olisi lukenut tai elokuvia nähnyt (häpeä, kyllähän Uhrilampaat pitää kaikkien nähdä), on Hannibal Lecterin hahmo silti varmasti tuttu edes pinnallisella tasolla. Miten näin tunnetusta ja ikonisesta hahmosta voisi tehdä tyydyttävän tv-sarjan? Tv-versio on poiminut kirjojen ja elokuvien valitut palat itselleen ja muutoin lähtenyt täysin omille teilleen. Hahmoja ja tarinankulkua on muokattu todella paljon, jolloin aikaisemmasta kirja- ja elokuvatietoudesta ei ole enää lähes mitään hyötyä. Tv-sarjaa varten on myös kirjoitettu täysin uutta materiaalia. Tämän ansiosta Hannibal on yllättävä ja viihdyttävä vanhojen teostenkin faneille. Tunnetuimpaa Hannibal Lecter -tarinaa, eli Uhrilampaita, ei sarjassa ole (ainakaan tähän mennessä) käsitelty ollenkaan.

Sarja kertoo FBI:n palveluksessa olevasta Will Grahamista, jolla on harvinainen empatian lahja. Hän pystyy ymmärtämään rikollisia ällistyttävän hyvin, mutta samalla on itse vaarassa lipsua pimeälle puolelle. Tätä estääkseen hänet kehotetaan psykiatri Hannibal Lecterin terapiatunneille, mutta yllätys yllätys, Hannibal on yksi FBI:n ja Willin etsimistä sarjamurhaajista.

Sarja ei ole pelkkää kauhua ja rikosta, vaan se sisältää paljon syvällistä pohdintaa ihmisluonnosta. Kyseessä ei ole CSI:n tapainen perinteinen rikossarja, vaan Hannibal vaatii katsojaltaan paljon. Isojen höpöhöpösanojen ja joka puolelta pursuavan symbolismin vuoksi sarjaa aina välillä syytellään tekotaiteellisuudesta. Kaiken ahdistavuuden ja mahtipontisuuden keskellä sarja on myös yllättävän hauska. Silloin tällöin sarjassa ripotellaan hämmentävää huumoria ja absurdeimmat juonenkäänteet pakostakin naurattavat. Itse Hannibal rakastaa viljellä pöljiä kannibaalivitsejä seuralaistensa tajuamatta mitään. Olen monesti vitsaillut, että Hannibal on lempi kauhu-, kokkaus-, komedia- ja romanssisarjani.

2. Tinkimättömän taiteellinen visuaalinen puoli

En ole koskaan törmännyt tv-sarjaan, joka olisi lähellekään yhtä kaunis. Hannibalin jokainen freimi on täynnä symboliikkaa, tarkkaan valittuja värejä ja asetelmia. Visuaalisesti sarja on erittäin korkeatasoinen ja tämä taso pysyy yllä jaksosta toiseen. Samanlaista vaivannäköä näkee harvoin elokuvissakaan. Hannibal aiheuttaa säännöllisiä VAU-hetkiä, oli ruudulla sitten syntisen herkullisia ruoka-annoksia, mitä mielikuvituksekkaampia ruumisasetelmia, taikka käytännön ja digitaaliefektien sekoituksena luotuja hirviöitä. Itse arvostin paljon etenkin näitä käytännön efektejä. Hahmojen, etenkin itse Hannibalin asukokonaisuuksiin ja kodin sisustukseen on laitettu hirveästi vaivaa. Vaikka budjetti on varmasti ollut rajallinen, etenkin loppua kohti, ei sarja koskaan anna halpaa vaikutelmaa. Ainut miinus visuaalisella puolella tulee ruudun liiallisesta tummuudesta. Välillä on harmittavan vaikeaa erottaa yksityiskohtia. Tämä on tietenkin korjattavissa säätämällä näytön kirkkautta.

3. Älykästä ja kaunista kauhua

Olen periaatteessa suuri kauhufani, mutta käytännössä siedän hyvin vähän turhan silpomisen näkemistä tai typeriä jumpscareja. Jälkimmäisiä en muista Hannibalissa olleen juuri yhtään. Silpomista ja kidutusta sarjassa esiintyy jonkin verran, yleensä ruumiit löytyvät kuitenkin valmiiksi kuolleina.

Sarjassa esiintyy Hannibalin lisäksi paljon muita sarjamurhaajia, joiden tappomenetelmät ovat aina outoja ja taiteellisia. Sarjassa on muun muassa ihmisviuluksi muutettu ruumis, luolakarhun luista tehty mekaaninen tappopuku, sekä ihmistoteemipaalu. Mitä kaukaahaetumpia ideoita, mutta ne silti toimivat, koska sarja ei yritäkään olla realistinen. Kaikki kuolemat ovat brutaaleilla tavoilla kauniita ja täynnä rikasta symboliikkaa, jonka ansiosta sarjan gore ei tunnu niin kamalalta. Gorella ja kärsimyksellä on aina jokin merkitys ja hahmot saavat niistä mielenkiintoisia keskusteluita aikaan. Vain yhden kerran minusta tuntui, että gore meni vähän liian kidutuspornon puolelle ja mieluusti kelaan kohtauksen yli. Muistutan vielä, että sarjan K-18 leima on ihan syystä annettu.

Mielikuvituksekkaan goren lisäksi sarja panostaa ahdistavaan ja arvaamattomaan ilmapiiriin. Sarja kohtelee osaa hahmoistaan hyvin armottomasti, ja osalta hahmoista voi odottaa lähes mitä vain. Kukaan ei ole turvassa. Oikean ilmapiirin luomisessa Brian Reitzellin musiikilla on ollut suuri rooli.

4. Ainutlaatuinen tunnelma

Toisin kuin kauhu-/rikossarjalta voisi odottaa sarja etenee rauhalliseen tahtiin. Musiikki, värivalinnat ja tietty pehmeys kuvanlaadussa luovat unenomaisen tunnelman. Hannibal sijaitsee aivan eri ulottuvuudessa, jossa aika tuntuu hidastuvan ja aistit terävöityvät. Se ei pyri olemaan realistinen ja mitä pidemmälle sarja etenee, sitä vähemmän ajalla, välimatkoilla ja normaalilla logiikalla tuntuu olevan merkitystä. Runolliset vertauskuvat ja hallusinaatiot heräävät eloon. Oikean ja väärän rajat hämärtyvät.

5. Loistavaa näyttelytyötä

Vaikka Anthony Hopkinsin versio Hannibal Lecteristä on legendaarinen on Mads Mikkelsenin versio mielestäni selkeästi parempi, enkä ole mielipiteeni kanssa ainoa. Mikkelsen on hyvin vähäeläinen ja intensiivinen roolissaan ja häneen verrattuna Hopkinsin versio on alkanut tuntua kornilta karikatyyriltä. En tiedä miten hän onnistuu tässä, mutta Mikkelsenillä on ilmiömäinen kyky ilmaista hahmon tunteita ja aikeita mitä pienimmillä eleillä ja katseilla. Mikkelsen on suorastaan luotu rooliin, hän ON Hannibal, joka kykenee hetkessä muuttumaan seurapiirien hurmaajasta selkäpiitä kylmääväksi tappajaksi. Mikkelsenillä on Hopkinsiin verrattuna paljon enemmän aikaa näyttää hahmon eri puolia, sekä päästää katsojaa tutustumaan syvemmin hahmoon kuin mitä elokuvissa oli mahdollista.

Unohtaa ei voi tietenkään toisen päähenkilön esittäjää, Hugh Dancyä, joka tekee myös vakuuttavan roolityön. Willin hahmokehitys todellisen luontonsa kiistävästä hermorauniosta itsevarmaksi, pimeää puoltansa syleileväksi mieheksi on kiinnostavaa seurattavaa. Ensimmäistä kautta katsoessani ensimmäistä kertaa ymmärsin Willin hahmon täysin väärin, jonka vuoksi suorastaan inhosin häntä. Jatkaessani sarjan katsomista, sekä uusintakerroilla pääsin paremmin kärryille tästä mutkikkaasta hahmosta ja nykyään lovetan tätä hahmoa myös täysillä. Williä vainoaa vähän väliä epävarmuus, häpeä, kielletyt mielihalut ja yksinäisyys, ja Dancy tuo tämän esille hyvin.

Mukana on myös muita kovia nimiä, kuten Laurence Fishburne, Richard Armitage ja Gillian Anderson, joskin Andersonin näyttelytyö tässä sarjassa on minusta aina tuntunut hieman hapuilevalta, vaikka hän on muuten loistava näyttelijä. 

6. Vangitseva musiikki

Silloin, kun taustalla ei soi klassinen musiikki, soivat sarjassa Brian Reitzellin sävellykset. Kuten arvata saattaa mitään erityisen pirtsakkaa kappaletta on turha odotella. Taustalla soivat haikean surulliset taikka piinaavan häiriintyneet, ties millä ihmeellisillä pimpotuksilla ja tyhjiöäänillä luodut saundit, jotka tukevat kohtauksiaan täydellisesti. Erityisesti mieleeni ovat jääneet melankolinen Aperitif Piano Theme, syvältä riipivä Bloodfest, sekä TIETENKIN Siouxsien Love Crime, joka saattaa koko sarjan eeppiseen päätökseen.

7. Sairaan kaunis rakkaustarina & LGBTQ-ystävällisyys

Sarjan lopetuksesta on kulunut jo viisi vuotta, joten tämä spoileri tuskin haittaa ketään. Kaikesta kauheudestaan huolimatta Hannibalin ytimessä sykkii kahden miehen välinen kaunis, monimutkainen ja väkivaltainen rakkaustarina. Muutama katsoja (lähes aina heteroseksuaalinen mies, joka ei ole edes katsonut sarjaa loppuun asti) saattaa silloin tällöin yhä vääntää aiheesta, mutta sarjan luoja, Bryan Fuller, on useaan kertaan vahvistanut asian, hahmot puhuvat useaan otteeseen kirjaimellisesti rakkaudesta, ja loppujen lopuksi sarjan tapahtumat puhuvat puolestaan. Rakkautta tämä on, oli se sitten platonista taikka seksuaalista. Siinä missä moni sarja yrittää voittaa mahdollisimman paljon katsojia puolelleen tyhjillä queerbaiting-lupauksilla (erittäin ärsyttävä viimeaikainen esimerkki tästä on Dracula -minisarja), muttei koskaan uskalla viedä lupauksiaan loppuun asti, on Hannibal erittäin virkistävä poikkeus, joka pikemminkin alussa heterobaittaa katsojiaan.

Hannibal ja Will ovat kumpikin yksinäisiä ja synkkiä hahmoja, jotka ovat henkisesti eristäytyneitä muista ihmisistä, eivätkä pysty näyttämään todellista minäänsä kellekään. Kun he viimeinkin tapaavat henkilön, joka voisi mahdollisesti tarjota oikeaa ymmärrystä ja sielunkumppanuutta, muodostuu heidän välilleen heti voimakas, pakkomielteinen ja hämmentävä side. Valitettavasti (tosin katsojalle mielenkiintoisesti) he aloittavat toisiinsa tutustumisen lain ja moraalien vastakkaisilta puolilta. Kun kyseessä ovat myös jollain tapaa henkisesti sairaat tapaukset, ei kovin ruusuista suhdetta voi olla luvassa. Hahmojen välinen kemia on aina sähköistä ja kaikesta kamaluudestaan huolimatta heidän välinen suhde on tietyllä tavalla kaunis ja lohduttava. Kenties ihan kaikille hirviöillekin voi löytyä joku, joka ymmärtää.

Pääparin lisäksi myös muita aakkoskirjainihmisiä miellyttäviä valintoja on päätynyt sarjaan. Alkuperäiskirjojen luoja Thomas Harris oli selkeästi enemmän tai vähemmän homo- ja transfobinen ja käytti näitä elementtejä lähinnä korostaakseen pahisten omituisuutta ja vastenmielisyyttä. Tv-sarjan Hannibalia ja Williä voi pitää osittain ihailtavinakin hahmoina, mutta loppujen lopuksi rankkojen mielenterveysongelmien ja lainvastaisuuksien vuoksi he eivät välttämättä ole parhaimpia hahmoja edustamaan LGBTQ-väkeä. Mutta onneksi hyviksien joukostakin löytyy järkevä ja tasapainoinen lesbopari. Hahmojen seksuaalisuutta ei koskaan erikseen mainita tai kyseenalaisteta. Monipuolisemman hahmokaartin takaamiseksi monia hahmoja on myös muutettu eri rotuiseksi tai eri sukupuoleksi. Nämä valinnat eivät tunnu päälleliimatuilta, saarnaavilta tai turhilta. Sarja ei koskaan tunne tarvetta alleviivata kuinka edistyksellinen se onkaan.

Sarjan tekijöiden joukosta löytyy myös hyvin paljon aakkosväkeä, muun muassa sarjan luoja Bryan Fuller, sekä näyttelijät Raul Esparza, Eddie Izzard, ja Scott Thompson.

8. Miehen oikeus tunteellisuuteen

Deciderin artikkelissa kirjoitettiin tästä aiheesta paljon paremmin kuin minä koskaan osaisin. Vielä tänäkin päivänä suhtautuminen miesten tunne-elämään on hyvin jäyhää. Hannibal on tässäkin hieno poikkeus. Hannibal Lecter on kylmäverinen kannibaali, mutta hän ei ujostele itkeä, eikä häpeä olevansa kiinnostunut stereotyyppisesti feminiinisistä aiheista, kuten ruuanlaitosta, vaatteista, oopperasta tai taiteesta. Will Graham nyyhkii ja tärisee vähän väliä stressistä ja hänen mielenterveytensä on jatkuvasti vaakalaudalla.Nämä asiat eivät millään tavalla vaaranna heidän maskuliinisuuttaan tai uhkaavuuttaan. Hahmot analysoivat tunteitaan terapiassa jaksotolkulla. Keskustelun lisäksi katsojalle kerrotaan hahmojen tunteista fantasioiden, unien ja hallusinaatioiden muodossa.

9. Aktiivinen fanikunta

Vaikka sarjan päättymisestä on kulunut jo viisi vuotta on sen fanikunta yhä erittäin aktiivinen. Yhtenä syynä sitkeään aktiivisuuteen voi olla se, että fanit ovat yksinkertaisesti niin tyytyväisiä sarjaan ja janoavat jatkoa. On erittäin harvinaista, että näen fanien valittavan sarjasta millään lailla. Joka kerta mennessäni Twitteriin näen sarjasta uutta fanitaidetta ja keskustelua. Fanit ovat järjestäneet ja järjestävät yhä erilaisia projekteja, kuten heidän kirjoittamia ja kuvittamia erittäin laadukkaita kirjoja. Olen itsekin ollut mukana yhdessä tälläisessä pienemmässä projektissa, jossa Mikkelsenille annettiin kirja täynnä fanitaidetta. Sarjalle järjestetään yhä melko suuria tapahtumia (coneja) Kanadassa ja Englannissa, joissa näyttelijät ovat kunniavieraina. Sarjan ilmestyessä nyt Netflixiin ennustan sen saavan uuden aallon innokkaita faneja.

10. Sarja päättyy tyydyttävällä tavalla ja jatko ei ole mahdottomuus

Sitkeästä kulttisuosiostaan, kriitikkojen ylistyksestä ja lukuisista palkinnoista huolimatta Hannibal ei koskaan saavuttanut massayleisön suosiota. Sarja oli lopetusuhan alla jokaisen kauden aikana, minkä vuoksi joka kauden lopetusjakso päättyy mahdollisimman täydentävällä tavalla. Sarjaa oli alunperin tarkoitus jatkaa kolmannen kauden jälkeenkin, mutta valitettavasti kolmas kausi on näillä näkymin viimeinen. Ennenaikaisesta lopetuksesta huolimatta sarja saatiin päätökseen erittäin kauniilla ja tyydyttävällä tavalla. Sarja ei siis tunnu loppuvan kesken. Viimeisen kauden finaali hipoo täydellisyyttä, vaikka henkilökohtaisesti pidän toisen kauden finaalista vielä enemmän.

Sarjan tekijät ja fanit eivät ole kuitenkaan heittäneet hanskoja tiskiin. Kaikki sarjassa mukana olleet näyttelijät olisivat innokkaita jatkamaan sarjaa. Bryan Fuller on moneen otteeseen kertonut tulevien kausien suunnitelmistaan. Fanit järjestävät aktiivisesti somekampanjoita, joiden aikana he yrittävät herättää eri tv-kanavien ja nettipalveluiden kiinnostusta sarjan rahoitusta kohtaan. Mikäli sarjan kulttisuosio jatkaa kasvuaan, DVD- ja Blu-Ray-myynnit kasvavat ja sarjalla on paljon katsojia Netflixin kaltaisissa palveluissa on jatko yhä mahdollista. Mutta ilman jatkoakin Hannibal on nykyisellään onnistunut kokonaisuus.

The Platform

NIMI: The Platform (El hoyo)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Galder Gaztelu-Urrutia
KÄSIKIRJOITUS: David Desola, Pedro Rivero
PÄÄOSISSA: Ivan Massague, Antonia San Juan, Zorion Eguileor, Emilio Buale Coka
IKÄSUOSITUS: 18

Arvostelu sisältää spoilereita toiseksi viimeisessä kappaleessaan.

The Platform on uusi Netflixiin ilmestynyt espanjalainen kauhun, scifin ja mysteerielokuvan sekoitus, joka on herättänyt paljon huomiota paitsi groteskiudellaan, myös poliittisilla vertauksillaan. Suomi-Flixistä se löytyy nimellä Taso. Elokuva kiinnitti huomioni todella tehokkaalla trailerillaan. Asetelma on päällisin puolin yksinkertainen. Päähenkilö Goreng herää pienessä betonisellistä ja huoneen toisella puolella on tuntematon mies. Kummallakin on oma sänkynsä ja vessansa, mutta muita huonekaluja ei ole ja keskellä huonetta on suuri reikä sekä lattiassa että katossa. Reikiin katsomalla voi nähdä samanlaisia sellejä olevan lukemattomia. Kerran päivässä ylhäältä laskeutuu taso, joka on aluksi täynnä mitä herkullisempia ruokia, mutta tason laskeutuessa alaspäin ruoka hupenee ja alimpien sellien asukkailla ei ole mitään syötävää. Joka kuukausi vangit nukutetaan kaasulla ja he heräävät uudesta sellistä, tietämättä koskaan mihin kohtaan he päätyvät ruokaketjussa.

Tarina alkaa vahvasti heittämällä katsojan suoraan tähän mysteeriseen ja ahdistavaan tilanteeseen. Päähenkilöistä ei kerrota ennalta yhtään mitään, vaan juonen edetessä heistä, sekä itse vankilasta saadaan vähitellen lisää selville. On todella kiehtovaa yrittää saada selville minkä vuoksi henkilöt ovat tässä paikassa ja mitä varten paikka on rakennettu. Toimiva näyttelytyö, (inho)realistisesti
käyttäytyvät hahmot ja hyvä etenemistempo takaavat intensiivisen katselukokemuksen, joka vasta ihan loppupuolella alkaa eksyä sivuraiteille.

Elokuva on hyvin väkivaltainen ja erilaisin tavoin kuvottava, eikä sitä voi suositella herkemmille. Veren lisäksi myös muita eritteitä on luvassa. Viisaasti se ei kuitenkaan koskaan sorru pelkkään mielettömään kidutuspornoon, vaan väkivallalla ja muulla inhottavuudella on selkeä tarkoituksensa tarinassa. Pahimmilla hetkillä elokuva tarjoaa myös muutaman armeliaan jarrutuksen.

Erittäin rajattua ympäristöä on käytetty hyväksi mitä kekseliäämmillä tavoilla. Monta kertaa uuden juonenkäänteen tapahtuessa oikeasti innostuin siitä kuinka monelta kantilta astelmaa onkin tajuttu käsitellä. The Platform asettaa ihmisen moraalit ja uskomukset koetukselle panoksia säästelemättä ja herättää paljon kiinnostavia kysymyksiä ihmisluonnosta. Mitä sinä söisit tai keitä sortaisit, jos henkesi riippuisi siitä? Kuinka nopeasti hyveellinen ihminen voi kääntää takkiaan aikaisemmille arvoilleen? Elokuva onnistuu herättämään ajatuksia monipuolisesti niin uskonnosta kuin lemmikkien pidosta - onhan se kauhistuttavaa ajatella, että koirani syö paremmin kuin moni nälkäänäkevä ihminen.

Näin yksinkertainen asetelma on suorastaan nerokas, mutta harmittavasti The Platform ei tunnu  keksivän sopivaa lopetusta tarinalleen. Loppupuolella tiukka tarinankerronta alkaa laahustaa ja rönsyillä ja loppuhuipennus tökkii pahasti. Minua ei ollenkaan haittaa, jos elokuvan loppu jättää jotain katsojan arvattavaksi, mutta The Platformin lopetus ei yksinkertaisesti käynyt järkeen ja jätti vain pettyneen tunteen. Mitä lapsi olisi voinut saada aikaan? Hänen tuoma hetkellinen toivo on merkityksetöntä, sillä tason kulkiessa ylös hänet näkevä henkilökunta ei välitä hänestä, hehän hänet olivat vankilaan laittaneet, ja tason kulkiessa alas joku lopulta syö hänet. Vai oliko lopun opetus se, ettei helposti korruptoituvaa ihmisluontoa ja elämän epäreiluutta voi muuttaa? Elokuvaa katsellessa tuli paljon Cube mieleen ja siinäkin oli hyvin avoin loppu, joka kuitenkin tuntui täysin tyydyttävältä. Epätyydyttävän lopun lisäksi The Platform jättää monia hämmentäviä yksityiskohtia täysin ilman vastauksia. Esimerkiksi olivatko vankilan kokit myös vankeja ja miksi oli niin tärkeää, että he valmistivat ruokalajit täydellisesti? Elokuvan uskonto- ja Jeesus-vertaukset olivat monesti myös liiankin pakotettuja ja läpinäkyviä.

Loppujen lopuksi kyseessä on taitavasti tehty jännityspläjäys, joka tarttuu katsojasta kiinni heti alussa ja pitelee häntä tiukasti kynsissään pitkän aikaa. Vasta loppumetreillä ote höllentyy, mutta se annettakoon anteeksi elokuvan tarjotetessa paljon ajateltavaa ja kiinnostavia juonenkäänteitä.

TÄHDET: ***1/2

Tiger King: Villi ja vaarallinen tiikeribisnes

NIMI: Tiger King: Murder, Mayhem and Madness
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Eric Goode, Rebecca Chaiklin
PÄÄOSISSA: Joe Exotic, Carole Baskin, Doc Bhagavan Antle
IKÄSUOSITUS: 16

Tiger King on juuri Netflixiin ilmestynyt 7 episodin mittainen minisarja, joka dokumentoi amerikkalaisten isojen kissojen omistajien omituista elämää. Luvassa on kaikkea huumeista seksikultteihin ja murhista moniavioisuuteen. Dokumentin käänteet ovat niin koomisia, absurdeja ja paikoin kauheita, että on vaikeaa ymmärtää ettei kyseessä ole vain käsikirjoitettu tarina, vaan näiden henkilöiden oikeaa elämää. Toinen toistaan isompia egoja seuratessa dokumentin kesyimmiksi otuksiksi jäävätkin leijonat ja tiikerit, jos nyt yksi käden irti raatelu unohdetaan.

Eniten huomiota saa Joe Exotic, yksityisen eläintarhan omistaja, joka on muun muassa wannabe country-laulaja, moniavioliitossa kahden miehen kanssa, yrittänyt päästä presidentiksi, sekä nykyään vankilassa salamurhayrityksen vuoksi. Oikean elämän sarjakuvahahmolta vaikuttavalla Exoticilla on meneillään vuosikausia kestävä pyhä sota eläinoikeusaktivisti Carol Baskinin kanssa, eikä kummallakaan ole puhtaita jauhoja pusseissaan. Pintaraapaisulla Baskin ja hänen organisaatio Big Cat Rescue vaikuttavat tarpeellisilta järjen ääniltä, mutta kulissien takaa paljastuu pelkkää tekopyhyyttä ja rahanahneutta "pelastettujen" eläinten kustannuksella, joiden elinolot saattavat olla jopa pahemmat kuin Exoticin eläimillä. Vaikuttaisi vahvasti myös siltä, että Baskin olisi murhannut entisen miehensä miljoonaperinnön vuoksi... Kaksikon vihanpito yltyy absurdeihin mittoihin ja saa hengenvaarallisia piirteitä. Kahden elämääsuuremman persoonan ottaessa yhteen eläimet jäävät taka-alalle ja käsittämättömiä määriä rahaa ja aikaa kulutetaan oikeudenkäynneissä eläinsuojelun sijaan.

Exoticin ja Baskinin lisäksi haastatellaan heidän työntekijöitään, sekä muita eksoottisten eläinten omistajia. Henkilöiden joukosta on vaikeaa löytää täysin tervepäistä yksilöä. Paljon kertonee se, että järkevimpiin hahmoihin lukeutuu Scarfaceen verrattava huumekeisari. Sarjassa jonkin verran esiintyvä eläintarhaomistaja Doc Bhagavan Antle ansaitsisi kokonaan oman sarjansa. Olen vuosia nähnyt videoita ja kuvia hänen kuuluisista jättikokoisista liikereistään. Ei olisi tullut mieleenkään, että sama mies johtaa omituista seksikulttia. Doc palkkaa eläinhoitajiksi vain kauniita nuoria sinkkunaisia, joiden kuuluu muuttaa eläintarhaan asumaan ja suoraan sanottuna palvoa häntä, myös seksuaalisesti.

Sarja on hirvittävän koukuttava ja etenee hyvällä rytmillä. Jokainen jakso loppuu cliffhangeriin ja tapahtumat ovat toinen toistaan hämmästyttävämpiä. Etenkin Joe Exotic oli kuvannut erittäin paljon materiaalia vuosien varrelta, joten tapahtumia pääsee oikeasti näkemään eikä vain kuulemaan. Suhtaudun fanaattisiin eläinoikeusihmisiin hyvin negatiivisesti, joten olin erittäin tyytyväinen siihen kuinka tasapuolisesti eri osapuolia haastateltiin.

Olisin kuitenkin toivonut, että dokumentti olisi edes hieman enemmän tutkinut eläinten oloja ja elintiloja, sillä nyt itse eläimet jäivät täysin räiskyvien ihmispersoonien varjoon. Dokumentissa vilahtaa silloin tällöin kohtauksia, joissa eläinten kohtelu vaikuttaa ulkopuolisten silmiin kyseenalaiselta, eikä kohtausta selitetä millään lailla. Esimerkiksi olin pari vuotta sitten työharjoittelussa maatilalla, jossa lampaiden paskaa ei siivottu pois ja täytenä amatöörinä se oli mielestäni inhottavaa. Mutta myöhemmin opin, että tälläinen "pehku" on täysin normaalia ja kompostoituva lanta tuottaa eläimille lämpöä. Amatöörin silmiin kamalilta vaikuttavat asiat siis eivät välttämättä ole epäeettisiä, mutta dokumentti ei valitettavasti kerro katselijoilleen mikä olisi kunnollista tiikerinpitoa ja mikä ei.

TÄHDET: ****

Yhteys tuntemattomaan

NIMI: Yhteys tuntemattomaan (Communion)
VUOSI: 1989
OHJAAJA: Philippe Mora
KÄSIKIRJOITUS: Whitley Strieber
PÄÄOSISSA: Christopher Walken, Lindsay Crouse
IKÄSUOSITUS: 15

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, mutta sattumalta näin sen julisteen netissä. Pikaisen googlailun perusteella elokuvaa ei ole julkaistu Suomessa, mutta se on näytetty televisiossa nimellä Yhteys tuntemattomaan. Olen aina ollut kiinnostunut ufoista ja muista hörhöilyistä ja aina silloin tällöin tekee mieli katsella aiheeseen liittyviä juttuja. Nostalgisessa ja vähän naiivissa julisteessa möllötti suuri klassinen avaruusolion naama hohtavien tähtien ympäröimänä. Jokin siinä viehätti, joten katselin josko Youtubesta löytyisi jotain kohtausta esimauksi. Löytyihän sieltä. Ensimmäiseksi törmäsin kohtaukseen, jossa lähinnä söpöltä näyttävä alien ujosti kurkistaa nurkan takaa pahaenteisen musiikin soidessa. Tämä näytti jo niin hölmöltä, että pakkohan leffa oli nähdä. En mitenkään olisi uskonut miten omituinen kokemus oli luvassa.

Communion perustuu väitettyyn tositapaukseen. Oikean elämän Whitley Strieber kirjoitti kirjan kaappauksistaan vuonna 1987 ja vaikuttaa yhä tänä päivänä aktiivisesti välittävän avaruusolioiden sanomaa. Mielenkiintoista tosin on, että Strieber oli jo Communionia ennen tunnettu scifi-kirjailija. Esimerkiksi elokuvat Wolfen ja The Day After Tomorrow perustuvat hänen kirjoihin. Sattumaa vai "sattumaa?" Strieber käsikirjoitti myös Communionin elokuvaversion. Tästä huolimatta hän oli tyytymätön lopputulokseen, väittäen elokuvan antavan hänestä liian hullun kuvan.

Vuonna 1985 univaikeuksista kärsivä Whitley Strieber lähti vaimonsa, pienen poikansa ja tutun pariskunnan kanssa mökkeilemään. Yöllä Whitley herää tunteeseen, että joku tai jokin on tullut mökkiin, hän näkee vierailijan kasvot pikaisesti ja mökin ympäröi kirkas valo. Aamulla hän luulee tapausta uneksi, mutta kaikki muutkin ovat nähneet samantapaista unta. Reissu päättyy ennenaikaisesti ja Strieberit palaavat kotiinsa Manhattanille. Ahdistavat, epäselvät unet ja muistot piinaavat Whitleytä ja kun hän on vahingossa ampua vaimonsa hän päättää viimein hankkia ammattiapua. Hypnoosin alla muistot kaappauksista ja epäinhimillisistä kokeista alkavat palata Whitleyn mieleen.

Asetelma, perustui se sitten tositapahtumiin tai ei, on erittäin kiinnostava ja siinä olisi ollut ainesta todella selkäpiitä kylmäävään kauhutrilleriin. Elokuvassa on vain ohikiitäviä hetkiä, joita voisi luonnehtia karmiviksi tai kiehtoviksi. 90% ajasta haettu tunnelma epäonnistuu täysin ja kamaliksi tarkoitetut hetket lähinnä hymähdyttävät. Kohtaukset pilataan joko omituisella näyttelyllä, joka vaikuttaa monesti täysin improvisoidulta, hölmöillä efekteillä, tai sitten hahmot reagoivat tilanteisiin todella epäloogisesti.

Elokuvassa avaruusolioita on kahdenlaisia, joista kummatkin ovat lähinnä sympaattisen ja hölmön näköisiä. Ensimmäinen tyyppi on alaston, androgyyninen pallosilmä, jollainen yleensä tulee mieleen kun ajattelee avaruusolioita. Elokuvan surkeiden efektien takia nämä pinkit alienit ovat kuitenkin selkeästi tuulen mukana epämääräisesti heiluvia nukkeja, joiden ohuet nuudelikädet vispaavat holtittomasti ilmaa. Heiluminen on jatkuvaa ja välillä tokkurainen Whitley lähtee myös tanssimaan alienien mukana. Katsoin tätä kaverini kanssa ja ristimme nämä söpöläiset nuudelimiehiksi. Toinen tyyppi on matala, lihava, tummanharmaa ja gorillanaamainen alien, jotka muistuttavat Star Warsin jawa-lajia. Kumpikaan näistä tyypeistä ei ole millään tasolla pelottava ja huonoja nukkeja ja asuja näytetään kameralla aivan liian selkeästi.

Whitleyn hahmon luonteesta ja motiiveista on mahdotonta saada otetta. On vaikeaa suhtautua Whitleyn anaaliraiskaukseen vakavasti, kun hänet on sekuntteja aiemmin näytetty joraavan pinkin nuudelimiehen kanssa. Ymmärrettävästi tämän nöyryyttävän toimituksen aikana raivostunut Whitley vannoo tappavansa avaruusoliot, mutta seuraavan kerran tavatessaan heidät hän vaikuttaa lähinnä hämmentyneeltä, tervehtii heitä kohteliaasti, heittää high fiven ja bailaa hetken alienien kanssa musan tahtiin. Ei, en keksinyt tuota äskeistä.

Oliot ovat tehneet hänelle kauhistuttavia kokeita, aiheuttaneet hänelle traumoja ja myös kaapanneet hänen perheenjäseniään ja ystäviään, mutta silti elokuvan lopussa Whitleyn mieli on muuttunut täysin ja hän suhtautuu olioihin positiivisesti. Mitään syytä muutokseen ei elokuvassa tarjota. Loppupuolella hän perheineen ryntää innoissaan kerrostalon katolle luullessaan vierailijoiden olevan paikalla, sekä taidegalleriassa alkaa luennoimaan vaimolleen ihmeellistä soopaa universumin salaisuuksista, ihmisen pienuudesta ja Jumalan monista kasvoista. Aivan käsittämätöntä. Itse en voisi millään keinolla vääntää raiskauksesta ja kallon poraamisesta hengellistä tapahtumaa.

Näyttelytyö on huonoa kaikilta osapuolilta. Walken vaikuttaa improvisoivan ja pelleilevän läpi elokuvan. Jännittäviksi tarkoitetuissa kohtauksissa Walken on poikkeuksetta tylsistyneen näköinen. Whitleyn vaimoa esittävä Lindsay Crouse ei vakuuta millään tasolla. Dialogia on hämmentävää ja myös osittain improvisoidun oloista, joskin siellä täällä saattaa olla kiehtovia heittoja. Kaikki kohtaukset vaikuttavat olleen kertaotoksia.

Communion on kaikin puolin epäonnistunut elokuva, mutta sen tahattoman hassut kohtaukset ja väitetty tositapaus tekevät siitä kiinnostavan. Olen parantumaton ufologi, kryptozoologi ja hörhölogi, joten aion jossain välissä ottaa kirjaversion lukulistalle. Myös elokuvaversio Strieberin Wolfenista on kiinnostanut jo kauan. Mikäli väitettyihin tositapauksiin perustuvat ufoilut kiinnostavat, niin suosittelen ainakin vuoden 1993 elokuvaa Valo taivaalta (Fire in the Sky), joka onnistuu karmivan tunnelman luomisessa ja jonka efektit ovat yhä tänä päivänä vaikuttavia.

TÄHDET: *