The Batman (2022)

NIMI: The Batman
VUOSI: 2022
OHJAAJA: Matt Reeves
KÄSIKIRJOITUS: Matt Reeves, Peter Craig
PÄÄOSISSA: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Andy Serkis, Colin Farrell, Paul Dano, John Turturro, Jeffrey Wright
IKÄSUOSITUS: 16

Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa ja tämäkin arvostelu on ollut luonnoksissa kuukausitolkulla. Pahoittelen tätä. Olen kyllä katsonut leffoja ja sarjoja säännöllisesti, mutta jotenkin on ollut blokki päällä kirjoittamisen kanssa.

Kävin maaliskuussa katsomassa uuden version Batmanista leffateatterissa, ja elokuvan ilmestyessä HBO Maxin palveluun katsoin sen vielä uudestaan. Uusintakierros oli hyvä juttu ennen tämän arvostelun kirjoittamista, sillä vaikka elokuva olikin mielestäni todella viihdyttävä ja vaikuttava, bongasin toisella katselukerralla enemmän häiritseviä pikkuvirheitä.

The Batman aloittaa uuden elokuvasarjan alusta, katsojien ei siis tarvitse nähdä mitään muuta teosta tätä ennen. Elokuva kuitenkin armeliaasti skippaa Batmanin alkuperätarinan ja hyppää suoraan hahmon toiseen vuoteen maskisankarina. Hahmo on niin tunnettu, että olisi ollut vähän turhauttavaa nähdä taas samat vanhempien kuolemat ja miten hahmosta tuli yön ritari. Nämä asiat ovat lähes kaikkien katsojien tiedossa jo, ja mikäli joku katsojista on jollain ilveellä onnistunut pysymään täysin pimennossa hahmon taustatarinasta, on pitkin elokuvaa kuitenkin siroiteltu palasia hahmon menneisyydestä. Nyt päästiin suoraan asiaan.

Elokuvassa Bruce Wayne on toiminut Batmaninä vasta kahden vuoden ajan, eikä hänellä ole vielä poliisien luottamusta, ja hänen käyttämissä vimpaimissa on vielä hiomista. Gotham on yhä synkkä ja syntinen kaupunki, jonka rikollisuutta Batman yrittää pitää kurissa oman käden oikeudella. Pakkaa saapuu sekoittamaan mysteerinen Riddler, joka salamurhaa ja kiduttaa Gothamin poliitikkoja, jättäen jälkeensä kryptisiä vihjeitä motiiveistaan.

Alunperin olin hyvin skeptinen tarvitaanko taas uutta elokuvasarjaa tästä loppuunkalutusta hahmosta, etenkin kun Christopher Nolanin trilogia oli lähes täydellinen. Ennen tämän elokuvan näkemistä olisin mieluummin valinnut suoraa jatkoa Nolanin trilogialle. Harkitsin myös pitkään viitsinkö mennä katsomaan tätä teatteriin, koska leffa kestää lähes kolme tuntia ja se asettaa rakon äärirajoilleen... Ihan turhaan kuitenkin epäilin. Olin koko pitkän filmin ajan liimattu paikoilleni, leffa oli niin sisällöllisesti kuin visuaalisesti todella kiinnostava kokemus ja salaa toivoin ettei sen tarvitsisi edes loppua koskaan. 

Moni oli suhtautunut Robert Pattinsonin roolitukseen naureskellen. Sääli, sillä olin jo kauan sitten havahtunut Pattinsonin monipuolisuudelle ja lahjakkuudelle. Kaikki näyttelijät aloittavat jostain. Hänen uransa riippakiveksi on valitettavasti muodostunut nuoruuden Twilight, vaikka tuon elokuvasarjan jälkeen hänet on nähty monissa laadukkaissa ja vaativissa rooleissa. Hänen versio Batmanistä oli oikein vahva, ja mielellään näen hänet roolissa jatkossakin. Pidin erityisesti kuinka hiljainen hänen versionsa oli, mutta silti hänen pienet eleensä ja katseensa viestivät paljon. Pattinson toi mukaan myös tietynlaista herkkyyttä (mutta ei heikkoutta), jota aikaisemmilta Batmanin näyttelijöiltä on puuttunut. Tämä versio tuntui erittäin helposti samaistuttavalta.

Visuaalinen puoli on todella komeaa katseltavaa. Gotham on synkkä ja sateinen kaupunki, joka kuitenkin välillä leiskuu voimakkaissa värisävyissä. Varjot ja jatkuva sade maskeeraavat armeliaasti tietokone-efektien käytön, jonka ansiosta suurin osa ruudulla näkyvästä toiminnasta näyttää realistiselta, vaikka varmasti tietokoneella on ollut osansa. Toimintakohtaukset ovat synkästä miljööstä huolimatta aina helposti seurattavia, eivät milloinkaan sekavia.

Ohjaajalla on selkeästi ollut hyvin vahva visio millainen Gothamin pitäisi olla, ja hänen tyylinsä muistutti paljon David Fincherin elokuvia. En olekaan ainoa, joka on verrannut tätä leffaa Seitsemään. Elokuvan synkkyys ei suinkaan rajoitu vain ulkokuoreen, sillä mukaan on saatu yllättävän ahdistavaa materiaalia. Suomessa ikärajana oli K16, mikä on supersankarielokuville aika korkea suositus. Osa Riddlerin terrorismikohtauksista muistutti minua jopa Saw-elokuvista. En silti kokenut, että leffan rujous olisi ollut turhaa tai yliampuvaa.

Mutta aina löytyy jotain pientä kritiikin aihetta! Isoimpana mokana pidin trailerissakin nähtyä takaa-ajoa ruuhkaisella moottoritiellä, jossa Batman yrittää saada Pingviinin kiinni tuunatulla Batmobiilillään. Tässä vaiheessa tarinaa takaa-ajoon ei ollut enää mitään syytä. Batman tiesi mistä voisi löytää Pingviinin myöhemmin. Nyt jahdin aikana lukemattomien sivullisten henget vaarantuivat, ja moni takuulla myös kuoli rekkojen kaatuillessa ja syttyessä liekkeihin. Batman olisi voinut estää nämä kuolemat yksinkertaisesti lopettamalla takaa-ajon. Näitä viattomia uhreja ei kuitenkaan huomioida leffassa mitenkään, mikä on todella outoa Batmanin luonteen ja motivaatioiden kannalta. Edes Batmanin liittolainen poliisi Gordon ei kauhistele tai millään tavalla huomio tätä hirvittävää onnettomuutta. Tämä kohtaus oli upeasti kuvattu, mutta kuitenkin tuntui, että se oli puolipakolla lisätty mukaan, jotta elokuvassa olisi tarpeeksi näyttävää toimintaa.

Toinen hitusen häiritsevä kohtaus oli pommin räjähdys, jonka Batman kokee lähietäisyydeltä, mutta selviää lähes naarmuitta, vaikka puolet hänen naamastaan on suojatta. Elokuva on melko realistinen muuten, joten tämä ihmepelastuminen oli hämmentävää.

Pikkuvirheistä huolimatta tämä oli todella vahva aloitus uudelle elokuvasarjalle. Itse suorastaan palvon Nolanin trilogiaa, mutta mielestäni The Batman oli huomattavasti parempi alkupala kuin Batman Begins aikoinaan. Toivottavasti jatkossa laatu pysyy näin korkealla tasolla.

TÄHDET: ****1/2

Elsa - Vapaana syntynyt

NIMI: Elsa - Vapaana syntynyt (Born Free)
VUOSI: 1966
OHJAAJA: James Hill
KÄSIKIRJOITUS: Lester Cole, perustuen Joy Adamsonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Virginia McKenna, Bill Travers
IKÄSUOSITUS: -

Elsan tapaus perustuu kuuluisaan tositarinaan (oikeasta Elsasta voi nähdä kuvia täällä), mutta elokuva on kuitenkin näytelty, eikä dokumentti. Kenialaiset metsänvartijat Joy ja George Adamson adoptoivat kolme leijonanpentua, jotka olivat ammutun ihmissyöjän jälkeläisiä. Kaksi pennuista lähetettiin eläintarhaan, mutta Elsasta he eivät kyenneet luopumaan. Elsa saakin jäädä tiluksille kasvamaan, kunnes vapaasti vipeltävä keskenkasvuinen leijona alkaa aiheuttaa vaaratilanteita lähistön asukkaille. Elsasta on pakko luopua, mutta Joy ei halua lähettää sitä eläintarhaan, sillä hän ei kestä ajatusta Elsasta vankeudessa. Pariskunta aloittaa epätodennäköisen projektin vapauttaa Elsa takaisin luontoon. Sitä varten heidän pitää opettaa Elsa metsästämään ja sopeutumaan elämään villileijonien kanssa.

Olin nähnyt elokuvan joskus pikkulapsena, mutten muistanut siitä juuri mitään. Palasin sen pariin pienellä epäluulolla, sillä pelkäsin sen olevan joko liian lapsellinen ja kohellusta täynnä kuten kaikenikäisille suunnatut eläinelokuvat tuppaavat olemaan (esimerkkinä vaikka Beethovenit). Tämä ei onneksi ollut ongelma, sillä elokuva suhtautuu eläimiinsä realistisesti ja kertoo Elsan tarinan rauhallisella temmolla, ilman väkisin keksittyjä melodraamoja. Nuorimmille katsojille on toki tarjolla paljon söpöjen leijonapentujen telmimistä, aikuisille taas erityisen kiinnostaviksi aspekteiksi nousevat Elsan valmennus villiä elämää varten, sekä pääpariskunnan seuraaminen. Etenkin elokuvan loppupuolella Joy ja George joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä, pohtimaan motiivejaan ja tehtävänsä mahdollista mahdottomuutta.

Vaikka ihmishahmojen näyttelytyö on välillä vähän naiivin oloista, onnistuvat kumpikin päänäyttelijöistä luomaan uskottavan tunteellisia hetkiä. On helppo samaistua omistajien tunteisiin kun katsoja pääsee seuraamaan Elsan kasvua pikkupennusta asti. Vaikka omistajien valinnat ovat välillä vääriä, ovat ne ymmärrettäviä, eivätkä aiheuta katsojassa turhautumista.

Eläinnäyttelijät tekevät myös hyvää työtä ja pääosissa pyörivät leijonat saadaan tekemään monipuolisesti eri asioita. Välillä kuitenkin on hyvin selkeää, että ruudulla näkyy arkistokuvaa villieläimistä. Joissain metsästys- ja taistelukohtauksissa konfliktit näytetään yllättävän selkeästi, ja joidenkin kohtausten kanssa mietinkin onko kuvauksissa ollut eettisyys kohdallaan, joissakin taas kohtaus pätkäistään ratkaisevilla hetkillä. Annan peukkuja tekijöille ainakin siitä, että he ovat uskaltaneet näyttää villieläinten elämän raadollisuutta.

Elokuvan ikä näkyy haaleissa väreissä ja välillä vähän sumeassa kuvanlaadussa. Ihan lopussa esiintyvä laulu oli mieleeni aivan liian korni. Noin muuten pidin elokuvaa oikein "hyvin säilyneenä".

Etenkin eläin- ja luontoihmisille Elsa on lähes pakollinen kokemus. Tositarinat onnistuneista (voi ei, spoileri!) vankeudessa kasvaneiden eläinten vapautuksista ovat harvinaisia ja opettavaisia. Söpöjen leijonanpentujen katseleminen samalla, kun pääsee oppimaan tästä historiallisesta tapauksesta, on kiva lisäbonus.

TÄHDET: ****

Vanha elokuvakerhokokeilu

 Kokeilin vuoden 2019 loppupuolella perustaa elokuvakerhoa kotikaupunkiini Pietarsaareen. Minulla oli noihin aikoihin aika tylsää ja olisin halunnut jotain kivaa harrastustoimintaa elämääni, ehkä myös tutustua uusiin ihmisiin. Kokeilu ei valitettavasti onnistunut, mutta mikäpä ettei voisin kertoa siitä silti ja etenkin kertoa millä perustein valitsin kerhossa näytetyt elokuvat.

Pietarsaari on suoraan sanottuna ankea tuppukylä ja jossain vaiheessa pitäisi kyllä saada kerättyä itselleni rahaa ja rohkeutta lähteä täältä hevonhelevettiin. Kyllähän täältä löytyy kauniita ja hyvinhoidettuja alueita (kuin myös karseita ghettoja), mutta etenkään suomenkielisille täällä on hyvin vähän tarjottavaa. Kielikiistat suomen- ja ruotsinkielisten välillä ovat loputtomia ja suomenkieliset tuntuvat aina jäävän nuolemaan näppejään. Juuri tälläkin hetkellä suomenkielisiä kouluja ollaan taas lakkauttamassa ja sairaalaan mennessä ei välttämättä saa palvelua suomeksi. Siispä kokeilin jos kaupungissa innostuttaisiin täysin ilmaisesta, suomenkielisestä toiminnasta, joka sopisi kaikenikäisille ja voisi kiinnostaa mahdollisimman monia.

Kerhon ideana oli kerran viikossa näyttää jokin mielestäni laadukas, kiinnostava ja mieluusti vähemmän tunnettu elokuva. Ei kuitenkaan mitään liian tekotaiteellista ja vieraannuttavaa. Ihan alussa vain minä valitsin elokuvat, mutta kenties kerhon jatkuessa pidempään myös osallistujat olisivat voineet tuoda elokuvia mukanaan. Katselun jälkeen leffasta voitaisiin keskustella ryhmässä ja keskustelemassa sai viipyä ihan niin kauan kuin haluaisi, sillä kerholle varattu huone ei olisi sinä päivänä muussa käytössä.

 Lähestyin paikallista kahvilaa, joka teki yhteistyötä nuorison ja työttömien kanssa. Heille sopi hyvin, että kerran viikossa lainaisin yhtä huonetta ja heidän telkkariaan. Tein kerholle julisteet ja mainostelin sitä etukäteen ilmoitustauluilla ja ympäri Facebookin puskaradioita, sekä annoin myös haastattelun paikalliseen sanomalehteen. Somessa ilmoitukseni saivat paljon kiinnostusta, kehuja ja tykkäyksiä. Ihmiset olivat mielissään, kun viimein suomenkielisillekin järjestettiin ohjelmaa. Kerhossa paikan päällä tarjosin myös osallistujille kahvia ja jotain pikkunaposteltavaa, sekä selailtavina oli aina erilaisia elokuvakirjoja. Mielestäni idea oli oikein hyvä ja jos joku muu olisi kerhon toteuttanut, olisin ollut aivan innoissani mukana.

Ensimmäinen juliste. Yhteystiedot poistettu varmuuden vuoksi.

Positiivisesta huomiosta huolimatta kävijöitä oli korkeintaan kolme kerralla minun lisäksi. Monesti paikalla oli vain yksi kävijä, ja monesti suurena pettymyksenä kukaan ei tullut paikalle, vaikka moni oli ilmoittautunut mukaan etukäteen. Oli turhauttavaa pyöräillä lumisateessa paikan päälle, laittaa ulkotulet ulos näyttämään tietä, keittää kahvit ja laittaa leffa valmiiksi, ja sitten kukaan ei tullut paikalle. Toisaalta tämä oli kaupungilleni klassista toimintaa. Tekemisen puutteesta muistetaan aina vikistä, mutta sitten kun jotain toimintaa järjestetään ei siihen osallistuta. On tietenkin totta, että nykyään elokuvia voi katsoa helposti kotisohvalta, laillisesti kuin laittomastikin, mutta olisin toivonut, että kerhon sosiaalinen aspekti olisi houkutellut etenkin nuoria ja työttömiä mukaan.

Vai oliko vika valitsemissani elokuvissa? Yritin valita mahdollisimman erilaisia elokuvia, sisältäen eri genrejä, valmistusmaita ja aikakausia. Kaikkea draamasta kauhuun, animaatioista musikaaleihin. Kunhan ne olivat mielestäni laadukkaita, mutta tämähän on tietenkin mielipidekysymys. Innoissani valitsin useaan otteeseen mitä leffoja voisin esittää kuukausia eteenpäin tulevaisuudessa, missä järjestyksessä ja millaisen lyhyen kuvauksen niistä kirjoittaisin.

Yksi somekuvista, joissa mainostettiin tulevia esityksiä. Elokuvien lyhyet kuvaukset kirjoitettiin ilmoituksen oheen, jotta kävijöillä olisi jonkinlainen käsitys mitä olisivat tulossa katsomaan.

Mitä elokuvia sitten kerhossa ehdittiin esittää? Laitan alle listan näistä leffoista, esitysilmoituksessa olleen lyhyen kuvauksen, sekä perustelun miksi valitsin kyseisen rainan mukaan.

The Fountain (2006):

"Darren Aronofskyn (Unelmien sielunmessu) ohjaama, eeppiset mittasuhteet saava rakkaustarina, joka ylittää ajan ja todellisuuden rajat. Hugh Jackmanin esittämä mies elää samanaikaisesti kolmessa tarinassa: tohtori Tom Creo etsii parannuskeinoa kuolemansairaalle vaimolleen, samalla hänen kirjoittamassa kirjassaan 1700-luvun konkistadori Tomas etsii legendojen Elämän puuta ja tulevaisuuden astronautti Tommy Creo yrittää pitää kuihtuvaa puuta hengissä tyhjyyden keskellä. Kaikkia tarinoita yhdistää rakkaus Creon kuolevaa naista kohtaan. The Fountain liikuttaa ja yllättää! Kesto noin 90 min. FANTASIA/DRAAMA. K-13."

Tämä oli esityksistä ensimmäinen. Halusin aloittaa elokuvalla, joka olisi vakavasti otettava, taiteellinen, kaikin puolin vaikuttava ja tunteita herättävä. Jotain, joka tekisi uudelle kävijälle selväksi, että tässä kerhossa olisi tarjolla ihan uudenlaisia kokemuksia. Mikäli katsoja ei jostain syystä tajuaisi juonta, synnyttäisi sen ratkominen ainakin keskustelua ja vähintäänkin leffan upeasta visuaalisesta puolesta saisi paljon irti. Tämä on mielestäni yksi maailman kauneimmista elokuvista, niin juonellisesti kuin ulkonäöllisesti. Tulihan sitä taas väännettyä muutama kyynel, mutta onneksi en ollut ainoa itkijä.

Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997):

"Seitsemän vuotta Tiibetissä on etenkin luontoelokuvistaan tunnetun Jean-Jacques Annaudin ohjaama ja Brad Pittin tähdittämä tositapaukseen perustuva draama. Elokuva kertoo itävaltalaisen vuorikiipeilijä Heinrich Harrerin elämästä hänen jäätyään Toisen maailmansodan aikana sotavangiksi Intiaan, josta hän onnistui karkaamaan Tiibetiin. Tiibetissä Harrer päätyi nykyisen Dalai Laman opettajaksi ja ystäväksi, jolloin itsekeskeisessä miehessä alkaa tapahtua positiivisia muutoksia. Erittäin kaunis ja ajatuksia herättävä, hidastempoinen elokuva historian, luonnon ja ihmismielen ystäville. Mielenkiintoisena triviana Tiibetiä rautaisessa otteessaan pitelevä Kiina ei pitänyt elokuvasta ja antoikin ohjaajalle ja pääosien näyttelijöille elinikäiset porttikiellot Kiinaan. Kesto noin 130 min. DRAAMA/HISTORIA. K-11."

Tätä ei harmittavasti kukaan tullut katsomaan, kenties pitkän pituuden vuoksi. Tämäkin on yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Annaud on upea luontokuvaaja ja tämä on huikea tositarina, huikeissa maisemissa. Jokaisella katselukerralla nöyrtävä kokemus.

Tulikärpästen hauta (Hotaru no Haka, 1988):

"Animaatio ei ole automaattisesti lapsille tarkoitettua ja tämä ymmärretään etenkin Japanissa. Tulikärpästen hauta on legendaarisen Studio Ghiblin kenties paras elokuva, jota on vaikea katsoa itkemättä. Teinipoika Seita ja hänen 4-vuotias pikkusisko Setsuko jäävät Toisen maailmansodan pommituksien aikaan orvoiksi. Hätätilassa olevassa maassa ei tunnu olevan tilaa kotinsa ja perheensä menettäneille lapsille ja pian he elävätkin täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Muun maailman sotiessa Seita yrittää toimia huoltajana pikkusiskolleen, mutta sotaa ja nälänhätää ei pääse minnekään pakoon. Kesto noin 90 min. ANIMAATIO/DRAAMA. K-11."

Tämäkin aiheutti kävijöissä tunnekuohuja ja synnytti myös ihan mielenkiintoista keskustelua länsimaisen ja japanilaisen animaation eroista. Anime-piireissä Tulikärpästen hauta on tietenkin hyvin tunnettu, mutta harva tavallinen pulliainen on siitä kuullut, joten valitsin sen mukaan hienona esimerkkinä millaista animaatiota Japanista parhaimmillaan tuotetaan. Se on realistisella otteellaan myös todella helposti lähestyttävä teos niille ihmisille, joille animen maneerit eivät ole ennestään tuttuja, tai jotka eivät normaalisti pidä animesta.

Dog Soldiers (2002):

"Brittiläistä laatukauhua sekoitettuna räjähtävään toimintaan ja pimeään huumoriin, Dog Soldiers ei päästä otteestaan ja viihdyttää jokaisella minuutillaan! Kuusi sotilasta on viety Skotlannin ikimetsiin tavalliselle taisteluharjoitukselle, mutta illan hämärtyessä tuntematon vihollinen hyökkää heidän kimppuun. Sotilaat pääsevät syrjäisen talon turvaan, mutta ulkona vaanii lauma luodinkestäviä ihmissusia. Alkaa koko yön kestävä brutaali taistelu, jossa sotilaiden ammukset käyvät vähiin ja liikkumatila klaustrofobisen talon sisällä pienenee jatkuvasti, ainoa toivo näyttää olevan aamunkoitto. Elokuvassa on käytetty erittäin tehokkaasti maskeerausta ja käytännön efektejä. Kesto noin 100 min. KAUHU/TOIMINTA. K-18."

Dog Soldiers on mielestäni lähes täydellinen toimintaelokuva ja onhan siinä kauhun nälkäisille myös hyvin toteutettua gorea ja harvinaisen hienoja ihmissusia. Hieman kankean alun jälkeen vauhtiin päästyttyään se ei hidasta järjettömän viihdyttävää verikekkeriään kuin vasta lopputekstien päästessä ruudulle. Draamapainotteisten esitysten jälkeen ajattelin tämän olevan toivottua vaihtelua. Kauhuelokuvia ylenkatsotaan harmittavan paljon ja onhan se pakko myöntää, että tässä genressä on harvinaisen paljon mahdollisimman halvalla teetettyä kuraa. Silti taitavasti ja ajatuksella tehty kauhu-, scifi- tai toimintaelokuva on minulle ihan yhtä merkittävä teos kuin naama mutrussa tehty historiaeepos. Dog Soldiers on mielestäni kaikilla mahdollisilla mittapuilla oikein onnistunut tekele ja on jaksanut viihdyttää minua kerta toisensa jälkeen!

 Jahti (Jagten, 2012):

"Ilmestyessään lukuisia palkintoja (muun muassa Cannesin paras miespääosa) ja viiden tähden arvosteluja niittänyt tanskalainen elokuva. Aina loistavan Mads Mikkelsenin esittämä Lucas on lastentarhanopettaja, jonka elämä romahtaa lapsen esittämän valheen vuoksi, jonka vuoksi hänet leimataan pedofiiliksi. Valhe leviää pienessä kaupungissa nopeasti ja pian Lucas on menettämässä kaiken, työnsä, ihmissuhteensa ja kunniansa. Taidokkaasti luotu draama, jota on välillä vaikeakin katsoa ja etenkin Mikkelsen tekee uskottavan raadollisen näyttelysuorituksen. Kesto noin 115 min. DRAAMA. K-12."

Kuten kuvauksesta käykin ilmi, tämä on varsin tunnettu elokuva, ainakin elokuvaharrastajien keskuudessa. Otin sen silti mukaan tuomaan lisää eurooppalaista vivahdetta ja Mads on myös yksi lempinäyttelijöistäni, joten mielellään nostan häntä esille aina kun mahdollista. Jahti on ehdottomasti tähän mennessä hänen paras elokuvansa.

Grizzly Man (2005):

"Werner Herzogin ohjaama dokumentti Timothy Treadwellistä, wannabe-karhuasiantuntijasta, joka vietti 13 kesää Alaskassa karhujen keskellä ja lopulta tyttöystävänsä kanssa päätyi niiden tappamaksi. Treadwell videokuvasi paljon materiaalia viimeisiltä viideltä kesältään. Näiden videoiden ja lähipiirin haastatteluiden myötä dokumentti luo mielenkiintoisen kuvan harhaisesta miehestä, joka piti itseään karhujen pelastajana. Kesto noin 1h 43min. DOKUMENTTI. K-7."

Tämä on todella mielenkiintoinen, mutta myös turhauttava elokuva. Treadwell oli mielestäni täysi narsistipelle joka sai mitä tilasi, harmi vaan hän raahasi myös viattoman tyttöystävänsä kuolemaan mukanaan. Silti ei voi kieltää etteikö hän olisi saanut kuvattua paljon harvinaislaatuista materiaalia villieläimistä. Mielestäni hänen tarinansa on todella kiinnostava ja tämä dokumentti on suurimmaksi osaksi hyvin toteutettu, joskin jotkin haastattelut vaikuttavat etukäteen harjoitelluilta tai muuten vain epäluontevilta. Must see luontoihmisille!

Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985)

"Taran on köyhä poika, jonka omistamalla possulla on maagisia kykyjä. Julma Hornansarvi anastaa possun itselleen, aikoen käyttää sen voimia löytääkseen legendojen Hiidenpadan. Padan avulla Hornansarvi saisi herätettyä henkiin luurankoarmeijansa ja syöksisi maailman ikuiseen pimeyteen. Hiidenpata on mielenkiintoinen ja vähemmän tunnettu Disney -animaatio, joka oli taloudellisesti täysi floppi. Elokuva oli studion ensimmäinen ikärajoitettu animaatio ja alunperin se sisälsi niin raakoja kohtauksia, että testiyleisö piti sitä aivan liian pelottavana. Lopullisesta versiosta poistettiin esimerkiksi kohtaus, jossa ihmisiä kiehui ihot kuplien hengiltä, eikä leikkaamatonta versiota ole koskaan julkaistu. Leikkauksista huolimatta elokuva on yhä erittäin synkkä. Disney on pitkälti lakaissut elokuvan maton alle, eikä mainosta sitä, eikä elokuvan prinsessa Eilonwyä koskaan oteta mukaan muiden Disney-prinsessojen joukkoon. Kesto noin 1h 17 min. ANIMAATIO/FANTASIA. K-7."

Yllä olevista syistä Hiidenpata on aina ollut todella kiehtova teos Disneyn katalogissa, vaikka sitä ei todellakaan voi kutsua onnistuneeksi elokuvaksi. Kokonaisuutena se on sekava, mutta siinä on todella kiinnostavia ja onnistuneita yksittäisiä elementtejä. Parhain näistä on tietenkin pääpahis Hornansarvi, joka on harvinaisen pelottava hahmo, ja muutenkin elokuvassa on yllättävän paljon ahdistavaa tunnelmaa ja pelottavia kohtauksia. Onkin toisaalta yllättävää, että Hiidenpata floppasi taloudellisesti, sillä olisi myös voinut luulla, että lapset olisivat olleet pikkujännästä teoksesta innoissaan! Minulla ainakin on tästä elokuvasta oikein mukava muisto, kun ala-asteella toin sen luokalleni nähtäväksi ja koko luokka katseli sitä niskavillat pystyssä ja lopussa kaikki kehuivat kuinka jännittävä se oli.

Once (2007):

"Yllätyshitiksi noussut irlantilainen pienen budjetin musikaalidraama, jossa sydänsuruinen katusoittaja tapaa pianoa soittavan tsekkiläisnaisen. Pari yhdistää musikaaliset lahjansa äänittääkseen demolevyn. Samalla tunteet tietenkin nousevat pintaan. Once on täynnä tunnetta ja elämän rosoisuutta. Pääosan esittäjät ovat oikeita muusikoita. Kauniilla alkuperäiskappaleilla voitettiin muun muassa Oscar, sekä saatiin Grammy -ehdokkuus. Kesto noin 86 min. MUSIKAALI/DRAAMA. K-7."

Tätä ei muistaakseni enää ehditty esittää kerhossa, koska näihin aikoihin koronapandemia alkoi nostella päätään. Koska kävijöitä oli ollut niin vähän ja nyt ovella koputteli täysin uusi uhka, jonka takia usean henkilön kokoontumiset pitäisi kuitenkin peruuttaa, päätin lopettaa kerhon toiminnan. Muistaakseni näihin aikoihin minun piti myös tehdä jotain kouluun liittyvää hommaa, olikohan työharjoittelu jossain. Syitä oli siis monia, mutta oikeasti päällimmäisin syy oli se, ettei ihmisiä selkeästi kiinnostanut homma tarpeeksi, eikä toiminta ollut minulle palkitsevaa jos kävijöitä ei vaan yksinkertaisesti ollut kuin korkeintaan pari kerralla.

Kenties kerho olisi menestynyt jossain suuremmassa kaupungissa. Elokuvat ovat yksi suuri intohimoni ja olisin todella innokkaasti halunnut keskustella niistä, sekä jakaa mielestäni hienoja elokuvia muiden kanssa. Tämä nyt harmi vain jäi epäonnistuneeksi yritykseksi, mutta tulipa kuitenkin kokeiltua.

Snow Prince

NIMI: Snow Prince - Forbidden Love Melody (スノープリンス 禁じられた恋のメロディ)

VUOSI: 2009
OHJAAJA: Joji Matsuoka
KÄSIKIRJOITUS: Kawano Emi, Kundō Koyama, perustuen Marie Louise de la Raméen tarinaan
PÄÄOSISSA: Shintaro Morimoto, Marino Kuwashima, Tadanobu Asano
IKÄSUOSITUS: -

Japanilainen Snow Prince pohjautuu löyhästi Marie Louise de la Raméen (tunnettu myös nimellä Ouida) tarinaan The Dog of Flanders, joka on jostain syystä erityisen suosittu Japanissa. Koirafanit joutuvat kuitenkin pettymään, sillä tämä ei ole varsinaisesti koiraelokuva, kansissa ja julisteissa poseeraavasta akitasta huolimatta. Koira, jonka vuoksi minäkin tietenkin katsoin elokuvan, jää harmittavan pieneen rooliin, mutta noin muuten elokuva oli mielestäni erittäin onnistunut.

Elokuvan alku sijoittuu nykyaikaan, jolloin vanhempi rouva saa mystisen kirjeen, jossa kerrotaan hänen menneisyydestään. Elokuvan varsinainen tarina kerrotaan takaumina, sijoittuen vuoteen 1939. Köyhä, isoisänsä luona asuva ja muiden oppilaiden kiusaama poika Sota haaveilee taiteilijan urasta. Hänen ystävänsä Sayo on hyvätuloisen perheen tyttö, jonka isä ei arvosta kuinka hänen tyttönsä viettää aikaa köyhän pojan kanssa. Eräänä päivänä lapset todistavat miehen hakkaavan kuormajuhtana toimivaa koiraansa, joka kuolee uupumukseen. Kuolleella koiralla oli kuitenkin ollut pentu, jonka mies hylkää ja jonka lapset adoptoivat. Pennun nimeksi tulee Chibi ja se jää Sotalle asumaan. Kun kaupunkiin saapuu kiertävä sirkus Sotan isoisä varoittaa ettei hän voisi missään nimessä mennä sinne. Lapset tietenkin hiipivät sirkukseen silti ja tutustuvat mysteeriseen klovniin, joka on jostain syystä erityisen kiinnostunut Sotasta. 

Snow Prince on hidastempoinen ja lämminhenkinen kurkistus muutamien ihmiskohtaloiden elämään. Melko pitkästä pituudestaan huolimatta elokuva ei missään vaiheessa pitkästytä, vaikka mitään maailmaa mullistavia juonenkäänteitä ei tapahdukaan. Kyseessä on vain rauhallinen kokemus, joka koskettaa syvältä astumatta liiallisen melodraaman ansaan. Aikakausi on saatu kuvattua autenttisen oloisesti ja taustat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Myös värimaailma ja ruudun tietty utuisuus etenkin sisätiloissa tukevat rauhallista tunnelmaa ja mennyttä aikakautta. Paljolti lapsien näkökulmasta kuvattu elokuva onnistuu myös tekemään joistain kohtauksista todella maagisia, kuin ihmettelevän lapsen silmillä nähtyinä.

Hahmot ovat onneksi realistisia, eikä kestään tehdä koomisen pahaa henkilöä. Esimerkiksi Sayon isästä olisi helposti voitu tehdä pelkästään ilkeä ja ylimielinen snobi, joka ylenkatsoo köyhiä ihmisiä, mutta hänenkin näkökulmaa on helppo ymmärtää sillä hän ajattelee tyttärensä parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä, ja välillä valitsemme väärin, eikä se automaattisesti tee kestäkään huonoa ihmistä. Ainoastaan Sotan isoisä jäi mielestäni vähän liian yksiulotteiseksi hahmoksi ollen aina korostetun viisas ja hyvämielinen. Todentuntuisiin ja elämänmakuisiin hahmoihin on helppo kiintyä. Ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli Tadanobu Asanon erittäin karismaattisesti esittämä sirkuspelle, joka oli jokaisessa kohtauksessaan magneettinen ja välitti ristiriitaisia tunteitaan katsojalle onnistuneesti.

On elokuvassa huonojakin puolia. Kuten jo alussa mainitsin, siinä esiintyvä koira jää todella minimaaliseen rooliin ja loppujen lopuksi juonen kannalta ei olisi ollut väliä vaikkei koiraa olisi ollut mukana ollenkaan. Koska elokuvaa on kuitenkin selkeästi markkinoitu osittain koiran avulla ja koska se perustuu tunnettuun koiratarinaan, on moni katsoja varmasti ollut pettynyt lopputulokseen. Koiralle olisi helposti voitu keksiä jokin pieni, mutta tärkeä kohtaus, joka olisi kuljettanut tarinaa eteenpäin. Yksikin kohtaus, jonka vain koira olisi voinut saada aikaan, olisi antanut koiralle kelvon syyn olla mukana tarinassa ja siten myös elokuvan markkinoinnissa. Esimerkiksi Sayo ja Sota olisivat voineet ystävystä koiranpennun löytämisen ansiosta, mutta he viettivät aikaa yhdessä jo ennen koiraa.

Hyvin hämmentävästi Sota ja isoisänsä eivät käytä isoa koiraa edes apuna kuormien viennissä kaupunkiin, vaikka koira valjastetaan kärryn viereen. Kärryn vieressä koira ei kuitenkaan vedä ja monessa kohtauksessa olin todella turhautunut, kun pikkulapsi tai vanha ukko hikipäissään vetivät kärryä, samalla kun heidän voimakas koiransa vain laiskotteli vieressä. Ymmärrän, että näiden ihmisten hyvyyttä on ehkä haluttu korostaa tällä, mutta eihän tässä järjestelyssä ole mitään järkeä ja nyt koiralla ei ole yhtään mitään järkevää roolia tarinassa.

Ihmettelen kyllä miten penseitä arvosteluja Snow Prince on saanut osakseen. Minusta tässä oli lähes kaikki palikat kohdallaan ja elokuva osasi vetää juuri oikeista naruista, jotta minäkin kylmä jäärä kaivoin nenäliinat esille. Pehmeällä otteella se onnistui muistuttamaan minua elämän kauneudesta, hauraudesta ja viattomuudesta, ilman, että meno olisi missään vaiheessa tuntunut liian imelältä tai teennäiseltä. Aasialaisilla näyttelijöillä on välillä tapana näytellä hyvin teatraalisesti, mikä on länsimaalaiselle katsojalle vieraannuttavaa. Snow Princessä tätä ei kuitenkaan esiintynyt, vaan näyttelytyö oli sopivan hienovaraista ja myös lapset näyttelivät kelvollisesti.

TÄHDET: ****1/2

The Cell

NIMI: The Cell
VUOSI: 2000
OHJAAJA: Tarsem Singh
KÄSIKIRJOITUS: Mark Protosevich
PÄÄOSISSA: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D'Onofrio
IKÄSUOSITUS: 18

Olin aikaisemmin nähnyt ohjaaja Tarsem Singhin The Fall -elokuvan, joka oli sekä ulkoisesti että sisällöllisesti upea kokemus, eikä sitä turhaan kutsuta maailman kauneimmaksi elokuvaksi. En pysty tekemään mitään top kymppejä tai edes top satasia lempielokuvistani, mutta The Fall on kuitenkin siellä todella korkealla jossain... The Cell sen sijaan on Singhin ensimmäinen elokuvaohjaus, joka on synkkä kauhutrilleri, jossa on fantasia- ja scifi-elementtejä. Vähän jännitin olivatko odotukseni liian korkealla ja joutuisinko pettymään.

Jennifer Lopezin esittämä lasten psykiatri Catherine on jo pitkän aikaa testaillut uutta kokeellista hoitomuotoa koomassa olevaan lapseen. Lääkkeiden ja futurististen laitteiden ansiosta Catherine voi vierailla koomassa olevan henkilön mielessä ja yrittää auttaa lasta palaamaan takaisin elävien kirjoihin. Toistaiseksi haluttua tulosta ei ole saavutettu. Toisaalla sarjamurhaaja Carl Stargher saadaan viimein kiinni, mutta vajoaa (tietenkin) koomaan. Mies on rakentanut huoneita, joissa on ajastimella hukuttanut ja videokuvannut naisia. Vielä yksi yhä elävä uhri on kateissa ja hänet pitää löytää ennen kuin huone täyttyy vedellä. Catherine palkataan etsimään vihjeitä sarjamurhaajan mielestä, joka tietenkin menee hyvin pian pieleen. Murhamiehen ajatukset ovat hyvin erilaisia kuin viattoman pikkupojan.

Asetelma on mielenkiintoinen ja Tarsem Singhin mahtipontinen visuaalinen puoli sopii kuin nyrkki silmään unimaailmoihin, joissa realistisuudella ei ole enää merkitystä. Kuten odotettua, murhamielen ajatukset ovat todella groteskeja, mutta myös kauniita. Muutamassa kohdassa mielestäni ylitettiin hyvän maun raja ja ruudun näkymät olivat vähän kömpelön rujoja - shokkia shokin vuoksi - mutta onneksi suureksi osaksi leffan kuvakieli on aidosti kiehtovaa ja omaperäistä, eikä pari vähän ylimenevää kohtaa haittaa. Sitkeän ahdistava tunnelma on saatu luotua täydellisesti. Jo ohjaajan ensimmäisestä elokuvasta pääsee näkemään hänellä olevan oma vahva visio. Tosi hienoa, että hän on päässyt ilmeisesti hyvin vapaasti toteuttamaan sitä ja tämä elokuva on jopa ollut taloudellinen menestys.

Unenomaisista visioista huolimatta elokuvan juoni on onneksi hyvin selkeää seurattavaa. Juoni on ehkä turhan ennalta-arvattava, sillä osasin aavistaa juonenkäänteet jo hyvin etuajassa ja ehkä loppujen lopuksi näin hienosta konseptista ei saatu ihan kaikkea irti. Ilman fyysisen maailman rajoitteita mielen maailmassa mikä tahansa olisi mahdollista, silti tarina on ehkä hieman turvallinen ja olisin odottanut päähenkilöiden kokevan suurempia henkisiä haasteita. Kerta he sukeltavat pelottavan hemmon mieleen odotin, että sankariemme suurimpia pelkoja ja salaisuuksia kaiveltaisiin myös esille. Näin ei oikeastaan käynyt.

Tämä kohtaus on selkeästi toiminut inspiraationa Hannibal tv-sarjan eräälle kuolemalle.

Elokuvan hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, tosin mitään loistohetkeä en keneltäkään pannut merkille. Jennifer Lopezin valintaa kauhutrillerin pääosaan on jonkin verran kritisoitu, mutta hän on täysin pätevä roolissaan. Harmittavasti hänen hahmonsa jää vaille lisäsyvyyttä. Eniten syvyyttä saakin murhamies Carl, Catherinen löytäessä hänen mielen perukoilla yhä elävän pikkupoikaversion miehestä itsestään. Kenties nuori Carl on yhä mahdollista pelastaa jollain tavoin. Elokuvassa nähdään välähdyksiä murhaajan hirveään lapsuuteen ja näitä onneksi ei näytetä liian kauan, vain pelkkinä ohikiitävinä hetkinä. Liikaa ei saa paljastaa, eikä elokuva onneksi unohda missään vaiheessa Carlin olevan oikeasti hirviö, eikä vain uhri.

Loppu on oikein kaunis ja tyydyttävä.

Suosittelen The Celliä lämpimästi kenelle tahansa, joka haluaa elokuvan olevan mieleenpainuva kokemus, eikä pelkää pientä gorea. Se ei onnistunut liikuttamaan minua läheskään yhtä paljon kuin The Fall, eikä se minusta ollut ulkoisestikaan yhtä upea, mutta todella laadukas teos on kuitenkin kyseessä. Juonta on helppo seurata, joten ei tätä mielestäni voi millään haukkua tekotaiteelliseksi. Elokuvaa on jonkin verran syytetty tästä, mutta en millään voi olla samaa mieltä. Sen idea olisi yhä todella kiinnostava vaikka siinä käytetty kuvakieli olisi perinteisempää - onneksi ei ole.

TÄHDET: ****

Wolfen

NIMI: Wolfen
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Michael Wadleigh
KÄSIKIRJOITUS: Michael Wadleigh, David M. Eyre Jr., perustuen Whitley Strieberin kirjaan
PÄÄOSISSA: Albert Finney, Diane Venora, Gregory Hines
IKÄSUOSITUS: ?

Halloweenin kunniaksi pitää tietenkin katsoa paljon kauhuelokuvia! Aloitin kauhumaratonin kaverini kanssa muutama päivä sitten ja ensimmäiseksi valinnaksi osui Wolfen, jota en ollut nähnyt ennen ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu Suomessa missään muodossa. Olen suuri ihmissusi- ja eläinkauhuelokuvien fani, vaikka harmittavasti näissä genreissä on hyvin paljon roskaa ja vain muutamia helmiä. En odottanut mitään ihmeellistä tältä elokuvalta, mutta tiesin siinä sentään olevan oikeita eläimiä, millä päästään jo pitkälle.

Toinen syy miksi olin kiinnostunut näkemään Wolfenin oli koska se perustuu Whitley Strieberin kirjaan. Olen aikaisemmin arvostellut toisen hänen kirjaan perustuvan elokuvan nimeltä Yhteys tuntemattomaan/Communion, jonka Strieber yhä tänä päivänä väittää perustuvan hänen oikean elämän kokemuksiin. Wolfen ei sentään perustu mihinkään väitettyyn oikean elämän tapahtumaan, mutta uteliaana halusin nähdä olisiko luvassa yhtä hölmöä menoa kuin Communionissa.

New Yorkin öisillä kaduilla vaanii aivan uudenlaisia petoja. Kun rikas Van der Veerin pariskunta murhataan alkaa kyyninen etsivä Dewey Wilson (Albert Finney) tutkia murhia, jollaisia paljastuu enemmänkin, etenkin huonommissa kaupunginosissa. Apunaan hänellä on kaunis psykologi ja erikoinen kuolintutkija. Ruumiita ja slummeja tutkimalla alkaa pikkuhiljaa selvitä, ettei kyseessä ole tavallisia murhia, vaan tekijänä on ilmeisesti toistaiseksi tuntematon eläin. Ovatko murhat vain sattumanvaraisia, vai valittiinko Van der Veerit uhreiksi heidän rakennusprojektien takia? Miten paikalliset intiaanit liittyvät murhiin?

 Yllätyin kuinka kiinnostavaa poliisien työn seuraaminen oli. Heidän näkökulman avulla elokuvassa pystyttiin seuraamaan koko kaupungin tapahtumia, siinä missä yleensä tälläiset eläinkauhut rajoittuvat vain yhteen eristettyyn sijaintiin, esimerkiksi saarelle tai mökille. Päähahmojen luonteista oli vähän vaikeaa saada otetta, mutta pidin siitä kuinka konstailemattomia ja karuja he olivat - ihan ulkoisestikin, etenkin Dewey näyttää aina skipanneen viikon unet. Mukana on myös vähän hämmentävää mustaa huumoria. Näiden asioiden ansiosta elokuvan jaksaa katsoa läpi, vaikka katsoja pääsee näkemään sudet vasta viimemetreillä. Hienoa loppuhuipennusta edeltää hyvin pitkä matka pelkkää etsivätyötä ja loputtomilta tuntuvia suden näkökulmasta kuvattuja vaanimiskohtauksia.

Samaa karuutta löytyy myös miljööstä. Osa kohtauksista on kuvattu aidoissa, pommin jälkeisiltä näyttävissä slummeissa. Elokuva käyttääkin lahjakkaasti hyväksi New Yorkin vaihtelevia maisemia. Kodittomia ja nistejä täynnä olevia slummeja ja rikkaiden pilvenpiirtäjiä katselemalla on katsojankin helppo ymmärtää susien näkökulmaa. Elokuva suhtautuu myös esimerkiksi ruumiisiin yhtä kyynisellä tavalla kuin ympäristöönsä ja hahmoihinsa - mitään ei peitellä ja kuolintutkijat heittelevät epäammattimaisia kommentteja.

Kuten sanoinkin, elokuvan elukat pääsevät ruudulle vasta loppupuolella. Sitä ennen sudet lähinnä lahtaavat ihmisiä kameran ulkopuolella, tai sitten seuraamme uhreja susien näkökulmasta, jolloin ruudulla näkyy eräänlainen lämpökuvausefekti. Tätä efektiä on myöhemmin käytetty Predator -elokuvassa, josta se on tullut kuuluisaksi. Tämä pitkä odottelu on vähän harmillista, mutta odotus todellakin palkitaan kun sudet tulevat viimein ruudulle. Elokuvassa nähdään varsin vaikuttavia eläimiä tekemässä kiitettävän monipuolisesti eri asioita. Täytyy myös kehua parissa kohdassa näkyviä verisiä irtoruumiinosia, jotka vielä irti repimisen jälkeen liikkuvat koomisesti. Karmivaa ja hauskaa!

Moni kohtaus tuntuu kuitenkin turhan pitkältä, tai olisi voinut jäädä leikkaushuoneen lattialle kokonaan. Elokuvassa on todella viihdyttäviä huippukohtia, mutta liian harvoin. Loppujen lopuksi Wolfen jää keskinkertaiseksi ja vähän kömpelöksi yritelmäksi.

TÄHDET: **1/2

Magic Knight Rayearth, kaudet 1 & 2

 

NIMI: Magic Knight Rayearth (魔法騎士 レイアース)
VUOSI: 1994
OHJAAJA:  Toshihiro Hirano, Masami Oobari, Keitarou Motonaga, Hajime Kamegaki, Hitoyuki Matsui
KÄSIKIRJOITUS: CLAMP
PÄÄOSISSA: Hekiru Shiina, Hiroko Kasahara, Konami Yoshida, Megumi Ogata, Juurouta Kosugi, Nozomu Sasaki
IKÄSUOSITUS: -

Olin jo kauan miettinyt lapsuudestani tutun Magic Knight Rayearthin uusintakatselua, se oli kummitellut mielessäni oikeastaan jo vuosia. 2000-luvun alussa sarja esitettiin ainakin pariin kertaan Suomen SubTV:ssä nimellä Taikasoturit. Sarja perustuu Clamp -ryhmän samannimiseen mangaan, joka saatiin suomeksi paljon myöhemmin, ensimmäinen suomennettu pokkari ilmestyi vuonna 2013. Animea tehtiin kahden tuotantokauden verran ja jaksoja on yhteensä 49. Olin kaverini kanssa jakanut lapsuutemme animeja ja päätin sitten kokeilla josko tämä sarja yhä iskisi aikuisena. En pidä teitä jännityksessä, kyllä iski!

Teinitytöt Hikaru, Umi ja Fuu ovat kouluretkellä Tokio-tornissa, kun sokaiseva valo kaappaa heidät toiseen maailmaan nimeltä Cephiro. Tyttöjen kohtalona on olla legendaarisia taikasotureita, joiden tehtävänä on vapauttaa Cephiron prinsessa Emeraude, jota voimakas velho Zagato pitää vankinaan. Cephiro on korkealentoinen fantasiamaailma, jossa tärkeintä on henkilön voimakas tahto, jonka avulla toiveet voivat toteutua. Prinsessa Emeraude on ennen voinut pitää Cephirossa rauhaa yllä toiveidensa avulla, mutta vangitsemisensa jälkeen maailma on alkanut sortua kaaokseen ja ihmisten pelot ovat alkaneet synnyttää lukuisia pelottavia hirviöitä. Ennen kuin Hikaru, Umi ja Fuu voivat pelastaa prinsessan on heidän opittava käyttämään uusia taikavoimiaan, sekä löydettävä avukseen kolme riimujumalaa.

Tarinan asetelma on siis hyvin kliseinen ja lukemattomia kertoja nähty. Rayearth kuitenkin onnistuu kääntämään vastaavien fantasiasarjojen kliseitä päälaelleen ja tuo mukaan aivan uusia ulottuvuuksia risteyttämällä eri genrejä keskenään. Ensimmäinen kausi on suoraan sanoen pientä pakkopullaa, sillä meno on hyvin pitkään kliseistä fantasiaseikkailua, mutta jo ensimmäisellä kaudella mukaan tuodaan yllättäviä ja silti hyvin mukaan sopivia mecha-animen elementtejä. Viimeistään ensimmäisen kauden synkkä ja rohkea lopetus saa arvostamaan sarjaa ihan uudella tavalla ja odottamaan innolla toista kautta.

Toinen kausi onkin minulle sitä sarjan parhainta antia. Ensimmäisen kauden huoleton ja harmiton meno on paljolti hylätty ja sarja on käynyt läpi nopean ja saumattoman aikuistumisen. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin huomattavasti synkempi kakkoskausi pohdiskelee hienosti sodankäynnin mielettömyyttä, Cephiron maailman toimimattomuutta, sekä asettaa magian ja teknologian vastakkain. Tytöt joutuvat käymään läpi melkoisia tunnontuskia aikaisemmista valinnoistaan, sillä taikasoturina oleminen onkin oikeasti melkoinen taakka. Toinen kausi tuo mukaan myös paljon kiinnostavia uusia hahmoja. Ensimmäisellä kaudella lähinnä vilahtaneet mecha-elementit on kakkoskaudella pistetty kunnolla töihin.

Hahmokavalkadi on laaja ja sarjan aikana lähes kaikki sivuhahmotkin saavat mukavasti ruutuaikaa ja yllättävää lisäsyvyyttä. Päähenkilöistä eniten huomiota saa Hikaru, joka on harvinaisen onnistunut päähenkilö, sillä hän ei aiheuttanut minussa mitään ärtymystä. Vähän harmittavasti Fuu ja Umi jäävät monesti taka-alalle, vaikka kyllä heilläkin on omia juonikuvioitaan. Kakkoskaudella mukaan tulevat synkistelevä Lantis ja kuolettavasti sairastunut Eagle ovat hyviä lisäyksiä ja kummallakin on jonkinlaista romanssia Hikarun kanssa, mikä ei tunnu väkinäiseltä tai turhalta hömpältä. Joskin välillä etenkin Hikarun ja Lantisin suhde vähän nosti niskakarvojani pystyyn, sillä Hikaru on 14-vuotias pätkä ja Lantis selkeästi aikuinen mies, joka huitelee varmaankin kahdessa metrissä ja on leveä kuin kaappi. Kulttuurieroja...?

Mutta koko sarjan läpi yksi hahmo sai rusinani rasahtamaan lähes joka jaksossa - puhun tietenkin pakollisesta maskottihahmosta, Mokonasta! Mokona on käsittämättömän ärsyttävä hahmo, joka päästää jatkuvasti typeriä "pu puu" -ääniä ja joka vaikuttaisi pystyvän luomaan mitä vain esineitä tyhjästä, mutta ei kuitenkaan käytä voimiaan mihinkään järkevään. Ensimmäisellä kaudella hänestä oli sentään jotain hyötyä näyttämällä taikasotureille tietä, mutta kakkoskaudella Mokonalla ei ole enää yhtään mitään virkaa ja silti tätä typerää toilailevaa hahmoa pitää säännöllisesti näyttää.

Mangaa olen lukenut monta vuotta sitten jonkun verran, mutten koskaan viimeistä pokkaria, joten uteliaana katsoin sieltä miten manga loppui. ONNEKSI animeen tajuttiin tehdä erilainen lopetus, sillä mangan versio, jossa Mokona paljastuu jumalaksi (tai muuta sellaista) olisi oikeasti pilannut koko sarjan. Animeen on tehty paljon muutoksia ja selkeästi vain parempaan suuntaan. Tarinankerronta on selkeämpää ja Cephiron maailma on pystytty näyttämään elävämmin kuin mangassa, jossa taustat ovat monesti tyhjiä tai minimaalisesti piirrettyjä. Animeen lisätyt hahmot, kuten Hikarun sydämen varjo Nova, ovat todella kiinnostavia ja tuovat tarinaan hienoa syvyyttä. Koko sarjan lopetus on myös animessa huikea, katsoin sen pari kertaa ja joka kerralla alkoi itkettää.

Eagle oli suosikkini!

Animoinnin laatu on tasaisen hyvää koko sarjan läpi. Taustat ovat kauniita, hahmojen liikkeet sulavia ja hahmoissa on yksityiskohtaisia varjostuksia. Tärkeissä taisteluissa taso nousee välillä todella korkealle. Tyyli on hyvin klassista ysäriä, mikä miellyttää ainakin omaa silmääni. Vaikka taikasotureilla on heidän omat toistuvat loitsunsa ei animaatiota silti ole kierrätetty hirvittäviä määriä, oikeastaan toistuva animaatio ei missään välissä päässyt häiritsemään ja nämä kohtaukset ovat vain muutaman sekunnin mittaisia, verrattuna esimerkiksi Sailor Mooniin, jossa animaatiota kierrätettiin huomattavasti röyhkeämmin. Rayearthilla vaikuttaisi olleen korkea budjetti.

Musiikkiakaan ei saa unohtaa, sillä sekin on sarjassa laadukasta. Omiksi suosikeiksini muodostuivat ensimmäisen kauden tunnari Yuzurenai Negai, sekä Lullaby - Yasashiku Dakasete. Katsoin ekan kauden enkkudubbina ja englantilaiset äänet olivat ihan päteviä, vaikka jotkin käännöksistä kuulostivat vähän tönköiltä. Ihan hyvä versio kuitenkin ja ajaa asiansa! Englanninkieliset laulut ovat kuitenkin mielestäni huomattavasti huonompia. Toisen kauden katsoin japanidubilla ja alkuperäiset äänet olivat sopivampia hahmoille ja hahmot vaikuttivat uskovan sanoihinsa enemmän. 

Rayearth on todellakin tutustumisen arvoinen ja on harmittavan vähän puhuttu anime tänä päivänä. Sarja sekoittaa saumattomasti fantasiaa ja mechaa, sekä stereotyyppisten tyttöjen ja poikien sarjojen elementtejä. Vaikka sarjan ensimmäinen kausi alkaa perinteisellä fantasiaseikkailulla tuodaan mukaan myöhemmin hyvin yllättäviä juonenkäänteitä, pohdiskelua ja syvyyttä, joiden avulla koko tarinan asetelmaa voidaan kyseenalaistaa. Rayearth on siitä harvinaislaatuinen sarja, että siitä saavat paljon irti kummatkin sukupuolet ja lähes kaikenikäiset!

TÄHDET:
***1/2 (ensimmäinen kausi)
***** (toinen kausi)