Snow Prince

NIMI: Snow Prince - Forbidden Love Melody (スノープリンス 禁じられた恋のメロディ)

VUOSI: 2009
OHJAAJA: Joji Matsuoka
KÄSIKIRJOITUS: Kawano Emi, Kundō Koyama, perustuen Marie Louise de la Raméen tarinaan
PÄÄOSISSA: Shintaro Morimoto, Marino Kuwashima, Tadanobu Asano
IKÄSUOSITUS: -

Japanilainen Snow Prince pohjautuu löyhästi Marie Louise de la Raméen (tunnettu myös nimellä Ouida) tarinaan The Dog of Flanders, joka on jostain syystä erityisen suosittu Japanissa. Koirafanit joutuvat kuitenkin pettymään, sillä tämä ei ole varsinaisesti koiraelokuva, kansissa ja julisteissa poseeraavasta akitasta huolimatta. Koira, jonka vuoksi minäkin tietenkin katsoin elokuvan, jää harmittavan pieneen rooliin, mutta noin muuten elokuva oli mielestäni erittäin onnistunut.

Elokuvan alku sijoittuu nykyaikaan, jolloin vanhempi rouva saa mystisen kirjeen, jossa kerrotaan hänen menneisyydestään. Elokuvan varsinainen tarina kerrotaan takaumina, sijoittuen vuoteen 1939. Köyhä, isoisänsä luona asuva ja muiden oppilaiden kiusaama poika Sota haaveilee taiteilijan urasta. Hänen ystävänsä Sayo on hyvätuloisen perheen tyttö, jonka isä ei arvosta kuinka hänen tyttönsä viettää aikaa köyhän pojan kanssa. Eräänä päivänä lapset todistavat miehen hakkaavan kuormajuhtana toimivaa koiraansa, joka kuolee uupumukseen. Kuolleella koiralla oli kuitenkin ollut pentu, jonka mies hylkää ja jonka lapset adoptoivat. Pennun nimeksi tulee Chibi ja se jää Sotalle asumaan. Kun kaupunkiin saapuu kiertävä sirkus Sotan isoisä varoittaa ettei hän voisi missään nimessä mennä sinne. Lapset tietenkin hiipivät sirkukseen silti ja tutustuvat mysteeriseen klovniin, joka on jostain syystä erityisen kiinnostunut Sotasta. 

Snow Prince on hidastempoinen ja lämminhenkinen kurkistus muutamien ihmiskohtaloiden elämään. Melko pitkästä pituudestaan huolimatta elokuva ei missään vaiheessa pitkästytä, vaikka mitään maailmaa mullistavia juonenkäänteitä ei tapahdukaan. Kyseessä on vain rauhallinen kokemus, joka koskettaa syvältä astumatta liiallisen melodraaman ansaan. Aikakausi on saatu kuvattua autenttisen oloisesti ja taustat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Myös värimaailma ja ruudun tietty utuisuus etenkin sisätiloissa tukevat rauhallista tunnelmaa ja mennyttä aikakautta. Paljolti lapsien näkökulmasta kuvattu elokuva onnistuu myös tekemään joistain kohtauksista todella maagisia, kuin ihmettelevän lapsen silmillä nähtyinä.

Hahmot ovat onneksi realistisia, eikä kestään tehdä koomisen pahaa henkilöä. Esimerkiksi Sayon isästä olisi helposti voitu tehdä pelkästään ilkeä ja ylimielinen snobi, joka ylenkatsoo köyhiä ihmisiä, mutta hänenkin näkökulmaa on helppo ymmärtää sillä hän ajattelee tyttärensä parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä, ja välillä valitsemme väärin, eikä se automaattisesti tee kestäkään huonoa ihmistä. Ainoastaan Sotan isoisä jäi mielestäni vähän liian yksiulotteiseksi hahmoksi ollen aina korostetun viisas ja hyvämielinen. Todentuntuisiin ja elämänmakuisiin hahmoihin on helppo kiintyä. Ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli Tadanobu Asanon erittäin karismaattisesti esittämä sirkuspelle, joka oli jokaisessa kohtauksessaan magneettinen ja välitti ristiriitaisia tunteitaan katsojalle onnistuneesti.

On elokuvassa huonojakin puolia. Kuten jo alussa mainitsin, siinä esiintyvä koira jää todella minimaaliseen rooliin ja loppujen lopuksi juonen kannalta ei olisi ollut väliä vaikkei koiraa olisi ollut mukana ollenkaan. Koska elokuvaa on kuitenkin selkeästi markkinoitu osittain koiran avulla ja koska se perustuu tunnettuun koiratarinaan, on moni katsoja varmasti ollut pettynyt lopputulokseen. Koiralle olisi helposti voitu keksiä jokin pieni, mutta tärkeä kohtaus, joka olisi kuljettanut tarinaa eteenpäin. Yksikin kohtaus, jonka vain koira olisi voinut saada aikaan, olisi antanut koiralle kelvon syyn olla mukana tarinassa ja siten myös elokuvan markkinoinnissa. Esimerkiksi Sayo ja Sota olisivat voineet ystävystä koiranpennun löytämisen ansiosta, mutta he viettivät aikaa yhdessä jo ennen koiraa.

Hyvin hämmentävästi Sota ja isoisänsä eivät käytä isoa koiraa edes apuna kuormien viennissä kaupunkiin, vaikka koira valjastetaan kärryn viereen. Kärryn vieressä koira ei kuitenkaan vedä ja monessa kohtauksessa olin todella turhautunut, kun pikkulapsi tai vanha ukko hikipäissään vetivät kärryä, samalla kun heidän voimakas koiransa vain laiskotteli vieressä. Ymmärrän, että näiden ihmisten hyvyyttä on ehkä haluttu korostaa tällä, mutta eihän tässä järjestelyssä ole mitään järkeä ja nyt koiralla ei ole yhtään mitään järkevää roolia tarinassa.

Ihmettelen kyllä miten penseitä arvosteluja Snow Prince on saanut osakseen. Minusta tässä oli lähes kaikki palikat kohdallaan ja elokuva osasi vetää juuri oikeista naruista, jotta minäkin kylmä jäärä kaivoin nenäliinat esille. Pehmeällä otteella se onnistui muistuttamaan minua elämän kauneudesta, hauraudesta ja viattomuudesta, ilman, että meno olisi missään vaiheessa tuntunut liian imelältä tai teennäiseltä. Aasialaisilla näyttelijöillä on välillä tapana näytellä hyvin teatraalisesti, mikä on länsimaalaiselle katsojalle vieraannuttavaa. Snow Princessä tätä ei kuitenkaan esiintynyt, vaan näyttelytyö oli sopivan hienovaraista ja myös lapset näyttelivät kelvollisesti.

TÄHDET: ****1/2