Snow Prince

NIMI: Snow Prince - Forbidden Love Melody (スノープリンス 禁じられた恋のメロディ)

VUOSI: 2009
OHJAAJA: Joji Matsuoka
KÄSIKIRJOITUS: Kawano Emi, Kundō Koyama, perustuen Marie Louise de la Raméen tarinaan
PÄÄOSISSA: Shintaro Morimoto, Marino Kuwashima, Tadanobu Asano
IKÄSUOSITUS: -

Japanilainen Snow Prince pohjautuu löyhästi Marie Louise de la Raméen (tunnettu myös nimellä Ouida) tarinaan The Dog of Flanders, joka on jostain syystä erityisen suosittu Japanissa. Koirafanit joutuvat kuitenkin pettymään, sillä tämä ei ole varsinaisesti koiraelokuva, kansissa ja julisteissa poseeraavasta akitasta huolimatta. Koira, jonka vuoksi minäkin tietenkin katsoin elokuvan, jää harmittavan pieneen rooliin, mutta noin muuten elokuva oli mielestäni erittäin onnistunut.

Elokuvan alku sijoittuu nykyaikaan, jolloin vanhempi rouva saa mystisen kirjeen, jossa kerrotaan hänen menneisyydestään. Elokuvan varsinainen tarina kerrotaan takaumina, sijoittuen vuoteen 1939. Köyhä, isoisänsä luona asuva ja muiden oppilaiden kiusaama poika Sota haaveilee taiteilijan urasta. Hänen ystävänsä Sayo on hyvätuloisen perheen tyttö, jonka isä ei arvosta kuinka hänen tyttönsä viettää aikaa köyhän pojan kanssa. Eräänä päivänä lapset todistavat miehen hakkaavan kuormajuhtana toimivaa koiraansa, joka kuolee uupumukseen. Kuolleella koiralla oli kuitenkin ollut pentu, jonka mies hylkää ja jonka lapset adoptoivat. Pennun nimeksi tulee Chibi ja se jää Sotalle asumaan. Kun kaupunkiin saapuu kiertävä sirkus Sotan isoisä varoittaa ettei hän voisi missään nimessä mennä sinne. Lapset tietenkin hiipivät sirkukseen silti ja tutustuvat mysteeriseen klovniin, joka on jostain syystä erityisen kiinnostunut Sotasta. 

Snow Prince on hidastempoinen ja lämminhenkinen kurkistus muutamien ihmiskohtaloiden elämään. Melko pitkästä pituudestaan huolimatta elokuva ei missään vaiheessa pitkästytä, vaikka mitään maailmaa mullistavia juonenkäänteitä ei tapahdukaan. Kyseessä on vain rauhallinen kokemus, joka koskettaa syvältä astumatta liiallisen melodraaman ansaan. Aikakausi on saatu kuvattua autenttisen oloisesti ja taustat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Myös värimaailma ja ruudun tietty utuisuus etenkin sisätiloissa tukevat rauhallista tunnelmaa ja mennyttä aikakautta. Paljolti lapsien näkökulmasta kuvattu elokuva onnistuu myös tekemään joistain kohtauksista todella maagisia, kuin ihmettelevän lapsen silmillä nähtyinä.

Hahmot ovat onneksi realistisia, eikä kestään tehdä koomisen pahaa henkilöä. Esimerkiksi Sayon isästä olisi helposti voitu tehdä pelkästään ilkeä ja ylimielinen snobi, joka ylenkatsoo köyhiä ihmisiä, mutta hänenkin näkökulmaa on helppo ymmärtää sillä hän ajattelee tyttärensä parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä, ja välillä valitsemme väärin, eikä se automaattisesti tee kestäkään huonoa ihmistä. Ainoastaan Sotan isoisä jäi mielestäni vähän liian yksiulotteiseksi hahmoksi ollen aina korostetun viisas ja hyvämielinen. Todentuntuisiin ja elämänmakuisiin hahmoihin on helppo kiintyä. Ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli Tadanobu Asanon erittäin karismaattisesti esittämä sirkuspelle, joka oli jokaisessa kohtauksessaan magneettinen ja välitti ristiriitaisia tunteitaan katsojalle onnistuneesti.

On elokuvassa huonojakin puolia. Kuten jo alussa mainitsin, siinä esiintyvä koira jää todella minimaaliseen rooliin ja loppujen lopuksi juonen kannalta ei olisi ollut väliä vaikkei koiraa olisi ollut mukana ollenkaan. Koska elokuvaa on kuitenkin selkeästi markkinoitu osittain koiran avulla ja koska se perustuu tunnettuun koiratarinaan, on moni katsoja varmasti ollut pettynyt lopputulokseen. Koiralle olisi helposti voitu keksiä jokin pieni, mutta tärkeä kohtaus, joka olisi kuljettanut tarinaa eteenpäin. Yksikin kohtaus, jonka vain koira olisi voinut saada aikaan, olisi antanut koiralle kelvon syyn olla mukana tarinassa ja siten myös elokuvan markkinoinnissa. Esimerkiksi Sayo ja Sota olisivat voineet ystävystä koiranpennun löytämisen ansiosta, mutta he viettivät aikaa yhdessä jo ennen koiraa.

Hyvin hämmentävästi Sota ja isoisänsä eivät käytä isoa koiraa edes apuna kuormien viennissä kaupunkiin, vaikka koira valjastetaan kärryn viereen. Kärryn vieressä koira ei kuitenkaan vedä ja monessa kohtauksessa olin todella turhautunut, kun pikkulapsi tai vanha ukko hikipäissään vetivät kärryä, samalla kun heidän voimakas koiransa vain laiskotteli vieressä. Ymmärrän, että näiden ihmisten hyvyyttä on ehkä haluttu korostaa tällä, mutta eihän tässä järjestelyssä ole mitään järkeä ja nyt koiralla ei ole yhtään mitään järkevää roolia tarinassa.

Ihmettelen kyllä miten penseitä arvosteluja Snow Prince on saanut osakseen. Minusta tässä oli lähes kaikki palikat kohdallaan ja elokuva osasi vetää juuri oikeista naruista, jotta minäkin kylmä jäärä kaivoin nenäliinat esille. Pehmeällä otteella se onnistui muistuttamaan minua elämän kauneudesta, hauraudesta ja viattomuudesta, ilman, että meno olisi missään vaiheessa tuntunut liian imelältä tai teennäiseltä. Aasialaisilla näyttelijöillä on välillä tapana näytellä hyvin teatraalisesti, mikä on länsimaalaiselle katsojalle vieraannuttavaa. Snow Princessä tätä ei kuitenkaan esiintynyt, vaan näyttelytyö oli sopivan hienovaraista ja myös lapset näyttelivät kelvollisesti.

TÄHDET: ****1/2

The Cell

NIMI: The Cell
VUOSI: 2000
OHJAAJA: Tarsem Singh
KÄSIKIRJOITUS: Mark Protosevich
PÄÄOSISSA: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D'Onofrio
IKÄSUOSITUS: 18

Olin aikaisemmin nähnyt ohjaaja Tarsem Singhin The Fall -elokuvan, joka oli sekä ulkoisesti että sisällöllisesti upea kokemus, eikä sitä turhaan kutsuta maailman kauneimmaksi elokuvaksi. En pysty tekemään mitään top kymppejä tai edes top satasia lempielokuvistani, mutta The Fall on kuitenkin siellä todella korkealla jossain... The Cell sen sijaan on Singhin ensimmäinen elokuvaohjaus, joka on synkkä kauhutrilleri, jossa on fantasia- ja scifi-elementtejä. Vähän jännitin olivatko odotukseni liian korkealla ja joutuisinko pettymään.

Jennifer Lopezin esittämä lasten psykiatri Catherine on jo pitkän aikaa testaillut uutta kokeellista hoitomuotoa koomassa olevaan lapseen. Lääkkeiden ja futurististen laitteiden ansiosta Catherine voi vierailla koomassa olevan henkilön mielessä ja yrittää auttaa lasta palaamaan takaisin elävien kirjoihin. Toistaiseksi haluttua tulosta ei ole saavutettu. Toisaalla sarjamurhaaja Carl Stargher saadaan viimein kiinni, mutta vajoaa (tietenkin) koomaan. Mies on rakentanut huoneita, joissa on ajastimella hukuttanut ja videokuvannut naisia. Vielä yksi yhä elävä uhri on kateissa ja hänet pitää löytää ennen kuin huone täyttyy vedellä. Catherine palkataan etsimään vihjeitä sarjamurhaajan mielestä, joka tietenkin menee hyvin pian pieleen. Murhamiehen ajatukset ovat hyvin erilaisia kuin viattoman pikkupojan.

Asetelma on mielenkiintoinen ja Tarsem Singhin mahtipontinen visuaalinen puoli sopii kuin nyrkki silmään unimaailmoihin, joissa realistisuudella ei ole enää merkitystä. Kuten odotettua, murhamielen ajatukset ovat todella groteskeja, mutta myös kauniita. Muutamassa kohdassa mielestäni ylitettiin hyvän maun raja ja ruudun näkymät olivat vähän kömpelön rujoja - shokkia shokin vuoksi - mutta onneksi suureksi osaksi leffan kuvakieli on aidosti kiehtovaa ja omaperäistä, eikä pari vähän ylimenevää kohtaa haittaa. Sitkeän ahdistava tunnelma on saatu luotua täydellisesti. Jo ohjaajan ensimmäisestä elokuvasta pääsee näkemään hänellä olevan oma vahva visio. Tosi hienoa, että hän on päässyt ilmeisesti hyvin vapaasti toteuttamaan sitä ja tämä elokuva on jopa ollut taloudellinen menestys.

Unenomaisista visioista huolimatta elokuvan juoni on onneksi hyvin selkeää seurattavaa. Juoni on ehkä turhan ennalta-arvattava, sillä osasin aavistaa juonenkäänteet jo hyvin etuajassa ja ehkä loppujen lopuksi näin hienosta konseptista ei saatu ihan kaikkea irti. Ilman fyysisen maailman rajoitteita mielen maailmassa mikä tahansa olisi mahdollista, silti tarina on ehkä hieman turvallinen ja olisin odottanut päähenkilöiden kokevan suurempia henkisiä haasteita. Kerta he sukeltavat pelottavan hemmon mieleen odotin, että sankariemme suurimpia pelkoja ja salaisuuksia kaiveltaisiin myös esille. Näin ei oikeastaan käynyt.

Tämä kohtaus on selkeästi toiminut inspiraationa Hannibal tv-sarjan eräälle kuolemalle.

Elokuvan hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, tosin mitään loistohetkeä en keneltäkään pannut merkille. Jennifer Lopezin valintaa kauhutrillerin pääosaan on jonkin verran kritisoitu, mutta hän on täysin pätevä roolissaan. Harmittavasti hänen hahmonsa jää vaille lisäsyvyyttä. Eniten syvyyttä saakin murhamies Carl, Catherinen löytäessä hänen mielen perukoilla yhä elävän pikkupoikaversion miehestä itsestään. Kenties nuori Carl on yhä mahdollista pelastaa jollain tavoin. Elokuvassa nähdään välähdyksiä murhaajan hirveään lapsuuteen ja näitä onneksi ei näytetä liian kauan, vain pelkkinä ohikiitävinä hetkinä. Liikaa ei saa paljastaa, eikä elokuva onneksi unohda missään vaiheessa Carlin olevan oikeasti hirviö, eikä vain uhri.

Loppu on oikein kaunis ja tyydyttävä.

Suosittelen The Celliä lämpimästi kenelle tahansa, joka haluaa elokuvan olevan mieleenpainuva kokemus, eikä pelkää pientä gorea. Se ei onnistunut liikuttamaan minua läheskään yhtä paljon kuin The Fall, eikä se minusta ollut ulkoisestikaan yhtä upea, mutta todella laadukas teos on kuitenkin kyseessä. Juonta on helppo seurata, joten ei tätä mielestäni voi millään haukkua tekotaiteelliseksi. Elokuvaa on jonkin verran syytetty tästä, mutta en millään voi olla samaa mieltä. Sen idea olisi yhä todella kiinnostava vaikka siinä käytetty kuvakieli olisi perinteisempää - onneksi ei ole.

TÄHDET: ****

Wolfen

NIMI: Wolfen
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Michael Wadleigh
KÄSIKIRJOITUS: Michael Wadleigh, David M. Eyre Jr., perustuen Whitley Strieberin kirjaan
PÄÄOSISSA: Albert Finney, Diane Venora, Gregory Hines
IKÄSUOSITUS: ?

Halloweenin kunniaksi pitää tietenkin katsoa paljon kauhuelokuvia! Aloitin kauhumaratonin kaverini kanssa muutama päivä sitten ja ensimmäiseksi valinnaksi osui Wolfen, jota en ollut nähnyt ennen ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu Suomessa missään muodossa. Olen suuri ihmissusi- ja eläinkauhuelokuvien fani, vaikka harmittavasti näissä genreissä on hyvin paljon roskaa ja vain muutamia helmiä. En odottanut mitään ihmeellistä tältä elokuvalta, mutta tiesin siinä sentään olevan oikeita eläimiä, millä päästään jo pitkälle.

Toinen syy miksi olin kiinnostunut näkemään Wolfenin oli koska se perustuu Whitley Strieberin kirjaan. Olen aikaisemmin arvostellut toisen hänen kirjaan perustuvan elokuvan nimeltä Yhteys tuntemattomaan/Communion, jonka Strieber yhä tänä päivänä väittää perustuvan hänen oikean elämän kokemuksiin. Wolfen ei sentään perustu mihinkään väitettyyn oikean elämän tapahtumaan, mutta uteliaana halusin nähdä olisiko luvassa yhtä hölmöä menoa kuin Communionissa.

New Yorkin öisillä kaduilla vaanii aivan uudenlaisia petoja. Kun rikas Van der Veerin pariskunta murhataan alkaa kyyninen etsivä Dewey Wilson (Albert Finney) tutkia murhia, jollaisia paljastuu enemmänkin, etenkin huonommissa kaupunginosissa. Apunaan hänellä on kaunis psykologi ja erikoinen kuolintutkija. Ruumiita ja slummeja tutkimalla alkaa pikkuhiljaa selvitä, ettei kyseessä ole tavallisia murhia, vaan tekijänä on ilmeisesti toistaiseksi tuntematon eläin. Ovatko murhat vain sattumanvaraisia, vai valittiinko Van der Veerit uhreiksi heidän rakennusprojektien takia? Miten paikalliset intiaanit liittyvät murhiin?

 Yllätyin kuinka kiinnostavaa poliisien työn seuraaminen oli. Heidän näkökulman avulla elokuvassa pystyttiin seuraamaan koko kaupungin tapahtumia, siinä missä yleensä tälläiset eläinkauhut rajoittuvat vain yhteen eristettyyn sijaintiin, esimerkiksi saarelle tai mökille. Päähahmojen luonteista oli vähän vaikeaa saada otetta, mutta pidin siitä kuinka konstailemattomia ja karuja he olivat - ihan ulkoisestikin, etenkin Dewey näyttää aina skipanneen viikon unet. Mukana on myös vähän hämmentävää mustaa huumoria. Näiden asioiden ansiosta elokuvan jaksaa katsoa läpi, vaikka katsoja pääsee näkemään sudet vasta viimemetreillä. Hienoa loppuhuipennusta edeltää hyvin pitkä matka pelkkää etsivätyötä ja loputtomilta tuntuvia suden näkökulmasta kuvattuja vaanimiskohtauksia.

Samaa karuutta löytyy myös miljööstä. Osa kohtauksista on kuvattu aidoissa, pommin jälkeisiltä näyttävissä slummeissa. Elokuva käyttääkin lahjakkaasti hyväksi New Yorkin vaihtelevia maisemia. Kodittomia ja nistejä täynnä olevia slummeja ja rikkaiden pilvenpiirtäjiä katselemalla on katsojankin helppo ymmärtää susien näkökulmaa. Elokuva suhtautuu myös esimerkiksi ruumiisiin yhtä kyynisellä tavalla kuin ympäristöönsä ja hahmoihinsa - mitään ei peitellä ja kuolintutkijat heittelevät epäammattimaisia kommentteja.

Kuten sanoinkin, elokuvan elukat pääsevät ruudulle vasta loppupuolella. Sitä ennen sudet lähinnä lahtaavat ihmisiä kameran ulkopuolella, tai sitten seuraamme uhreja susien näkökulmasta, jolloin ruudulla näkyy eräänlainen lämpökuvausefekti. Tätä efektiä on myöhemmin käytetty Predator -elokuvassa, josta se on tullut kuuluisaksi. Tämä pitkä odottelu on vähän harmillista, mutta odotus todellakin palkitaan kun sudet tulevat viimein ruudulle. Elokuvassa nähdään varsin vaikuttavia eläimiä tekemässä kiitettävän monipuolisesti eri asioita. Täytyy myös kehua parissa kohdassa näkyviä verisiä irtoruumiinosia, jotka vielä irti repimisen jälkeen liikkuvat koomisesti. Karmivaa ja hauskaa!

Moni kohtaus tuntuu kuitenkin turhan pitkältä, tai olisi voinut jäädä leikkaushuoneen lattialle kokonaan. Elokuvassa on todella viihdyttäviä huippukohtia, mutta liian harvoin. Loppujen lopuksi Wolfen jää keskinkertaiseksi ja vähän kömpelöksi yritelmäksi.

TÄHDET: **1/2

Magic Knight Rayearth, kaudet 1 & 2

 

NIMI: Magic Knight Rayearth (魔法騎士 レイアース)
VUOSI: 1994
OHJAAJA:  Toshihiro Hirano, Masami Oobari, Keitarou Motonaga, Hajime Kamegaki, Hitoyuki Matsui
KÄSIKIRJOITUS: CLAMP
PÄÄOSISSA: Hekiru Shiina, Hiroko Kasahara, Konami Yoshida, Megumi Ogata, Juurouta Kosugi, Nozomu Sasaki
IKÄSUOSITUS: -

Olin jo kauan miettinyt lapsuudestani tutun Magic Knight Rayearthin uusintakatselua, se oli kummitellut mielessäni oikeastaan jo vuosia. 2000-luvun alussa sarja esitettiin ainakin pariin kertaan Suomen SubTV:ssä nimellä Taikasoturit. Sarja perustuu Clamp -ryhmän samannimiseen mangaan, joka saatiin suomeksi paljon myöhemmin, ensimmäinen suomennettu pokkari ilmestyi vuonna 2013. Animea tehtiin kahden tuotantokauden verran ja jaksoja on yhteensä 49. Olin kaverini kanssa jakanut lapsuutemme animeja ja päätin sitten kokeilla josko tämä sarja yhä iskisi aikuisena. En pidä teitä jännityksessä, kyllä iski!

Teinitytöt Hikaru, Umi ja Fuu ovat kouluretkellä Tokio-tornissa, kun sokaiseva valo kaappaa heidät toiseen maailmaan nimeltä Cephiro. Tyttöjen kohtalona on olla legendaarisia taikasotureita, joiden tehtävänä on vapauttaa Cephiron prinsessa Emeraude, jota voimakas velho Zagato pitää vankinaan. Cephiro on korkealentoinen fantasiamaailma, jossa tärkeintä on henkilön voimakas tahto, jonka avulla toiveet voivat toteutua. Prinsessa Emeraude on ennen voinut pitää Cephirossa rauhaa yllä toiveidensa avulla, mutta vangitsemisensa jälkeen maailma on alkanut sortua kaaokseen ja ihmisten pelot ovat alkaneet synnyttää lukuisia pelottavia hirviöitä. Ennen kuin Hikaru, Umi ja Fuu voivat pelastaa prinsessan on heidän opittava käyttämään uusia taikavoimiaan, sekä löydettävä avukseen kolme riimujumalaa.

Tarinan asetelma on siis hyvin kliseinen ja lukemattomia kertoja nähty. Rayearth kuitenkin onnistuu kääntämään vastaavien fantasiasarjojen kliseitä päälaelleen ja tuo mukaan aivan uusia ulottuvuuksia risteyttämällä eri genrejä keskenään. Ensimmäinen kausi on suoraan sanoen pientä pakkopullaa, sillä meno on hyvin pitkään kliseistä fantasiaseikkailua, mutta jo ensimmäisellä kaudella mukaan tuodaan yllättäviä ja silti hyvin mukaan sopivia mecha-animen elementtejä. Viimeistään ensimmäisen kauden synkkä ja rohkea lopetus saa arvostamaan sarjaa ihan uudella tavalla ja odottamaan innolla toista kautta.

Toinen kausi onkin minulle sitä sarjan parhainta antia. Ensimmäisen kauden huoleton ja harmiton meno on paljolti hylätty ja sarja on käynyt läpi nopean ja saumattoman aikuistumisen. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin huomattavasti synkempi kakkoskausi pohdiskelee hienosti sodankäynnin mielettömyyttä, Cephiron maailman toimimattomuutta, sekä asettaa magian ja teknologian vastakkain. Tytöt joutuvat käymään läpi melkoisia tunnontuskia aikaisemmista valinnoistaan, sillä taikasoturina oleminen onkin oikeasti melkoinen taakka. Toinen kausi tuo mukaan myös paljon kiinnostavia uusia hahmoja. Ensimmäisellä kaudella lähinnä vilahtaneet mecha-elementit on kakkoskaudella pistetty kunnolla töihin.

Hahmokavalkadi on laaja ja sarjan aikana lähes kaikki sivuhahmotkin saavat mukavasti ruutuaikaa ja yllättävää lisäsyvyyttä. Päähenkilöistä eniten huomiota saa Hikaru, joka on harvinaisen onnistunut päähenkilö, sillä hän ei aiheuttanut minussa mitään ärtymystä. Vähän harmittavasti Fuu ja Umi jäävät monesti taka-alalle, vaikka kyllä heilläkin on omia juonikuvioitaan. Kakkoskaudella mukaan tulevat synkistelevä Lantis ja kuolettavasti sairastunut Eagle ovat hyviä lisäyksiä ja kummallakin on jonkinlaista romanssia Hikarun kanssa, mikä ei tunnu väkinäiseltä tai turhalta hömpältä. Joskin välillä etenkin Hikarun ja Lantisin suhde vähän nosti niskakarvojani pystyyn, sillä Hikaru on 14-vuotias pätkä ja Lantis selkeästi aikuinen mies, joka huitelee varmaankin kahdessa metrissä ja on leveä kuin kaappi. Kulttuurieroja...?

Mutta koko sarjan läpi yksi hahmo sai rusinani rasahtamaan lähes joka jaksossa - puhun tietenkin pakollisesta maskottihahmosta, Mokonasta! Mokona on käsittämättömän ärsyttävä hahmo, joka päästää jatkuvasti typeriä "pu puu" -ääniä ja joka vaikuttaisi pystyvän luomaan mitä vain esineitä tyhjästä, mutta ei kuitenkaan käytä voimiaan mihinkään järkevään. Ensimmäisellä kaudella hänestä oli sentään jotain hyötyä näyttämällä taikasotureille tietä, mutta kakkoskaudella Mokonalla ei ole enää yhtään mitään virkaa ja silti tätä typerää toilailevaa hahmoa pitää säännöllisesti näyttää.

Mangaa olen lukenut monta vuotta sitten jonkun verran, mutten koskaan viimeistä pokkaria, joten uteliaana katsoin sieltä miten manga loppui. ONNEKSI animeen tajuttiin tehdä erilainen lopetus, sillä mangan versio, jossa Mokona paljastuu jumalaksi (tai muuta sellaista) olisi oikeasti pilannut koko sarjan. Animeen on tehty paljon muutoksia ja selkeästi vain parempaan suuntaan. Tarinankerronta on selkeämpää ja Cephiron maailma on pystytty näyttämään elävämmin kuin mangassa, jossa taustat ovat monesti tyhjiä tai minimaalisesti piirrettyjä. Animeen lisätyt hahmot, kuten Hikarun sydämen varjo Nova, ovat todella kiinnostavia ja tuovat tarinaan hienoa syvyyttä. Koko sarjan lopetus on myös animessa huikea, katsoin sen pari kertaa ja joka kerralla alkoi itkettää.

Eagle oli suosikkini!

Animoinnin laatu on tasaisen hyvää koko sarjan läpi. Taustat ovat kauniita, hahmojen liikkeet sulavia ja hahmoissa on yksityiskohtaisia varjostuksia. Tärkeissä taisteluissa taso nousee välillä todella korkealle. Tyyli on hyvin klassista ysäriä, mikä miellyttää ainakin omaa silmääni. Vaikka taikasotureilla on heidän omat toistuvat loitsunsa ei animaatiota silti ole kierrätetty hirvittäviä määriä, oikeastaan toistuva animaatio ei missään välissä päässyt häiritsemään ja nämä kohtaukset ovat vain muutaman sekunnin mittaisia, verrattuna esimerkiksi Sailor Mooniin, jossa animaatiota kierrätettiin huomattavasti röyhkeämmin. Rayearthilla vaikuttaisi olleen korkea budjetti.

Musiikkiakaan ei saa unohtaa, sillä sekin on sarjassa laadukasta. Omiksi suosikeiksini muodostuivat ensimmäisen kauden tunnari Yuzurenai Negai, sekä Lullaby - Yasashiku Dakasete. Katsoin ekan kauden enkkudubbina ja englantilaiset äänet olivat ihan päteviä, vaikka jotkin käännöksistä kuulostivat vähän tönköiltä. Ihan hyvä versio kuitenkin ja ajaa asiansa! Englanninkieliset laulut ovat kuitenkin mielestäni huomattavasti huonompia. Toisen kauden katsoin japanidubilla ja alkuperäiset äänet olivat sopivampia hahmoille ja hahmot vaikuttivat uskovan sanoihinsa enemmän. 

Rayearth on todellakin tutustumisen arvoinen ja on harmittavan vähän puhuttu anime tänä päivänä. Sarja sekoittaa saumattomasti fantasiaa ja mechaa, sekä stereotyyppisten tyttöjen ja poikien sarjojen elementtejä. Vaikka sarjan ensimmäinen kausi alkaa perinteisellä fantasiaseikkailulla tuodaan mukaan myöhemmin hyvin yllättäviä juonenkäänteitä, pohdiskelua ja syvyyttä, joiden avulla koko tarinan asetelmaa voidaan kyseenalaistaa. Rayearth on siitä harvinaislaatuinen sarja, että siitä saavat paljon irti kummatkin sukupuolet ja lähes kaikenikäiset!

TÄHDET:
***1/2 (ensimmäinen kausi)
***** (toinen kausi)

Invincible, kausi 1

NIMI: Invincible
VUOSI: 2021
OHJAAJAT: Robert Valley, Paul Furminger, Jeff Allen
KÄSIKIRJOITUS: Robert Kirkman, Simon Racioppa, Chris Black, Ryan Ridley, Christine Lavaf, Curtis Gwinn
PÄÄOSISSA: Steven Yeun, Sandra Oh, J. K. Simmons, Gillian Jacobs, Mark Hamill, Clancy Brown
IKÄSUOSITUS: 18

Invincible on Amazon Primen uunituore animoitu supersankarisarja, jonka ensimmäinen kausi koostuu kahdeksasta jaksosta. Suomessa sarja kulkee ilmeisesti nimellä Voittamaton. Sarjasta tuli hetkessä suosittu ja sille on jo luvattu toinen ja kolmas kausi. Ilmeisesti supersankareista ei olla saatu tarpeeksi vieläkään, sillä genren elokuvia ja tv-sarjoja valmistetaan jatkuvalla syötöllä. En voi kuin ihmetellä milloin ylitarjonnassa tulee raja vastaan. Invincible on kuitenkin mukavan satiirinen ja yllättävä, sekä erottuu joukosta 2D-animaatiollaan. Myös sarjalle lätkäisty K-18 suositus kertoo heti ettei ihan perinteistä meininkiä ole luvassa. Sarja perustuu saman nimiseen sarjakuvaan, josta en ollut kuullut aiemmin, enkä tiennyt sarjasta mitään ennen katselua.

Mark Graysonin isä, Nolan, on lähes kaikkivoipainen Omni-Man, Teräsmiestä muistuttava supersankari, joka on alunperin peräisin Viltrum -planeetalta. Maapallolla on myös läjäpäin omia supersankareitaan, kuin myös supervihollisia, mutta Omni-Man on kaikista voimakkain ja kerta toisensa jälkeen pelastaa Maan pahan juonilta. Mark elää isänsä varjossa ja hänen voimansa puhkeavat vasta hyvin myöhään, 17-vuotiaana. Uusista kyvyistään innoissaan oleva Mark ryhtyy heti viattomien puolustajaksi ja keksii itselleen nimen Invincible. Samalla kun Mark kehittää kykyjään alkaa hänen isästään paljastua omituisia ja huolestuttavia piirteitä. Myös koulussa normaalit teinidraamat jatkuvat samaan tapaan, sillä Mark ei voi julkisesti paljastaa uutta identiteettiään. Hyvin pian Markille selviää, etteivät supersankarihommat olekaan yhtä ruusuisia kuin hänen kuvitelmissaan. Jo ensimmäisen jakson aikana voimakkaimpien supersankarien liittouma, Guardians of the Globe, lahdataan verisesti ja tekijä jää mysteeriksi (paitsi katsojille...).

"Mitä jos Teräsmies olisikin paha?" -asetelmaa on nyt alettu viljelemään aika monessa paikassa, mutta toistaiseksi aihe tuntuu vielä tuoreelta ja katsojia riittää useammallekin sarjalle/elokuvalle. Invincible on melko samankaltainen kuin myös Amazonin omistama The Boys, josta pidän paljon. Kumpikin kyseenalaistaa supersankareita, joskin The Boys vie tämän satiirisuuden vielä pidemmälle ja osaa katsoa aihetta useammasta näkökulmasta. Invincible on välillä erittäin raaka ja verinen, mutta toisaalta sisältää myös hyvin paljon rauhallisia ja koomisia hetkiä. Sarjan sävy onkin vähän epätasainen, siinä missä The Boys on jatkuvasti rouheva ja anarkistinen. Tuntuu vähän oudolta, kun graafisen goren jälkeen palataan takaisin arkeen koulunpenkillä, sävy muuttuu taas kepeäksi ja katsojan pitäisi jaksaa olla kiinnostunut teinien kolmiodraamoista. Silloin tällöin sekaan ripotetut realistisen kamalat taistelut ovat kuitenkin odotuksen arvoisia ja välillä onnistuvat olemaan aidosti ahdistavia. Ikärajoitus on ansaittu.

Järkyttävien verikekkereiden lisäksi Invinciblen vahvuutena ovat sen päähahmot, tarkemmin Graysonien perhe. Mark on todella sympaattinen ja uskottava teinihahmo, hän ei ole millään tavalla rasittava, vaikka teinit usein kirjoitetaan ärsyttäviksi synkistelijöiksi. Nolan/Omni-Man on päällisin puolin lämmin isähahmo, mutta pinnan alla kytee jotain uhkaavaa ja monesti hän näyttää kamppailevan omien ajatustensa kanssa. Kiehtovan ristiriitainen hahmo, jonka sisäinen kamppailu on toteutettu taitavalla kasvojen animoinnilla. Olin myös ilahtunut kuinka suuressa roolissa Markin tuikitavallinen äiti oli ja miten kiinnostava hahmo hänestä oli saatu rakennettua.

Harmittavasti moni muu hahmo jää, ainakin toistaiseksi, liian pienelle huomiolle. Hahmokaarti on laaja ja jaksoja on vähän, joten pakostakin sivuhahmot eivät saa tarpeeksi ruutuaikaa. Moni heistä ei tunnu kovinkaan syvälliseltä hahmolta ja suurimmasta osasta en jaksanut olla mitenkään kiinnostunut. Suurin osa pikkuvihollisista tuntui turhilta ja huomasin näiden taisteluiden aikana monesti keskittyväni johonkin ihan muuhun kuin ruudun tapahtumiin. Ei auta, että suurin osa hahmoista on parodiaversio jostain tunnetusta supersankarista, kuten Teräsmiehestä, Hellboysta, Hulkista ja niin edelleen. Vaikka kyseessä onkin satiiri ja parodia, olisin kuitenkin toivonut hahmojen asujen olevan ikonisempia ja hahmojen pystyvän seisomaan omilla jaloillaan, olematta vain pelkkiä parodiaversioita jostain muusta.

Animointijälki on perushyvää ja tyyliltään muistuttaa 90-luvun X-Men -piirrettyjä nykypäivään päivitettynä. Nykyään harvinaisesta 2D-animaatiosta saa olla onnessaan, etenkin jos se saa osakseen massasuosiota. Hahmojen kasvot ovat hyvin ilmeikkäitä ja ihastuin etenkin sarjan tapaan piirtää hahmojen silmät. Tärkeisiin kohtauksiin on selkeästi laitettu paljon vaivaa, niissä liikkeet ovat näyttäviä ja sulavia. Etenkin viimeinen jakso on hengästyttävän hienosti piirretty. Silti näiden avainkohtauksien välissä on paljon halvempaa animointia, joissa liike on jäykän oloista ja etenkin monen hahmon tusinataisteluissa animaation taso selkeästi tipahtaa. Kiinnitin kuitenkin huomiota ettei hahmojen mittasuhteissa näyttänyt koskaan olevan ongelmaa ja hahmot näyttävät aina itseltään. Varmasti seuraavilla kausilla budjetin kasvaessa näistä pikkuongelmista päästään eroon.

Hyvin lupaava sarja! Jään innolla odottamaan jatkoa. Invincibleä tullaan taatusti vertaamaan The Boysiin kerta toisensa jälkeen, eikä se vielä yllä samalle tasolle, mutta ensimmäinen kausi luo mielenkiintoisen asetelman tuleville kausille. Suosion ja budjetin kasvaessa suunta on toivottavasti vain ylöspäin.

TÄHDET: ***½

Raya ja viimeinen lohikäärme

NIMI: Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon)
VUOSI: 2021
OHJAAJA: Don Hall, Carlos Lopez Estrada
PÄÄOSISSA: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Sandra Oh, Gemma Chan
IKÄSUOSITUS: -

Odotukseni olivat suoraan sanoen matalalla kun aloitin Rayan katselun. Elokuvan aihe oli jonkin verran kiinnostanut minua, mutta kun Sisu -lohikäärmeen ulkonäkö paljastettiin olin hyvin pettynyt ja vähäinen kiinnostukseni lopahti taas. Ei myöskään auttanut, että covid-pandemian takia elokuva julkaistiin yhtäaikaa elokuvateattereissa ja Disney+ -palvelussa, jälkimmäisessä uskomattomaan riistohintaan. Elokuvan nähdäkseen Disney+ :n asiakkaat joutuivat tavallisen kuukausiveloituksen lisäksi maksamaan 30 dollaria lisää Rayan vuokrauksesta. 30 dollaria on käypä hinta elokuvateatterielämyksestä herkkuineen, tai fyysisestä kopiosta jonka voi pitää hyllyssä ja katsoa yhä uudelleen, mutta vuokratusta digitaaliversiosta normaalin kuukausimaksun päälle se on todella suolainen hinta. Yritin kuitenkin katsoa elokuvan mahdollisimman ennakkoluulottomasti.

Tarina sijoittuu itä-aasialaista kulttuuria muistuttavaan fantasiamaailmaan. Heart -maan nuori Raya on isänsä tavoin valittu maagisen lohikäärmekiven vartijaksi. Kiveä havittelevat naapurimaat Fang, Spine, Talon ja Tail. Alunperin maat olivat eläneet sopusoinnussa yhdistyneenä Kumandra -maana, jota lohikäärmeet suojelivat. Kaikki muuttui kun Kumandraan hyökkäsivät pahat druun-henget, jotka muuttivat kaikki koskemansa olennot kiveksi. Juuri ennen kiveksi muuttumistaan viimeiset lohikäärmeet yhdistävät maagiset voimansa jalokiveen ja kiveä käyttämällä viimeinen lohikäärme, Sisu, karkoitti druunit ja kaikki kiveksi muuttuneet ihmiset palasivat ennalleen. Lohikäärmeet kuitenkin jäivät kiven muotoon ja Sisu katosi. Ihmiset alkoivat taistella lohikäärmekiven hallinnasta ja Kumandra jakaantui moneksi kilpailevaksi maaksi. Rayan isä yrittää sovitella maiden välejä ja kutsuu niiden johtajat kokoukseen, jonka aikana lohikäärmekivi siepataan ja druunit pääsevät jälleen vapaiksi. Rayan isä muuttuu kiveksi. Raya lähtee vuosien pituiselle matkalle etsimään Sisua ja lohikäärmekiven eri maihin kaapattuja sirpaleita, joiden avulla druunit voisi jälleen karkoittaa ja kenties maat voitaisiin jälleen yhdistää.

Jo tarinan alkuasetelmaa oli hankalaa tiivistää. Yksi elokuvan paha ongelma oli lievä sekavuus. Kun tarinan (käsi)kirjoittajia on peräti kymmenen ei ole ihmekään, että meno maistuu välillä sekametelisopalta. Heti alkuun arvasin, ettei olisi mahdollista tutustua kaikkiin maihin ja heidän johtajiinsa tarpeeksi. Harmittavasti olin oikeassa, maat eivät juuri erotu toisistaan, mutta "onneksi" uuteen maahan saapuessamme ruudulle läväytetään kissan kokoisilla kirjaimilla maan nimi. Ettei nyt vaan tiputtaisi kärryiltä.

Myös hahmoja on yksinkertaisesti liikaa, eikä heihin tutustuta kunnolla. Rayan ja Sisun mukana kulkee 6-7 sivuhahmoa, jotka kaikki ovat lähinnä komedian lähteitä jatkuvalla huulen heitolla ja sekoilulla. Eikö yksi olisi riittänyt jos pakollinen comic relief pitää löytyä? Itse Sisu on myös moottoriturpa, josta myyttistä arvokkuutta saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Heti Sisun ensiesiintymisen aikana tämän alkaessa vääntää vitsejä huokaisin syvään. Tämä ei olisi hirveä synti jos Sisun toilailut olisivat oikeasti hauskoja, mutta oikeastaan mikään ei elokuvassa naurattanut. Sitä paitsi olemme jo nähneet Sisun kaltaisen suupaltin ja sukunsa surkeimman lohikäärmeen ennenkin samalta studiolta - Sisu on naarasversio Mulanin Mushusta. Siinä missä muihin hahmoihin ei ole jaksettu panostaa on Sisusta tehty liiankin persoonallinen. Jopa elokuvan suurin uhka, druunit, jäävät täysin mitättömiltä tuntuviksi sivuseikoiksi, joista ei kerrota juuri mitään. Myös Raya on hyvin mitäänsanomaton hahmo, mutta ei sentään ärsyttävä.

Elokuvan sanomaa alleviivataan jatkuvasti ja hyvin läpinäkyvästi. Tarinan opetuksena on oppia luottamaan toisiin (en ole varma onko tämä kovinkaan hyvä asia, mutta jatketaan...) ja tätä korostetaan jatkuvasti puhumalla luottamuksesta. Tämä alkoi pidemmän päälle jo häiritä, enkä muista, että muissa Disney -elokuvissa olisi ihan näin suoraan tyrkytetty elokuvan sanomaa. Elokuva tuntui myös hyvin harmittoman oloiselta, ilman mitään erityisen synkkiä hetkiä, josta sain vaikutelman sen olevan hyvin nuorelle yleisölle suunnattu, toisin kuin esimerkiksi Leijonakuningas, Toy Story, tai Kaunotar & Hirviö, joista ihan kaikenikäiset saavat paljon irti. Harmikseni huomasin tylsistyväni moneen kertaan Rayaa katsoessa.

Ulkoisesti Raya on tasaisen hyvää laatua, mutta en tälläkään alueella ollut erityisen vaikuttunut. Tietokoneanimaatio on nykyään niin laajalle levinnyttä, laadukasta ja suhteellisen halpaa tehdä, että pelkästään ulkoinen spektaakkeli ei enää riitä viihdyttämään minua. Ja kun studiona on lähes loputtomia resursseja omaava Disney, ei hienosta ulkokuoresta oikein voi yllättyäkään vaan se on itsestäänselvyys. Taustat ovat upeita ja muutamat kohtaukset maagisine valaistuksineen ovat todella kiinnostavan näköisiä. Mutta ihmishahmot näyttävät välillä oudoilta realistisia taustoja vasten. Ihmisten kasvot ovat oudon kumisen oloisia ja he näyttävät monesti eläviltä barbeilta. Sisun design on mielestäni aivan hirveä lyhyen possunokkansa ja tolkuttoman kokoisten silmiensä kanssa, mutta hahmon liikkeet olivat eläväisesti animoituja. Sisua oli ilo katsella hänen sukeltaessa tai pomppiessa taivaalla, lohikäärmeen pitkä ruumis on varmasti ollut haastavaa animoida, mutta tässä oli onnistuttu täydellisesti.

Mistä sitten pidin kaiken tämän haukkumisen jälkeen? Rayan ikätoveri ja pahin kilpailija, Fang -maan prinsessa Namaari oli kiinnostava hahmo. Hänessä oli mukavasti harmaan sävyjä ja hänen tunnontuskijaan oli mielenkiintoista seurata. Rayan ratsuna toimiva Tuk Tuk, joka oli jonkinlainen suuri vyötiäinen, oli sympaattinen ja tälläisellä otuksella ratsastaminen oli luovasti toteutettu. Elokuva on mukavan värikäs ja välillä tarjoaa huikean kauniita hetkiä (kuten yllä olevassa kuvassa). Vaikka tarina sijoittuukin fantasiamaailmaan olivat oikeista aasialaisista kulttuureista lainatut rituaalit, kuvitukset ja niin edelleen kiinnostavia. Aasialaisissa kulttuureissa on todella paljon visuaalisesti näyttäviä asioita ja vähän harmittelin ettei Raya sijoittunutkaan meidän oikeaan maailmaan.

Raya ei ole huono elokuva, mutta ei tehnyt minuun vaikutusta oikein millään tavalla. Jonkun mielestä voin olla liian ankara, ja ehkä olenkin, mutta mitä enemmän olen miettinyt Rayaa jälkikäteen sitä vähemmän keksin siitä hyvää sanottavaa. En usko katsovani elokuvaa enää uudestaan.

TÄHDET: **1/2

Another Round

NIMI: Another Round (Druk)
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Thomas Vinterberg
KÄSIKIRJOITUS: Thomas Vinterberg, Tobias Lindholm
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Thomas Bo Larsen, Magnus Millang, Lars Ranthe
IKÄSUOSITUS: -

Katsoin tämän elokuvan jo muutama kuukausi sitten ja siitä oli ollut tarkoitus kirjoittaa jo silloin, mutta kuten ehkä olette huomanneet tämä blogi on pitänyt vähän hiljaiseloa oman elämäni kiireiden ja muun skeidan takia. No, katsoin leffan nyt uudestaan kaverini kanssa ja elävöitän blogin samalla!

Odotukseni olivat melko korkealla Another Roundin kanssa, sillä se yhdisti lempinäyttelijäni Mads Mikkelsenin ja ohjaaja Thomas Vinterbergin uudelleen. Aikaisemmin he olivat tehneet The Hunt -elokuvan, joka oli aivan huikea draama, jota on monesti kuvailtu kummankin uran parhaaksi teokseksi. Voisiko Another Round päästä samalle tasolle? Ei ihan, mutta pettyä ei tarvinnut.

Martin (Mikkelsen) on keski-iän kriisiä poteva lukio-opettaja, joka on menettänyt särmänsä. Elämä maistuu puulta, opetus on kankeaa ja vaimosta on tullut etäinen. Missä välissä hänestä tuli näin tylsä tyyppi? Myös hänen kolme kollegaansa painivat omien ongelmiensa kanssa. Opettajakaverit innostuvat erään psykiatrin teoriasta, jonka mukaan ihmiset ovat tehokkaimmillaan ja luovimmillaan pikkuhumalassa. Alkaa ihmiskoe, jonka aikana he juovat pieniä määriä alkoholia pitkin päivää ylläpitääkseen tarkkaa promillemäärää. Koe on tietenkin salattava muilta työkavereilta ja omalta perheeltä. Aluksi koe tuottaakin lupaavia tuloksia, miesten luontevuus ja itsevarmuus kasvaa ja heidän ihmissuhteet paranevat. Mutta voiko elämää elää normaalisti jatkuvasti pienessä pöhnässä? Onko koe tuhoontuomittu, etenkin kun promillemäärää lisätään?

Hahmoihin on helppo samaistua ja kaikki neljää ukkoa saavat tarpeeksi huomiota. Ainakin minun oli helppo samaistua Martiniin, koen itsekin olevani jo melkoinen kehäluuska, jonka nuoruuden kukoistuskausi on ohi, entinen itsevarmuus ja energisyys ovat pelkkää muistoa vain. Vanhetessa nämä ongelmat tulevat lähes väistämättä kaikille eteen jossain välissä. Mutta muistojen mojo on mahdollista saada takaisin, kuten elokuvan äijät todistavat. Matka vanhan innostuksen löytämiseen on hyvin inspiroivaa seurattavaa ja pisteenä i:n päälle elokuva saa mahtavan lopetuksen tanssinumerolla. Olipa muuten piristävää, että kerrankin miesten keski-ikäisyyttä ei käsitelty kliseisten muskeliautojen ja nuorten naisten kautta!

Juonen asetelma on omaperäinen ja luo oivan maaperän koomisille tilanteille, mutta lopulta myös surullisemmille hetkille. Juominen ja juhliminen on eittämättä hauskaa, mutta kokeen edetessä miehet alkavat tasapainoilla alkoholismin rajalla. Elokuva ei kuitenkaan koskaan ryhdy saarnaamaan. Vaikka miehet käyvät pohjalla, eivät he kuitenkaan elokuvan lopussa ole absolutisteja. Elokuvan sanomana onkin "kohtuus kaikessa", eikä "alkoholi on pahasta". Alkoholista on selkeästi ollut heille hyötyä, vaikka liiallisissa määrissä se toi epäonneakin. Myös nuorison juhlimiseen suhtaudutaan hyvin neutraalisti.

Jotain nipottamisen aihettakin toki on. Loppupuolella tapahtumat etenevät pikakelauksella. Tämä on pieni spoileri: Eräs henkilö kuolee ja jo saman päivän aikana hänelle on järjestetty näyttävät hautajaiset. Mahdollisen aikahypyn estävät selkeästi näytetyt tapahtumat, jotka sijoittuvat samaan päivään. Noin muuten slice of life -tyylinen tarina etenee mukavan rennolla temmolla, minkä vuoksi tälläinen yhtäkkinen kiirehtiminen tulikin puskan takaa. Myös erään opettajan tarina tuntui jäävän vähän kesken. Nämä ovat kuitenkin pieniä vikinöitä, eivätkä ne haittaa katselukokemusta.

TÄHDET: ****