Jurassic World: Fallen Kingdom

NIMI: Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: J. A. Bayona
KÄSIKIRJOITUS: Colin Trevorrow, Derek Connolly
PÄÄOSISSA: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Rafe Spall, James Cromwell
IKÄSUOSITUS: 12

Tässä arvostelussa on lieviä spoilereita. Uusin dinoeepos tuli nähtyä perjantaina ja olen nyt viikonlopun ehtinyt sulatella näkemääni. Kirjoitin viimeksi mitä kaikkea toivoisin Jurassic World -sarjalta ja mitä epäkohtia sarjassa mielestäni on, sen voi halutessa lukea ennen tätä arvostelua, mutta tulen toistamaan itseäni tässäkin.

Jurassic Worldin jatko-osa sijoittuu neljä vuotta eteenpäin viime osan tapahtumista. Dinopuisto on tuhoutunut ja käyttökelvoton, dinot vaeltavat vapaana Isla Nublarin saarella. Eläinten näennäinen idylli on kuitenkin loppumassa, sillä saaren uinuva tulivuori osoittaa toiminnan merkkejä. Purkaus tulisi todennäköisesti tappamaan kaikki dinosaurukset, mistä syntyykin suuri eläinsuojelukysymys; ansaitsevatko keinotekoisesti luodut ja jo kerran sukupuuttoon kuolleet lajit ihmisten apua? Edellisessä osassa puistonhoitajana toiminut Claire (Bryce Dallas Howard) uskoo niin, muttei saa dinojen pelastushankkeelleen kannatusta, ennen kuin mysteerinen ja upporikas Benjamin Lockwood ottaa häneen yhteyttä. Lockwood on vanha papparainen, jolla on jo toinen jalka haudassa. Elokuva kirjoittaa sarjan historiaa uusiksi väittämällä Lockwoodin tehneen aikoinaan yhteistyötä John Hammondin kanssa, alkuperäisen puiston perustamisen aikaan, ja nyt Lockwood haluaa kuolinvuoteellaan tehdä viimeisen hyvän työn ja sijoittaa dinot uudelle saarelle. Asiat eivät tietenkään ole aivan sitä miltä näyttävät. Myös edellisen osan Owen (Chris Pratt) tulee takaisin kesyttämään raptoreita ja Jeff Goldblumkin saa cameon.

Tätä elokuvaa on hieman hankala arvostella, sillä toisaalta olin koko elokuvan ajan hirveän viihdyttynyt ja tällä kertaa jopa naureskelin sen huumorille. Mutta toisaalta elokuvassa on todella paljon vikoja, se on hyvin ennalta-arvattava, ja se on loppujen lopuksi selkeästi kertakäyttöviihteeksi tarkoitettu, siinä missä ensimmäinen Jurassic Park oli hyvin kunnianhimoinen ja vakavasti otettava elokuva. Viihteellisyydestä Fallen Kingdom saisi täydet pisteet. JW -sarja on ottanut selkeästi toiminnallisemman vinkkelin Jurassic Parkeihin verrattuna, jotka olivat enemmän scifi-/kauhu-/seikkailupainoitteisia, enkä voi sanoa pitäväni tästä suuntauksesta. Etenkin Fallen Kingdomin ensimmäinen puolisko, jonka aikana Owen ja Claire pomppivat saarella laavan ja dinolaumojen keskellä, on aivotonta non-stop toimintatykitystä, mikä oli kyllä viihdyttävää, mutta toisaalta en pidä siitä, että katsojan huomiota pidetään yllä jatkuvasti pommittamalla heitä adhd-meiningillä. Onneksi elokuvan toinen puolisko hidastaa vauhtia hieman ja siirtää näkymät päivänvalosta tummanpuhuvaan kartanoon ja vaikka toimintaakin yhä on mukana on loppupuolisko paljon enemmän kauhu- ja jännityspainotteinen. Pidin tästä loppupuoliskosta paljon, paljon enemmän ja olen hyvin tyytyväinen ettei alkuperäisten elokuvien kauhuelementtejä ole täysin unohdettu.

Kuten aikaisemmissakin osissa elokuva kärsii ihmisten typeristä teoista (esimerkkinä muuten ammattimainen palkkasoturi, joka kuitenkin kerää jokaiselta dinolta hampaan itselleen ja totta kai tämä tapa vie hänet kiipeliin), sekä epärealistisesti käyttäytyvistä eläimistä. Pahin esimerkki jälkimmäisestä oli tuolivuorenpurkauksen aikainen kohtaus, jossa ihmissankarimme ja dinot juoksevat pakoon laavaa, savua ja vuoresta syöksyviä kiviä. Paniikin keskellä petodino carnotaurus päättääkin silmäillä ihmisiä ja päätyy hyökkäämään triceratopsin kimppuun. Tämä kohtaus oli äärettömän typerä ja tiivistää kaiken, mikä eläinten käytöksessä näissä elokuvissa on mielestäni vialla. Petoeläimet ovat näissä elokuvissa täysin putkiaivoisia, jos tapettavaa näkyy niin se on pakko tappaa, ihan sama mitä ympärillä tapahtuu. Mutta muissa kohtauksissa eläimet ovatkin sitten niin fiksuja. Eihän nyt mikään eläin ala miettiä ruokaa jos kintereillä on helvetti soikoon sulaa laavaa! Sama kuin jos kaupunkiin on tulossa apokalyptinen hyökyaalto ja tuuminpas, että hei ryöstän tuon R-Kioskin nyt kun tilaisuus on ja jään sitten aallon alle.

Mukana on jälleen geenimuunneltu dinohirviö, joka oli mielestäni paljon siistimpi ja mielenkiintoisempi kuin aikaisempi indominus rex. Uusi indoraptor on niinkin fiksu, että osaa teeskennellä, ja sopii keskikokoisen koonsa ansiosta monipuoliseksi ihmisjahtaajaksi. Tykkäsin hirveästi myös siitä, että indoraptorille oli annettu vahvat etujalat, joiden ansiosta se yllätyksekseni pystyi juoksemaan neljällä raajalla ja pystyi kiipeämään taidokkaasti. Todella cool tapaus! Indon erityisominaisuuksia käytettiin turhan vähän, esimerkiksi tuota teeskentelykykyä näytettiin vain kerran, vaikka elokuvassa oli ainakin yksi kohtaus, johon se olisi sopinut täydellisesti toisenkin kerran. Indolle oli myös opetettu ties mitä armeijalle ja rikollisille hyödyllisiä tappohommia ja näitä taitoja olisi ollut siistiä nähdä enemmän. Indo oli selkeästi elokuvan kiinnostavin osa ja sai onneksi osakseen paljon ruutuaikaa.

Elokuvassa on uusi ihmishahmo, Lockwoodin tyttären tytär, johon liittyvän juonenkäännöksen arvasin jo hyvissä ajoin. Tyttö ei ole ollenkaan ärsyttävä, kuten lapsihahmoilla tuppaa tapana olemaan, oikeastaan pidin hänestä paljon ja olisi kiva nähdä hänet seuraavassakin osassa. Tämä elokuva myös pehmitti paljon aikaisempia mielipiteitäni Clairesta ja Owenista. On varmasti uuden ohjaajan, J. A. Bayonan ansiota, että hahmot oli nyt esitetty paljon miellyttävämmin ja heidän sanailu oli oikeasti hauskaa seurattavaa. Ylipäänsä elokuvan huumori iski nyt paljon paremmin kuin edellisessä osassa. Näkisin mieluusti Bayonan seuraavankin elokuvan ohjaajana.

Elokuvan loppuratkaisu tuntui vähän lattealta ja hölmöltä, mutta asettaa seuraavalle osalle mielenkiintoisen pelikentän.

TÄHDET: ***1/2

Mitä toivoisin Jurassic World -sarjalta

Jurassic Park on erittäin rakas sarja minulle, jonka kanssa kasvoin ja jonka VHS-kasetit kulutin henkihievereihin nuorena. Pystyn näkemään sarjan (monet) viat enkä todellakaan pidä elokuvia täydellisinä, lukuun ottamatta ensimmäistä elokuvaa, joka on kiistatta mestariteos. Ensimmäisistä kahdesta elokuvasta pidän erittäin paljon, pidän myös paljon parjatusta kolmosesta. Jurassic Worldin otin ensin avosylin vastaan, nähden sen elokuvateatterissa peräti kahdesti, mutta jälkikäteen nostalgiahuurujen lasketessa mielipiteeni elokuvasta alkoi laskea. Pidän yhä ensimmäistä JW:tä ihan ookoona toimintapläjäyksenä, mutta mielestäni se missasi alkuperäisten kolmen elokuvan tunnelman ja on jatko-osista huonoin.

Kuulostan hyvin negatiiviselta, mutta en oikeasti malta odottaa uusimman Jurassic World: Fallen Kingdomin näkemistä. En usko elokuvan olevan keskitasoa parempaa, mutta uskon nauttivani siitä silmittömästi elokuvateatterissa, kuten edellisenkin osan kanssa. Aion mennä katsomaan elokuvan tämän viikon perjantaina ja kirjoitan mielipiteeni siitä vähintään parin päivän jälkeen, kunhan olen palautunut nostalgia- ja dinoryöpytyksestä (Koska siis dinosaurukset!!! Ne on niin cooleja!) ja pystyn analysoimaan näkemääni järjen kanssa. Elokuvaa ennen aion nyt mietiskellä mitä oikeasti haluaisin sarjalta.

Sarjan ensimmäiset osat, Jurassic Park ja The Lost World olivat hyvin synkkiä verrattuna Jurassic Worldiin. Synkkiä niin tarinankerronnaltaan kuin kirjaimellisestikin; suuri osa tapahtumista sijoittui sateeseen ja/tai yön hämärään. Elokuvat sopivat nuorillekin katsojille, mutta niissä oli selkeästi paljon kauhu- ja jännityselementtejä. Jurassic Parkin kuuluisa kohtaus, jossa autoon jumittuneet tyypit kuulevat tyrannosauruksen lähestyvän pimeässä on kiduttavan hitaasti etenevä jännärikohta, joka on yhä hemmetin pelottava, aikuisenakin. Vielä pelottavampaa on rexin ilmestyessä pimeässä kaatosateessa näkyviin ja alkaen terrorisoida täysin avuttomia ja aseettomia ihmisiä. Hahmot olivat selkeästi vaarassa, enkä kokenut tämän aidon vaaran tunteen enää olevan Jurassic Worldissä mukana. Jurassic World otti selkeästi paljon toiminnallisemman näkökulman sarjaan. Sarjassa on toki ollut aina paljon toimintaa, mutta JW nosti toimintakohtauksien skaalan korkeammalle kuin koskaan ennen. Monia ihmisiä tehosterymistelyt tuntuvat viehättävän, mutta itse mieluummin katson vähäeleisempiä kohtauksia, kuten tuo mainittu Jurassic Parkin t-rexin ensiesiintymä. Jälkikäteen ajateltuna minun on hankala miettiä JW:n edes kuuluvan samaan sarjaan kuin JP:t, sillä elokuvien tunnelmat ovat niin erilaiset. Toivoisin paluuta sarjan kauhujuurille, kuitenkin niin, että sarja voisi yhä olla alaikäistenkin nautittavissa. Tämä on täysin mahdollista, kuten alkuperäinen Jurassic Park osoitti. Pienen mittakaavan tarinoita pienemmillä porukoilla.

Toivoisin, että sarjan eläimistä tulisi oikeasti eläimellisiä. Dinot ovat toki kuolleet sukupuuttoon kauan sitten ja niiden käyttäytymisestä ei tiedetä paljoa, mutta voimme kuitenkin katsoa nykyajan eläimiä ja realistisesti arvailla miten dinot olisivat voineet käyttäytyä. Elukka kuin elukka on sillä terve itsesuojeluvaisto. Sarjan eläimet ovat aina olleet häiritsevän pelottomia ja yliaggressiivisia ja tämä meni mielestäni aivan liian pitkälle JW:ssä. Häiritsevin kohtaus oli lentoliskoja pidelleen "lintu"tarhan rikkoutuminen, jonka ansiosta liskot pääsivät lentelemään vapaana pitkin puistoa. Normaali eläin lähtisi nauttimaan uudesta vapaudestaan ja näillä eläimillä oli kirjaimellisesti vain taivas rajanaan, mutta heti vapauduttuaan liskot hyökkäsivät silmittömästi ihmisten kimppuun. Kolmosessa tavattiin myös aggressiivisia lentoliskoja, mutta eläimet hyökkäsivät ihmisten kimppuun ihmisten tunkeutuessa niiden ahtaalle reviirille. Sarjan eläimet eivät myöskään osoita minkäänlaista luontaista pelkoa suuria ihmismääriä, kulkuneuvoja tai aseiden pauketta kohtaan. Ne eivät myöskään tunnu tuntevan kipua ja vaikuttavat olevan päästä varpaisiin asti panssaroituja. Luotisade ei tunnu missään ja yhden dinon kaatamiseen pitäisi ilmeisesti käyttää vähintäänkin atomipommi. On täysin mahdollista saada dinosauruksista pelottavia vaikka ne käyttäytyisivätkin realistisemmin. Mikä olisikaan sen pelottavampaa, kuin ahdistunut, nurkkaan ajettu peto, tai otus, joka seurailee päähenkilöitä varjoissa kilometritolkulla odottaen heikkoa hetkeä. Toivoisin eläinten luotikestävyyttä laskettavan, oikeastaan parempi olisi, että elokuvat keskittyisivät vain muutamaan ihmiseen, joilla syystä x ei ole kunnollista asearsenaalia. Eikä niiden elukoiden tarvitse karjua joka käänteessä, oikeasti.

Sarjan dinosaurukset eivät enää käy yksiin uusimpien tieteellisten löydöksien kanssa. Alkuperäinen Jurassic Park muutti massayleisön mielikuvan dinosauruksista täysin. Ennen elokuvaa moni piti dinosauruksia hitaina ja tyhminä eläiminä, mutta sitten kehiin astuivat Jurassic Parkin ovelat ja nopeat raptorit. Nyt harmittavan ironisesti sarja pitää vanhoja luuloja yllä suostumatta antamaan eläimilleen höyhenpeitettä. Sarjassa kyllä kerrotaan muutaman kerran tähän syy; eläinten DNA:ta on paikattu sammakoiden perimällä, ja Jurassic Worldissä suoraan sanottiin, että dinoista on muokattu pelottavamman näköisiä puiston kävijöitä varten, viihdemielessä. Nämä ovat ihan tyydyttäviä vastauksia höyhenkysymykseen, mutta olisi silti erittäin kiva yllätys jos sarjaan joskus vielä tuotaisiin höyhenpeitteisia dinosauruksia. Näiden ei todellakaan tarvitsisi korvata nykyisiä designejä. Nykyiset paljasihoiset dinot ovat eittämättä pelottavamman näköisiä ja omalla tavallaan hienoja. Niistä ei tarvitse luopua. Mutta kuvitelkaa, jos mukaan otettaisiin jokin pieni sulallinen laji, kuten microraptor tai archaeopteryx, joka voisi olla ihmisille täysin vaaraton, ikäänkuin maskottihahmo. Elokuvassa voitaisiin selventää eläimen olevan ainut täysin dinosauruksen DNA:lla luotu yksilö, jolloin se näyttäisi täysin siltä miltä sen kuuluisikin, ja voisi myös käyttäytyä realistisemmin kuin puiston muut hormoonihirviöt. Voisin kuvitella tälläisen pienen lisäyksen olevan todella suosittu ja voivan muokata monenkin katsojan kuvaa oikean elämän dinoista.

Vielä yksi asia häiritsee Jurassic Worldissä ja uusimman JW:n trailereissa. Alkuperäiset elokuvat tosiaan sijoittuivat paljolti hämärään, minkä ansiosta digitaalisesti luodut eläimet näyttivät hyvin eläviltä ja pelottavilta. Varjot pelastavat paljon. JW sijoittui liikaa kirkkaaseen päivänvaloon, mikä ensinnäkin tappoi tunnelmaa, mutta myös näytti eläimet liian selkeästi. Fallen Kingdomissa on ilmeisesti käytetty nukkeja enemmän kuin ensimmäisessä Jurassic Worldissä, mutta ainakaan trailerista sitä ei huomaa, vaikka trailereissakin on ollut monta nukeilla toteutettua kohtausta. Elokuvat valitettavasti käsittelevät nukeillakin kuvattuja kohtauksia rankasti digitaalisesti jälkikäteen, jonka vuoksi myös nämä kohtaukset näyttävät samalta epäaidon näköiseltä digimassalta kuin kaikki muukin. Jurassic Worldin digidinot olivat makuuni aivan liian "täydellisen" näköisiä. Niissä ei ollut likaa ja paskaa, mitä eläimessä olettaisi olevan, vaan kaikki eläimet näyttävät omituisen puhtailta ja aina aivan liian täydellisesti valaistuilta. Se tietty realistinen rujous ja rumuus puuttuu. Eli lyhyesti, lisää varjoja kiitos.

Fallen Kingdomin trailereissa on näytetty vilauksia kohtauksista, joissa uusi dinosaurus indoraptor hengailee öisessä kaupungissa, karjuu goottimaisen katon harjalla ja kurottaa kynsiään viatonta nukkuvaa lasta kohti. Nämä ovat hyvin kiinnostavan ja tuoreen näköisiä näkyjä. Toivon, etteivät nämä kohtaukset ole vain uusintoja The Lost Worldin loppupuolesta, vaan että öinen kaupunkidino tuo sarjaan oikeasti jotain ihan uutta, mielenkiintoista kuvakieltä. Katsotaan perjantaina miten käy.

Kuka on Prometheus -sarjan päähenkilö?

Vuoden 1979 Alien -elokuva aloitti ulkoavaruuden xenomorfeista ja niitä vastaan taistelevasta sisukkaasta Ripley -naisesta kertovan saagan. Elokuva menestyi sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa ja sille tehtiin jatko-osat Aliens (1986), Alien 3 (1992), sekä Alien Resurrection (1997). Näissä kaikissa päähenkilönä toimi erittäin karismaattinen ja voimakastahtoinen, mutta myös paikoitellen herkkä Ripley, jonka kautta elokuvat tutkivat muun muassa äitiyden teemoja. Sarjan luoja Ridley Scott ohjasi vain ensimmäisen näistä elokuvista. Elokuvasarja sai jatkoa elokuvien Prometheus (2012) ja Alien Covenant (2017) muodossa, jotka olivat Ridley Scottin ohjaamia. Nämä elokuvat sijoittuivat sarjan aikajanalla lähimenneisyyteen, noin 30 vuotta ennen Alienin tapahtumia, ja elokuvien tarkoitus oli selventää xenomorfien ja itse ihmiskunnan alkuperää. Ajatus oli kunnianhimoinen, mutta elokuviin suhtauduttiin vaihtelevasti ja etenkin Alien Covenant on saanut osakseen rankkaa kritiikkiä. Erottaakseni nämä kaksi selkeästi erilaista elokuvaa muusta sarjasta kutsun niitä Prometheus -sarjaksi.

Olen yksi harvoista, joka on oikeasti pitänyt tästä uudesta sarjasta, vaikka näen siinä hyvin paljon vikoja ja olen samaa mieltä monen kriitikon kanssa. Prometheus -sarjan ihmishahmot käyttäytyvät typerästi ja vastuuttomasti ammattitaustoistaan huolimatta ja sarjan yrittäessä selvittää xenomorfien alkuperää se lähinnä vain sekoittaa pakkaa entisestään. Prometheuksen ilmestyessä elokuva oli monen mielestä niin sekava, että Youtube täyttyi videoista, joissa yritettiin selventää mitä elokuvassa oikeasti tapahtui - ja miksi. On myös täysin totta ettei Alien -sarja olisi tarvinnut tälläistä monimutkaista taustatarinaa. Ensimmäinen Alien oli hyvin yksinkertainen kauhutarina, joka Terminator -sarjan tapaan alkoi kuitenkin osa osalta monimutkaistua. On myös vaara, että xenomorfi menettää pelottavuudensa (joskin mielestäni eläin on jo menettänyt shokkifaktoriaan jo kauan sitten Alien -sarjan aikana) jos sen syntyperiä aletaan liikaa tutkiskelemaan. Tuntematon on pelottavaa. Mutta pidin silti Prometheuksen ja Covenantin luomasta mytologiasta, jonka mukaan insinööri-nimiset, hyvin paljon ihmistä muistuttavat olennot olisivat luoneet ihmiskunnan ja monia muita ulkoavaruuden öttiäisiä. Prometheuksen alkupuoli, jossa lauma tutkijoita seuraa insinööri-alienin jättämää tähtikarttaa on hyvin kiehtova, vaikka elokuva alkaa mennä pahasti päin mäntyjä ihmisten viimein päästessä perille määränpäähänsä. Prometheus -sarjan tarkoitus oli luoda Alien -sarjaan jotain aivan uutta ja yritystä on pakko ihailla ja kannustaa. Aikaisemmat elokuvat alkoivat jo muodostua itseään toistaviksi Ripleyn jopa kuollessa ja tullessa kloonina takaisin.

Yksi asia, josta uusia elokuvia on kritisoitu, on selkeän päähenkilön puute. Olen tässä asiassa täysin eri mieltä, mutta ymmärrän ihmisiä, jotka ovat tätä mieltä. Prometheusin ilmestyessä näennäisenä päähenkilönä vaikutti olevan Noomi Rapacen esittämä Elizabeth Shaw. Koska aikaisemmissakin elokuvissa päätähtenä on ollut vahva naishahmo, Ripley, oli helppo automaattisesti uskoa Shawin astuvan hänen jalanjälkiin. Shaw onkin elokuvassa paljon esillä ja kohtaukset pyörivät paljolti hänen ympärillään. Prometheuksen lopussa Shaw on tiiminsä ainut eloonjäänyt ihminen ja aikoo lähteä David -androidin kanssa insinöörien planeetalle. Tässä vaiheessa vaikutti itsestäänselvältä hänen oleva sarjan uusi naisjohtohahmo. Yllätys ja järkytys oli kuitenkin suuri Alien Covenantin saapuessa. Shaw on kuollut ja elokuva keskittyy seuraamaan aivan uutta ihmisryhmää; valtavan siirtokunta-aluksen miehistöä, jonka joukossa on Katherine Waterstonin esittämä Daniels. Jälleen yksi vahva naishahmo, joka esiintyy itse elokuvan lisäksi paljon julisteissa ja muissa markkinointimateriaaleissa. Myös hänen tulevaisuutensa vaikuttaa olevan vaakalaudalla elokuvan lopussa ja mikäli sarja saa jatkoa voisin helposti kuvitella hänen olevan kuollut seuraavassa elokuvassa. Kuka siis on Prometheus -sarjan päähenkilö, vai tarvitseeko sarja edes sellaista? Kenties tarkoituksena on ollut saada eri sankarinainen jokaiseen osaan?

Vastaus on mielestäni selkeä. Sarjan päähenkilö ei ole nainen, hän ei ole sankari, eikä edes ihminen ollenkaan. Sarjan päähenkilönä ja koko juonen selkärankana toimii androidi David, joka loputtoman uteliaisuutensa, innovatiivisuutensa ja moraalittomuutensa ansiosta liikkeellepanee monta kohtalokasta tapahtumasarjaa. Hän on myös tietyn pisteen jälkeen selkeä uhka sarjan ihmisille ja häntä voisi pitää vihollishahmona. David on yksi ensimmäisistä henkilöistä, joka Prometheus -elokuvassa esiintyy. Aluksen muun miehistön yhä nukkuessa elokuva näyttää meille hänen yksinäisiä rutiinejaan, joihin kuuluu huoltotoimenpiteiden lisäksi selkeästi luovaa ajattelua vaativia toimintoja. David katsoo ja siteeraa elokuvia ja vaikuttaa pitävän etenkin Arabian Lawrencesta, niinkin paljon, että värjää ja styylaa hiuksensa päähenkilöä vastaaviksi. Hän myös huvittelee pelaamalla koripalloa ja stalkkailemalla millaisia unia matkustajat näkevät. Hänellä on myös selkeästi kyky arvostaa kauniita asioita. Viimeistään Covenantissa katsojalle väännetään rautalangasta kuinka uniikki David on ottamalla mukaan ulkoisesti identtinen robotti Walter, jolla kuitenkin ei ole Davidin kykyä luovaan ja tunteelliseen ajatteluun. Covenant myös vihjaa Davidin olevan jollain tasolla kykenevä kiintymyksen ja seksuaalisen halun tunteisiin.

Lapsenomaisen uteliaisuutensa ansiosta David on Prometheuksen inhimillisin hahmo, jota aluksen miehistö kuitenkin kohtelee jostain syystä hyvin töykeästi. Tämä häiritsi minua koko elokuvan ajan, sillä en keksinyt ihmisten suhtautumiselle mitään syytä, muuta kuin Davidin olemuksen olevan jollain tapaa ihmisille häiriinnyttävä. Itse pidän hirveästi roboteista niin elokuvissa kuin oikeassa elämässäkin ja olisin ollut vain innoissani, jos olisin saanut mahdollisuuden puhua ja vuorovaikuttaa Davidin kaltaisen robotin kanssa. Davidillä on jo aikaisemmin muodostunut ihmisistä huono kuva hänen luojansa Peter Weylandin kautta, jota läpi sarjan on luonnehdittu ahneeksi kusipääksi, ja jonka Alien Covenantin alussa näytetään suoraan kohtelevan Davidia väheksyvästi. Tämä Davidin ja ihmisten välinen kuilu syvenee ja johtaa lopulta Davidin luomaan xenomorfin insinöörien jättämien raaka-aineiden perusteella.

Prometheuksen ikonisimmassa kohtauksessa David kykenee selkeästi arvostamaan kauneutta.

David esiintyy kummassakin uudessa elokuvassa ja Ridley Scott on jo ilmaissut halukkuutensa tehdä kolmannen jatko-osan, jossa David olisi yhä tarinan keskiössä. Valitettavasti tämän osan tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä Covenant menestyi hyvin heikosti. David on myös pääosassa monessa Prometheuksen ja Covenantin julkaisua edeltävässä promovideossa. Ennen Prometheusta julkaistiin video "Introducing the David 8", sekä ennen Covenantia video "The Crossing" sekä Davidin niin sanotusta veljestä kertova "Meet Walter". Miksi pelkälle sivuhahmolle uhrattaisiin näin paljon promomateriaalia? Davidin ollessa vain robotti on hänet helppo ajatella pelkäksi sivuhahmoksi, etenkin koska Alien -sarja ei ole Alien Resurrectionia lukuun ottamatta antanut roboteilleen paljoakaan huomiota. Hän on kuitenkin täydellinen vastapaino aikaisemmalle Ripleylle. Ripley on selkeä hyvä sankari, David vihollinen tai vähintäänkin anti-sankari. Ripley on nainen ja ihminen, David mieheksi valettu robotti. Ripleyn kautta sarja on käsitellyt äidillisiä tunteita ja rakkaiden suojelemista, David on tuhoa kylvävä isä- tai luojahahmo. Ripley on hyvin raivokas ja fyysinen hahmo, David rauhallinen ja laskelmoiva. Ripley suojelee ihmiskuntaa, David haluaa luoda täydellisen olennon, joka raivaisi ihmiset tieltään. Mitä enemmän tätä ajattelee sitä selkeämmäksi ja loogisemmaksi vastakkaisasettelu muodostuu. Aikajanallisesti olisi myös täysin mahdollista, että tulevissa osissa David ja Ripley tapaisivat toisensa, eri asia tietenkin voisiko (ja kannattaisiko) tätä toteuttaa järkevällä tavalla.

David on minulle uusien elokuvien kantava voima ja ehdottomasti mielenkiintoisin lisäys Alien -saagaan. Vaikka elokuvien taso on ollut vaihtelevaa odotan innolla mahdollista jatkoa.

The VVitch

NIMI: The VVitch: A New-England Folktale
VUOSI: 2015
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers
PÄÄOSISSA: Ralph Ineson, Kate Dickie, Anya Taylor-Joy, Harvey Scrimshaw
IKÄSUOSITUS: 16

The VVitch, tai vaihtoehtoisesti kirjoitettuna The Witch, muodostui ilmestyessään kriitikoiden keskuudessa suureksi hitiksi, voitti monia elokuva-alan palkintoja ja keräsi pienen budjettinsa moninkertaisesti takaisin. Harvinaista kauhuelokuvalle, ja kun aiheena oli mitä ilmeisimmin pakanallisia juttuja niin pitihän tämä nähdä. En pettynyt.

1630-luvun englantilainen puritaaniperhe perustaa maatilan Uuden-Englannin karuun erämaahan. Naapureita ei ole mailla halmeilla ja erityisesti hyvin uskonnollinen perheen isä on toiveikas saavansa harjoittaa hurskasta elämäntyyliään rauhassa. Pientä rakoilua on jo valmiiksi perheen sisällä ja erimielisyydet alkavat pahentua kun Sam -vauva katoaa mystisesti. Vauvan anastajaksi syytetään ensiksi sutta, mutta maatilalla alkaa tapahtua muitakin eriskummallisia asioita ja alkaa selventyä mustan magian olevan valloillaan. Pahantekijäksi aletaan syyttää perheen vanhinta lasta, jo melkein täysikäistä Thomasin -tyttöä, joka on helppo syntipukki, sillä tytön on jo suunniteltu lähtevän piiaksi jollekin muulle perheelle.

Vvitch on hyvin maltillinen kauhuelokuva. Se on hidastempoinen, muttei missään nimessä pitkästyttävä. Elokuva nojautuu hyvin paljon ahdistavaan tunnelmaan ja käyttää loistavasti hyväksi metsämaisemiaan, jotka karuina ja elottoman värisinä vaikuttavat jopa klaustrofobisilta. Kamera jää monesti kuvaamaan tiheää metsikköä, jolloin katsoja joutuu pinnistelemään nähdäkseen onko siellä nyt joku tai jotain. Jumpscareja on turha odottaa, vaikka on VVitchillä myös vähemmän hienovaraiset hetkensä. Uskonto-/pakanateema on kiehtova ja saarnaamatta toteutettu. Yllättäen myös uskovaisten puoli näytetään varsin epämiellyttävänä, eikä tarina rajoita itseään olemaan perinteinen hyvä vs paha -tyylinen tarina, vaikka näillä aineksilla se sitä voisi helposti olla.

Tekijäporukka on paljolti tuntematonta. VVitch on ohjaaja Robert Eggersin ensielokuva ja todella vahva debuutti. Näyttelijöistä tunnistin vain Game of Thronesissa vilahtaneen Kate Dickien. Etenkin nuorimpien lasten näyttelytyö on uskottavuudessaan vaikuttavaa.

Olin alunperin huolestunut millä tavalla elokuvan noita olisi toteutettu. Stereotyyppinen käkättävä luudanvarrella lentelevä ämmä kun lähinnä vain hymähdyttää, mutta elokuvan akka oli oikeasti hyytävä tapaus ja häntä näytettiin kiitettävän vähän. Tarina on hyvin uskollinen vanhoille noitakertomuksille ja taustatöitä on selvästi tehty paljon.

VVitch on mukavan omalaatuinen ja yllättävä tapaus, etenkin tämän päivän liukuhihnalla tuotettujen kauhuelokuvien joukossa. Suosittelen sitä lämpimästi, kunhan elokuvan malttaa katsoa mieluusti yksin tai kaksin, eikä kikattelevan kaveriporukan kanssa.

TÄHDET: *****

Equilibrium

NIMI: Equilibrium (joissain maissa Cubic)
VUOSI: 2002
OHJAAJA: Kurt Wimmer
KÄSIKIRJOITUS: Kurt Wimmer, löyhästi perustuen Ray Bradburyn kirjaan Fahrenheit 451
PÄÄOSISSA: Christian Bale, Sean Bean, Emily Watson, Taye Higgs, Sean Pertwee
IKÄSUOSITUS: 15

Equilibrium on julkaistu Suomessa nimellä Cubic, sekä näytetty myös televisiossa nimellä Cubic - Uuden maailman kapinalliset. En ole koskaan oppinut käyttämään tätä nimeä, joten kirjoitan elokuvasta Equilibriumina.

Equilibrium on hyvin hämmentävä ja yllättävä teos, jonka epäilemättä alunperin vuosia sitten ostin pelkästään ihailemani Christian Balen takia. Jo kansikuvassa päähenkilöt poseeraavat naurettavan coolisti, selkeästi Matrixia matkien. Elokuvaa pidetään yleisesti huonona ja se floppasi myös taloudellisesti. Normaalisti olisin siis kiertänyt elokuvan kaukaa, päällepäin mikään ei siinä kiinnostanut minua. Olen tähän mennessä nähnyt elokuvan jo monta kertaa ja harmittavasti en enää muista mitä ajattelin ensimmäisellä katselukerralla. Tästä Matrix-wannabesta on muodostunut yksi suosikkielokuvistani. Se on hyvin hämmentävä kokonaisuus todella hölmöä ja äärimmäisen epärealistista toimintaa, mutta siinä on myös paljon erittäin hyvin toteutettuja ideoita, joiden ansiosta elokuva on mielestäni melkoinen, kenties vahingossa syntynyt mestariteos. Tiedän tämän vaativan perusteluja. Koetan avata kantaani arvostelun edetessä.

Elokuva sijoittuu hyvin hajuttomaan ja mauttomaan Kolmannen maailmansodan jälkeiseen tulevaisuuteen. Librian valtiossa jokainen ihminen on äärimmäisen kurin alla ja joutuu käyttämään tunteet tukahduttavaa lääkitystä. Lemmikit, taide, ja yksilölliset vaatteet ovat kiellettyjä. Vahvoja tunteita pidetään perimmäisenä syynä sotimiselle ja muulle väkivaltaiselle toiminnalle. Koko valtion hierarkian ylimpänä on vain Isänä tunnettu mieshenkilö (Sean Pertwee), jonka isänmaallisia ja mieltä ylentäviä aivopesujorinoita näytetään kansalaisille jatkuvalla syötöllä. Maan alla elää tunnerikollisten vastarintaliike, joka ei suostu elämään robottimaista työmuurahaisen elämää, ja näitä vastaan kamppailee valtion Tetragrammaton -osasto, joka koostuu pitkälle kamppailukoulutetuista "papeista". Tarkemmin sanottuna papeille on opetettu fiktiivistä "gun kataa", kamppailulajia, jossa itse liikutaan mahdollisimman vähän ja käytetään aseita ja itämaisia kamppailuliikkeitä yhtä aikaa.

Yksi näistä papeista on John Preston (Christian Bale), papiston priimus, joka on aikaisemmin ilmiantanut jopa oman vaimonsa tunnerikollisena ja ilmeettä saattanut hänet teloitettavaksi. Hänen kollegansa Errol Partridge (Sean Bean) alkaa käyttäytymään omituisesti ja Preston löytää hänet salaa lukemassa runoja. Preston teloittaa pitkäaikaisen työkaverinsa, mutta tapaus jää jäytämään hänen mieltään ja hän päätyy lopettamaan lääkkeiden käytön. Prestonin matka ihmisyyteen ja lopulta koko valtion nujertamiseen alkaa.

Elokuvan näyttävin ja harhauttavin elementti on ehdottomasti sen taistelut. Nämä kohtaukset ovat auttamattoman pöljiä, mutta mielestäni elokuva vaikuttaa tietävän niiden olevan pöljiä. Elokuvan henkilöt ovat aina vakavia eivätkä riko rooliaan, mutta esimerkiksi kohtauksien taustaelementit voivat joskus antaa ymmärtää ettei elokuvaa ole aivan tosissaan tehty. Olivatpa taistelut kieli poskella tehtyjä tai eivät, ovat ne ehdottomasti äärimmäisen viihdyttäviä jos niihin osaa suhtautua huumorilla. Preston lahtaa kymmenittäin aseistettuja virkailijoita yhtä aikaa tuosta vain, näyttäen aina coolilta sitä tehdessään. Helppoa kuin heinänteko. Hyvän käsityksen elokuvan övereistä toimintaosuuksista saa tästä musiikkivideosta. Lopputaistelu, jossa Preston ja vihoviimeinen pahis ovat kumpikin aseistettuja mutta mäiskivät toisiaan taisteluliikkeillä ja ampuvat toisiaan ohi lähietäisyydeltä on ehdottomasti yksi idioottimaisimmista taisteluista, mitä olen valkokankaalla koskaan nähnyt.

Mutta toimintaosuudet ovat todellakin harhauttavia, sillä katsoja helposti keskittyy vain niiden hölmöyteen, ja tarinaa eteenpäin vievät kohtaukset jäävät vähemmälle huomiolle. Equilibriumissa on yllättävän hyvin toteutettu sanoma. Intensiivinen ja paljon katseellaan kommunikoiva Bale tekee täydellisen roolisuorituksen Prestonina, joka on aluksi täysin kylmä ja ammattimainen tappokone. Siinä missä kollegansa siteerasi mahtipontisesti runoja osoituksena inhimillisyydestään Prestonin matka tunteisiin on hienovaraisesti ja kiinnostavasti toteutettu. Toki hänelläkin on suuri hetkensä katsoessaan, siis oikeasti ajatuksella katsoessaan auringonlaskua, mutta hänen lasten kengissä olevaa tunneprosessiaan näytetään myös kauniin leikkisällä ja harmittomalla tavalla; ensimmäistä kertaa hän nauttii kaiteen viileydestä kätensä alla, sekä näpräilee toimistopöytänsä esineitä. Tunteet ja ihmisyys koostuvat niin suurista kuin pienistä asioista, joita Preston pystyy vasta nyt arvostamaan tai ylipäänsä edes huomaamaan. Taisteluissa Preston on täydellinen Gary Stu, mutta nämä pienet hetket tekevät hänestä miellyttävän ja tietyllä tapaa haavoittuvaisen oloisen hahmon, josta on helppo pitää. Elokuvan aikana huomaa monen muunkin jättäneen lääkkeet väliin, ja joillakin lääkityillä silti nousevat tunteet selkeästi pintaan. Pitkin elokuvaa ripotellaan myös vihjeitä maailman menneisyydestä ja valtion pyörittämiseen liittyvistä mekaniikoista, jotka ainakin itselleni ovat hyvin kiinnostavia.

Elokuva on myös hyvin kuvattu. Usea kohtaus yksinkertaisesti näyttää helvetin hyvältä, enkä nyt tarkoita erikoistehosteita ja lavasteita (jotka toki ovat kiitettävän näköisiä vaikkei budjetti varmasti ole ollut kovin suuri), vaan sitä miten kameraa kuljetetaan ja niin edelleen. Esimerkiksi pidän kohtauksesta, jossa lääkityksen jo lopettanut Preston on yksin tutkimassa vastarintaliikkeen jäsenen huonetta, johon on kerätty kaikenlaisia kiellettyjä esineitä. Preston laittaa vanhan LP-soittimen päälle ja tutkiskelee samalla krääsää. Hetki, jolloin musiikki rekisteröityy miehen korviin ja aivoihin ja tunteisiin näkyy hänen silmistään ja jälleen kerran olen aivan hämilläni miten näin paska elokuva voikaan olla näin hyvä. Tämä elokuvahan on kiehtovampi kuin Mona Lisan hymy. Puvusto on myös kiitettävästi toteutettu, papit ja heidän käskyläisensä pukeutuvat varsin natsimaisesti ja olen hyvin ihastunut etenkin loppupuolella esiintyvään Prestonin vitivalkoiseen ja juhlalliseen pukuun.

Miten tässä elokuvassa voi ollakaan näin paljon hienosti toteutettuja ideoita ja kohtauksia, jos se on täyttä roskaa? No siten, ettei se suinkaan ole paska, tai täyttä roskaa, mutta lopputulos on erittäin hämmentävä sekoitus purkkaviihdettä ja laatua, jolloin elokuvasta voi olla vaikea muodostaa yhtenäistä mielipidettä. Koska elokuvan typerimmätkin tempaukset ovat mielestäni äärimmäisen viihdyttäviä ja hauskoja voin antaa sille paljon anteeksi. Equilibrium kuuluu ehdottomasti suosikkeihini, johon tuskin koskaan kyllästyn.

TÄHDET: ****

Kissaihmiset

NIMI: Kissaihmiset (Cat People)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Paul Schrader
KÄSIKIRJOITUS: DeWitt Bodeen & Alan Ormsby
PÄÄOSISSA: Nastassia Kinski, Malcolm McDowell, John Heard
IKÄSUOSITUS: 15

Kissaihmiset perustuu löyhästi DeWitt Bodeenin saman nimiseen tarinaan, joka ensimmäisen kerran filmattiin vuonna 1942. En ole nähnyt tätä aikaisempaa versiota, mutta olen saanut käsityksen, että versiot ovat hyvin erilaisia ja eivät juuri verrattavissa toisiinsa.

Kissaihmiset on eroottinen kauhuelokuva, joka käsittelee ihmissuden kaltaisia muotoa muuttavia mustia leopardeja. Alunperin satoja vuosia sitten mystisessä aavikkoisessa maassa (joka kenties on tai ei ole Intia) köyhät ovat antaneet leopardeille ihmisuhreja. Uhrien sielut ja heidän tuntemansa viha ja katkeruus ajan myötä tarttuivat leopardeihin, muuttaen niitä ihmismäisemmiksi ja lopulta ne myös lisääntyivät uhreiksi tuotujen ihmisten kanssa. Näistä sekasikiöistä syntyi pieni sukusiittoinen joukko seksuaalisesti ylikierroksilla käyviä pantteri-ihmisiä, jotka seksin jälkeen muuttuvat raivokkaiksi panttereiksi ja muuttuvat takaisin ihmisiksi saatuaan tapettua jonkun.

Kuvankaunis Irene (Nastassia Kinski) ei ole nähnyt veljeään (Malcolm McDowell) sitten lapsuuden. Irene on nyt nuori aikuinen ja matkustaa New Orleansiin tapaamaan veljään, joka ottaa hänet avosylin vastaan. Veli on heti turhankin tuttavallinen ja vaikuttaa tietävän sisarusten taustoista paljon enemmän kuin Irene. Irene ei tiedä olevansa kissaihminen, sillä hän on neitsyt eikä siten ole koskaan muuttanut muotoaan. Hänen veljensä sen sijaan on jo kauan terrorisoinut lähistöä käymällä huorissa ja sen jälkeen pomppimalla pantterina pitkin New Orleansia, muuttuen takaisin ihmiseksi vasta tapettuaan jonkun viattoman ihmisparan. Veli katoaakin tälläiselle retkelle ja Irene jää yksin tutkimaan kaupunkia. Hän käy paikallisessa rupuisessa eläintarhassa, johon jää lumoutuneena tuijottamaan äksyä mustaa leopardia sulkemisajan jälkeenkin. Tietämättään tuo leopardi on hänen veljensä, jonka eläintarhan kuraattori on ottanut kiinni. Irenen ja kuraattorin välille syntyy romanssia ja typykän neitsyys alkaa olla vaarassa - ja sen myötä koko lähiympäristö. Myös pahisveli pääsee aikanaan eläintarhasta vapaaksi ja haluaa painostaa Irenen insestisuhteeseen.

Elokuvassa on paljon hyvää, mutta valitettavan paljon paskaakin, jolloin lopputulos jää harmittavan keskinkertaiseksi. Ne muutamat kohtaukset, joissa näytetään ihmisleopardien punaisenhehkuista kotimaata ja valaistaan tämän hybridilajin alkuperää, ovat erittäin kiehtovia ja olisin toivonut niitä lisää. Olen hyvin suuri muodonmuuttajatarinoiden fani, joten arvostan kuinka elokuvassa lajille on keksitty jonkinlainen menneisyys, joka häilyy juuri ja juuri maagisuuden ja uskottavuuden rajoilla. Hämmentävää tosin on kuinka ihmisleopardien tarina alkaa Intian kaltaisesta maasta ja laji vaikuttaa olleen enimmäkseen sisäsiittoinen, mutta Irene ja hänen veljensä ovat vitivalkoisia. Irene myös tapaa ohimennen kissanaisen, joka vaikuttaisi olevan venäläinen. Toisena hyvänä puolena pidän itse kissoja. Elokuvassa kissat pääsevät näkymään kiitettävän paljon, toimintakohtauksissakin, ja ne ovat selkeästi ihan oikeita eläimiä, eivät nukkeja tai tietokoneella animoituja. Tarina saadaan päätökseen mielestäni varsin tyydyttävällä tavalla.

Sitten niihin huonoihin puoliin. Elokuva keskittyy turhankin paljon siihen eroottiseen puoleen kauhun sijaan. Elokuvassa on pari hyvin toteutettua kauhukohtausta (mieleen tulevat käden irti repiminen ja kissaihmisen ruumiinavaus), mutta en ollut missään vaiheessa oikeasti peloissani tai edes jännittynyt. Kissaihmiset voisi toimiakin paremmin pikkutuhmana erotiikkaelokuvana, jossa pääosan näyttelijä on selkeästi valittu rooliin ulkonäön ja halukkuuden olla ilkosillaan perusteella (vaikka ihan hyvän roolin entinen malli Kinski vetää). Myös usea muu nainen ehtii pomppia tissit paljaana valkokankaalla. Miestarjonta sen sijaan on hyvin surkeaa. Veljeä esittävää Malcolm McDowellia harva sanoisi komeaksi ja Irenen ihastusta esittävä John Heard on sellainen ok perusjamppa. Elokuvan harhautus tisseillä ei kauaa jaksa ihmetyttää ja lihasäkkien viehätys varisee nopeasti, jos niistä nyt alunperinkään tykkää. Elokuva laahaa paikoitellen turhan paljon ja kissimirrien ihmismuodossa päästetyt kissamaiset eleet aiheuttavat lähinnä hykerrystä ja myötähäpeää. Itseäni häiritsi myös Irenen luonteen dramaattinen muuttuminen, sitä olisi voitu pohjustaa jo aikaisemmin elokuvassa.

Seksuaalista heräämistä on niputetty yhteen fyysisen muodonmuutoksen kanssa jo useassa ihmissusitarinassa, esimerkiksi elokuvissa Ginger Snaps ja The Company of Wolves. Unohtamatta tietenkään itse Punahilkkaa, jossa susi toimii varoituksena vieraista miehistä. Kissaihmisissä teemaa valitettavasti lähinnä käytetään tekosyynä näyttää mahdollisimman paljon naikkosia alasti. Mahdollisuus tutkiskella Irenen tunteita neitsyydestä ja sen menetyksestä, vastakkaisesta sukupuolesta ja mustasukkaisuudesta jätetään hyvin pintapuoliseksi tai olemattomaksi.

Elokuva on hyvin keskinkertainen ja tulee jäämään katsojiensa mieleen lähinnä sinä outona elokuvana, jossa ihmissudet olivatkin kissoja, ja jossa oli se siisti David Bowien biisi.

TÄHDET: **1/2

Tietoa blogista ja kirjoittajasta

Tervetuloa Katkeraan Kuuhun!

Tämä blogi syntyi pitkään kyteneestä halusta kirjoittaa arvosteluja ja muita turinoita fantasia-, kauhu- ja scifi-elokuvista. Olen elokuvien suhteen varsin kaikkiruokainen, mutta nämä ovat selkeästi lempigenrejäni.

Olen pikkulapsesta asti ollut jonkinasteinen elokuvaintoilija ja kokenut suurta tarvetta elokuvan jälkeen keskustella näkemästäni ja kirjoittaa ajatuksiani muistiin. Ala- ja yläasteella katsoin faijani kanssa 2-6 elokuvaa taikka maratoonasimme telkkarisarjoja joka ikinen viikonloppu, sekä arkena katsoin omatoimisesti useamman lisää siihen päälle. Jo tuohon aikaan kirjoitin alkeellisia, huumoripainotteisia arvosteluja pieniin vihkoihin. Näistä ainakin yksi on tallessa. Tuohon aikaan luin myös jokaisen Hohto- ja Episodi -lehden, sekä aloin ostamaan taskurahoillani ulkomaalaisia Empire- ja Total Film -lehtiä niiden alkaessa ilmestyä lähikauppoihini. Nämä enkkulehdet olivat kalliita ja välillä kielitaitoni ei riittänyt ymmärtämään kaikkea.

Vuonna 2013 aloin viimein kirjoittamaan elokuva-ajatuksiani nettiin. Perustin blogin Suola Kuupielessä, joka tosin käsitteli vain koira-aiheisia animaatioita ja sarjakuvia. Hyvin rajallisesta aiheesta huolimatta blogi kasvoi varsin suosituksi ja olen siihen kirjoittanut sadoittain juttuja, ja kirjoitan yhäkin, vähintään kerran kuussa on itselleni asettamani tavoite. Tämä blogi piti minut varsin tyytyväisenä pitkän aikaa, mutta ennen pitkää aloin tuntea lievää ärsytystä siitä kuinka rajoitettu asettamani aihepiiri oli ja kuinka monen monta hienoa elokuvaa oli, joista en sinne voisi kirjoittaa yhtään mitään. Tämän vuoksi siis syntyi Katkera Kuu. Nimeksi kaavailin aluksi kliseistä Kuun pimeää puolta, mutta se oli jo varattu. Ehkä totun tähän nimeen. Ulkoasu on yhä keskeneräinen ja voi näyttää eri laitteilla omituiselta.

Minää ite

Yleensä pidän synkistä ja melko realistisista tarinoista, joissa on hitunen epätodellisia ja maagisia elementtejä joukossa hämmentämässä pakkaa. Kauhusta pidän, ainakin teoriassa. Käytännössä liian moni kauhuelokuva on mielestäni pelkkää mieletöntä silpomispornoa ja jokainen pelottava hetki nojautuu ennalta-arvattavaan jumpscareen. Eläinkauhuelokuvista pidän todella paljon, vaikka hyvin harva niistä on oikeasti hyvä elokuva. Näissä elokuvissa kauhu ei yleensä perustu uhrien silpomiseen mahdollisimman brutaaleilla ja absurdeilla tavoilla, vaan ihmiset pelkäävät eläintä, hyvin luonnollisen tuntuista vihollista. Scifi on aina ollut sydäntä lähellä. En tiedä miksi. Avaruusoliot etenkin jaksoivat kiinnostaa vuositolkulla ja niistä kertovia kirjoja ja ohjelmia tuijotettiin silmät teelautasen kokoisina. Muita elokuvissa ja elokuvien ulkopuolella kiinnostavia otuksia ovat ihmissudet ja niiden kaltaiset muodonmuuttajat, sekä robotit ja androidit. Etenkin ihmissusielokuvia on tullut katsottua lukemattomia määriä ja 90% niistä on täyttä sontaa. Vampyyreistä ja zombeista olen saanut yliannostuksen, enkä etenkin vampyyrejä ole koskaan pitänyt pelottavina.

Elokuvasarjojen puolella olen erityisen kiinnostunut Alien- ja Jurassic Park- sarjoista, vaikka, myönnettäköön, sarjojen osien laatu vaihtelee paljon. Telkkarin puolella lempisarjoihini lukeutuvat Hannibal (ehdoton suosikkini ja näkyy tämän hetkisessä ulkoasussa), Game of Thrones (jonka laatu on valitettavasti tippunut kuin lehmän häntä), X-Files (jonka kahta uusinta kautta en ole vielä katsonut), Neon Genesis Evangelion, Hopeanuoli, ja Death Note. Näyttelijöistä olen seurannut erityisesti Mads Mikkelsenin, Christian Balen, Edward Nortonin, sekä Aidan Gillenin uria ja katsonut paljon heidän vähemmän tunnettuja töitään. Hölmönä fanityttönä nääs jokaisen näyttelijäihastukseni kohdalla katson miehen koko filmografian läpi, vaikka jokin elokuva ei normaalisti olisi kiinnostanut pätkääkään. Tämän ansiosta olen tullut nähneeksi paljon paskaa, mutta myös löytänyt monta kätkettyä kultakimpaletta, joita en normaalisti olisi koskaan nähnyt. Voitte siis odottaa blogin käsittelevän joitain tälläisiä aiheita tulevaisuudessa.

Toivottavasti tulette viihtymään blogin parissa. Kommentointi on aina sallittua ja toivottua.