Yhteys tuntemattomaan

NIMI: Yhteys tuntemattomaan (Communion)
VUOSI: 1989
OHJAAJA: Philippe Mora
KÄSIKIRJOITUS: Whitley Strieber
PÄÄOSISSA: Christopher Walken, Lindsay Crouse
IKÄSUOSITUS: 15

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, mutta sattumalta näin sen julisteen netissä. Pikaisen googlailun perusteella elokuvaa ei ole julkaistu Suomessa, mutta se on näytetty televisiossa nimellä Yhteys tuntemattomaan. Olen aina ollut kiinnostunut ufoista ja muista hörhöilyistä ja aina silloin tällöin tekee mieli katsella aiheeseen liittyviä juttuja. Nostalgisessa ja vähän naiivissa julisteessa möllötti suuri klassinen avaruusolion naama hohtavien tähtien ympäröimänä. Jokin siinä viehätti, joten katselin josko Youtubesta löytyisi jotain kohtausta esimauksi. Löytyihän sieltä. Ensimmäiseksi törmäsin kohtaukseen, jossa lähinnä söpöltä näyttävä alien ujosti kurkistaa nurkan takaa pahaenteisen musiikin soidessa. Tämä näytti jo niin hölmöltä, että pakkohan leffa oli nähdä. En mitenkään olisi uskonut miten omituinen kokemus oli luvassa.

Communion perustuu väitettyyn tositapaukseen. Oikean elämän Whitley Strieber kirjoitti kirjan kaappauksistaan vuonna 1987 ja vaikuttaa yhä tänä päivänä aktiivisesti välittävän avaruusolioiden sanomaa. Mielenkiintoista tosin on, että Strieber oli jo Communionia ennen tunnettu scifi-kirjailija. Esimerkiksi elokuvat Wolfen ja The Day After Tomorrow perustuvat hänen kirjoihin. Sattumaa vai "sattumaa?" Strieber käsikirjoitti myös Communionin elokuvaversion. Tästä huolimatta hän oli tyytymätön lopputulokseen, väittäen elokuvan antavan hänestä liian hullun kuvan.

Vuonna 1985 univaikeuksista kärsivä Whitley Strieber lähti vaimonsa, pienen poikansa ja tutun pariskunnan kanssa mökkeilemään. Yöllä Whitley herää tunteeseen, että joku tai jokin on tullut mökkiin, hän näkee vierailijan kasvot pikaisesti ja mökin ympäröi kirkas valo. Aamulla hän luulee tapausta uneksi, mutta kaikki muutkin ovat nähneet samantapaista unta. Reissu päättyy ennenaikaisesti ja Strieberit palaavat kotiinsa Manhattanille. Ahdistavat, epäselvät unet ja muistot piinaavat Whitleytä ja kun hän on vahingossa ampua vaimonsa hän päättää viimein hankkia ammattiapua. Hypnoosin alla muistot kaappauksista ja epäinhimillisistä kokeista alkavat palata Whitleyn mieleen.

Asetelma, perustui se sitten tositapahtumiin tai ei, on erittäin kiinnostava ja siinä olisi ollut ainesta todella selkäpiitä kylmäävään kauhutrilleriin. Elokuvassa on vain ohikiitäviä hetkiä, joita voisi luonnehtia karmiviksi tai kiehtoviksi. 90% ajasta haettu tunnelma epäonnistuu täysin ja kamaliksi tarkoitetut hetket lähinnä hymähdyttävät. Kohtaukset pilataan joko omituisella näyttelyllä, joka vaikuttaa monesti täysin improvisoidulta, hölmöillä efekteillä, tai sitten hahmot reagoivat tilanteisiin todella epäloogisesti.

Elokuvassa avaruusolioita on kahdenlaisia, joista kummatkin ovat lähinnä sympaattisen ja hölmön näköisiä. Ensimmäinen tyyppi on alaston, androgyyninen pallosilmä, jollainen yleensä tulee mieleen kun ajattelee avaruusolioita. Elokuvan surkeiden efektien takia nämä pinkit alienit ovat kuitenkin selkeästi tuulen mukana epämääräisesti heiluvia nukkeja, joiden ohuet nuudelikädet vispaavat holtittomasti ilmaa. Heiluminen on jatkuvaa ja välillä tokkurainen Whitley lähtee myös tanssimaan alienien mukana. Katsoin tätä kaverini kanssa ja ristimme nämä söpöläiset nuudelimiehiksi. Toinen tyyppi on matala, lihava, tummanharmaa ja gorillanaamainen alien, jotka muistuttavat Star Warsin jawa-lajia. Kumpikaan näistä tyypeistä ei ole millään tasolla pelottava ja huonoja nukkeja ja asuja näytetään kameralla aivan liian selkeästi.

Whitleyn hahmon luonteesta ja motiiveista on mahdotonta saada otetta. On vaikeaa suhtautua Whitleyn anaaliraiskaukseen vakavasti, kun hänet on sekuntteja aiemmin näytetty joraavan pinkin nuudelimiehen kanssa. Ymmärrettävästi tämän nöyryyttävän toimituksen aikana raivostunut Whitley vannoo tappavansa avaruusoliot, mutta seuraavan kerran tavatessaan heidät hän vaikuttaa lähinnä hämmentyneeltä, tervehtii heitä kohteliaasti, heittää high fiven ja bailaa hetken alienien kanssa musan tahtiin. Ei, en keksinyt tuota äskeistä.

Oliot ovat tehneet hänelle kauhistuttavia kokeita, aiheuttaneet hänelle traumoja ja myös kaapanneet hänen perheenjäseniään ja ystäviään, mutta silti elokuvan lopussa Whitleyn mieli on muuttunut täysin ja hän suhtautuu olioihin positiivisesti. Mitään syytä muutokseen ei elokuvassa tarjota. Loppupuolella hän perheineen ryntää innoissaan kerrostalon katolle luullessaan vierailijoiden olevan paikalla, sekä taidegalleriassa alkaa luennoimaan vaimolleen ihmeellistä soopaa universumin salaisuuksista, ihmisen pienuudesta ja Jumalan monista kasvoista. Aivan käsittämätöntä. Itse en voisi millään keinolla vääntää raiskauksesta ja kallon poraamisesta hengellistä tapahtumaa.

Näyttelytyö on huonoa kaikilta osapuolilta. Walken vaikuttaa improvisoivan ja pelleilevän läpi elokuvan. Jännittäviksi tarkoitetuissa kohtauksissa Walken on poikkeuksetta tylsistyneen näköinen. Whitleyn vaimoa esittävä Lindsay Crouse ei vakuuta millään tasolla. Dialogia on hämmentävää ja myös osittain improvisoidun oloista, joskin siellä täällä saattaa olla kiehtovia heittoja. Kaikki kohtaukset vaikuttavat olleen kertaotoksia.

Communion on kaikin puolin epäonnistunut elokuva, mutta sen tahattoman hassut kohtaukset ja väitetty tositapaus tekevät siitä kiinnostavan. Olen parantumaton ufologi, kryptozoologi ja hörhölogi, joten aion jossain välissä ottaa kirjaversion lukulistalle. Myös elokuvaversio Strieberin Wolfenista on kiinnostanut jo kauan. Mikäli väitettyihin tositapauksiin perustuvat ufoilut kiinnostavat, niin suosittelen ainakin vuoden 1993 elokuvaa Valo taivaalta (Fire in the Sky), joka onnistuu karmivan tunnelman luomisessa ja jonka efektit ovat yhä tänä päivänä vaikuttavia.

TÄHDET: *

The Lighthouse

NIMI: The Lighthouse
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers, Max Eggers
PÄÄOSISSA: Willem Dafoe, Robert Pattinson
IKÄSUOSITUS: 16

The Lighthouse oli minulle vuoden 2019 odotetuin elokuva, mutta pääsin näkemään leffan vasta tammikuun puolella ja se oli todellakin odotuksen ja hypetyksen arvoinen. Elokuva on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu, mikä on nykyään lupaava merkki, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin toinen teos mahtavan The Witchin jälkeen.

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) palkataan neljän viikon ajaksi toiseksi majakanvartijaksi vanhemman Thomas Waken (Willem Dafoe) rinnalle. Thomasin aiempi apuri oli pimahtanut pienen majakkasaaren yksinäisyydessä. Ajan kuluessa Ephraim huomaa ettei Thomasillakaan vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa ja vanhemman majakanvartijan jatkuvasti pomottaessa häntä alkaa myös Ephraim suistua pöhlöyden puolelle. Jotain mysteeristä saaressa ja itse majakassa on, ja mitä nuorelle Ephraimille on tapahtunut, minkä vuoksi hän on lähtenyt näin syrjäiseen ja vaativaan työhön?

Elokuva kaappaa heti alusta mukaansa ja pysyy tasaisen jännittävänä koko pituudensa ajan. Majakkasaaren paranoidi ilmapiiri on loistavasti toteutettu. Ephraimin ja Thomasin valtataistelua ja kummankin suistumista hulluuteen on kiinnostavaa seurata ja ennen kaikkea se on toteutettu uskottavalla tavalla. Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, sillä majakan mysteeriä oli elokuvan aikana hypetetty niin paljon, ettei sille ollut oikeastaan mahdollista antaa täysin tyydyttävää lopetusta.

Mustavalkoista värimaailmaa ei voi jättää mainitsematta. Valinta ei onneksi ole vain tekotaiteellinen pinnallisuus, vaan tukee tarinan tunnelmaa ja korostaa saaren karuutta. Väsyneiden miesten kasvot, karkeat kalliot ja pimeät varjot näyttävät mustavalkoisissa sävyissä todella upeilta. Kiinnitin myös huomiota kuinka Eggers on useassa kohtauksessa osannut korostaa hahmojen silmiä, oli kyseessä sitten Ephraimin inhoava katse tai kiihkeää monologia suoltavan Thomasin hullun silmät. Mustavalkoisuuden ansiosta myös majakan valo on onnistuneen mystistä ja kaunista.

The Lighthouse on äärettömän uskalias ja omaperäinen elokuva, joka ei missään vaiheessa kompastu omaan nokkeluuteensa. Hahmot piereskelevät ja runkkailevat vähän väliä, minkä luulisi olevan koomista (on se sitäkin - ja tarkoituksella), mutta tästä huolimatta ahdistaviksi tarkoitetut kohtaukset iskevät yhä täysillä. Tälläinen yhdistelmä vaatii oikeasti osaamista ettei homma mene vain pelleilyksi. Eggers on tähän mennessä tehnyt vain kaksi elokuvaa, joille kummallekin olen antanut täydet pisteet. Tätä ohjaajaa ei voi enää jättää huomioimatta ja odotan innolla mitä onkaan luvassa seuraavaksi, kun hän ottaa viikinkiteeman käsittelyyn tulevassa elokuvassaan. Eggersillä on oma tinkimätön visionsa, jota hän toteuttaa kiinnosti se massayleisöä tai ei. Onneksi tarpeeksi montaa ihmistä nämä elokuvat kuitenkin kiinnostavat.

TÄHDET: *****

Dracula (Minisarja)

NIMI: Dracula
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Johnny Campbell, Damon Thomas, Paul McGuigan
KÄSIKIRJOITUS: Mark Gatiss, Steven Moffat
PÄÄOSISSA: Claes Bang, Dolly Wells, John Heffernan,
IKÄSUOSITUS: 16

Dracula on juuri julkaistu kolmen episodin mittainen minisarja. En normaalisti piittaa vampyyreistä, mutta sarjan traileri vaikutti todella tyylikkäältä ja mielenkiintoiselta, ja kun sarjaa ei oltu pituudella pilattu päätin kuluttaa viikonlopun sen seurassa. Sarja oli yllättävä vuoristorata, aloittaen erittäin lupaavasti mahtavalla aloitusjaksolla, hidastaen tahtiaan vähän tylsän kakkosjakson aikana ja lopetus olikin jotain käsittämättömän noloa. En ole koskaan ennen tavannut tv-sarjaa, joka vain muutaman jakson aikana onnistui tälläiseen laadun tiputukseen.

Sarja alkaa hyvin perinteisellä kaavalla. Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan auttamaan kreivi Draculaa englantilaisen maapalstan ostossa. Draculan päämääränä on päästä matkustamaan Englantiin kylvämään kauhua aatelisten ja sivistyneiden ihmisten parissa. Ensiksi Dracula kuitenkin vaatii Harkeria jäämään linnaansa pidemmäksi aikaa, eikä kuuntele Harkerin vastaväitteitä. Mysteerinen kreivi, joka tuntuu päivä päivältä nuortuvan, katoaa aina päivisin jonnekin, jolloin Harker tutkii hänen linnaansa, jossa vaikuttaisi olevan muitakin asukkeja.

Ensimmäinen episodi on aivan mahtava. Jonathan Harkerin tarina on kiehtovasti rakennettu nunnien kuulustelun ympärille ja miehen seikkailut labyrinttimaisessa linnassa ovat hyvin kiinnostavia. Harkerin ja Draculan välinen kemia on myös kiehtovaa ja siitä olisi voitu ammentaa vielä paljon enemmänkin, jos uskallusta olisi riittänyt - mutta palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin. Itse Dracula on klassisen tuntuinen, erittäin viihdyttävä pahis, joka ei anteeksipyytele teatraalisuuttaan. Itselleni aikaisemmin tuntematon Claes Bang sopii rooliin hyvin ja myös ulkonäöllisesti muistuttaa Bela Lugosin Draculaa. Myös epäilyttävän paljon pimeyden otuksista kiinnostunut nunna on mielenkiintoinen hahmo. Unohtaa ei voi myöskään ensimmäisen episodin efektejä ja maskeerauksia. Kohtaus, jossa suden muodossa ollut Dracula kaivautuu vääntelehtien esiin suden ruumiista on kaikin puolin onnistunut. Pelkästään idean tasolla se on todella cool konsepti ja kohtauksessa on käytetty onnistuneesti oikeaa koirasutta, tietokonesutta, sekä susinukkea. Kaikki muutkin maskeeraukset ja taustamiljööt ovat erittäin onnistuneita tässä jaksossa, eivät täydellisiä, mutta pienet epätäydellisyydet tekevät niistä vain enemmän hurmaavia. Vampyyrien tarinat ovat puhkikulutettuja, mutta tämän jakson perusteella sarja tuntui sopivan freesiltä ja yllättävältä, mutta silti perinteitä kunnioittavalta.

Valitettavasti vahvan aloituksen jälkeen aletaan mennä metsään. Toisessa jaksossa maisema vaihtuu linnasta laivaan. Tarinankerronta hidastuu ja uudet hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta heidän kohtaloista välittäisi. Dracula, joka oli aluksi äärettömän viihdyttävä arkkivihollinen muuttuu vähitellen yhä vähemmän uhkaavaksi, eikä hahmon taustatarinaa, motivaatioita tai luonnetta yritetä millään tavalla syventää. Kakkosjaksossa ei ole enää Harkerin kaltaista kakkospäähenkilöä, vaan katsojan huomio on siirretty lähes täysin Draculan varaan. Tämä resepti ei enää toimi, sillä sarjan Draculassa ei ole minkäänlaista syvyyttä. Tämä Dracula ei ole mitenkään surullinen, yksinäinen, katkera tai vihainen, hän vain on olemassa ja tekee asioita koska käsikirjoitus sanoo niin. Laivan miehistöstä ei löydy ketään todella kiinnostavaa persoonaa, jonka puolesta voisi jännittää ja jota kannustaa. Maskeeraukset ja erikoisefektit tuntuvat myös jo väsähtäneiltä, eivätkä enää yllätä tai shokeeraa kuten edellisessä jaksossa. Kakkosjakso kuitenkin pysyy hyvässä keskitasossa kunnes aivan jakson lopussa paljastuu juonenkäänne, joka on selkeä merkki tulevasta laadun tippumisesta.

Viimeinen jakso veti sanattomaksi. Tarinassa on tapahtunut 120 vuoden hyppäys nykypäivään. Heti alussa halusin hakata päätäni seinään kun Englannissa Draculaa on vastassa erikoissotilaita, mutta kreivi pystyy silti huijaamaan erittäin epäuskottavalla tavalla naissotilaan aseen itselleen. Dracula pyydystetään salaiseen laboratorioon, kunnes kreivin asianajaja(!) vapauttaa hänet. Siitä huolimatta, että hän on todistetusti murhaaja ja äärimmäisen vaarallinen peto, joka elää pelkästään ihmisten verellä. Tämän jälkeen ennen lähes saatanallinen klassikkohirviö muuttuu lähinnä diskoissa nuohoavaksi, teinejä kuolaavaksi keski-ikäiseksi äijäksi, joka tekstailee, selailee Tinderiä ja välillä heittää jonkin mukanokkelan kommentin. Draculalla on ihmeellinen pakkomielle erästä nuorta tyttöä kohtaan, enkä millään tajunnut mikä teki tytöstä niin erityisen. Mukaan tuodaan monta sietämätöntä teinihahmoa, joiden roolit tarinassa ovat aluksi hyvin sekavia, eivätkä jakson loputtuakaan vielä täysin auenneet minulle. Tunnelmallisesti ja ulkonäöllisesti tämä jakso ei millään tunnu kuuluvan samaan sarjaan kuin kaksi aiempaa jaksoa. Käsikirjoitus tuntuu laiskalta ja osa lavasteista näyttää jo selkeästi halvoilta aikaisempiin verrattuna. Sarjan lopetus on yksinkertaisesti typerä ja nolo.

Koko sarjan ajan minua ärsytti sen harrastama queer baiting. Jokaisessa jaksossa on päivänselkeitä homoeroottisia vinkkauksia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, väkinäisiltä, eivätkä koskaan johda mihinkään. Sarjan tekijät ovat selkeästi halunneet olla moderneja tällä tavoin, mutta he eivät silti ole uskaltaneet viedä yhtäkään vihjaustaan loppuun saakka. On raukkamaista, että halutaan miellyttää seksuaalivähemmistöistä kertovia tarinoita toivovia ihmisiä, mutta samalla ei uskalleta menettää niitä katsojia, joita tuollainen materiaali voisi yököttää. Tälläinen puolessa välissä kiikuttelu ei innosta kumpaakaan ryhmää. Erityisesti Draculan ja Harkerin välille kovasti vinkattiin jonkinlaista suhdetta ja se olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä, heidän välisten kohtausten ollen jo nyt osa sarjan vahvimpaa antia. Mutta ei.

Dracula oli lopulta hirvittävä pettymys, sillä viimeinen jakso pilasi totaalisesti koko sarjan. Niin, niin harmillista, sillä ensimmäinen jakso oli hirvittävän vahva. Dramaattinen laadun putoaminen tämän jälkeen on kuitenkin anteeksiantamatonta ja tuntui pelkältä ajanhukalta. Dracula ansaitsee parempaa.

TÄHDET: **1/2

A Ghost Story

NIMI: A Ghost Story
VUOSI: 2017
OHJAAJA: David Lowery
KÄSIKIRJOITUS: David Lowery
PÄÄOSISSA: Casey Affleck, Rooney Mara
IKÄSUOSITUS: 12

A Ghost Story on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu. A24 on pikkuhiljaa muodostunut lähes taatuksi laadun merkiksi julkaisemalla erittäin fiksuja kauhu- ja indie-elokuvia. Aikaisemmin olen kirjoittanut heidän julkaisemistaan Midsommarista, sekä The VVitchistä, sekä nähnyt pari muutakin heidän julkaisuaan, joista olen kaikista pitänyt. Arvostan suuresti kuinka yhtiö panostaa oikeasti erilaisten, kokeilevien elokuvien julkaisuun. Myös A Ghost Story on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole mikään mestariteos, mutta se on oikeasti erilainen ja suurella sydämellä, sekä pienellä budjetilla tehty.

Elokuvan yksinkertainen juoni luo puitteet ajankulun, kuoleman, menetyksen ja oman kohtalon teemojen tutkiskeluun. Casey Affleckin esittämä muusikko kuolee auto-onnettomuudessa, jättäen taakseen surutyötä tekevän vaimonsa, sekä heidän talonsa, josta vaimo olisi halunnut päästä eroon. Mies herää ruumishuoneelta kummituksena ja palaa kotitalolleen, jossa hän voi vain seurata vierestä vaimonsa suremista. Kuolleena ajantaju katoaa ja tapahtumat seuraavat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa - yhtäkkiä vaimo onkin jo muuttanut pois ja talossa on uudet asukkaat. Saako aave koskaan rauhaa sielulleen? Elokuvaa on vaikea luokitella mihinkään genreen. Paranormaali draama kenties? Kummituksista huolimatta kauhua se ei todellakaan ole.

Elokuvan asetelma on kiinnostava ja herkkä, mysteerinen ja surumielinen tunnelma on todella onnistunut. Osa kohtauksista on tietyllä tapaa hieman pelottaviakin. Kummitus on lapsenomaisesti pelkkä lakanaan pukeutunut ihminen, reppanan näköinen ja edestakaisin haahuileva kuin eksynyt koiranpentu. Jopa lakanaan tehdyt silmäreiät näyttävät surullisilta. Kummitukset eivät enää puhu, mutta ne kommunikoivat toisilleen äänettömästi tekstitysten avulla. Välillä pimeissä nurkissa seisovat haamut ovat vähän karmiviakin tuijottaessaan elävien touhuja. Päähenkilö onnistuu olemaan todella sympaattinen kaikki ilmeet peittävän lakanan allakin (tai kenties sen ansiosta). Kummitusten ulkonäön naiivius tuo jollain tapaa lisää haurautta ja herkkyyttä elokuvaan.

Elokuva on hyvin hiljainen ja täysin hiljaisten kohtausten annetaan surutta pyöriä pitkän aikaa. Kuitenkin soundtrackiä ei ole laiminlyöty. Dark Roomsin kaunis kappale I Get Overwhelmed ei edusta musiikkia, jota normaalisti kuuntelisin, mutta se sopii täydellisesti kohtaukseensa ja olen eksynyt silloin tällöin kuuntelemaan sitä uudelleen.

Suurimpana kompastuskivenä koin alkupuolen kivuliaan hitauden. Erityisesti kohtaus, jossa nainen vain itkien mässää piirakkaa naamaan ei tunnu ikinä loppuvan. Tähän on toki syynsä, sillä kuoleman jälkeen aaveen ajantaju alkaa vääristyä. Aluksi aika kuluu realistisen hitaasti, kunnes se lopulta tuntuu etenevän huumaavan nopeasti. Ajankulu osoittautuukin yhdeksi todella kiinnostavaksi aspektiksi ja toivon, että katsojat jaksavat käydä läpi alkupuolen löntystelyn. Ymmärrän siis miksi alkupuoli toteutettiin tällä tavalla, mutta olisin kuitenkin tiivistänyt sitä hieman.

A Ghost Story on mukavan erilainen haamuleffa, joka on yhtä aikaa hyvin taiteellinen ja vaatimaton. Pienen skaalan henkilökohtainen tarina, johon jokainen jollain tapaa voi samaistua. Se resonoi varmasti erityisen paljon ihmisissä, jotka ovat joskus menettäneet itselleen tärkeän henkilön. Tarina saadaan lopetettua myös hyvin fiksulla tavalla, paljastamatta liikaa ja sortumatta liialliseen tunteilla mässäilyyn.

TÄHDET: ***1/2

Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****

The Fanatic

NIMI: The Fanatic

VUOSI: 2019
OHJAAJA: Fred Durst
KÄSIKIRJOITUS: Fred Durst, Dave Bekerman
PÄÄOSISSA: John Travolta, Devon Sawa, Ana Golja
IKÄRAJOITUS: 16

John Travoltalla menee huonosti. Entinen supertähti on jo monta vuotta tehnyt floppia flopin perään ja The Fanatic ei onnistu muuttamaan suuntaa. The Fanatic on varmasti Travoltan surkeimmin menestynyt elokuva, sillä se tienasi pienellä teatterikierroksellaan vain 3153 dollaria ja on nyt tarjolla Netflixin kaltaisissa palveluissa. Elokuvasta tekee mielenkiintoisen myös se, että sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Limp Bizkit -yhtyeen Fred Durst.

Moose on keski-ikäinen, autistinen mies, jonka suurena pakkomielteenä on hänen lempinäyttelijänsä Hunter Dunbar. Näyttelijä järjestää nimikirjoitustilaisuuden, jossa Moose kuitenkin antaa itsestään erittäin huonon vaikutelman ja Dunbar kieltäytyy tekemästä hänelle nimikirjoitusta. Paparazziystävänsä taitojen avulla Moose löytää Dunbarin talon ja alkaa vainota häntä.

Juoni on erittäin yksinkertainen, mutta siinä on silti aukkoja. Moose on selkeästi pakkomielteinen, enkä ymmärrä miksi hänen paparazziystävänsä antaa hänelle keinoja löytää Dunbar. Aluksi luulin ystävän tahallaan lähettävän epätasapainoisen fanin kuuluisuuden luo, jotta saisi lööppejä myytäväkseen, mutta elokuva ei ollut tarpeeksi fiksu tähän. Paparazzinainen on ilmeisesti vain yksinkertaisesti tyhmä. En myöskään ymmärtänyt miksi tämä nuori twentysomething nainen viihtyisi Moosen seurassa. Mystiseksi jää myös mitä Moose oikeastaan haluaa Dunbarilta. Huomiota, kyllä, mutta millaista huomiota? Moosen intohimo näyttelijää kohtaan vaikuttaisi välillä ylittävän platoniset rajat. Ja miten ihmeessä Moose rahoittaa elämänsä Hollywoodissa? Hänen ainoa työnsä näyttää olevan brittiläisen poliisin asussa poseeraaminen turisteille ja siinäkin hän on huono.

Elokuvan ongelmat piilevät sen käsikirjoituksessa. Missään muussa ei oikeastaan ole vikaa, mutta käsikirjoitus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä palanen, joka tässä tapauksessa pilaa koko elokuvan. En pystynyt päättämään mitä mieltä olin Travoltan näyttelemisestä, mutta Dunbaria esittävä Devon Sawa hoiti roolinsa oikein hyvin. Elokuva näyttää hyvältä eikä anna halpaa vaikutelmaa. Fred Durst vaikuttaa olevan kelpo ohjaaja, joka ei onneksi turhia kikkaile kuvakulmien ja leikkauksien kanssa. Kohtaus, jossa Dunbar soittaa pojalleen Limp Bizkitiä oli myös mielestäni vain hauska yksityiskohta.

Hahmot eivät kehity elokuvassa millään lailla ja tarina on hyvin ennalta-arvattava ja pitkäpiimäinen. Loppu tuntuu töksähtävältä ja epätyydyttävältä. En oikeastaan ymmärtänyt mitä tästä tarinasta pitäisi ottaa onkeensa. Ei saa olla liian pakkomielteinen? Vai onko opetuksena sittenkin ettei autisteihin ja muuten poikkeaviin ihmisiin voi luottaa? Tämä jälkimmäinen ajatus tulee pakostakin esille, sillä Mooselle ei ole annettu mitään ihailtavia ominaisuuksia tasapainottamaan hänen vaarallista pakkomiellettään. Kirk Lazaruksen viisaat sanat muistuvat mieleen...

The Fanatic ei ole hyvä elokuva, mutta se ei ole myöskään täysin epäonnistunut tekele, ei niin huono, että siitä muodostuisi kulttisuosikki, jolle voisi ulvoa naurusta kaveriporukan kanssa. Travoltan näyttelytyö on mielenkiintoista seurattavaa, sillä se tasapainottelee jatkuvasti uskottavan ja naurettavan välimaastossa. Kiinnostavaa myös, että Travoltalla itsellään on ollut nyt edesmennyt autistinen poika ja silti hän on valinnut tälläisen roolin.

TÄHDET: *1/2

Viimeinen yksisarvinen

NIMI: Viimeinen yksisarvinen (The Last Unicorn)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Arthur Rankin Jr., Jules Bass
KÄSIKIRJOITUS: Peter S. Beagle
PÄÄOSISSA: Mia Farrow, Alan Arkin, Jeff Bridges, Tammy Grimes, Christopher Lee
IKÄSUOSITUS: -

Olinkin jo vuosia halunnut katsoa Viimeisen yksisarvisen, mutta jotenkin se aina lipsui mielestä. Elokuva perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan ja hän myös kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen. Animoinnista on vastannut japanilainen studio, mikä näkyy paljon animointityylissä. Elokuva on Suomessa vähän tunnettu, netin kommenttien perusteella se on näytetty useamman kerran televisiossa (en itse muista tälläistä), VHS-julkaisusta en löytänyt todisteita ja olen lähes satavarma ettei suomalaista DVD-julkaisua ole olemassa. Amerikassa elokuva on julkaistu DVD:llä useaan kertaan, mutta pari ensimmäistä julkaisua olivat epäonnistuneita huonolla kuvanlaadulla, nopeutuneella temmolla ja/tai sensuroiduilla kirosanoilla. Ostajan kannattaa siis tehdä taustatöitä ennen kuin tilaa leffan.

Päähenkilö Amalthea on maagisessa metsässä ajanlaskun alusta asti elänyt yksisarvinen, joka eräänä päivänä kuulee mulita eläimiltä juorun olevansa lajinsa viimeinen edustaja. Huhujen mukaan yksisarvisten arkkivihollinen, liekehtivä jättiläishärkä olisi kerännyt yksisarviset kokoon jonnekin, jotain pahaenteistä tarkoitusta varten. Amalthea ei voi uskoa olevansa lajinsa viimeinen. Hän jättää turvallisen metsänsä ja lähtee ihmismaailmaan etsimään sukulaisiaan. Etsinnän aikana Amalthean matkaan liittyvät velhoksi opetteleva, lisää itsevarmuutta tarvitseva Schmendrick, sekä karski, mutta sisimmässään hellä keski-ikäinen Molly.

Viimeinen yksisarvinen poikkeaa monista muista lastenelokuvista hyvin haikealla tunnelmallaan. Ilonhetket ovat vähissä ja tunnelma on jatkuvasti enemmän tai vähemmän alakuloinen. Tämä ei suinkaan ole huono asia, mutta todennäköisesti yksinäisyys, viattomuuden menetys ja muut surulliset teemat iskevät enemmän vanhempaan yleisöön. Uskon elokuvan myös paranevan jokaisella katselukerralla. Itse päähenkilökin, jonka laji on perinteisesti ollut puhtauden ja viattomuuden symboli, on mielenkiintoinen sekoitus päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta, ylpeyttä ja uhrautuvaisuutta, kylmyyttä ja empaattisuutta. Mikään perinteinen reipas seikkailija hän ei ole. Moni ihminen ei enää usko yksisarvisiin, mikä lisää kauan turvallisessa metsässä asuneen Amalthean yksinäisyyttä. Vain harva näkee hänen todellisen muotonsa. Päähahmo jää jopa katsojille mysteerisen etäiseksi henkilöksi, enkä pidä tätä miinuksena.

Elokuva etenee hitaalla temmolla, mutta harmittavasti silti moni juonenkäänne tuntuu tuulesta temmatulta tai ei saa tyydyttävää loppua. Osa kohtauksista tuntuu omituisen irrallisilta. En saanut mitään käsitystä miksi paha kuningas halusi vangita yksisarvisia ja miksi vangita niitä juuri mereen, tai miksi härkä totteli häntä. Amalthean ja hänen seurueensa saapuessa kuninkaan aikaisempi hovivelho myös lähtee pois pahaenteisesti nauraen, mikä enteilisi hänen jossain välissä vielä palaavan pahat temput mielessä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu. Yhdessä välissä ohimennen mainitaan ettei kuninkaan poika, Amaltheaan rakastuva Lir, olisikaan hänen biologinen poikansa. Tällä faktalla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, vaikka mietin jo vaikka mitä kiinnostavia teorioita, kuten Lirin olevan oikeasti myös yksisarvinen, jonka paha kuningas olisi jostain syystä adoptoinut ja kasvattanut ihmisenä.

Ihmishahmoista Schmendrick saa eniten huomiota osakseen ja on ihan toimiva hahmo, mutta Molly jää selkeästi taka-alalle. Minulle yksi elokuvan vahvimmista kohtauksista oli Mollyn ja Amalthean ensitapaaminen. Tarujen mukaanhan yksisarviset viihtyivät nuorten neitsyiden luona, mutta Molly näkee haaveidensa yksisarvisen vasta elämään kyllästyneenä aikuisena ja itkien kiroaa Amaltheaa, samalla häveten itseään. Tämän vahvan aloituksen jälkeen Molly pyörii kuitenkin vain taustalla. 

Haikealla teemalla jatketaan myös musiikin kanssa. Elokuvan nimikkokappale, Jimmy Webbin säveltämä ja American esittämä The Last Unicorn, on yksinkertaisuudessaan upea ja kauniisti sanoitettu. En pysty kuuntelemaan kappaletta ilman, että kyyneleet uhkaavat tulla silmiin. Loput tylsähköistä ja toisiinsa sekoittuvista lauluista eivät jääneet mieleeni. Amalthean ihmismuodossa laulama kappale kuulostaa jopa hävettävän tönköltä, vaikka aihe onkin mielenkiintoinen hahmon yrittäessä muistaa elämäänsä yksisarvisena.

Animointityyli on erittäin kaunista ja muistutti minua paljon Disneyn Prinsessa Ruususesta. Tyyli kuitenkin vaikuttaa jakavan mielipiteitä, monen mielestä hahmot ovat ilmeettömiä ja liikkuvat epäluontevasti. En huomannut tälläistä ollenkaan. Japanilaiset animaattorit tuovat oman mausteensa länsimaiseen tarinaan, kiinnitin heti huomiota kuinka esimerkiksi pikaisesti ruudulla esiintyvä lohikäärme oli selkeästi aasialaistyylinen. Amalthea on kummassakin muodossaan erittäin kaunis ja huomiotaherättävä hahmo, mutta harmittavasti ihmiset tuppaavat olemaan rumia pottunokkia. Taustat ovat yksityiskohtaisia ja välillä näytetään keskiaikaisen näköisiä komeita seinävaatteita. Ulkoisesti elokuvassa on hyvin vähän valittamisen aihetta.

Elokuva on harmillisen lähellä mestariteosta, mutta epätyydyttävät tai keskenjääneet juonenkäänteet, sekä tarinankuljetuksen välillä liiallinen flegmaattisuus pudottavat pisteitä rankasti. Tarinassa, animoinnissa ja musiikissa olisi kyllä todella vahvoja osia hienoon palapeliin, mutta kokonaisuus ei vaan toimi toivotusti. Suosittelen kuitenkin elokuvaa lämpimästi, mutta nuorimmat katsojat tuskin saavat siitä paljoa irti. Elokuva pitää sitkeästi kiinni unenomaisesta, haikeasta tunnelmastaan ja vaikka yksisarviset saadaankin vapautettua on lopetus silti katkeransuloinen.

TÄHDET: ***1/2