Dracula (Minisarja)

NIMI: Dracula
VUOSI: 2020
OHJAAJA: Johnny Campbell, Damon Thomas, Paul McGuigan
KÄSIKIRJOITUS: Mark Gatiss, Steven Moffat
PÄÄOSISSA: Claes Bang, Dolly Wells, John Heffernan,
IKÄSUOSITUS: 16

Dracula on juuri julkaistu kolmen episodin mittainen minisarja. En normaalisti piittaa vampyyreistä, mutta sarjan traileri vaikutti todella tyylikkäältä ja mielenkiintoiselta, ja kun sarjaa ei oltu pituudella pilattu päätin kuluttaa viikonlopun sen seurassa. Sarja oli yllättävä vuoristorata, aloittaen erittäin lupaavasti mahtavalla aloitusjaksolla, hidastaen tahtiaan vähän tylsän kakkosjakson aikana ja lopetus olikin jotain käsittämättömän noloa. En ole koskaan ennen tavannut tv-sarjaa, joka vain muutaman jakson aikana onnistui tälläiseen laadun tiputukseen.

Sarja alkaa hyvin perinteisellä kaavalla. Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan auttamaan kreivi Draculaa englantilaisen maapalstan ostossa. Draculan päämääränä on päästä matkustamaan Englantiin kylvämään kauhua aatelisten ja sivistyneiden ihmisten parissa. Ensiksi Dracula kuitenkin vaatii Harkeria jäämään linnaansa pidemmäksi aikaa, eikä kuuntele Harkerin vastaväitteitä. Mysteerinen kreivi, joka tuntuu päivä päivältä nuortuvan, katoaa aina päivisin jonnekin, jolloin Harker tutkii hänen linnaansa, jossa vaikuttaisi olevan muitakin asukkeja.

Ensimmäinen episodi on aivan mahtava. Jonathan Harkerin tarina on kiehtovasti rakennettu nunnien kuulustelun ympärille ja miehen seikkailut labyrinttimaisessa linnassa ovat hyvin kiinnostavia. Harkerin ja Draculan välinen kemia on myös kiehtovaa ja siitä olisi voitu ammentaa vielä paljon enemmänkin, jos uskallusta olisi riittänyt - mutta palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin. Itse Dracula on klassisen tuntuinen, erittäin viihdyttävä pahis, joka ei anteeksipyytele teatraalisuuttaan. Itselleni aikaisemmin tuntematon Claes Bang sopii rooliin hyvin ja myös ulkonäöllisesti muistuttaa Bela Lugosin Draculaa. Myös epäilyttävän paljon pimeyden otuksista kiinnostunut nunna on mielenkiintoinen hahmo. Unohtaa ei voi myöskään ensimmäisen episodin efektejä ja maskeerauksia. Kohtaus, jossa suden muodossa ollut Dracula kaivautuu vääntelehtien esiin suden ruumiista on kaikin puolin onnistunut. Pelkästään idean tasolla se on todella cool konsepti ja kohtauksessa on käytetty onnistuneesti oikeaa koirasutta, tietokonesutta, sekä susinukkea. Kaikki muutkin maskeeraukset ja taustamiljööt ovat erittäin onnistuneita tässä jaksossa, eivät täydellisiä, mutta pienet epätäydellisyydet tekevät niistä vain enemmän hurmaavia. Vampyyrien tarinat ovat puhkikulutettuja, mutta tämän jakson perusteella sarja tuntui sopivan freesiltä ja yllättävältä, mutta silti perinteitä kunnioittavalta.

Valitettavasti vahvan aloituksen jälkeen aletaan mennä metsään. Toisessa jaksossa maisema vaihtuu linnasta laivaan. Tarinankerronta hidastuu ja uudet hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia, jotta heidän kohtaloista välittäisi. Dracula, joka oli aluksi äärettömän viihdyttävä arkkivihollinen muuttuu vähitellen yhä vähemmän uhkaavaksi, eikä hahmon taustatarinaa, motivaatioita tai luonnetta yritetä millään tavalla syventää. Kakkosjaksossa ei ole enää Harkerin kaltaista kakkospäähenkilöä, vaan katsojan huomio on siirretty lähes täysin Draculan varaan. Tämä resepti ei enää toimi, sillä sarjan Draculassa ei ole minkäänlaista syvyyttä. Tämä Dracula ei ole mitenkään surullinen, yksinäinen, katkera tai vihainen, hän vain on olemassa ja tekee asioita koska käsikirjoitus sanoo niin. Laivan miehistöstä ei löydy ketään todella kiinnostavaa persoonaa, jonka puolesta voisi jännittää ja jota kannustaa. Maskeeraukset ja erikoisefektit tuntuvat myös jo väsähtäneiltä, eivätkä enää yllätä tai shokeeraa kuten edellisessä jaksossa. Kakkosjakso kuitenkin pysyy hyvässä keskitasossa kunnes aivan jakson lopussa paljastuu juonenkäänne, joka on selkeä merkki tulevasta laadun tippumisesta.

Viimeinen jakso veti sanattomaksi. Tarinassa on tapahtunut 120 vuoden hyppäys nykypäivään. Heti alussa halusin hakata päätäni seinään kun Englannissa Draculaa on vastassa erikoissotilaita, mutta kreivi pystyy silti huijaamaan erittäin epäuskottavalla tavalla naissotilaan aseen itselleen. Dracula pyydystetään salaiseen laboratorioon, kunnes kreivin asianajaja(!) vapauttaa hänet. Siitä huolimatta, että hän on todistetusti murhaaja ja äärimmäisen vaarallinen peto, joka elää pelkästään ihmisten verellä. Tämän jälkeen ennen lähes saatanallinen klassikkohirviö muuttuu lähinnä diskoissa nuohoavaksi, teinejä kuolaavaksi keski-ikäiseksi äijäksi, joka tekstailee, selailee Tinderiä ja välillä heittää jonkin mukanokkelan kommentin. Draculalla on ihmeellinen pakkomielle erästä nuorta tyttöä kohtaan, enkä millään tajunnut mikä teki tytöstä niin erityisen. Mukaan tuodaan monta sietämätöntä teinihahmoa, joiden roolit tarinassa ovat aluksi hyvin sekavia, eivätkä jakson loputtuakaan vielä täysin auenneet minulle. Tunnelmallisesti ja ulkonäöllisesti tämä jakso ei millään tunnu kuuluvan samaan sarjaan kuin kaksi aiempaa jaksoa. Käsikirjoitus tuntuu laiskalta ja osa lavasteista näyttää jo selkeästi halvoilta aikaisempiin verrattuna. Sarjan lopetus on yksinkertaisesti typerä ja nolo.

Koko sarjan ajan minua ärsytti sen harrastama queer baiting. Jokaisessa jaksossa on päivänselkeitä homoeroottisia vinkkauksia, jotka tuntuvat päälleliimatuilta, väkinäisiltä, eivätkä koskaan johda mihinkään. Sarjan tekijät ovat selkeästi halunneet olla moderneja tällä tavoin, mutta he eivät silti ole uskaltaneet viedä yhtäkään vihjaustaan loppuun saakka. On raukkamaista, että halutaan miellyttää seksuaalivähemmistöistä kertovia tarinoita toivovia ihmisiä, mutta samalla ei uskalleta menettää niitä katsojia, joita tuollainen materiaali voisi yököttää. Tälläinen puolessa välissä kiikuttelu ei innosta kumpaakaan ryhmää. Erityisesti Draculan ja Harkerin välille kovasti vinkattiin jonkinlaista suhdetta ja se olisi ollut todella mielenkiintoista nähdä, heidän välisten kohtausten ollen jo nyt osa sarjan vahvimpaa antia. Mutta ei.

Dracula oli lopulta hirvittävä pettymys, sillä viimeinen jakso pilasi totaalisesti koko sarjan. Niin, niin harmillista, sillä ensimmäinen jakso oli hirvittävän vahva. Dramaattinen laadun putoaminen tämän jälkeen on kuitenkin anteeksiantamatonta ja tuntui pelkältä ajanhukalta. Dracula ansaitsee parempaa.

TÄHDET: **1/2

A Ghost Story

NIMI: A Ghost Story
VUOSI: 2017
OHJAAJA: David Lowery
KÄSIKIRJOITUS: David Lowery
PÄÄOSISSA: Casey Affleck, Rooney Mara
IKÄSUOSITUS: 12

A Ghost Story on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu. A24 on pikkuhiljaa muodostunut lähes taatuksi laadun merkiksi julkaisemalla erittäin fiksuja kauhu- ja indie-elokuvia. Aikaisemmin olen kirjoittanut heidän julkaisemistaan Midsommarista, sekä The VVitchistä, sekä nähnyt pari muutakin heidän julkaisuaan, joista olen kaikista pitänyt. Arvostan suuresti kuinka yhtiö panostaa oikeasti erilaisten, kokeilevien elokuvien julkaisuun. Myös A Ghost Story on tästä hyvä esimerkki. Se ei ole mikään mestariteos, mutta se on oikeasti erilainen ja suurella sydämellä, sekä pienellä budjetilla tehty.

Elokuvan yksinkertainen juoni luo puitteet ajankulun, kuoleman, menetyksen ja oman kohtalon teemojen tutkiskeluun. Casey Affleckin esittämä muusikko kuolee auto-onnettomuudessa, jättäen taakseen surutyötä tekevän vaimonsa, sekä heidän talonsa, josta vaimo olisi halunnut päästä eroon. Mies herää ruumishuoneelta kummituksena ja palaa kotitalolleen, jossa hän voi vain seurata vierestä vaimonsa suremista. Kuolleena ajantaju katoaa ja tapahtumat seuraavat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa - yhtäkkiä vaimo onkin jo muuttanut pois ja talossa on uudet asukkaat. Saako aave koskaan rauhaa sielulleen? Elokuvaa on vaikea luokitella mihinkään genreen. Paranormaali draama kenties? Kummituksista huolimatta kauhua se ei todellakaan ole.

Elokuvan asetelma on kiinnostava ja herkkä, mysteerinen ja surumielinen tunnelma on todella onnistunut. Osa kohtauksista on tietyllä tapaa hieman pelottaviakin. Kummitus on lapsenomaisesti pelkkä lakanaan pukeutunut ihminen, reppanan näköinen ja edestakaisin haahuileva kuin eksynyt koiranpentu. Jopa lakanaan tehdyt silmäreiät näyttävät surullisilta. Kummitukset eivät enää puhu, mutta ne kommunikoivat toisilleen äänettömästi tekstitysten avulla. Välillä pimeissä nurkissa seisovat haamut ovat vähän karmiviakin tuijottaessaan elävien touhuja. Päähenkilö onnistuu olemaan todella sympaattinen kaikki ilmeet peittävän lakanan allakin (tai kenties sen ansiosta). Kummitusten ulkonäön naiivius tuo jollain tapaa lisää haurautta ja herkkyyttä elokuvaan.

Elokuva on hyvin hiljainen ja täysin hiljaisten kohtausten annetaan surutta pyöriä pitkän aikaa. Kuitenkin soundtrackiä ei ole laiminlyöty. Dark Roomsin kaunis kappale I Get Overwhelmed ei edusta musiikkia, jota normaalisti kuuntelisin, mutta se sopii täydellisesti kohtaukseensa ja olen eksynyt silloin tällöin kuuntelemaan sitä uudelleen.

Suurimpana kompastuskivenä koin alkupuolen kivuliaan hitauden. Erityisesti kohtaus, jossa nainen vain itkien mässää piirakkaa naamaan ei tunnu ikinä loppuvan. Tähän on toki syynsä, sillä kuoleman jälkeen aaveen ajantaju alkaa vääristyä. Aluksi aika kuluu realistisen hitaasti, kunnes se lopulta tuntuu etenevän huumaavan nopeasti. Ajankulu osoittautuukin yhdeksi todella kiinnostavaksi aspektiksi ja toivon, että katsojat jaksavat käydä läpi alkupuolen löntystelyn. Ymmärrän siis miksi alkupuoli toteutettiin tällä tavalla, mutta olisin kuitenkin tiivistänyt sitä hieman.

A Ghost Story on mukavan erilainen haamuleffa, joka on yhtä aikaa hyvin taiteellinen ja vaatimaton. Pienen skaalan henkilökohtainen tarina, johon jokainen jollain tapaa voi samaistua. Se resonoi varmasti erityisen paljon ihmisissä, jotka ovat joskus menettäneet itselleen tärkeän henkilön. Tarina saadaan lopetettua myös hyvin fiksulla tavalla, paljastamatta liikaa ja sortumatta liialliseen tunteilla mässäilyyn.

TÄHDET: ***1/2

Joker

NIMI: Joker
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Todd Phillips
KÄSIKIRJOITUS: Todd Phillips, Scott Silver
PÄÄOSISSA: Joaquin Phoenix, Robert de Niro, Zazie Beetz, Frances Conroy
IKÄSUOSITUS: 16

Joker esittelee jälleen uuden elokuvaversion Batmanin arkkivihollisesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen supersankarielokuva, sillä mikäli hahmojen nimet muutettaisiin ei elokuvasta tajuaisi sen perustuvan mihinkään sarjakuvaan. Joker on sen sijaan inhorealistinen draama-trilleri, jossa ei ole mitään yliluonnollisia fantasiaelemettejä ja toimintaakin on mikroskooppisen vähän. Ikärajaa K-16 ei ole annettu huvin vuoksi, osa kohtauksista on hyvinkin brutaaleja ja ylipäänsä elokuvan tunnelma on jatkuvan ahdistava. Elokuva aiheutti teatterikierrokselle lähtiessään melkoista massahysteriaa, sillä sen pelättiin kannustavan nuoria miehiä väkivaltaan ja massamurhiin.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) elää syrjäytynyttä, ilotonta ja vähävaraista elämää pitäen huolta omituisesta, mutta harmittomalta vaikuttavasta äidistään. Työkseen hän on erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattava pelle, mutta hän haaveilee stand up-koomikon urasta ja ihailee etenkin Murray Franklinia, Robert de Niron esittämää talk show-juontajaa. Arthur kaipaa kontaktia muihin ihmisiin ja myös häneltä puuttuvaa isähahmoa, mutta hänen heikot sosiaaliset kyvyt ja mielenterveysongelmat estävät ystävyyksien luomisen ja uralla etenemisen. Vahva lääkitys ei tunnu auttavan ja kaupunkikin katkaisee hänen terapiansa budjettisyistä. Gotham City on jakautunut hyvä- ja huonotuloisten kasteihin ja on vain ajan kysymys milloin pahnan pohjimmaiset alkavat kapinoimaan. Vastoinkäymiset kasaantuvat kasaantumistaan ja Arthur kulkee vääjäämättä kohti lopullista pimahtamista.

Joker ei ole helppo katselukokemus ja se on vain hyvä asia, sillä helppoa elokuvaa tässä ei ole lähdetty tekemäänkään. Se on alusta loppuun hyvin armoton, ahdistava ja synkkä. Harvinaiset humoristiset hetket edustavat myös varsin pimeää ja moraalisesti väärää huumoria, jolloin katsojaa saattaa vähän hävettää mille tulikin nyt naurettua. Se ei silti mässäile kurjuudella tai kamaluudella, vaan näyttää realistisesti vähäonnisemman ihmisen todellisuutta. Masennus, syrjäytyneisyys, mielisairaus ja köyhyys on siinä kuvattu erittäin hyvin. Koko elokuvan pituuuden ajan ilmassa on taidokkaasti luotu sähköinen ja arvaamaton jännite, joka pahenee loppua kohden. Väkivaltaa on käytetty säästeliäästi, mutta kun paska lentää tuulettimeen on väkivalta hyvin realistista, brutaalia ja hätkähdyttävää. Jos väkivaltaa ja toimintaa olisi jatkuvasti siihen tottuisi, mutta nyt se järkyttää ja yllättää joka kerralla.

Joaquin Phoenix tekee loistavan suorituksen Jokerina/Arhurina. Hän on yhtä aikaa viaton, surkea reppana, mutta myös hemmetin pelottava ja arvaamaton. Phoenix on myös fyysisesti uskottava roolissaan, roolia varten hän oli laihduttanut itsensä luurangonlaihaan kuntoon. Elokuvassa on hyvin vähän hahmoja ja suurin osa ajasta vietetään Arthurin parissa. Magneettinen Phoenix pystyy helposti pitämään kaiken mielenkiinnon itsessään ja kannattelemaan elokuvaa.

Jokerin hahmo on mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Hänen mielenterveysongelmiensa näkyvin oire on hysteerinen nauru, joka tourettemaisesti purskahtaa ulos stressaavissa tai kiihtyneissä tilanteissa. Tämä oli erittäin fiksu tapa tuoda hahmon ikoninen nauru mukaan. Kuitenkin itseäni vaivasi miten jokainen ihminen tulkitsi Arthurin selkeästi pakonomaiset ja ahdistuneet naurut negatiivisesti, luullen miehen pilkkaavan heitä. Nauru kuitenkin oli niin selkeästi ahdistunutta ja vieläpä yhdistynyt miehen muutenkin pelokkaaseen elekieleen, etten tajua miksei kukaan hiffannut ettei mies tarkoittanut mitään pahaa.

Elokuva näyttää ja kuulostaa hiton hyvältä. Siinä on monta mahtavasti kuvattua kohtausta, kuten hirvittävän ahdistava ja jännittävä loppupuolen talk show-kohtaus (tästä en spoilaa sen enempää, mutta VAU), sekä Jokerin voimaannuttava tanssi loputtomia rappusia alas, joita hän on aiemmin vaivallollisesti joutunut kävellä ylös. Mutta erityisen vaikuttunut olin vähän irralliselta tuntuvasta kohtauksesta, jossa Arthur tyhjentää jääkaapin ja menee sisälle vähän tuulettamaan tunteitaan. Kun jääkaapin ovi kolahtaa kiinni tapahtumaa seurannut selkeästi käsinpidelty kamera lähteekin liikkumaan jääkaappia kohti, antaen vaikutelman siitä, että katsoja onkin samassa huoneessa tämän hullun tyypin kanssa, luoden yllättävän turvattoman olon. Tätä kamerakikkaa ei käytetä missään muussa kohtauksessa ja en tietenkään varmasti tiedä mikä sen oikea tarkoitus oli, mutta tuollaisen tunteen minä sain siitä.

Joker on erittäin mielenkiintoinen tapaus supersankareihin perustuvien elokuvien saralla ja hitto, ylipäänsä elokuvien saralla. Se muistuttaa Taksikuskin ja Yksi lensi yli käenpesän hybridiä. On mahtavaa, että näin riskialtis ja selkeästi vain aikuisille tarkoitettu elokuva on uskallettu tehdä tunnetusta lapsien rakastamasta brändistä. Ja riskin otto on kannattanut, sillä Joker on osoittautunut yleisömenestykseksi, saanut monelta merkittävältä elokuvalehdeltä täysiä pisteitä ja jopa voittanut useita palkintoja filmifestivaaleilla. Kaikki täysin oikeutetusti, jos minulta kysytään.

Vielä pieni kannanotto elokuvan synnyttämään hysteriaan. Kannustaako Joker murhaamaan ihmisiä ja ihannoimaan väkivaltaa? No ei helvetissä. Ei yhtään sen enempää kuin Fight Club kannustaa luomaan kellareihin taistelukerhoja tai Uhrilampaat kannustaa syömään naapurin Erkin. Joker sen sijaan yrittää luoda ymmärrystä vähäosaisempia ihmisiä kohtaan ja antaa varoittavan esimerkin mitä voi tapahtua jos yhteiskunta unohtaa heidät.

TÄHDET: *****

The Fanatic

NIMI: The Fanatic

VUOSI: 2019
OHJAAJA: Fred Durst
KÄSIKIRJOITUS: Fred Durst, Dave Bekerman
PÄÄOSISSA: John Travolta, Devon Sawa, Ana Golja
IKÄRAJOITUS: 16

John Travoltalla menee huonosti. Entinen supertähti on jo monta vuotta tehnyt floppia flopin perään ja The Fanatic ei onnistu muuttamaan suuntaa. The Fanatic on varmasti Travoltan surkeimmin menestynyt elokuva, sillä se tienasi pienellä teatterikierroksellaan vain 3153 dollaria ja on nyt tarjolla Netflixin kaltaisissa palveluissa. Elokuvasta tekee mielenkiintoisen myös se, että sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Limp Bizkit -yhtyeen Fred Durst.

Moose on keski-ikäinen, autistinen mies, jonka suurena pakkomielteenä on hänen lempinäyttelijänsä Hunter Dunbar. Näyttelijä järjestää nimikirjoitustilaisuuden, jossa Moose kuitenkin antaa itsestään erittäin huonon vaikutelman ja Dunbar kieltäytyy tekemästä hänelle nimikirjoitusta. Paparazziystävänsä taitojen avulla Moose löytää Dunbarin talon ja alkaa vainota häntä.

Juoni on erittäin yksinkertainen, mutta siinä on silti aukkoja. Moose on selkeästi pakkomielteinen, enkä ymmärrä miksi hänen paparazziystävänsä antaa hänelle keinoja löytää Dunbar. Aluksi luulin ystävän tahallaan lähettävän epätasapainoisen fanin kuuluisuuden luo, jotta saisi lööppejä myytäväkseen, mutta elokuva ei ollut tarpeeksi fiksu tähän. Paparazzinainen on ilmeisesti vain yksinkertaisesti tyhmä. En myöskään ymmärtänyt miksi tämä nuori twentysomething nainen viihtyisi Moosen seurassa. Mystiseksi jää myös mitä Moose oikeastaan haluaa Dunbarilta. Huomiota, kyllä, mutta millaista huomiota? Moosen intohimo näyttelijää kohtaan vaikuttaisi välillä ylittävän platoniset rajat. Ja miten ihmeessä Moose rahoittaa elämänsä Hollywoodissa? Hänen ainoa työnsä näyttää olevan brittiläisen poliisin asussa poseeraaminen turisteille ja siinäkin hän on huono.

Elokuvan ongelmat piilevät sen käsikirjoituksessa. Missään muussa ei oikeastaan ole vikaa, mutta käsikirjoitus on kuitenkin äärimmäisen tärkeä palanen, joka tässä tapauksessa pilaa koko elokuvan. En pystynyt päättämään mitä mieltä olin Travoltan näyttelemisestä, mutta Dunbaria esittävä Devon Sawa hoiti roolinsa oikein hyvin. Elokuva näyttää hyvältä eikä anna halpaa vaikutelmaa. Fred Durst vaikuttaa olevan kelpo ohjaaja, joka ei onneksi turhia kikkaile kuvakulmien ja leikkauksien kanssa. Kohtaus, jossa Dunbar soittaa pojalleen Limp Bizkitiä oli myös mielestäni vain hauska yksityiskohta.

Hahmot eivät kehity elokuvassa millään lailla ja tarina on hyvin ennalta-arvattava ja pitkäpiimäinen. Loppu tuntuu töksähtävältä ja epätyydyttävältä. En oikeastaan ymmärtänyt mitä tästä tarinasta pitäisi ottaa onkeensa. Ei saa olla liian pakkomielteinen? Vai onko opetuksena sittenkin ettei autisteihin ja muuten poikkeaviin ihmisiin voi luottaa? Tämä jälkimmäinen ajatus tulee pakostakin esille, sillä Mooselle ei ole annettu mitään ihailtavia ominaisuuksia tasapainottamaan hänen vaarallista pakkomiellettään. Kirk Lazaruksen viisaat sanat muistuvat mieleen...

The Fanatic ei ole hyvä elokuva, mutta se ei ole myöskään täysin epäonnistunut tekele, ei niin huono, että siitä muodostuisi kulttisuosikki, jolle voisi ulvoa naurusta kaveriporukan kanssa. Travoltan näyttelytyö on mielenkiintoista seurattavaa, sillä se tasapainottelee jatkuvasti uskottavan ja naurettavan välimaastossa. Kiinnostavaa myös, että Travoltalla itsellään on ollut nyt edesmennyt autistinen poika ja silti hän on valinnut tälläisen roolin.

TÄHDET: *1/2

Viimeinen yksisarvinen

NIMI: Viimeinen yksisarvinen (The Last Unicorn)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Arthur Rankin Jr., Jules Bass
KÄSIKIRJOITUS: Peter S. Beagle
PÄÄOSISSA: Mia Farrow, Alan Arkin, Jeff Bridges, Tammy Grimes, Christopher Lee
IKÄSUOSITUS: -

Olinkin jo vuosia halunnut katsoa Viimeisen yksisarvisen, mutta jotenkin se aina lipsui mielestä. Elokuva perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan ja hän myös kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen. Animoinnista on vastannut japanilainen studio, mikä näkyy paljon animointityylissä. Elokuva on Suomessa vähän tunnettu, netin kommenttien perusteella se on näytetty useamman kerran televisiossa (en itse muista tälläistä), VHS-julkaisusta en löytänyt todisteita ja olen lähes satavarma ettei suomalaista DVD-julkaisua ole olemassa. Amerikassa elokuva on julkaistu DVD:llä useaan kertaan, mutta pari ensimmäistä julkaisua olivat epäonnistuneita huonolla kuvanlaadulla, nopeutuneella temmolla ja/tai sensuroiduilla kirosanoilla. Ostajan kannattaa siis tehdä taustatöitä ennen kuin tilaa leffan.

Päähenkilö Amalthea on maagisessa metsässä ajanlaskun alusta asti elänyt yksisarvinen, joka eräänä päivänä kuulee mulita eläimiltä juorun olevansa lajinsa viimeinen edustaja. Huhujen mukaan yksisarvisten arkkivihollinen, liekehtivä jättiläishärkä olisi kerännyt yksisarviset kokoon jonnekin, jotain pahaenteistä tarkoitusta varten. Amalthea ei voi uskoa olevansa lajinsa viimeinen. Hän jättää turvallisen metsänsä ja lähtee ihmismaailmaan etsimään sukulaisiaan. Etsinnän aikana Amalthean matkaan liittyvät velhoksi opetteleva, lisää itsevarmuutta tarvitseva Schmendrick, sekä karski, mutta sisimmässään hellä keski-ikäinen Molly.

Viimeinen yksisarvinen poikkeaa monista muista lastenelokuvista hyvin haikealla tunnelmallaan. Ilonhetket ovat vähissä ja tunnelma on jatkuvasti enemmän tai vähemmän alakuloinen. Tämä ei suinkaan ole huono asia, mutta todennäköisesti yksinäisyys, viattomuuden menetys ja muut surulliset teemat iskevät enemmän vanhempaan yleisöön. Uskon elokuvan myös paranevan jokaisella katselukerralla. Itse päähenkilökin, jonka laji on perinteisesti ollut puhtauden ja viattomuuden symboli, on mielenkiintoinen sekoitus päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta, ylpeyttä ja uhrautuvaisuutta, kylmyyttä ja empaattisuutta. Mikään perinteinen reipas seikkailija hän ei ole. Moni ihminen ei enää usko yksisarvisiin, mikä lisää kauan turvallisessa metsässä asuneen Amalthean yksinäisyyttä. Vain harva näkee hänen todellisen muotonsa. Päähahmo jää jopa katsojille mysteerisen etäiseksi henkilöksi, enkä pidä tätä miinuksena.

Elokuva etenee hitaalla temmolla, mutta harmittavasti silti moni juonenkäänne tuntuu tuulesta temmatulta tai ei saa tyydyttävää loppua. Osa kohtauksista tuntuu omituisen irrallisilta. En saanut mitään käsitystä miksi paha kuningas halusi vangita yksisarvisia ja miksi vangita niitä juuri mereen, tai miksi härkä totteli häntä. Amalthean ja hänen seurueensa saapuessa kuninkaan aikaisempi hovivelho myös lähtee pois pahaenteisesti nauraen, mikä enteilisi hänen jossain välissä vielä palaavan pahat temput mielessä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu. Yhdessä välissä ohimennen mainitaan ettei kuninkaan poika, Amaltheaan rakastuva Lir, olisikaan hänen biologinen poikansa. Tällä faktalla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, vaikka mietin jo vaikka mitä kiinnostavia teorioita, kuten Lirin olevan oikeasti myös yksisarvinen, jonka paha kuningas olisi jostain syystä adoptoinut ja kasvattanut ihmisenä.

Ihmishahmoista Schmendrick saa eniten huomiota osakseen ja on ihan toimiva hahmo, mutta Molly jää selkeästi taka-alalle. Minulle yksi elokuvan vahvimmista kohtauksista oli Mollyn ja Amalthean ensitapaaminen. Tarujen mukaanhan yksisarviset viihtyivät nuorten neitsyiden luona, mutta Molly näkee haaveidensa yksisarvisen vasta elämään kyllästyneenä aikuisena ja itkien kiroaa Amaltheaa, samalla häveten itseään. Tämän vahvan aloituksen jälkeen Molly pyörii kuitenkin vain taustalla. 

Haikealla teemalla jatketaan myös musiikin kanssa. Elokuvan nimikkokappale, Jimmy Webbin säveltämä ja American esittämä The Last Unicorn, on yksinkertaisuudessaan upea ja kauniisti sanoitettu. En pysty kuuntelemaan kappaletta ilman, että kyyneleet uhkaavat tulla silmiin. Loput tylsähköistä ja toisiinsa sekoittuvista lauluista eivät jääneet mieleeni. Amalthean ihmismuodossa laulama kappale kuulostaa jopa hävettävän tönköltä, vaikka aihe onkin mielenkiintoinen hahmon yrittäessä muistaa elämäänsä yksisarvisena.

Animointityyli on erittäin kaunista ja muistutti minua paljon Disneyn Prinsessa Ruususesta. Tyyli kuitenkin vaikuttaa jakavan mielipiteitä, monen mielestä hahmot ovat ilmeettömiä ja liikkuvat epäluontevasti. En huomannut tälläistä ollenkaan. Japanilaiset animaattorit tuovat oman mausteensa länsimaiseen tarinaan, kiinnitin heti huomiota kuinka esimerkiksi pikaisesti ruudulla esiintyvä lohikäärme oli selkeästi aasialaistyylinen. Amalthea on kummassakin muodossaan erittäin kaunis ja huomiotaherättävä hahmo, mutta harmittavasti ihmiset tuppaavat olemaan rumia pottunokkia. Taustat ovat yksityiskohtaisia ja välillä näytetään keskiaikaisen näköisiä komeita seinävaatteita. Ulkoisesti elokuvassa on hyvin vähän valittamisen aihetta.

Elokuva on harmillisen lähellä mestariteosta, mutta epätyydyttävät tai keskenjääneet juonenkäänteet, sekä tarinankuljetuksen välillä liiallinen flegmaattisuus pudottavat pisteitä rankasti. Tarinassa, animoinnissa ja musiikissa olisi kyllä todella vahvoja osia hienoon palapeliin, mutta kokonaisuus ei vaan toimi toivotusti. Suosittelen kuitenkin elokuvaa lämpimästi, mutta nuorimmat katsojat tuskin saavat siitä paljoa irti. Elokuva pitää sitkeästi kiinni unenomaisesta, haikeasta tunnelmastaan ja vaikka yksisarviset saadaankin vapautettua on lopetus silti katkeransuloinen.

TÄHDET: ***1/2

Midsommar

NIMI: Midsommar (Midsommar - Loputon yö)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Ari Aster
KÄSIKIRJOITUS: Ari Aster
PÄÄOSISSA: Florence Pugh, Will Poulter, William Jackson Harper, Jack Reynor
IKÄSUOSITUS: 16

EDIT: Katsoin elokuvan uudestaan vuonna 2021 ja pidin siitä huomattavasti enemmän uusintakierroksella. Koen olleeni alunperin turhan ankara, ja korotin nyt arvosanaa puolella tähdellä.

Tuotantoyhtiö A24 on viime vuosien aikana noussut pinnalle erittäin laadukkailla vaihtoehtoelokuvilla (näihin lukeutuu muun muassa mainio The VVitch). Yksi näistä elokuvista oli paljon kehuttu kauhuelokuva Hereditary, jonka ohjaaja Ari Aster on myös Midsommarin takana ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hereditary on minulla yhä näkemättä, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään Midsommarin sen saaman positiivisen palautteen vuoksi ja koska tiesin ettei kyseessä olisi tavallinen jumpscare-jännäri.

Dani ja Christian ovat sitkutelleet eron partaalla jo kauan. Christianilla ei kuitenkaan ole sydäntä jättää hyvin herkkää tyttöystäväänsä - etenkään sen jälkeen, kun Dani traagisesti menettää siskonsa ja vanhempansa. Christianin ystävä, ruotsalaistaustainen Pelle kutsuu pariskunnan ja pari muuta kaveria mukaansa matkalle Ruotsiin Pellen sukulaisten järjestämälle, yhdeksän päivän pituiselle juhannusjuhlalle. Etenkin Danille virkistävä maisemanvaihdos tekisi hyvää ja kenties matkan aikana rakoileva suhde saadaan paikattua. Pellen sukulaiset asuvat syrjäisessä kommuunissa näennäisen idyllisissä, maalaisromanttisissa puitteissa. Kekkerit alkavat huolettomissa merkeissä, mutta päivien kuluessa syrjäseudun pakanoiden rituaalit käyvät yhä pelottavammiksi ja ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle.

Elokuva alkaa vahvasti mielenkiintoisella suhdedraamalla ja rankalla perhetragedialla. Tarinankerronta on tässä alkukappaleessa erittäin tiukkaa ja toimivaa. Tämän kohokohdan jälkeen kerronta alkaakin mennä hitaasti metsään. Elokuva on peräti kaksi ja puoli tuntia pitkä, minkä valitettavasti huomaa. Moni kohtaus tuntuu liian pitkältä tai jopa täysin turhalta. Loppuhuipennus on ollut jo kauan ennalta-arvattavissa, eikä elokuva muutenkaan tarjoa hirveästi oikeasti yllättäviä asioita mikäli on aiemmin nähnyt hyvin samankaltaisen Wicker Man -elokuvan. Midsommarin onkin vitsailtu olevan vain Wicker Man Ruotsissa, tosin Midsommar sisältää huomattavasti rankempaa materiaalia kuin esikuvansa. Katsojalle on alusta asti selvää, että nämä rauhalliset ruotsalaiset hipit ovatkin aivan pipipäitä ja ei tarvitse olla nero arvatakseen mitä ystävyksille tulee tapahtumaan, eikä elokuva tarjoa mitään sen suurempaa mysteeriä ratkottavaksi. Mikäli kerronta olisi ollut tiukempaa ei ennalta-arvattavuus olisi haitannut yhtä paljon. Nyt katsojan on pakko katsella monta turhan pitkää, rönsyilevää kohtausta, saapuakseen vain latteaksi jäävään lopputulokseen.

On Midsommarissa paljon hyvääkin. Danin ja Christianin rakoileva suhde oli esitetty realistisesti ja useat kohtaukset, joissa Christianin kaverit yrittävät olla muka-kohteliaita Danille olivat onnistuneen kiusallisia. Elokuva on itse asiassa vertauskuva pitkälle eroprosessille ja passiivisessa asemassa oleva Dani saa mielenkiintoisella tavalla henkisiä voimavarojaan takaisin. Monen hahmon passiivisuus kauheuksien keskellä on hämmentävää, jopa ärsyttävää, mutta myös ymmärrettävää, etenkin kun suuren osan ajasta hahmot ovat huumeiden vaikutuksen alaisia. Nautinkin elokuvan psykologisesta annista eniten, sillä mielestäni oli erittäin mielenkiintoista kuinka elokuvan ahdistavimmat kohtaukset eivät välttämättä sisältäneet suoranaista väkivaltaa. Pimeät svedupakanat elävät kommuunissa, jossa jaetaan ihan kaikki. Aivoni huusivat hälytysääniä svedujen ängetessä jakamaan normaalisti yksityisiksi tarkoitettuja hetkiä. Kun joku itkee, kaikki tulevat rääkymään yhdessä, kun joku tuntee kipua, kaikki vääntelehtivät kivusta vieressä. Ja tietenkin on myös se kaikista pahin yksityisyyden rikkova kohtaus, mutta ei spoilata liikaa. Nämä kohtaukset ovat niin ristiriidassa normaalin tunneälyn ja nyky-yhteiskunnan tapojen kanssa, että ne tuntuivat erittäin häiriintyneiltä ja yksinkertaisesti VÄÄRILTÄ.

Elokuva myös näyttää upealta. Haaleat, pastellimaiset värit ja jatkuva päivänvalo eivät yleensä kieli kauhusta, mutta toimivat elokuvassa loistavasti. Ohjaaja välillä pelleilee liikaakin kamerakulmien ja symboliikan kanssa. Etenkin alussa käytetään monta kertaa heijastuksia apuna, jotta väittelyn molemmat osapuolet näkyvät ruudulla samaan aikaan, mutta heidän välillään on samalla selkeä erottava näkymätön seinä. Tämä keino varmasti tekee moneen vaikutuksen, mutta mielestäni se oli turhankin läpinäkyvä mukamas syvällinen kikkailu, etenkin kun samaa kikkaa käytettiin useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Kauhuelokuvalle haasteellisen värimaailman lisäksi etenkin huumekohtauksissa ollaan onnistuttu. Hahmojen ollessa ainehissa ihmisten kasvot vääristyvät, ilma väreilee ja kukkaset hengittävät - ja tietenkin tunnelma muuttuu ahdistavammaksi. Nämä muutokset ovat vähäeleisiä ja todella mielenkiintoista seurattavaa. Huumeet ovat kuitenkin myös ongelmallinen osa elokuvaa, sillä on hämmentävää miksi niin paljon kauheuksia kokeneet ihmiset suostuvat ottamaan yrttiä, sillä heidän tilanteessaan paha trippi on väistämätön. Huumeiden alaisina olevat hahmot muuttuvat myös helposti manipuloitaviksi, jolloin heitä ei voi syyttää omituisista valinnoista.

Näyttelytyö on suurimmaksi osaksi uskottavaa. Dania näyttelevä Florence Pugh pääsee rääkymään liiaksikin asti, mutta onneksi vollotus on todella uskottavaa ja ei tyypillistä nättiä Hollywood -vollotusta. Kuitenkin Pughilla vaikuttaisi olevan vain kaksi vaihdetta (tämä tosin on käsikirjoituksen ongelma), passiivinen aneemisuus tai täydellinen hermoromahdus. Danin hahmo jääkin lopulta täysin ulkopuolisen vaikutuksen armoille, hahmo vain reagoi muuhun maailmaan ja on täysin hajuton ja mauton rauhallisina hetkinä. Christian on välillä hämmentävän kylmä ja itsekäs. Yksi kaveriporukan henkilö jää lähinnä stereotyyppiseksi tolloksi bilehileeksi.

Midsommar on ehdottomasti katselun arvoinen, mutta valitettavasti kärsii ylipituudesta ja ei ole yhtä nokkela kuin kuvittelee olevansa. Se on kuitenkin erittäin virkistävä uutuus nykyisten massakauhuelokuvien joukossa ja olen tyytyväinen sen päästessä näinkin laajalle teatterikierrokselle. Pienellä hienosäädöllä ja turhan karsimisella siitä olisi saanut mestariteoksen.

Pieni jälkilisäys vielä. Koin Midsommarin tähdittämisen erittäin hankalaksi. Elokuvassa on moni palikka täydellisesti kohdallaan ja se on ehdottomasti selkeästi parempaa antia kuin moni saman genren tuotanto, mutta en silti pysty lähteä ylistämään sitä. Elokuvan teemoja alleviivataan liikaa, kamerakikkailu on minulle liian läpinäkyvää ja pituudesta olisi pitänyt leikata ylijäämää reilusti pois. Elokuva toistaa myös hyvin paljon Wicker Mania ja lässähtää loppua kohden. Kolme ja puoli tähteä tuntuu hyvin vähältä, mutta en myöskään pysty antamaan tälle neljää, saati viittä tähteä. Sanotaan, että elokuva on ihan siinä neljän tähden rajalla.

TÄHDET: **** (arvosana muutettu alkuperäisestä uusintakierroksella)

Leijonakuningas (2019)

NIMI: Leijonakuningas (The Lion King)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jon Favreau
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Nathanson
PÄÄOSISSA: Donald Glover, James Earl Jones, Seth Rogen, Beyonce Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor
IKÄSUOSITUS: 12

Ah, Jellonakuningas! Tällä animaatiolla oli merkittävä rooli lapsuudessani ja se onkin Disneyn tuotannosta ehdoton lempparini. Naapurin lasten kanssa vietimme tuntikausia leikkien leijonafiguureilla ja myöhemmällä iällä innostuin lukemaan netistä fanien nettisivuja, joissa oli hahmojen sukupuita, juoniteorioita ja tietenkin fanitaidetta. Viime kerralla arvostelin Aladdinin uuden live action -version, joka ei onnistunut herättämään voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kääntyi enemmän pettymyksen puolelle. Vaikka Aladdin on mielestäni huikea teos, oli Leijonakuningas minulle SE juttu. Leijonakuningas oli vaikuttava tarina, joka onnistui muodostamaan itsensä ympärille kiinnostavan maailman ja mytologian, jota oli mielenkiintoista tutkiskella eri muodoissa itse elokuvan ulkopuolella.

Miten ihmeessä uusintaversio pystyisi päästä lähellekään alkuperäisen version hohtoa? Lähtisinkö teatterista vihaisena, olisiko versio täysin pyhäinhäväistys? En tiennyt mitä odottaa. Disneyn aikaisemmat remaket olivat jättäneet minut kylmäksi ja kriitikoiden arvostelut eivät antaneet elokuvasta hyvää vaikutelmaa. Toisaalta traileri oli saanut minussa aikaan kylmiä väreitä ja tuntui välittävän alkuperäisen elokuvan henkeä.

Pieni juonikertaus kiven alla eläneille. Leijonat ovat Afrikan eläinmaailman aatelistoa ja Jylhämaata vallitseva, oikeudenmukainen kuningas Mufasa esittelee alamaisilleen poikansa, Simban. Mufasan luihu veli, Scar, ei ole perheenlisäyksestä riemuissaan, sillä nyt hänellä ei ole enää mahdollisuutta periä kruunua. Scar pistää hynttyyt yhteen hyeenojen kanssa ja juonii Mufasan kuoleman, lavastaen Simban tapaturman aiheuttajaksi. Isänsä kuolemasta järkyttynyt Simba karkoitetaan Jylhämaasta ja Scarista tulee uusi kuningas. Simba aloittaa uuden, huolettoman elämän uusien ystävien kanssa ja unohtaa lähes täydellisesti traagisen menneisyytensä. Simban saavuttaessa aikuisen leijonan mitat saapuu hänen elämäänsä kuitenkin vanha ystävä muistuttamaan hänen kuninkaallisista juuristaan. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kenties juuri sen takia alkuperäisessä Leijonakuninkaassa oli paljon tilaa elämääsuuremmille teemoille; kohtaloa, elämän kiertokulkua ja oman identiteetin löytämistä.

Elokuva alkaa legendaarisella Circle of Life -laululla. Valitettavasti ensivaikutelma on huono. Vaikka yritin parhaani mukaan katsoa elokuvan ihan kuin en olisi alkuperäistä nähnytkään uusintaversio teki siitä välillä hankalaa. Heti ensimmäinen kohtaus on täysin alkuperäisen kopio, freimi freimiltä, ainoastaan tylsemmillä väreillä ja ei onnistu luomaan samanlaista mahtipontisuutta. Aiemmin kirkkaana leiskunut aurinko on nyt kaukaisuudessa näkyvä kalpea pallo. Onneksi elokuva paranee ajan kuluessa ja tälläisiä täysin mielikuvituksettomia kohtauksia ei tätä enempää tarvitse katsoa. Uusia asioita on uskallettu ottaa mukaan ja osa näistä toimii todella hyvin. Elokuvassa on muutama täysin uusi kohtaus, joista ainakin Nalan pakeneminen Jylhämaasta on kiinnostava lisä ja oikeasti syventää tarinaa. Pari uutta kohtausta taas ovat lähinnä filleriä, pienen hiiren seikkalut alkoivat jo haukotuttaa. Uusi Beyoncen laulu, Spirit, ei sovi kohtaukseensa ollenkaan ja eroaa tyyliltään aivan liikaa muihin lauluihin verrattuna. Onneksi laulu ei soi kauaa. Be Prepared -laulun sovitus on mielenkiintoinen ja tuntuu keräävän voimaa loppuhuipennusta kohti, jota ei kuitenkaan harmittavasti tapahdu.

Kaikista eniten pidin hyeenojen suuremmasta roolista. Jännite hyeenojen ja leijonien välillä oli tässä versiossa syvempi ja perustellumpi, ja naarasleijonien ahdinko tuntui hyvin synkältä ja uskottavalta. Hyeenat ovat nyt paljon pelottavampia, vaikka tarjoavat myös hauskoja hetkiä. Myös Jylhämaan tuhoa yritettiin perustella edes vähän. Alkuperäisessä tarinassahan Jylhämaa maagisesti kuivuu ja autioituu heti Scarin ja hyeenojen tullessa valtaan. Uudessa elokuvassa ei vieläkään osata selittää miten vallanvaihto saa hedelmällisen maan kuivumaan (toki kuivat kaudet voivat olla ihan säännöllisiä, mutta siinä tapauksessakin tämä kannattaisi mainita), mutta sentään mainitaan saaliseläinten kadonneen koska hyeenat metsästävät yli tarpeiden. Lopullinen taistelu tuntui myös aikaisempaa väkivaltaisemmalta, kenties eläinten realistisuuden vuoksi. Tämä ei siis ole huono asia, mutta voi jännittää pienimpiä katsojia.

Hahmot tuntuivat harmittavan flegmaattisilta, etenkin pentu-Simba, joka oli ennen mahtavan ilkikurinen paskiainen ja nyt vähän persoonaton. Poikkeuksena olivat oikeasti hauskat Timon ja Pumba. Animaatiossahan minä suorastaan inhoan tätä mukahauskaa kaksikkoa muutoin niin syvällisessä ja vakavassa tarinassa. Mutta uudet Timon ja Pumba olivat oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Timonin kasvojen animointi oli minulle välillä vähän vieraannuttavaa, mutta Pumban animoinnista pidin oikein paljon. Innokkaan pahkasian hyppelyt näyttivät oikein luonnollisilta. Scar ei ollut yhtä uhkaava kuin ennen, mutta ei myöskään samanlainen vätys kuin uusinta-Aladdinin Jafar. Sen sijaan Shenzi -hyeena oli jopa Scaria vaikuttavampi tapaus.

Itse animointi on saanut netissä ja arvosteluissa paljon kritiikkiä osakseen, sillä moni piti eläimiä liian ilmeettöminä. Olen osittain eri mieltä. Suurimman osan ajasta eläinten vähäeleiset ilmeet ja eleet eivät häirinneet minua yhtään, minulle oli aina selvää mitä hahmo milläkin hetkellä tunsi. Ainoastaan erittäin voimakkaiden tunteiden kohdalla eläimet saisivat reagoida dramaattisemmin, eikä tällä olisi viety pois realismia. Kyllähän oikeat eläimetkin osaavat ilmehtiä hyvin monipuolisesti. Pidin hyvin paljon eläinten luonnollisesta liikehdinnästä, esimerkiksi juuri Pumban spurttailut ja Zazun linnuille tyypilliset hypellykset ilahduttivat suuresti ja oli selkeää, että tekijät olivat oikeasti tarkkailleet näitä eläimiä kauan. Moni on valittanut, että elokuva näyttää liikaa National Geographicin luontodokumentilta, mutta minä ainakin olen viimeinen ihminen, joka tälläisestä valittaisi. Mikäs sen mukavampaa kuin katsella luontodokumenttia? En ole varma olivatko myös kaikki taustat tietokoneella tehtyjä. Lopputulos on teknisellä tasolla äärimmäisen suuri saavutus ja kaikki päähahmot näyttävät lähes aidoilta. Animointi häiritsi minua kuitenkin pienessä roolissa olleiden antilooppien ja muiden kasvinsyöjien kanssa, sillä niiden turkin tekstuuri oli aivan vääränlaista ja näytti huovatulta.

Siinä olen kuitenkin animoinnin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, että etenkin laulujen kohdalla liiallinen realismi on tylsähköä katseltavaa. Elokuva olisi tarvinnut rohkeutta käyttää voimakkaampia värejä ja dynaamisia kuvakulmia etenkin laulujen aikana. Nyt kaikki ennen niin räiskyvät kohtaukset ovat värimaailmaltaan kesyjä ja kuvakulmiltaan ja koreografioiltaan latteita. Realismi ei saisi olla synonyymi tylsälle. Rohkeutta olisi tarvittu myös hahmojen designeihin. Pentu-Simbaa ja pentu-Nalaa en ollut edes erottaa toisistaan. Aikaisemmat designit olivat niin onnistuneita, etten ymmärrä miksei realismia olisi voitu edes sen verta venyttää, että Nala olisi saanut pitää vihreät silmänsä ja Scar mustan harjansa.

Elokuva saa siis minulta tasapuolisesti risuja ja ruusuja. Alkuperäisteoksen tasolle ei lähellekään päästä, mikä tuskin on kellekään yllätys, mutta lähdin teatterista hyvillä mielin. Moni arvostelija tuntuu vähän jämähtäneen vain vertailemaan näitä elokuvia keskenään, kun reilumpaa olisi arvostella uusi versio omana itsenäisenä teoksena.

TÄHDET: ***