Viimeinen yksisarvinen

NIMI: Viimeinen yksisarvinen (The Last Unicorn)
VUOSI: 1982
OHJAAJA: Arthur Rankin Jr., Jules Bass
KÄSIKIRJOITUS: Peter S. Beagle
PÄÄOSISSA: Mia Farrow, Alan Arkin, Jeff Bridges, Tammy Grimes, Christopher Lee
IKÄSUOSITUS: -

Olinkin jo vuosia halunnut katsoa Viimeisen yksisarvisen, mutta jotenkin se aina lipsui mielestä. Elokuva perustuu Peter S. Beaglen samannimiseen kirjaan ja hän myös kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen. Animoinnista on vastannut japanilainen studio, mikä näkyy paljon animointityylissä. Elokuva on Suomessa vähän tunnettu, netin kommenttien perusteella se on näytetty useamman kerran televisiossa (en itse muista tälläistä), VHS-julkaisusta en löytänyt todisteita ja olen lähes satavarma ettei suomalaista DVD-julkaisua ole olemassa. Amerikassa elokuva on julkaistu DVD:llä useaan kertaan, mutta pari ensimmäistä julkaisua olivat epäonnistuneita huonolla kuvanlaadulla, nopeutuneella temmolla ja/tai sensuroiduilla kirosanoilla. Ostajan kannattaa siis tehdä taustatöitä ennen kuin tilaa leffan.

Päähenkilö Amalthea on maagisessa metsässä ajanlaskun alusta asti elänyt yksisarvinen, joka eräänä päivänä kuulee mulita eläimiltä juorun olevansa lajinsa viimeinen edustaja. Huhujen mukaan yksisarvisten arkkivihollinen, liekehtivä jättiläishärkä olisi kerännyt yksisarviset kokoon jonnekin, jotain pahaenteistä tarkoitusta varten. Amalthea ei voi uskoa olevansa lajinsa viimeinen. Hän jättää turvallisen metsänsä ja lähtee ihmismaailmaan etsimään sukulaisiaan. Etsinnän aikana Amalthean matkaan liittyvät velhoksi opetteleva, lisää itsevarmuutta tarvitseva Schmendrick, sekä karski, mutta sisimmässään hellä keski-ikäinen Molly.

Viimeinen yksisarvinen poikkeaa monista muista lastenelokuvista hyvin haikealla tunnelmallaan. Ilonhetket ovat vähissä ja tunnelma on jatkuvasti enemmän tai vähemmän alakuloinen. Tämä ei suinkaan ole huono asia, mutta todennäköisesti yksinäisyys, viattomuuden menetys ja muut surulliset teemat iskevät enemmän vanhempaan yleisöön. Uskon elokuvan myös paranevan jokaisella katselukerralla. Itse päähenkilökin, jonka laji on perinteisesti ollut puhtauden ja viattomuuden symboli, on mielenkiintoinen sekoitus päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta, ylpeyttä ja uhrautuvaisuutta, kylmyyttä ja empaattisuutta. Mikään perinteinen reipas seikkailija hän ei ole. Moni ihminen ei enää usko yksisarvisiin, mikä lisää kauan turvallisessa metsässä asuneen Amalthean yksinäisyyttä. Vain harva näkee hänen todellisen muotonsa. Päähahmo jää jopa katsojille mysteerisen etäiseksi henkilöksi, enkä pidä tätä miinuksena.

Elokuva etenee hitaalla temmolla, mutta harmittavasti silti moni juonenkäänne tuntuu tuulesta temmatulta tai ei saa tyydyttävää loppua. Osa kohtauksista tuntuu omituisen irrallisilta. En saanut mitään käsitystä miksi paha kuningas halusi vangita yksisarvisia ja miksi vangita niitä juuri mereen, tai miksi härkä totteli häntä. Amalthean ja hänen seurueensa saapuessa kuninkaan aikaisempi hovivelho myös lähtee pois pahaenteisesti nauraen, mikä enteilisi hänen jossain välissä vielä palaavan pahat temput mielessä. Tätä ei kuitenkaan tapahdu. Yhdessä välissä ohimennen mainitaan ettei kuninkaan poika, Amaltheaan rakastuva Lir, olisikaan hänen biologinen poikansa. Tällä faktalla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, vaikka mietin jo vaikka mitä kiinnostavia teorioita, kuten Lirin olevan oikeasti myös yksisarvinen, jonka paha kuningas olisi jostain syystä adoptoinut ja kasvattanut ihmisenä.

Ihmishahmoista Schmendrick saa eniten huomiota osakseen ja on ihan toimiva hahmo, mutta Molly jää selkeästi taka-alalle. Minulle yksi elokuvan vahvimmista kohtauksista oli Mollyn ja Amalthean ensitapaaminen. Tarujen mukaanhan yksisarviset viihtyivät nuorten neitsyiden luona, mutta Molly näkee haaveidensa yksisarvisen vasta elämään kyllästyneenä aikuisena ja itkien kiroaa Amaltheaa, samalla häveten itseään. Tämän vahvan aloituksen jälkeen Molly pyörii kuitenkin vain taustalla. 

Haikealla teemalla jatketaan myös musiikin kanssa. Elokuvan nimikkokappale, Jimmy Webbin säveltämä ja American esittämä The Last Unicorn, on yksinkertaisuudessaan upea ja kauniisti sanoitettu. En pysty kuuntelemaan kappaletta ilman, että kyyneleet uhkaavat tulla silmiin. Loput tylsähköistä ja toisiinsa sekoittuvista lauluista eivät jääneet mieleeni. Amalthean ihmismuodossa laulama kappale kuulostaa jopa hävettävän tönköltä, vaikka aihe onkin mielenkiintoinen hahmon yrittäessä muistaa elämäänsä yksisarvisena.

Animointityyli on erittäin kaunista ja muistutti minua paljon Disneyn Prinsessa Ruususesta. Tyyli kuitenkin vaikuttaa jakavan mielipiteitä, monen mielestä hahmot ovat ilmeettömiä ja liikkuvat epäluontevasti. En huomannut tälläistä ollenkaan. Japanilaiset animaattorit tuovat oman mausteensa länsimaiseen tarinaan, kiinnitin heti huomiota kuinka esimerkiksi pikaisesti ruudulla esiintyvä lohikäärme oli selkeästi aasialaistyylinen. Amalthea on kummassakin muodossaan erittäin kaunis ja huomiotaherättävä hahmo, mutta harmittavasti ihmiset tuppaavat olemaan rumia pottunokkia. Taustat ovat yksityiskohtaisia ja välillä näytetään keskiaikaisen näköisiä komeita seinävaatteita. Ulkoisesti elokuvassa on hyvin vähän valittamisen aihetta.

Elokuva on harmillisen lähellä mestariteosta, mutta epätyydyttävät tai keskenjääneet juonenkäänteet, sekä tarinankuljetuksen välillä liiallinen flegmaattisuus pudottavat pisteitä rankasti. Tarinassa, animoinnissa ja musiikissa olisi kyllä todella vahvoja osia hienoon palapeliin, mutta kokonaisuus ei vaan toimi toivotusti. Suosittelen kuitenkin elokuvaa lämpimästi, mutta nuorimmat katsojat tuskin saavat siitä paljoa irti. Elokuva pitää sitkeästi kiinni unenomaisesta, haikeasta tunnelmastaan ja vaikka yksisarviset saadaankin vapautettua on lopetus silti katkeransuloinen.

TÄHDET: ***1/2

Midsommar

NIMI: Midsommar (Midsommar - Loputon yö)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Ari Aster
KÄSIKIRJOITUS: Ari Aster
PÄÄOSISSA: Florence Pugh, Will Poulter, William Jackson Harper, Jack Reynor
IKÄSUOSITUS: 16

EDIT: Katsoin elokuvan uudestaan vuonna 2021 ja pidin siitä huomattavasti enemmän uusintakierroksella. Koen olleeni alunperin turhan ankara, ja korotin nyt arvosanaa puolella tähdellä.

Tuotantoyhtiö A24 on viime vuosien aikana noussut pinnalle erittäin laadukkailla vaihtoehtoelokuvilla (näihin lukeutuu muun muassa mainio The VVitch). Yksi näistä elokuvista oli paljon kehuttu kauhuelokuva Hereditary, jonka ohjaaja Ari Aster on myös Midsommarin takana ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hereditary on minulla yhä näkemättä, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään Midsommarin sen saaman positiivisen palautteen vuoksi ja koska tiesin ettei kyseessä olisi tavallinen jumpscare-jännäri.

Dani ja Christian ovat sitkutelleet eron partaalla jo kauan. Christianilla ei kuitenkaan ole sydäntä jättää hyvin herkkää tyttöystäväänsä - etenkään sen jälkeen, kun Dani traagisesti menettää siskonsa ja vanhempansa. Christianin ystävä, ruotsalaistaustainen Pelle kutsuu pariskunnan ja pari muuta kaveria mukaansa matkalle Ruotsiin Pellen sukulaisten järjestämälle, yhdeksän päivän pituiselle juhannusjuhlalle. Etenkin Danille virkistävä maisemanvaihdos tekisi hyvää ja kenties matkan aikana rakoileva suhde saadaan paikattua. Pellen sukulaiset asuvat syrjäisessä kommuunissa näennäisen idyllisissä, maalaisromanttisissa puitteissa. Kekkerit alkavat huolettomissa merkeissä, mutta päivien kuluessa syrjäseudun pakanoiden rituaalit käyvät yhä pelottavammiksi ja ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle.

Elokuva alkaa vahvasti mielenkiintoisella suhdedraamalla ja rankalla perhetragedialla. Tarinankerronta on tässä alkukappaleessa erittäin tiukkaa ja toimivaa. Tämän kohokohdan jälkeen kerronta alkaakin mennä hitaasti metsään. Elokuva on peräti kaksi ja puoli tuntia pitkä, minkä valitettavasti huomaa. Moni kohtaus tuntuu liian pitkältä tai jopa täysin turhalta. Loppuhuipennus on ollut jo kauan ennalta-arvattavissa, eikä elokuva muutenkaan tarjoa hirveästi oikeasti yllättäviä asioita mikäli on aiemmin nähnyt hyvin samankaltaisen Wicker Man -elokuvan. Midsommarin onkin vitsailtu olevan vain Wicker Man Ruotsissa, tosin Midsommar sisältää huomattavasti rankempaa materiaalia kuin esikuvansa. Katsojalle on alusta asti selvää, että nämä rauhalliset ruotsalaiset hipit ovatkin aivan pipipäitä ja ei tarvitse olla nero arvatakseen mitä ystävyksille tulee tapahtumaan, eikä elokuva tarjoa mitään sen suurempaa mysteeriä ratkottavaksi. Mikäli kerronta olisi ollut tiukempaa ei ennalta-arvattavuus olisi haitannut yhtä paljon. Nyt katsojan on pakko katsella monta turhan pitkää, rönsyilevää kohtausta, saapuakseen vain latteaksi jäävään lopputulokseen.

On Midsommarissa paljon hyvääkin. Danin ja Christianin rakoileva suhde oli esitetty realistisesti ja useat kohtaukset, joissa Christianin kaverit yrittävät olla muka-kohteliaita Danille olivat onnistuneen kiusallisia. Elokuva on itse asiassa vertauskuva pitkälle eroprosessille ja passiivisessa asemassa oleva Dani saa mielenkiintoisella tavalla henkisiä voimavarojaan takaisin. Monen hahmon passiivisuus kauheuksien keskellä on hämmentävää, jopa ärsyttävää, mutta myös ymmärrettävää, etenkin kun suuren osan ajasta hahmot ovat huumeiden vaikutuksen alaisia. Nautinkin elokuvan psykologisesta annista eniten, sillä mielestäni oli erittäin mielenkiintoista kuinka elokuvan ahdistavimmat kohtaukset eivät välttämättä sisältäneet suoranaista väkivaltaa. Pimeät svedupakanat elävät kommuunissa, jossa jaetaan ihan kaikki. Aivoni huusivat hälytysääniä svedujen ängetessä jakamaan normaalisti yksityisiksi tarkoitettuja hetkiä. Kun joku itkee, kaikki tulevat rääkymään yhdessä, kun joku tuntee kipua, kaikki vääntelehtivät kivusta vieressä. Ja tietenkin on myös se kaikista pahin yksityisyyden rikkova kohtaus, mutta ei spoilata liikaa. Nämä kohtaukset ovat niin ristiriidassa normaalin tunneälyn ja nyky-yhteiskunnan tapojen kanssa, että ne tuntuivat erittäin häiriintyneiltä ja yksinkertaisesti VÄÄRILTÄ.

Elokuva myös näyttää upealta. Haaleat, pastellimaiset värit ja jatkuva päivänvalo eivät yleensä kieli kauhusta, mutta toimivat elokuvassa loistavasti. Ohjaaja välillä pelleilee liikaakin kamerakulmien ja symboliikan kanssa. Etenkin alussa käytetään monta kertaa heijastuksia apuna, jotta väittelyn molemmat osapuolet näkyvät ruudulla samaan aikaan, mutta heidän välillään on samalla selkeä erottava näkymätön seinä. Tämä keino varmasti tekee moneen vaikutuksen, mutta mielestäni se oli turhankin läpinäkyvä mukamas syvällinen kikkailu, etenkin kun samaa kikkaa käytettiin useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Kauhuelokuvalle haasteellisen värimaailman lisäksi etenkin huumekohtauksissa ollaan onnistuttu. Hahmojen ollessa ainehissa ihmisten kasvot vääristyvät, ilma väreilee ja kukkaset hengittävät - ja tietenkin tunnelma muuttuu ahdistavammaksi. Nämä muutokset ovat vähäeleisiä ja todella mielenkiintoista seurattavaa. Huumeet ovat kuitenkin myös ongelmallinen osa elokuvaa, sillä on hämmentävää miksi niin paljon kauheuksia kokeneet ihmiset suostuvat ottamaan yrttiä, sillä heidän tilanteessaan paha trippi on väistämätön. Huumeiden alaisina olevat hahmot muuttuvat myös helposti manipuloitaviksi, jolloin heitä ei voi syyttää omituisista valinnoista.

Näyttelytyö on suurimmaksi osaksi uskottavaa. Dania näyttelevä Florence Pugh pääsee rääkymään liiaksikin asti, mutta onneksi vollotus on todella uskottavaa ja ei tyypillistä nättiä Hollywood -vollotusta. Kuitenkin Pughilla vaikuttaisi olevan vain kaksi vaihdetta (tämä tosin on käsikirjoituksen ongelma), passiivinen aneemisuus tai täydellinen hermoromahdus. Danin hahmo jääkin lopulta täysin ulkopuolisen vaikutuksen armoille, hahmo vain reagoi muuhun maailmaan ja on täysin hajuton ja mauton rauhallisina hetkinä. Christian on välillä hämmentävän kylmä ja itsekäs. Yksi kaveriporukan henkilö jää lähinnä stereotyyppiseksi tolloksi bilehileeksi.

Midsommar on ehdottomasti katselun arvoinen, mutta valitettavasti kärsii ylipituudesta ja ei ole yhtä nokkela kuin kuvittelee olevansa. Se on kuitenkin erittäin virkistävä uutuus nykyisten massakauhuelokuvien joukossa ja olen tyytyväinen sen päästessä näinkin laajalle teatterikierrokselle. Pienellä hienosäädöllä ja turhan karsimisella siitä olisi saanut mestariteoksen.

Pieni jälkilisäys vielä. Koin Midsommarin tähdittämisen erittäin hankalaksi. Elokuvassa on moni palikka täydellisesti kohdallaan ja se on ehdottomasti selkeästi parempaa antia kuin moni saman genren tuotanto, mutta en silti pysty lähteä ylistämään sitä. Elokuvan teemoja alleviivataan liikaa, kamerakikkailu on minulle liian läpinäkyvää ja pituudesta olisi pitänyt leikata ylijäämää reilusti pois. Elokuva toistaa myös hyvin paljon Wicker Mania ja lässähtää loppua kohden. Kolme ja puoli tähteä tuntuu hyvin vähältä, mutta en myöskään pysty antamaan tälle neljää, saati viittä tähteä. Sanotaan, että elokuva on ihan siinä neljän tähden rajalla.

TÄHDET: **** (arvosana muutettu alkuperäisestä uusintakierroksella)

Leijonakuningas (2019)

NIMI: Leijonakuningas (The Lion King)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jon Favreau
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Nathanson
PÄÄOSISSA: Donald Glover, James Earl Jones, Seth Rogen, Beyonce Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor
IKÄSUOSITUS: 12

Ah, Jellonakuningas! Tällä animaatiolla oli merkittävä rooli lapsuudessani ja se onkin Disneyn tuotannosta ehdoton lempparini. Naapurin lasten kanssa vietimme tuntikausia leikkien leijonafiguureilla ja myöhemmällä iällä innostuin lukemaan netistä fanien nettisivuja, joissa oli hahmojen sukupuita, juoniteorioita ja tietenkin fanitaidetta. Viime kerralla arvostelin Aladdinin uuden live action -version, joka ei onnistunut herättämään voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kääntyi enemmän pettymyksen puolelle. Vaikka Aladdin on mielestäni huikea teos, oli Leijonakuningas minulle SE juttu. Leijonakuningas oli vaikuttava tarina, joka onnistui muodostamaan itsensä ympärille kiinnostavan maailman ja mytologian, jota oli mielenkiintoista tutkiskella eri muodoissa itse elokuvan ulkopuolella.

Miten ihmeessä uusintaversio pystyisi päästä lähellekään alkuperäisen version hohtoa? Lähtisinkö teatterista vihaisena, olisiko versio täysin pyhäinhäväistys? En tiennyt mitä odottaa. Disneyn aikaisemmat remaket olivat jättäneet minut kylmäksi ja kriitikoiden arvostelut eivät antaneet elokuvasta hyvää vaikutelmaa. Toisaalta traileri oli saanut minussa aikaan kylmiä väreitä ja tuntui välittävän alkuperäisen elokuvan henkeä.

Pieni juonikertaus kiven alla eläneille. Leijonat ovat Afrikan eläinmaailman aatelistoa ja Jylhämaata vallitseva, oikeudenmukainen kuningas Mufasa esittelee alamaisilleen poikansa, Simban. Mufasan luihu veli, Scar, ei ole perheenlisäyksestä riemuissaan, sillä nyt hänellä ei ole enää mahdollisuutta periä kruunua. Scar pistää hynttyyt yhteen hyeenojen kanssa ja juonii Mufasan kuoleman, lavastaen Simban tapaturman aiheuttajaksi. Isänsä kuolemasta järkyttynyt Simba karkoitetaan Jylhämaasta ja Scarista tulee uusi kuningas. Simba aloittaa uuden, huolettoman elämän uusien ystävien kanssa ja unohtaa lähes täydellisesti traagisen menneisyytensä. Simban saavuttaessa aikuisen leijonan mitat saapuu hänen elämäänsä kuitenkin vanha ystävä muistuttamaan hänen kuninkaallisista juuristaan. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kenties juuri sen takia alkuperäisessä Leijonakuninkaassa oli paljon tilaa elämääsuuremmille teemoille; kohtaloa, elämän kiertokulkua ja oman identiteetin löytämistä.

Elokuva alkaa legendaarisella Circle of Life -laululla. Valitettavasti ensivaikutelma on huono. Vaikka yritin parhaani mukaan katsoa elokuvan ihan kuin en olisi alkuperäistä nähnytkään uusintaversio teki siitä välillä hankalaa. Heti ensimmäinen kohtaus on täysin alkuperäisen kopio, freimi freimiltä, ainoastaan tylsemmillä väreillä ja ei onnistu luomaan samanlaista mahtipontisuutta. Aiemmin kirkkaana leiskunut aurinko on nyt kaukaisuudessa näkyvä kalpea pallo. Onneksi elokuva paranee ajan kuluessa ja tälläisiä täysin mielikuvituksettomia kohtauksia ei tätä enempää tarvitse katsoa. Uusia asioita on uskallettu ottaa mukaan ja osa näistä toimii todella hyvin. Elokuvassa on muutama täysin uusi kohtaus, joista ainakin Nalan pakeneminen Jylhämaasta on kiinnostava lisä ja oikeasti syventää tarinaa. Pari uutta kohtausta taas ovat lähinnä filleriä, pienen hiiren seikkalut alkoivat jo haukotuttaa. Uusi Beyoncen laulu, Spirit, ei sovi kohtaukseensa ollenkaan ja eroaa tyyliltään aivan liikaa muihin lauluihin verrattuna. Onneksi laulu ei soi kauaa. Be Prepared -laulun sovitus on mielenkiintoinen ja tuntuu keräävän voimaa loppuhuipennusta kohti, jota ei kuitenkaan harmittavasti tapahdu.

Kaikista eniten pidin hyeenojen suuremmasta roolista. Jännite hyeenojen ja leijonien välillä oli tässä versiossa syvempi ja perustellumpi, ja naarasleijonien ahdinko tuntui hyvin synkältä ja uskottavalta. Hyeenat ovat nyt paljon pelottavampia, vaikka tarjoavat myös hauskoja hetkiä. Myös Jylhämaan tuhoa yritettiin perustella edes vähän. Alkuperäisessä tarinassahan Jylhämaa maagisesti kuivuu ja autioituu heti Scarin ja hyeenojen tullessa valtaan. Uudessa elokuvassa ei vieläkään osata selittää miten vallanvaihto saa hedelmällisen maan kuivumaan (toki kuivat kaudet voivat olla ihan säännöllisiä, mutta siinä tapauksessakin tämä kannattaisi mainita), mutta sentään mainitaan saaliseläinten kadonneen koska hyeenat metsästävät yli tarpeiden. Lopullinen taistelu tuntui myös aikaisempaa väkivaltaisemmalta, kenties eläinten realistisuuden vuoksi. Tämä ei siis ole huono asia, mutta voi jännittää pienimpiä katsojia.

Hahmot tuntuivat harmittavan flegmaattisilta, etenkin pentu-Simba, joka oli ennen mahtavan ilkikurinen paskiainen ja nyt vähän persoonaton. Poikkeuksena olivat oikeasti hauskat Timon ja Pumba. Animaatiossahan minä suorastaan inhoan tätä mukahauskaa kaksikkoa muutoin niin syvällisessä ja vakavassa tarinassa. Mutta uudet Timon ja Pumba olivat oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Timonin kasvojen animointi oli minulle välillä vähän vieraannuttavaa, mutta Pumban animoinnista pidin oikein paljon. Innokkaan pahkasian hyppelyt näyttivät oikein luonnollisilta. Scar ei ollut yhtä uhkaava kuin ennen, mutta ei myöskään samanlainen vätys kuin uusinta-Aladdinin Jafar. Sen sijaan Shenzi -hyeena oli jopa Scaria vaikuttavampi tapaus.

Itse animointi on saanut netissä ja arvosteluissa paljon kritiikkiä osakseen, sillä moni piti eläimiä liian ilmeettöminä. Olen osittain eri mieltä. Suurimman osan ajasta eläinten vähäeleiset ilmeet ja eleet eivät häirinneet minua yhtään, minulle oli aina selvää mitä hahmo milläkin hetkellä tunsi. Ainoastaan erittäin voimakkaiden tunteiden kohdalla eläimet saisivat reagoida dramaattisemmin, eikä tällä olisi viety pois realismia. Kyllähän oikeat eläimetkin osaavat ilmehtiä hyvin monipuolisesti. Pidin hyvin paljon eläinten luonnollisesta liikehdinnästä, esimerkiksi juuri Pumban spurttailut ja Zazun linnuille tyypilliset hypellykset ilahduttivat suuresti ja oli selkeää, että tekijät olivat oikeasti tarkkailleet näitä eläimiä kauan. Moni on valittanut, että elokuva näyttää liikaa National Geographicin luontodokumentilta, mutta minä ainakin olen viimeinen ihminen, joka tälläisestä valittaisi. Mikäs sen mukavampaa kuin katsella luontodokumenttia? En ole varma olivatko myös kaikki taustat tietokoneella tehtyjä. Lopputulos on teknisellä tasolla äärimmäisen suuri saavutus ja kaikki päähahmot näyttävät lähes aidoilta. Animointi häiritsi minua kuitenkin pienessä roolissa olleiden antilooppien ja muiden kasvinsyöjien kanssa, sillä niiden turkin tekstuuri oli aivan vääränlaista ja näytti huovatulta.

Siinä olen kuitenkin animoinnin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, että etenkin laulujen kohdalla liiallinen realismi on tylsähköä katseltavaa. Elokuva olisi tarvinnut rohkeutta käyttää voimakkaampia värejä ja dynaamisia kuvakulmia etenkin laulujen aikana. Nyt kaikki ennen niin räiskyvät kohtaukset ovat värimaailmaltaan kesyjä ja kuvakulmiltaan ja koreografioiltaan latteita. Realismi ei saisi olla synonyymi tylsälle. Rohkeutta olisi tarvittu myös hahmojen designeihin. Pentu-Simbaa ja pentu-Nalaa en ollut edes erottaa toisistaan. Aikaisemmat designit olivat niin onnistuneita, etten ymmärrä miksei realismia olisi voitu edes sen verta venyttää, että Nala olisi saanut pitää vihreät silmänsä ja Scar mustan harjansa.

Elokuva saa siis minulta tasapuolisesti risuja ja ruusuja. Alkuperäisteoksen tasolle ei lähellekään päästä, mikä tuskin on kellekään yllätys, mutta lähdin teatterista hyvillä mielin. Moni arvostelija tuntuu vähän jämähtäneen vain vertailemaan näitä elokuvia keskenään, kun reilumpaa olisi arvostella uusi versio omana itsenäisenä teoksena.

TÄHDET: ***

Aladdin (2019)

NIMI: Aladdin
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Guy Ritchie
KÄSIKIRJOITUS: John August, Guy Ritchie
PÄÄOSISSA: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari
IKÄSUOSITUS: 7

Alkuperäinen Aladdin on minulle toiseksi mieluisin Disney -piirretty, heti Leijonakuninkaan jälkeen. Muistan videokasetin olleen lapsena kovassa käytössä. Tästä huolimatta Aladdinilla ei ole minulle erityisen suurta nostalgia-arvoa ja se on aikojen saatossa jäänyt paljolti unholaan. Mielenkiinnolla lähdin tsekkaamaan millaisia tuntemuksia tämä remake herättäisi. Odotukseni olivat hyvin matalalla.

Mikäli Aladdinin tarina ei jostain syystä ole tuttu, tehdään pikakelaus. Päähenkilö Aladdin (Mena Massoud) on fiktiivisessä Agrabahin valtakunnassa elävä katurosvo, jolla on kuitenkin hyvä sydän. Hän törmää kadulla kauniiseen naiseen, joka paljastuu prinsessa Jasmineksi (Naomi Scott), johon Aladdin rakastuu täysillä. Mutta eihän pelkkä katujen pummi tietenkään voi prinsessaa saada. Sulttaanin kiero neuvonantaja Jafar juonii vallan anastusta ja tarvitsee siihen lampunhengen voimia. Lamppu on piilotettu maagiseen luolaan, johon vain puhdassydäminen ihminen voi astua. Tähän hommaan Jafar houkuttelee Aladdinin, joka onnistuu löytämään lampun ja saa Hengeltä (Will Smith) kolme toivetta. Aladdin toivoo olevansa prinssi, jotta voisi saada Jasminen puolisokseen. Henki kyllä saa muutettua Aladdinin prinssiksi, mutta sisältä Aladdin on yhä sama entinen itsensä. Koska totuus paljastuu ja pelastuuko Agrabah Jafarin juonilta? Jännää.

Kuten arvata saattaa uusintaversio ei yllä lähellekään alkuperäisen animaation tasoa. Tarinaan on tehty useita muutoksia, vaikka pääjuoni toki on pysynyt samana. Nämä muutokset ovat lähinnä turhia ja ovat olemassa vain lisätäkseen elokuvan pituutta. Hahmojen luonteita on muutettu rankalla kädellä. Jafar on erittäin mitäänsanomaton alkuperäiseen hahmoon verrattuna. Muiden hahmojen läsnäollessa hän ei erotu joukosta ollenkaan. Marwan Kenzari ei onnistu tuomaan hahmoon tarpeeksi karismaattisuutta ja uhkaavuutta. Hänen papukaijansa Jago on myöskin menettänyt persoonallisuutensa. Ennen hassu ja höperö sulttaani on nyt vain joku perusfaija. Hyvin suuri muutos on tapahtunut Jasminen kanssa. Periaatteessa pidin ajatuksesta, että Jasmine saisi enemmän huomiota osakseen ja hän haluaisi oikeasti johtaa kansaansa. Elokuva kuitenkin alleviivaa feminismiteemaa myötähäpeän puolelle. Jostain syystä tarinaan on tuotu myös uusi hahmo, Dalia, joka on Jasminen palvelijatar. Dalian tehtävä on olla Hengen ihastus, sekä vitsailla Jasminen kanssa. Ilmankin olisi pärjätty.

Hahmojen lisäksi juoneen on tehty pieniä muutoksia. Alkuperäinen Aladdin keskittyi täysin Agrabahin valtakuntaan, sen sijaan uusintaversiossa vihjaillaan vähän väliä naapurivaltiosta, jonka kanssa Jafar haluaisi aloittaa sodan. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, eikä valtion olemassaololla ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hämmennystä aiheutti myös uusi hahmo, Jasminen sulhasehdokas prinssi Anders, joka on ilmeisesti ruotsalainen. Agrabah on toki fiktiivinen, joten ehkä tässä maailmassa arabialaisvaikutteinen maa on lähellä ruotsalaisvaikutteista maata... Mikään näistä muutoksista ei oikeastaan tuo mitään järkevää uutta sisältöä tarinaan. Ei olisi ollenkaan haitannut, että leikkauspöydälle olisi jäänyt enemmänkin tavaraa, sillä nyt elokuva oli niin pitkä (tai pitkäveteinen), että halusin jo monessa kohtaa lähteä teatterista.

Ohjaajaksi on valikoitunut Guy Ritchie, joka ei itselle tulisi mieleenikään tähän työhön. Ritchie on tunnettu väkivaltaisista ja nopeatempoisista elokuvistaan, joissa on paljon nopeutuksia ja hidastuksia. Aladdin onneksi säästyy pahimmilta kikkailuilta, mutta mukana on kuitenkin selkeästi aivan turhia hidastuksia, jotka eivät lisää kohtaukseen mitään. Toimintakohtaukset ovat myös välillä sekavia ja joskus ei heti edes tajua mitä tapahtui. Suurimmaksi osaksi Ritchie tuntuu kuitenkin pitävän itsensä kurissa, tai sitten studio on kuohinnut hänet.

Elokuvan parhaimmistoon lukeutuu tasaisen hauska Will Smith Henkenä. Uskon, että Will Smith olisi saanut hahmosta enemmänkin irti, mikäli olisi saanut vapaat kädet. Smith tuntuu luontevalta roolissaan ja on Naomi Scottin ohella ainut näyttelijä, joka oikeasti sopii roolihahmolleen. Henki on hahmo, joka toimii ehdottomasti paremmin animoituna, jolloin hahmo saa venyä ja paukkua ilman realismin rajoitteita. Nyt Hengen taiat näyttävät välillä jopa pelottavilta ja vastenmielisiltä. Tahattoman vastenmielinen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Henki taikoo selkeästi vastahakoisen apinan soittamaan eri instrumenttejä. Ensinnäkin tietokoneella tehty Abu -apina on jo itsessään erittäin ruman näköinen ja näytti kyseisessä kohtauksessa vieläkin kärsivämmältä. Realistisena versiona tälläiset kohtaukset näyttävät suorastaan eläinrääkkäykseltä, siinä missä animaatiossa se olisi voinut näyttää hauskalta. Efektit herättävät monesti uncanny valley -tunteita, mutta lavasteita on pakko kehua. Agrabahin kaupunki on hyvin kaunis ja pidin elokuvan värimaailmasta paljon.

Kehua pitää myös Naomi Scottin lauluääntä! Jasminelle on luotu uusi laulu, Speechless, jonka hän laulaa yksin. Laulu itse ei ollut mielestäni mistään kotoisin, mutta näyttelijätär osaa oikeasti laulaa kauniisti. A Whole New World -kappaleen aikana hän varastaa täysin shown kanssaan laulavalta Mena Massoudilta. Massoud on myös yksi elokuvan heikkouksista, sillä hänen Aladdin on kovin tylsä ja karismaton tapaus alkuperäiseen veijariin verrattuna. Massoud on myös hyvin jäykkä laulukohtauksissa, eikä tunnu osaavan laulaa ja pysyä koreografian perässä samaan aikaan.

Loppujen lopuksi en inhonnut uusinta-Aladdinia, mutta elokuva tuntui täysin turhalta, ylipitkältä ja intohimottomalta lisäykseltä Disneyn katalogiin.

TÄHDET: **

Arctic

NIMI: Arctic
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Joe Penna
KÄSIKIRJOITUS: Joe Penna, Ryan Morrison
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Maria Thelma
IKÄSUOSITUS: -

Arctic on uusi pienellä budjetilla toteutettu selviytymisdraama. Ohjaaja Joe Penna ei ollut minulle tuttu nimi ja tämä näyttääkin olleen hänen ensimmäinen täyspitkä elokuva. Tätä ennen hän on kuitenkin tehnyt joitakin tv-sarjojen episodeja ja hänellä on ilmeisesti ollut useita suosittuja videoita Youtubessa (en tähän jaksanut sen enempää perehtyä, hyi minä). Pääosassa sen sijaan on yksi lempinäyttelijöistäni Mads Mikkelsen ja koska pidän myös hirveästi luonto-/selviytymiselokuvista odotin tätä leffaa suurella mielenkiinnolla. Onneksi ei tarvinnut pettyä, vaikka elokuva ei ihan täyttänyt odotuksia.

Mikkelsenin esittämä, lentokoneonnettomuudesta selvinnyt Overgård on jo jonkin aikaa elänyt yksin keskellä ei-mitään, selviten päivästä toiseen rutiinien varassa, odottaen apua. Toivon pilkahdus herää hetkellisesti kun lähettyville ilmestyy helikopteri, joka kuitenkin syöksyy maahan kovassa tuulessa. Miehistöstä vain tajuton nainen on yhä juuri ja juuri hengissä. Nyt Overgårdin on huolehdittava toisestakin ihmisestä, joka on pahasti haavoittunut, harvoin tajuissaan, eikä edes puhu samaa kieltä. Naisen hätä herättää hänen elämänhalunsa uudelleen. Overgård joutuu vaikean valinnan eteen - pysyykö hän lentokoneromunsa suojissa vai lähteekö pitkälle vaellukselle avun toivossa?

Arctic on hyvin vähäeleisesti ja fiksusti toteutettu elokuva, jossa ei ankaran Arktiksen tavoin ole mitään ylimääräistä. Päähenkilöt eivät puhu lähes lainkaan, eikä heille ole edes annettu mitään taustatarinoita. Elokuvan aikana tapahtuu vain muutama oikein dramaattinen käänne. Silti elokuvaa jaksaa seurata mielenkiinnolla. Jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä askareita on kuvattu yksityiskohtaisesti ja kiireettömästi. Kun Overgård aloittaa mahdottomalta tuntuvan vaelluksensa matkan rankkuus välittyy selvästi katsojalle. Elokuvan äänimaailmassa on tarjolla melkeinpä vain tuulen yksinäistä ujellusta ja tuskaista ähinää ja puhinaa. Mitään Ihmemies McGyver -hetkiä ei ole luvassa, vaan tarina pysyy erittäin realistisella linjalla. Tämä tosin on myös pieni miinus, sillä yhdistettynä erittäin vähäeleisiin tuppisuuhahmoihin ei elokuvassa yksinkertaisesti ole mahdollisuutta todella kiinnostaviin tapahtumiin tai vaikuttavaan hahmokehitykseen. Onneksi elokuvassa ei luotu minkäänlaista romanssia päähenkilöiden välille. Overgård huolehtii naisesta koska se on hänen velvollisuutensa hyvänä ihmisenä, piste.

Itselleni vaikuttavin hetki oli kaukaisuudessa kulkevan jääkarhun näkeminen. Sen katsoessa äänettömästi päähenkilöön päin verta kylmäsi, sillä päähenkilöllä ei ole mitään asetta ja avarassa maisemassa ei ole piilopaikkoja. Overgårdin ainut turva on hänen lentokoneensa, mutta sen turva täytyy hylätä pelastuksen toivossa. Minua hieman harmitti kuinka lyhyeksi lopullinen kohtaaminen jääkarhun kanssa jäi, mutta oli oikein mukava nähdä, että elokuvassa oli käytetty oikeaa eläintä tietokone-efektien sijaan.

Mikkelsen on loistava valinta päärooliin ja elokuvan kantava voima. Hän osaa olla erittäin ilmeikäs hyvin pienilläkin eleillä ja paljolti hänen ansiostaan elokuva olisi toiminut täysin ilman puhettakin. Hänessä on myös tiettyä pohjoismaista rosoisuutta, mikä sopii rooliin hyvin. Hyvä, että pohjanoteeraus Polarin jälkeen häneltä ehti tänä vuonna tulla vielä toinen uskottavampi elokuva. Näyttelijän roolivalinnat ovat viimeaikoina olleet todella huonoja, mutta Arctic on askel parempaan suuntaan.

En usko, että tulen katsomaan Arcticia enää toiste. Pidin sen realistisuudesta, mutta olisin kaivannut hahmoihin lisää syvyyttä, sekä enemmän tunnetta ja pohdiskelua välillä yksitoikkoisen taivalluksen joukkoon.

TÄHDET: ***

Loup

NIMI: Loup
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Nicolas Vanier
KÄSIKIRJOITUS: Nicolas Vanier, Ariane Fert
PÄÄOSISSA: Nicolas Brioudes, Pom Klementieff, Vantha Talisman, Min Man Ma
IKÄSUOSITUS: 8

Nicolas Vanier on niittänyt mainetta kirjoittamalla ja ohjaamalla luontoaiheisia kirjoja ja elokuvia. Olin aikaisemmin nähnyt hänen ohjaamansa Viimeisen ansastajan (Le Dernier Trappeur), joka oli upea pseudodokumentti Kanadan erämaassa elävästä pariskunnasta, ja josta on muodostunut yksi suosikeistani luontoelokuvien saralla. Olin myös nähnyt hänen ohjaamansa version Belle & Sebastianista, joka oli muistaakseni ihan ookoo muttei sen enempää jäänyt mieleeni. Loupia ei ilmeisesti ole julkaistu Suomessa, en ainakaan googlettelulla löytänyt mitään suomijulkaisuun viittaavaa. Selailin elukkaleffoja Amazonin ihmeellisessä maailmassa ja ohjaajan huomattuani päätin laittaa leffan kokeiluun.

Päähenkilö Serguei on siperialaisen, poroja elinkeinonaan kasvattavan klaanin jäsen. 16-vuotias poika saa suuren kunnian ja vastuun vahtia klaanin puolivillejä poroja niiden vaeltaessa kesäisin taigalla vapaina. Sudet ovat porojen suurin uhka. Kun Serguei päätyy vastakkain naarassuden kanssa hän ei pystykään ampua sitä. Naaraalla on pentuja ja Serguei heltyy. Pojan ja susien välille muodostuu ystävyys, jonka Serguei yrittää pitää klaaniltaan salassa. Kesällä susilla on muutakin syötävää kuin porot, mutta talven tullessa Sergueilla on yhä vaikeampaa estää niitä metsästämästä poroja ja pitää niitä salassa muilta. Pentujen kasvaessa suuriksi susiksi suurilla ruokahaluilla on Serguei vaikeiden valintojen edessä.

Elokuvan alkuperäiskieli on ranska. Siperialaiset poropaimenet vetämässä ranskaa ei sopinut korvilleni ollenkaan ja ilmeisesti elokuvan enkkudubbaus on jotain aivan hirvittävää slangivääntöä. Suosittelen siis katsomaan elokuvan ranskaksi enkkuteksteillä, vaikka tämäkään ei tunnu luontevalta. Hahmojen dialogi on myös vähän turhan kliseistä ja mielikuvituksetonta. Hahmot ovat myös hyvin yksiulotteisia, vähäeleisiä ja ennalta-arvattavia.

Elokuvan tähdiksi nousevat ehdottomasti sen upea luonto ja eläimet. Elokuva on kuvattu paikan päällä Siperiassa, joten maisemat ovat tarinalleen täysin autenttisia ja varmasti hivelevät suomalaisten katsojien silmiä. Porojen kasvatus voi myös olla samaistuttava aihe. Susina esiintyvät oikein hyvin koulutetut koirasudet, jotka saavat paljon ruutuaikaa ja esiintyvät näyttelijäeläimelle vaativissa kohtauksissa. Serguei nimeää jokaisen sutensa ja niiden yksilöllisiä eroja näytetään hieman, mutta susien ja pojan suhde jää loppujen lopuksi vähän liian hutaistuksi. Susiemo tottuu pesän luona norkoilevaan poikaan, mutta en täysin vakuuttunut siitä mikä sai aikuiset sudet kiintymään ja seuraamaan poikaa. Minua oikeastaan hämmensi miten Serguei ei missään vaiheessa tainnut lahjoa susia ruualla, vaikka helpoin reitti eläimen sydämeen käy vatsan kautta.

Elokuva sijoittuu nykyaikaan, mikä on oikein hyvä ratkaisu. On mielenkiintoista miten yhä tänä päivänä on ihmisiä, jotka elävät tällä tavoin. Siperialaisen alkuperäiskansan arkisia touhuja on kiehtovaa seurata. Elokuvassa kyllä vihjataan modernin sivilisaation olevan vaanimassa Serguein klaaninkin nurkan takana, mutta mitään miljoona kertaa nähtyä jalot villit vs paha sivistys vääntöä ei onneksi nähdä. Elokuva on mukavan realistinen eikä sorru moralisoimaan katsojaansa. Eläimet käyttäytyvät eläinten tavoin, ilman suurempia Disney -hetkiä ja turhia lapsellisuuksia. Tarinalle olisi helposti voinut valita lopetukseksi kaksi ääripäätä, mutta loppu jatkaa samaa realistista ja vähäeleistä linjaa. Tämä on ehkä heikkous, sillä tarinan vaatimaton loppu ei tyydyttänyt ainakaan minua.

Olisin toivonut Loupiin hivenen lisää särmää ja dramatiikkaa. Nyt elokuva on välillä hieman pitkäveteinen ja riskitön. Se on kuitenkin upealta näyttävä, klassinen erämaaseikkailu, joka varmasti ilahduttaa genren ystäviä. Vanierin aikaisemman Viimeisen ansastajan tasolle se ei yllä.

TÄHDET: ***1/2

Alita: Battle Angel

NIMI: Alita: Battle Angel
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Rodriguez
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Laeta Kalogridis, Yukito Kishiro
PÄÄOSISSA: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Jennifer Connelly, Mahersala Ali, Ed Skrein, Keean Johnson
IKÄSUOSITUS: 12

Nyt elokuvateattereissa pyörivä Alita perustuu Suomessakin julkaistuun Yukito Kishiron Gunnm -mangasarjaan. Gunnm oli minullakin teininä suurkulutuksessa ja se on yhä hyvin rakas sarja. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran luin James Cameronin suunnittelevan tekevänsä elokuvan Gunnmista olen odottanut tätä elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Etenkin, koska noihin aikoihin olin vielä sitä mieltä ettei Cameron voisi tehdä mitään huonoa. En nyt osaa sanoa milloin tarkalleen luin sarjan ensimmäistä kertaa ja aloin odotella elokuvaa, netti osasi valaista suomennetun version olleen julkaistu 2006. Elokuvan ensimmäiset trailerit olivat jopa koomisen näköisiä, koska Alitan silmät olivat niissä naurettavan suuret. Näitä onneksi muokattiin pienemmiksi seuraaviin trailereihin, mutta epäilyksen siemenet itivät sydämessäni ja menin teatteriin varautuneena pahimpaan. Onneksi Alita ei ollut pettymys, päinvastoin nautin joka sekunnista.

Tulevaisuudessa suurin osa Maapallosta on melkoista slummia ja Marsia vastaan käydyn sodan jälkeen on jäljellä enää vain yksi taivaalla leijuva, parempiosaisten ihmisten kaupunki Zalem. Zalem tiputtaa roskansa suoraan allansa olevan Rautakaupungin päälle. Eräänä päivänä kyborgeja korjaava tohtori Ido (Christoph Waltz) löytää kaatopaikalta naiskyborgin yläosan, jonka aivot vaikuttaisivat yhä olevan elossa. Ido antaa tytölle uuden kehon ja ristii hänet Alitaksi. Alita (Rosa Salazar) ei muista menneisyydestään mitään, mutta edustaa selkeästi sotia edeltävää edistynyttä teknologiaa ja on ilmeisesti peräisin Zalemista. Alita ihastuu Hugo -nimiseen poikaan (Keean Johnson), joka kerää rahaa epämääräisillä keinoilla päästäkseen jonain päivänä asumaan Zalemiin. Hoksattuaan ilmiömäiset taistelutaitonsa Alita alkaa myös kerätä rahaa Hugolle, ryhtymällä palkkionmetsästäjäksi ja ottamalla osaa väkivaltaisiin moottoripallo-otteluihin. Taistelut myös laukaisevat Alitassa flashbäkkejä hänen entisestä elämästään.

Suurimmat huolenaiheeni olivat Alitan ulkonäkö ja tarinankuljetus. Alita on toteutettu täysin tietokoneella ja hänen suuret silmänsä ovat aiheuttaneet paljon naureskelua. Mietin myös kuinka paljon alkuperäisestä tarinasta on yritetty änkeä yhteen elokuvaan, manga kun on pitkä ja siinä on monta eri saagaa. Lopulta kummassakaan ei ollut paljoa moitittavaa. Tarinankuljetus oli mielestäni luontevan tuntuista ja yli 2h elokuvaan oli saatu mahdutettua paljon asiaa, ilman, että katsojalla menee pää pyörälle. En vieläkään pidä siitä, että Alita on tietokonehahmo, mutta ehkä tämä on ollut helpoin ratkaisu ottaen huomioon korkealentoiset taistelut ja kuinka hahmo on välillä monessa osassa. Suuret silmät ovat erittäin huono ratkaisu, vaikka elokuvan aikana ne eivät enää kiinnittäneet liikaa huomiotani. Kuitenkin tuntuu, että tässä kohtaa on ymmärretty lähdemateriaalia väärin. Alitan kuuluisi olla ihan tavallisen näköinen tyttö ja mangassa on muitakin suurisilmäisiä hahmoja. Tämä on ollut vain piirtäjän oma tyyli, jota ei pitäisi kirjaimellisesti kääntää valkokankaalle. Mutta kuten sanoin, tämä yksityiskohta ei haitannutkaan itse katselun aikana. Alita näyttää tarpeeksi aidolta, ettei hän hyppää silmille muiden joukossa. Harmittavasti hän ei kuitenkaan ole läheskään yhtä kaunis kuin mangassa. Eikä tämä ole näyttelijä Rosa Salazarin haukkumista, sillä näyttelijän kasvonpiirteitä ei tietokone-Alitasta tunnista.

Elokuva pohjautuu enemmän suoraan VHS:lle tehtyyn kahden jakson pituiseen animeen, jota totta puhuen en ole koskaan jaksanut katsoa kokonaan alusta loppuun. Animeen oli tehty pieniä muutoksia ja uusi elokuva on muuttanut vielä jotain yksityiskohtia tämän jälkeen. Pidin uudistuksista, mielestäni ne virtaviivaistivat mangan vähän kömpelöä alkupuolta, helpottivat uusille katsojille maailmaan tutustumista ja lisäsivät mukaan samaistuttavaa tunnepuolta. Esimerkiksi Idon ja Alitan suhde on nyt päivänselkeästi isä-tytärsuhde, siinä missä mangassa tämä jäi hieman tulkinnanvaraan. Heidän suhteensa oli oikein lämmin ja aidontuntuinen. Tässä auttoi paljon hyvin uskottava Christoph Waltz. Sen sijaan minulla kesti kauan lämmetä Hugolle, joka oli mangassakin mielestäni vähän mitäänsanomaton hahmo ja Keean Johnson ei myöskään tee suurempaa vaikutusta roolissaan. Lopulta kuitenkin Alitan ja Hugon romanssikin alkoi kiinnostamaan ja heillä oli oikein kivasti toteutettuja hetkiä. Olen hulluna robotteihin ja robo-ihmisromanssit ovat todella jees ja elokuvassa osattiin keskittyä asioihin, mitkä kaltaisiani roborakastajia voisivat kiinnostaa. Pidin myös siitä miten itse Alita oli kuvattu. Teininä Alita oli yksi harvoista naispuolisista sankareistani. Hän on täydellinen tappokone, mutta myös omalla tavallaan puhdas, haavoittuvainen, viaton ja utelias hahmo. Tämä tuli elokuvassa hyvin ilmi.

Ulkoisesti elokuva on myös upeaa katsottavaa. Rautakaupunki on täynnä elämää, eikä futuristisuudestaan huolimatta näytä epärealistiselta. Osa teknologiasta on selkeästi jo aikakaudelleen vanhanaikaista. Elokuvassa on paljon kiinnostavia robotteja ja kyborgeja ja muuta kiehtovaa teknologiaa. Tarinaan ennen tutustumattomat uudet katsojat saavat vähintäänkin edes silmäkarkkia jos mikään muu ei iske. Minun on hieman vaikea tarkastella tätä elokuvaa täysin ulkopuolisen silmin, sillä tarina on ollut minulle niin rakas vuosikausia. Uskoisin kuitenkin, että elokuvaa olisi helppo seurata ja siitä voisi nauttia vaikkei lähdemateriaali olisi ennestään tuttua.

Alita oli erittäin positiivinen yllätys ja toivon, että sille voidaan tehdä vielä jatko-osa. Elokuva päättyy selkeästi kesken ja mangan loppupuoli on sen mielenkiintoisinta antia, joten olisi hyvin harmittavaa jos jatkoa ei ole luvassa. Minulla ei ollut hajuakaan, että yksi suosikkinäyttelijöistäni Edward Norton oli myös mukana elokuvassa, mutta lähinnä pienenä cameona. Hänen hahmollaan olisi suurempi rooli mahdollisessa jatko-osassa ja hahmo voisi sopia hänelle erittäin hyvin. Pidän siis sormet ja varpaat ristissä jatkoa odotellessa.

TÄHDET: ****