Leijonakuningas (2019)

NIMI: Leijonakuningas (The Lion King)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jon Favreau
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Nathanson
PÄÄOSISSA: Donald Glover, James Earl Jones, Seth Rogen, Beyonce Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor
IKÄSUOSITUS: 12

Ah, Jellonakuningas! Tällä animaatiolla oli merkittävä rooli lapsuudessani ja se onkin Disneyn tuotannosta ehdoton lempparini. Naapurin lasten kanssa vietimme tuntikausia leikkien leijonafiguureilla ja myöhemmällä iällä innostuin lukemaan netistä fanien nettisivuja, joissa oli hahmojen sukupuita, juoniteorioita ja tietenkin fanitaidetta. Viime kerralla arvostelin Aladdinin uuden live action -version, joka ei onnistunut herättämään voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kääntyi enemmän pettymyksen puolelle. Vaikka Aladdin on mielestäni huikea teos, oli Leijonakuningas minulle SE juttu. Leijonakuningas oli vaikuttava tarina, joka onnistui muodostamaan itsensä ympärille kiinnostavan maailman ja mytologian, jota oli mielenkiintoista tutkiskella eri muodoissa itse elokuvan ulkopuolella.

Miten ihmeessä uusintaversio pystyisi päästä lähellekään alkuperäisen version hohtoa? Lähtisinkö teatterista vihaisena, olisiko versio täysin pyhäinhäväistys? En tiennyt mitä odottaa. Disneyn aikaisemmat remaket olivat jättäneet minut kylmäksi ja kriitikoiden arvostelut eivät antaneet elokuvasta hyvää vaikutelmaa. Toisaalta traileri oli saanut minussa aikaan kylmiä väreitä ja tuntui välittävän alkuperäisen elokuvan henkeä.

Pieni juonikertaus kiven alla eläneille. Leijonat ovat Afrikan eläinmaailman aatelistoa ja Jylhämaata vallitseva, oikeudenmukainen kuningas Mufasa esittelee alamaisilleen poikansa, Simban. Mufasan luihu veli, Scar, ei ole perheenlisäyksestä riemuissaan, sillä nyt hänellä ei ole enää mahdollisuutta periä kruunua. Scar pistää hynttyyt yhteen hyeenojen kanssa ja juonii Mufasan kuoleman, lavastaen Simban tapaturman aiheuttajaksi. Isänsä kuolemasta järkyttynyt Simba karkoitetaan Jylhämaasta ja Scarista tulee uusi kuningas. Simba aloittaa uuden, huolettoman elämän uusien ystävien kanssa ja unohtaa lähes täydellisesti traagisen menneisyytensä. Simban saavuttaessa aikuisen leijonan mitat saapuu hänen elämäänsä kuitenkin vanha ystävä muistuttamaan hänen kuninkaallisista juuristaan. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kenties juuri sen takia alkuperäisessä Leijonakuninkaassa oli paljon tilaa elämääsuuremmille teemoille; kohtaloa, elämän kiertokulkua ja oman identiteetin löytämistä.

Elokuva alkaa legendaarisella Circle of Life -laululla. Valitettavasti ensivaikutelma on huono. Vaikka yritin parhaani mukaan katsoa elokuvan ihan kuin en olisi alkuperäistä nähnytkään uusintaversio teki siitä välillä hankalaa. Heti ensimmäinen kohtaus on täysin alkuperäisen kopio, freimi freimiltä, ainoastaan tylsemmillä väreillä ja ei onnistu luomaan samanlaista mahtipontisuutta. Aiemmin kirkkaana leiskunut aurinko on nyt kaukaisuudessa näkyvä kalpea pallo. Onneksi elokuva paranee ajan kuluessa ja tälläisiä täysin mielikuvituksettomia kohtauksia ei tätä enempää tarvitse katsoa. Uusia asioita on uskallettu ottaa mukaan ja osa näistä toimii todella hyvin. Elokuvassa on muutama täysin uusi kohtaus, joista ainakin Nalan pakeneminen Jylhämaasta on kiinnostava lisä ja oikeasti syventää tarinaa. Pari uutta kohtausta taas ovat lähinnä filleriä, pienen hiiren seikkalut alkoivat jo haukotuttaa. Uusi Beyoncen laulu, Spirit, ei sovi kohtaukseensa ollenkaan ja eroaa tyyliltään aivan liikaa muihin lauluihin verrattuna. Onneksi laulu ei soi kauaa. Be Prepared -laulun sovitus on mielenkiintoinen ja tuntuu keräävän voimaa loppuhuipennusta kohti, jota ei kuitenkaan harmittavasti tapahdu.

Kaikista eniten pidin hyeenojen suuremmasta roolista. Jännite hyeenojen ja leijonien välillä oli tässä versiossa syvempi ja perustellumpi, ja naarasleijonien ahdinko tuntui hyvin synkältä ja uskottavalta. Hyeenat ovat nyt paljon pelottavampia, vaikka tarjoavat myös hauskoja hetkiä. Myös Jylhämaan tuhoa yritettiin perustella edes vähän. Alkuperäisessä tarinassahan Jylhämaa maagisesti kuivuu ja autioituu heti Scarin ja hyeenojen tullessa valtaan. Uudessa elokuvassa ei vieläkään osata selittää miten vallanvaihto saa hedelmällisen maan kuivumaan (toki kuivat kaudet voivat olla ihan säännöllisiä, mutta siinä tapauksessakin tämä kannattaisi mainita), mutta sentään mainitaan saaliseläinten kadonneen koska hyeenat metsästävät yli tarpeiden. Lopullinen taistelu tuntui myös aikaisempaa väkivaltaisemmalta, kenties eläinten realistisuuden vuoksi. Tämä ei siis ole huono asia, mutta voi jännittää pienimpiä katsojia.

Hahmot tuntuivat harmittavan flegmaattisilta, etenkin pentu-Simba, joka oli ennen mahtavan ilkikurinen paskiainen ja nyt vähän persoonaton. Poikkeuksena olivat oikeasti hauskat Timon ja Pumba. Animaatiossahan minä suorastaan inhoan tätä mukahauskaa kaksikkoa muutoin niin syvällisessä ja vakavassa tarinassa. Mutta uudet Timon ja Pumba olivat oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Timonin kasvojen animointi oli minulle välillä vähän vieraannuttavaa, mutta Pumban animoinnista pidin oikein paljon. Innokkaan pahkasian hyppelyt näyttivät oikein luonnollisilta. Scar ei ollut yhtä uhkaava kuin ennen, mutta ei myöskään samanlainen vätys kuin uusinta-Aladdinin Jafar. Sen sijaan Shenzi -hyeena oli jopa Scaria vaikuttavampi tapaus.

Itse animointi on saanut netissä ja arvosteluissa paljon kritiikkiä osakseen, sillä moni piti eläimiä liian ilmeettöminä. Olen osittain eri mieltä. Suurimman osan ajasta eläinten vähäeleiset ilmeet ja eleet eivät häirinneet minua yhtään, minulle oli aina selvää mitä hahmo milläkin hetkellä tunsi. Ainoastaan erittäin voimakkaiden tunteiden kohdalla eläimet saisivat reagoida dramaattisemmin, eikä tällä olisi viety pois realismia. Kyllähän oikeat eläimetkin osaavat ilmehtiä hyvin monipuolisesti. Pidin hyvin paljon eläinten luonnollisesta liikehdinnästä, esimerkiksi juuri Pumban spurttailut ja Zazun linnuille tyypilliset hypellykset ilahduttivat suuresti ja oli selkeää, että tekijät olivat oikeasti tarkkailleet näitä eläimiä kauan. Moni on valittanut, että elokuva näyttää liikaa National Geographicin luontodokumentilta, mutta minä ainakin olen viimeinen ihminen, joka tälläisestä valittaisi. Mikäs sen mukavampaa kuin katsella luontodokumenttia? En ole varma olivatko myös kaikki taustat tietokoneella tehtyjä. Lopputulos on teknisellä tasolla äärimmäisen suuri saavutus ja kaikki päähahmot näyttävät lähes aidoilta. Animointi häiritsi minua kuitenkin pienessä roolissa olleiden antilooppien ja muiden kasvinsyöjien kanssa, sillä niiden turkin tekstuuri oli aivan vääränlaista ja näytti huovatulta.

Siinä olen kuitenkin animoinnin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, että etenkin laulujen kohdalla liiallinen realismi on tylsähköä katseltavaa. Elokuva olisi tarvinnut rohkeutta käyttää voimakkaampia värejä ja dynaamisia kuvakulmia etenkin laulujen aikana. Nyt kaikki ennen niin räiskyvät kohtaukset ovat värimaailmaltaan kesyjä ja kuvakulmiltaan ja koreografioiltaan latteita. Realismi ei saisi olla synonyymi tylsälle. Rohkeutta olisi tarvittu myös hahmojen designeihin. Pentu-Simbaa ja pentu-Nalaa en ollut edes erottaa toisistaan. Aikaisemmat designit olivat niin onnistuneita, etten ymmärrä miksei realismia olisi voitu edes sen verta venyttää, että Nala olisi saanut pitää vihreät silmänsä ja Scar mustan harjansa.

Elokuva saa siis minulta tasapuolisesti risuja ja ruusuja. Alkuperäisteoksen tasolle ei lähellekään päästä, mikä tuskin on kellekään yllätys, mutta lähdin teatterista hyvillä mielin. Moni arvostelija tuntuu vähän jämähtäneen vain vertailemaan näitä elokuvia keskenään, kun reilumpaa olisi arvostella uusi versio omana itsenäisenä teoksena.

TÄHDET: ***

Aladdin (2019)

NIMI: Aladdin
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Guy Ritchie
KÄSIKIRJOITUS: John August, Guy Ritchie
PÄÄOSISSA: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari
IKÄSUOSITUS: 7

Alkuperäinen Aladdin on minulle toiseksi mieluisin Disney -piirretty, heti Leijonakuninkaan jälkeen. Muistan videokasetin olleen lapsena kovassa käytössä. Tästä huolimatta Aladdinilla ei ole minulle erityisen suurta nostalgia-arvoa ja se on aikojen saatossa jäänyt paljolti unholaan. Mielenkiinnolla lähdin tsekkaamaan millaisia tuntemuksia tämä remake herättäisi. Odotukseni olivat hyvin matalalla.

Mikäli Aladdinin tarina ei jostain syystä ole tuttu, tehdään pikakelaus. Päähenkilö Aladdin (Mena Massoud) on fiktiivisessä Agrabahin valtakunnassa elävä katurosvo, jolla on kuitenkin hyvä sydän. Hän törmää kadulla kauniiseen naiseen, joka paljastuu prinsessa Jasmineksi (Naomi Scott), johon Aladdin rakastuu täysillä. Mutta eihän pelkkä katujen pummi tietenkään voi prinsessaa saada. Sulttaanin kiero neuvonantaja Jafar juonii vallan anastusta ja tarvitsee siihen lampunhengen voimia. Lamppu on piilotettu maagiseen luolaan, johon vain puhdassydäminen ihminen voi astua. Tähän hommaan Jafar houkuttelee Aladdinin, joka onnistuu löytämään lampun ja saa Hengeltä (Will Smith) kolme toivetta. Aladdin toivoo olevansa prinssi, jotta voisi saada Jasminen puolisokseen. Henki kyllä saa muutettua Aladdinin prinssiksi, mutta sisältä Aladdin on yhä sama entinen itsensä. Koska totuus paljastuu ja pelastuuko Agrabah Jafarin juonilta? Jännää.

Kuten arvata saattaa uusintaversio ei yllä lähellekään alkuperäisen animaation tasoa. Tarinaan on tehty useita muutoksia, vaikka pääjuoni toki on pysynyt samana. Nämä muutokset ovat lähinnä turhia ja ovat olemassa vain lisätäkseen elokuvan pituutta. Hahmojen luonteita on muutettu rankalla kädellä. Jafar on erittäin mitäänsanomaton alkuperäiseen hahmoon verrattuna. Muiden hahmojen läsnäollessa hän ei erotu joukosta ollenkaan. Marwan Kenzari ei onnistu tuomaan hahmoon tarpeeksi karismaattisuutta ja uhkaavuutta. Hänen papukaijansa Jago on myöskin menettänyt persoonallisuutensa. Ennen hassu ja höperö sulttaani on nyt vain joku perusfaija. Hyvin suuri muutos on tapahtunut Jasminen kanssa. Periaatteessa pidin ajatuksesta, että Jasmine saisi enemmän huomiota osakseen ja hän haluaisi oikeasti johtaa kansaansa. Elokuva kuitenkin alleviivaa feminismiteemaa myötähäpeän puolelle. Jostain syystä tarinaan on tuotu myös uusi hahmo, Dalia, joka on Jasminen palvelijatar. Dalian tehtävä on olla Hengen ihastus, sekä vitsailla Jasminen kanssa. Ilmankin olisi pärjätty.

Hahmojen lisäksi juoneen on tehty pieniä muutoksia. Alkuperäinen Aladdin keskittyi täysin Agrabahin valtakuntaan, sen sijaan uusintaversiossa vihjaillaan vähän väliä naapurivaltiosta, jonka kanssa Jafar haluaisi aloittaa sodan. Tätä ei kuitenkaan tapahdu, eikä valtion olemassaololla ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hämmennystä aiheutti myös uusi hahmo, Jasminen sulhasehdokas prinssi Anders, joka on ilmeisesti ruotsalainen. Agrabah on toki fiktiivinen, joten ehkä tässä maailmassa arabialaisvaikutteinen maa on lähellä ruotsalaisvaikutteista maata... Mikään näistä muutoksista ei oikeastaan tuo mitään järkevää uutta sisältöä tarinaan. Ei olisi ollenkaan haitannut, että leikkauspöydälle olisi jäänyt enemmänkin tavaraa, sillä nyt elokuva oli niin pitkä (tai pitkäveteinen), että halusin jo monessa kohtaa lähteä teatterista.

Ohjaajaksi on valikoitunut Guy Ritchie, joka ei itselle tulisi mieleenikään tähän työhön. Ritchie on tunnettu väkivaltaisista ja nopeatempoisista elokuvistaan, joissa on paljon nopeutuksia ja hidastuksia. Aladdin onneksi säästyy pahimmilta kikkailuilta, mutta mukana on kuitenkin selkeästi aivan turhia hidastuksia, jotka eivät lisää kohtaukseen mitään. Toimintakohtaukset ovat myös välillä sekavia ja joskus ei heti edes tajua mitä tapahtui. Suurimmaksi osaksi Ritchie tuntuu kuitenkin pitävän itsensä kurissa, tai sitten studio on kuohinnut hänet.

Elokuvan parhaimmistoon lukeutuu tasaisen hauska Will Smith Henkenä. Uskon, että Will Smith olisi saanut hahmosta enemmänkin irti, mikäli olisi saanut vapaat kädet. Smith tuntuu luontevalta roolissaan ja on Naomi Scottin ohella ainut näyttelijä, joka oikeasti sopii roolihahmolleen. Henki on hahmo, joka toimii ehdottomasti paremmin animoituna, jolloin hahmo saa venyä ja paukkua ilman realismin rajoitteita. Nyt Hengen taiat näyttävät välillä jopa pelottavilta ja vastenmielisiltä. Tahattoman vastenmielinen oli esimerkiksi kohtaus, jossa Henki taikoo selkeästi vastahakoisen apinan soittamaan eri instrumenttejä. Ensinnäkin tietokoneella tehty Abu -apina on jo itsessään erittäin ruman näköinen ja näytti kyseisessä kohtauksessa vieläkin kärsivämmältä. Realistisena versiona tälläiset kohtaukset näyttävät suorastaan eläinrääkkäykseltä, siinä missä animaatiossa se olisi voinut näyttää hauskalta. Efektit herättävät monesti uncanny valley -tunteita, mutta lavasteita on pakko kehua. Agrabahin kaupunki on hyvin kaunis ja pidin elokuvan värimaailmasta paljon.

Kehua pitää myös Naomi Scottin lauluääntä! Jasminelle on luotu uusi laulu, Speechless, jonka hän laulaa yksin. Laulu itse ei ollut mielestäni mistään kotoisin, mutta näyttelijätär osaa oikeasti laulaa kauniisti. A Whole New World -kappaleen aikana hän varastaa täysin shown kanssaan laulavalta Mena Massoudilta. Massoud on myös yksi elokuvan heikkouksista, sillä hänen Aladdin on kovin tylsä ja karismaton tapaus alkuperäiseen veijariin verrattuna. Massoud on myös hyvin jäykkä laulukohtauksissa, eikä tunnu osaavan laulaa ja pysyä koreografian perässä samaan aikaan.

Loppujen lopuksi en inhonnut uusinta-Aladdinia, mutta elokuva tuntui täysin turhalta, ylipitkältä ja intohimottomalta lisäykseltä Disneyn katalogiin.

TÄHDET: **

Arctic

NIMI: Arctic
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Joe Penna
KÄSIKIRJOITUS: Joe Penna, Ryan Morrison
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Maria Thelma
IKÄSUOSITUS: -

Arctic on uusi pienellä budjetilla toteutettu selviytymisdraama. Ohjaaja Joe Penna ei ollut minulle tuttu nimi ja tämä näyttääkin olleen hänen ensimmäinen täyspitkä elokuva. Tätä ennen hän on kuitenkin tehnyt joitakin tv-sarjojen episodeja ja hänellä on ilmeisesti ollut useita suosittuja videoita Youtubessa (en tähän jaksanut sen enempää perehtyä, hyi minä). Pääosassa sen sijaan on yksi lempinäyttelijöistäni Mads Mikkelsen ja koska pidän myös hirveästi luonto-/selviytymiselokuvista odotin tätä leffaa suurella mielenkiinnolla. Onneksi ei tarvinnut pettyä, vaikka elokuva ei ihan täyttänyt odotuksia.

Mikkelsenin esittämä, lentokoneonnettomuudesta selvinnyt Overgård on jo jonkin aikaa elänyt yksin keskellä ei-mitään, selviten päivästä toiseen rutiinien varassa, odottaen apua. Toivon pilkahdus herää hetkellisesti kun lähettyville ilmestyy helikopteri, joka kuitenkin syöksyy maahan kovassa tuulessa. Miehistöstä vain tajuton nainen on yhä juuri ja juuri hengissä. Nyt Overgårdin on huolehdittava toisestakin ihmisestä, joka on pahasti haavoittunut, harvoin tajuissaan, eikä edes puhu samaa kieltä. Naisen hätä herättää hänen elämänhalunsa uudelleen. Overgård joutuu vaikean valinnan eteen - pysyykö hän lentokoneromunsa suojissa vai lähteekö pitkälle vaellukselle avun toivossa?

Arctic on hyvin vähäeleisesti ja fiksusti toteutettu elokuva, jossa ei ankaran Arktiksen tavoin ole mitään ylimääräistä. Päähenkilöt eivät puhu lähes lainkaan, eikä heille ole edes annettu mitään taustatarinoita. Elokuvan aikana tapahtuu vain muutama oikein dramaattinen käänne. Silti elokuvaa jaksaa seurata mielenkiinnolla. Jokapäiväiseen selviytymiseen liittyviä askareita on kuvattu yksityiskohtaisesti ja kiireettömästi. Kun Overgård aloittaa mahdottomalta tuntuvan vaelluksensa matkan rankkuus välittyy selvästi katsojalle. Elokuvan äänimaailmassa on tarjolla melkeinpä vain tuulen yksinäistä ujellusta ja tuskaista ähinää ja puhinaa. Mitään Ihmemies McGyver -hetkiä ei ole luvassa, vaan tarina pysyy erittäin realistisella linjalla. Tämä tosin on myös pieni miinus, sillä yhdistettynä erittäin vähäeleisiin tuppisuuhahmoihin ei elokuvassa yksinkertaisesti ole mahdollisuutta todella kiinnostaviin tapahtumiin tai vaikuttavaan hahmokehitykseen. Onneksi elokuvassa ei luotu minkäänlaista romanssia päähenkilöiden välille. Overgård huolehtii naisesta koska se on hänen velvollisuutensa hyvänä ihmisenä, piste.

Itselleni vaikuttavin hetki oli kaukaisuudessa kulkevan jääkarhun näkeminen. Sen katsoessa äänettömästi päähenkilöön päin verta kylmäsi, sillä päähenkilöllä ei ole mitään asetta ja avarassa maisemassa ei ole piilopaikkoja. Overgårdin ainut turva on hänen lentokoneensa, mutta sen turva täytyy hylätä pelastuksen toivossa. Minua hieman harmitti kuinka lyhyeksi lopullinen kohtaaminen jääkarhun kanssa jäi, mutta oli oikein mukava nähdä, että elokuvassa oli käytetty oikeaa eläintä tietokone-efektien sijaan.

Mikkelsen on loistava valinta päärooliin ja elokuvan kantava voima. Hän osaa olla erittäin ilmeikäs hyvin pienilläkin eleillä ja paljolti hänen ansiostaan elokuva olisi toiminut täysin ilman puhettakin. Hänessä on myös tiettyä pohjoismaista rosoisuutta, mikä sopii rooliin hyvin. Hyvä, että pohjanoteeraus Polarin jälkeen häneltä ehti tänä vuonna tulla vielä toinen uskottavampi elokuva. Näyttelijän roolivalinnat ovat viimeaikoina olleet todella huonoja, mutta Arctic on askel parempaan suuntaan.

En usko, että tulen katsomaan Arcticia enää toiste. Pidin sen realistisuudesta, mutta olisin kaivannut hahmoihin lisää syvyyttä, sekä enemmän tunnetta ja pohdiskelua välillä yksitoikkoisen taivalluksen joukkoon.

TÄHDET: ***

Loup

NIMI: Loup
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Nicolas Vanier
KÄSIKIRJOITUS: Nicolas Vanier, Ariane Fert
PÄÄOSISSA: Nicolas Brioudes, Pom Klementieff, Vantha Talisman, Min Man Ma
IKÄSUOSITUS: 8

Nicolas Vanier on niittänyt mainetta kirjoittamalla ja ohjaamalla luontoaiheisia kirjoja ja elokuvia. Olin aikaisemmin nähnyt hänen ohjaamansa Viimeisen ansastajan (Le Dernier Trappeur), joka oli upea pseudodokumentti Kanadan erämaassa elävästä pariskunnasta, ja josta on muodostunut yksi suosikeistani luontoelokuvien saralla. Olin myös nähnyt hänen ohjaamansa version Belle & Sebastianista, joka oli muistaakseni ihan ookoo muttei sen enempää jäänyt mieleeni. Loupia ei ilmeisesti ole julkaistu Suomessa, en ainakaan googlettelulla löytänyt mitään suomijulkaisuun viittaavaa. Selailin elukkaleffoja Amazonin ihmeellisessä maailmassa ja ohjaajan huomattuani päätin laittaa leffan kokeiluun.

Päähenkilö Serguei on siperialaisen, poroja elinkeinonaan kasvattavan klaanin jäsen. 16-vuotias poika saa suuren kunnian ja vastuun vahtia klaanin puolivillejä poroja niiden vaeltaessa kesäisin taigalla vapaina. Sudet ovat porojen suurin uhka. Kun Serguei päätyy vastakkain naarassuden kanssa hän ei pystykään ampua sitä. Naaraalla on pentuja ja Serguei heltyy. Pojan ja susien välille muodostuu ystävyys, jonka Serguei yrittää pitää klaaniltaan salassa. Kesällä susilla on muutakin syötävää kuin porot, mutta talven tullessa Sergueilla on yhä vaikeampaa estää niitä metsästämästä poroja ja pitää niitä salassa muilta. Pentujen kasvaessa suuriksi susiksi suurilla ruokahaluilla on Serguei vaikeiden valintojen edessä.

Elokuvan alkuperäiskieli on ranska. Siperialaiset poropaimenet vetämässä ranskaa ei sopinut korvilleni ollenkaan ja ilmeisesti elokuvan enkkudubbaus on jotain aivan hirvittävää slangivääntöä. Suosittelen siis katsomaan elokuvan ranskaksi enkkuteksteillä, vaikka tämäkään ei tunnu luontevalta. Hahmojen dialogi on myös vähän turhan kliseistä ja mielikuvituksetonta. Hahmot ovat myös hyvin yksiulotteisia, vähäeleisiä ja ennalta-arvattavia.

Elokuvan tähdiksi nousevat ehdottomasti sen upea luonto ja eläimet. Elokuva on kuvattu paikan päällä Siperiassa, joten maisemat ovat tarinalleen täysin autenttisia ja varmasti hivelevät suomalaisten katsojien silmiä. Porojen kasvatus voi myös olla samaistuttava aihe. Susina esiintyvät oikein hyvin koulutetut koirasudet, jotka saavat paljon ruutuaikaa ja esiintyvät näyttelijäeläimelle vaativissa kohtauksissa. Serguei nimeää jokaisen sutensa ja niiden yksilöllisiä eroja näytetään hieman, mutta susien ja pojan suhde jää loppujen lopuksi vähän liian hutaistuksi. Susiemo tottuu pesän luona norkoilevaan poikaan, mutta en täysin vakuuttunut siitä mikä sai aikuiset sudet kiintymään ja seuraamaan poikaa. Minua oikeastaan hämmensi miten Serguei ei missään vaiheessa tainnut lahjoa susia ruualla, vaikka helpoin reitti eläimen sydämeen käy vatsan kautta.

Elokuva sijoittuu nykyaikaan, mikä on oikein hyvä ratkaisu. On mielenkiintoista miten yhä tänä päivänä on ihmisiä, jotka elävät tällä tavoin. Siperialaisen alkuperäiskansan arkisia touhuja on kiehtovaa seurata. Elokuvassa kyllä vihjataan modernin sivilisaation olevan vaanimassa Serguein klaaninkin nurkan takana, mutta mitään miljoona kertaa nähtyä jalot villit vs paha sivistys vääntöä ei onneksi nähdä. Elokuva on mukavan realistinen eikä sorru moralisoimaan katsojaansa. Eläimet käyttäytyvät eläinten tavoin, ilman suurempia Disney -hetkiä ja turhia lapsellisuuksia. Tarinalle olisi helposti voinut valita lopetukseksi kaksi ääripäätä, mutta loppu jatkaa samaa realistista ja vähäeleistä linjaa. Tämä on ehkä heikkous, sillä tarinan vaatimaton loppu ei tyydyttänyt ainakaan minua.

Olisin toivonut Loupiin hivenen lisää särmää ja dramatiikkaa. Nyt elokuva on välillä hieman pitkäveteinen ja riskitön. Se on kuitenkin upealta näyttävä, klassinen erämaaseikkailu, joka varmasti ilahduttaa genren ystäviä. Vanierin aikaisemman Viimeisen ansastajan tasolle se ei yllä.

TÄHDET: ***1/2

Alita: Battle Angel

NIMI: Alita: Battle Angel
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Rodriguez
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Laeta Kalogridis, Yukito Kishiro
PÄÄOSISSA: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Jennifer Connelly, Mahersala Ali, Ed Skrein, Keean Johnson
IKÄSUOSITUS: 12

Nyt elokuvateattereissa pyörivä Alita perustuu Suomessakin julkaistuun Yukito Kishiron Gunnm -mangasarjaan. Gunnm oli minullakin teininä suurkulutuksessa ja se on yhä hyvin rakas sarja. Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran luin James Cameronin suunnittelevan tekevänsä elokuvan Gunnmista olen odottanut tätä elokuvaa kuin kuuta nousevaa. Etenkin, koska noihin aikoihin olin vielä sitä mieltä ettei Cameron voisi tehdä mitään huonoa. En nyt osaa sanoa milloin tarkalleen luin sarjan ensimmäistä kertaa ja aloin odotella elokuvaa, netti osasi valaista suomennetun version olleen julkaistu 2006. Elokuvan ensimmäiset trailerit olivat jopa koomisen näköisiä, koska Alitan silmät olivat niissä naurettavan suuret. Näitä onneksi muokattiin pienemmiksi seuraaviin trailereihin, mutta epäilyksen siemenet itivät sydämessäni ja menin teatteriin varautuneena pahimpaan. Onneksi Alita ei ollut pettymys, päinvastoin nautin joka sekunnista.

Tulevaisuudessa suurin osa Maapallosta on melkoista slummia ja Marsia vastaan käydyn sodan jälkeen on jäljellä enää vain yksi taivaalla leijuva, parempiosaisten ihmisten kaupunki Zalem. Zalem tiputtaa roskansa suoraan allansa olevan Rautakaupungin päälle. Eräänä päivänä kyborgeja korjaava tohtori Ido (Christoph Waltz) löytää kaatopaikalta naiskyborgin yläosan, jonka aivot vaikuttaisivat yhä olevan elossa. Ido antaa tytölle uuden kehon ja ristii hänet Alitaksi. Alita (Rosa Salazar) ei muista menneisyydestään mitään, mutta edustaa selkeästi sotia edeltävää edistynyttä teknologiaa ja on ilmeisesti peräisin Zalemista. Alita ihastuu Hugo -nimiseen poikaan (Keean Johnson), joka kerää rahaa epämääräisillä keinoilla päästäkseen jonain päivänä asumaan Zalemiin. Hoksattuaan ilmiömäiset taistelutaitonsa Alita alkaa myös kerätä rahaa Hugolle, ryhtymällä palkkionmetsästäjäksi ja ottamalla osaa väkivaltaisiin moottoripallo-otteluihin. Taistelut myös laukaisevat Alitassa flashbäkkejä hänen entisestä elämästään.

Suurimmat huolenaiheeni olivat Alitan ulkonäkö ja tarinankuljetus. Alita on toteutettu täysin tietokoneella ja hänen suuret silmänsä ovat aiheuttaneet paljon naureskelua. Mietin myös kuinka paljon alkuperäisestä tarinasta on yritetty änkeä yhteen elokuvaan, manga kun on pitkä ja siinä on monta eri saagaa. Lopulta kummassakaan ei ollut paljoa moitittavaa. Tarinankuljetus oli mielestäni luontevan tuntuista ja yli 2h elokuvaan oli saatu mahdutettua paljon asiaa, ilman, että katsojalla menee pää pyörälle. En vieläkään pidä siitä, että Alita on tietokonehahmo, mutta ehkä tämä on ollut helpoin ratkaisu ottaen huomioon korkealentoiset taistelut ja kuinka hahmo on välillä monessa osassa. Suuret silmät ovat erittäin huono ratkaisu, vaikka elokuvan aikana ne eivät enää kiinnittäneet liikaa huomiotani. Kuitenkin tuntuu, että tässä kohtaa on ymmärretty lähdemateriaalia väärin. Alitan kuuluisi olla ihan tavallisen näköinen tyttö ja mangassa on muitakin suurisilmäisiä hahmoja. Tämä on ollut vain piirtäjän oma tyyli, jota ei pitäisi kirjaimellisesti kääntää valkokankaalle. Mutta kuten sanoin, tämä yksityiskohta ei haitannutkaan itse katselun aikana. Alita näyttää tarpeeksi aidolta, ettei hän hyppää silmille muiden joukossa. Harmittavasti hän ei kuitenkaan ole läheskään yhtä kaunis kuin mangassa. Eikä tämä ole näyttelijä Rosa Salazarin haukkumista, sillä näyttelijän kasvonpiirteitä ei tietokone-Alitasta tunnista.

Elokuva pohjautuu enemmän suoraan VHS:lle tehtyyn kahden jakson pituiseen animeen, jota totta puhuen en ole koskaan jaksanut katsoa kokonaan alusta loppuun. Animeen oli tehty pieniä muutoksia ja uusi elokuva on muuttanut vielä jotain yksityiskohtia tämän jälkeen. Pidin uudistuksista, mielestäni ne virtaviivaistivat mangan vähän kömpelöä alkupuolta, helpottivat uusille katsojille maailmaan tutustumista ja lisäsivät mukaan samaistuttavaa tunnepuolta. Esimerkiksi Idon ja Alitan suhde on nyt päivänselkeästi isä-tytärsuhde, siinä missä mangassa tämä jäi hieman tulkinnanvaraan. Heidän suhteensa oli oikein lämmin ja aidontuntuinen. Tässä auttoi paljon hyvin uskottava Christoph Waltz. Sen sijaan minulla kesti kauan lämmetä Hugolle, joka oli mangassakin mielestäni vähän mitäänsanomaton hahmo ja Keean Johnson ei myöskään tee suurempaa vaikutusta roolissaan. Lopulta kuitenkin Alitan ja Hugon romanssikin alkoi kiinnostamaan ja heillä oli oikein kivasti toteutettuja hetkiä. Olen hulluna robotteihin ja robo-ihmisromanssit ovat todella jees ja elokuvassa osattiin keskittyä asioihin, mitkä kaltaisiani roborakastajia voisivat kiinnostaa. Pidin myös siitä miten itse Alita oli kuvattu. Teininä Alita oli yksi harvoista naispuolisista sankareistani. Hän on täydellinen tappokone, mutta myös omalla tavallaan puhdas, haavoittuvainen, viaton ja utelias hahmo. Tämä tuli elokuvassa hyvin ilmi.

Ulkoisesti elokuva on myös upeaa katsottavaa. Rautakaupunki on täynnä elämää, eikä futuristisuudestaan huolimatta näytä epärealistiselta. Osa teknologiasta on selkeästi jo aikakaudelleen vanhanaikaista. Elokuvassa on paljon kiinnostavia robotteja ja kyborgeja ja muuta kiehtovaa teknologiaa. Tarinaan ennen tutustumattomat uudet katsojat saavat vähintäänkin edes silmäkarkkia jos mikään muu ei iske. Minun on hieman vaikea tarkastella tätä elokuvaa täysin ulkopuolisen silmin, sillä tarina on ollut minulle niin rakas vuosikausia. Uskoisin kuitenkin, että elokuvaa olisi helppo seurata ja siitä voisi nauttia vaikkei lähdemateriaali olisi ennestään tuttua.

Alita oli erittäin positiivinen yllätys ja toivon, että sille voidaan tehdä vielä jatko-osa. Elokuva päättyy selkeästi kesken ja mangan loppupuoli on sen mielenkiintoisinta antia, joten olisi hyvin harmittavaa jos jatkoa ei ole luvassa. Minulla ei ollut hajuakaan, että yksi suosikkinäyttelijöistäni Edward Norton oli myös mukana elokuvassa, mutta lähinnä pienenä cameona. Hänen hahmollaan olisi suurempi rooli mahdollisessa jatko-osassa ja hahmo voisi sopia hänelle erittäin hyvin. Pidän siis sormet ja varpaat ristissä jatkoa odotellessa.

TÄHDET: ****

Polar

NIMI: Polar
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jonas Åkerlund
KÄSIKIRJOITUS: Jayson Rothwell, Victor Santos
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Vanessa Hudgens, Katheryn Winnick, Matt Lucas, Johnny Knoxville
IKÄSUOSITUS: 18

Muutama päivä sitten Netflixissä julkaistu Polar on ennen lähinnä musiikkivideoita ohjanneen Jonas Åkerlundin ensimmäinen elokuva. Åkerlund on ohjannut lukemattomia musiikkivideoita maailman kovimmille nimille, Madonnasta U2:een, Roxettesta Robbie Williamsiin. Mutta miten sujuu kokopitkän elokuvan ohjaus? No, ei valitettavasti kovinkaan hyvin. Tarina perustuu Victor Santosin sarjakuvaan Polar: Came From the Cold, josta en tätä ennen ollut kuullutkaan.

Duncan Vizla (Mads Mikkelsen) on Black Kaiserina tunnettu erittäin tehokas salamurhaaja, joka on siirtymässä eläkkeelle 14 päivän päästä. Duncan asettuu aloilleen kylmään tuppukylään ja koettaa sopeutua tavallisen pulliaisen elämään. Hän tutustuu naapuriinsa, todella ujoon ja neuroottiseen Camilleen (Vanessa Hudgens). Hiljaiselo ei kestä kauaa, sillä Duncanin entinen työnantaja haluaa saada Duncanille maksamansa tapporahat takaisin ja lähettää joukon nuorempia murhaajia konkarin perään. Tappoyrityksen epäonnistuttua Camille kaapataan ja tietysti "sankarimme" ryhtyy pelastusyritykseen.

Kuten on jo varmasti tullut useamman kerran esille olen suuri Mads Mikkelsenin fani ja hänen takiaan katsoinkin tämän elokuvan, vaikkei se olisi normaalisti minua kiinnostanut. Mikkelsen on turhauttava tapaus. Hän on hirveän lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, mutta harmittavasti tuntuu suostuvan lähes mihin tahansa projektiin. On käsittämätöntä miten Hannibalissa, Valhalla Risingissa ja The Huntissa loistanut näyttelijä päätyy vähän väliä tekemään ties mitä paskaa. Hän on jossain haastattelussaan myöntänyt tekevänsä monia rooleja puhtaasti rahan takia, mikä on täysin pätevä syy. En usko taiteelliseen tinkimättömyyteen, se ei maksa laskuja, mutta fanille kökköelokuvien määrän kasaantuminen on harmillista. Polar on jälleen yksi kikkare hänen urallaan. Onneksi häneltä tänä vuonna vielä ilmestyvä selviytymisdraama Arctic vaikuttaisi paljon laadukkaammalta tuotannolta (toivottavasti vain ihmiset eivät sekoita samankaltaisia nimiä keskenään).

Mikä sitten Polarissa on vikana? Mistä edes aloittaisi? Elokuvassa ei oikeastaan mikään elementti toimi. Tarinankuljetus on monesti aivan liian kiireellistä. Sivuhahmoja on liikaa, heille annetaan liikaa ruutuaikaa, enkä siitä huolimatta muista heidän nimiään tai ehtinyt saada käsitystä heidän yksilöllisistä piirteistään. Nuoret sarjamurhaajat ovat kuin äänekäs teinilauma, joka pomppii sinne sun tänne, meluaa ja tekee itsestään jatkuvasti ison numeron. Jokainen näistä hahmoista pukeutuu aivan käsittämättömän typeriin asuihin, ihan kuin heillä olisi keskenään kilpailu kuka näyttäisi ja käyttäytyisi kaikista räikeimmin. Etenkin heidän kohtauksissaan elokuvan värimaailma on väännetty aivan sietämättömän räikeäksi. Tuntuu, ettei nyt olla ihan ymmärretty lähdemateriaalia, sillä kun vilkaisin sarjakuvaa netissä sen sivut ovat kyllä rankasti tyyliteltyjä, mutta värejä on käytetty todella harkitsevasti. Mielenkiintoisesti sarjakuva on myös aluksi julkaistu ilman puhekuplia, mikä kuulostaa elokuvan melusaasteen vastakohdalta.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja monella tapaa hyvin epämiellyttävä kokemus. Täysin turhan ja tehonsa nopeasti menettävän väkivaltamässäilyn lisäksi elokuva on hyvin seksistinen. En ole kukkahattutäti tai äärifeministi, mutta jatkuvat puolialastomat keimailevat naiset ja perse- ja tissishotit olivat niljakkaasti toteutettuja. Mukana on myös pari inhottavaa kohtausta, jotka olisi hyvin voitu jättää elokuvasta pois ilman, että juoni olisi kärsinyt mitenkään. Yhdessä kohtauksessa kidutetaan ja häpäistään sairaalloisen lihavaa miestä. Toisessa nuori nainen saapuu keski-ikäisen miehen kämpälle ja meno uhkaa mennä raiskauksen suuntaan (onneksi niin pitkälle tilanne ei ehdi kärjistyä). Elokuva suhtautuu näihin todella inhottaviin tilanteisiin hyvin lapsellisella asenteella. Halutaan vain järkyttää järkyttämisen vuoksi. Elokuva haluaa niin, niin epätoivoisesti olla edgy ja cool, ja Åkerlund haluaa ilmeisesti olla uusi Guy Ritchie. Lopulta väkivaltainen ja ruma sillisalaatti aiheuttaa vain myötähäpeää ja likaisen tunteen.

Oliko tässä jotain hyvääkin? Toki, vaikka se vähä hyvä jäi valitettavasti kaiken muun paskan alle. Itse päähenkilön, Duncanin, sekä hänen naapurinsa Camillen kohtaukset ovat täysin erilaisia. Näissä kohtauksissa on normaalit värimaailmat ja kohtaukset etenevät hitaasti, tarkastellen paljon hahmojen ilmeitä ja vuorovaikutusta. Hahmojen suhde on mielenkiintoinen ja lopulta tekee käännöksen, jota en olisi osannut arvata ennalta. Heidän osansa ovatkin elokuvan vahvinta antia, mutta ero näiden kohtausten ja muun melu- ja värioksennuksen kanssa antaa skitsofreenisen vaikutelman. Vanessa Hudgensin Camille antaa elokuvalle erittäin tunteellisen suorituksen, varsinkin sen loppupuolella, mutta en tiennyt miten suhtautua tähän yllättävän aitoon tunteiden vuodatukseen kun muutoin elokuva on kohdellut rankkoja aiheitaan niin huolimattomasti ja suorastaan häpäisten. Mikkelsen Duncanina on kelvollinen, mutta rooli ei anna tilaisuuksia loistaa. Elokuvan alkupuolella näyttelijä tuntui olevan jopa vähän hukassa hahmonsa kanssa, mutta ote paranee loppua kohdin ja etenkin fyysisissä kohtauksissa Mikkelsen entisenä tanssijana pääsee osoittamaan kykyjään. Elokuvan pitkä taistelukohtaus Duncanin kidutuksen jälkeen on yllättävän hyvin toteutettu, jos nyt unohdetaan sen epärealistisuus. Myös muutama vitsi onnistui jopa naurattamaan.

Polar on äänekäs, lapsellinen ja typerä. Kuten entiseltä musiikkivideoiden ohjaajalta voisikin stereotyyppisesti odottaa se keskittyy aivan liikaa pinnallisiin asioihin ja korostaa niitä sietämättömään pisteeseen. Elokuvan loppu antaa tilaa mahdolliselle jatko-osalle ja voin vain rukoilla Saatanaa, ettei tämä tule toteutumaan. Mikäli jatko-osa päädyttäisiin tekemään toivoisin edes ohjaajan vaihdosta. Sarjakuvan luoja, Victor Santos vaikuttaisi Twitter -tilinsä perusteella olevan tyytyväinen elokuvaan, mutta minun on vaikea kuvitella tämän tekeleen edustavan alkuperäisen tarinan sanomaa ja tunnelmaa.

TÄHDET: *1/2

Ailo - Pienen poron suuri seikkailu

NIMI: Ailo - Pienen poron suuri seikkailu (Ailo - Une odyssee en Laponie)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Guillaume Maidatchevsky
PÄÄOSISSA: Peter Franzen (kertojana)
IKÄSUOSITUS: 7

Katson paljon luontoelokuvia ja kuultuani erään seuraamani kasvattajan koirasusia olleen käytetty Ailossa oli elokuva pakko nähdä. Elokuva seuraa Ailo -nimisen poronvasan elämää sen ensimmäisen elinvuoden ajan. Elokuva EI ole dokumentti (mistä kertoo jo se, että siinä esiintyvät sudet ovat ihmisen omistamia koirasusia), vaan se on löyhästi käsikirjoitettu, osan kohtauksista ollen selkeästi lavastettuja ja välillä eläimiä on vain kuvattu ja odotettu jotain tapahtuvan. Välillä fokus siirretään muihinkin eläimiin, melko paljon ruutuaikaa saavat poroja saalistavat sudet ja ahma, leikkisät kärpät ja oravat, sekä omaa puolisoa etsivä naali. Elokuva on tehty ranskalais-suomalaisella yhteistyöllä ja kuvattu Lapissa.

Ulkomuodoltaan Ailo on upeaa katsottavaa. Elokuvaan päätyneet maisemat ovat koskematonta korpea, jossa ihmisen vaikutus näkyy vain parissa kohtauksessa. Kameramiehen työstä ei ole oikeastaan mitään räkytyksen aihetta. Vaikka eläimet välillä vilpattavat ja riehuvat on aina selkeää mitä tapahtuu ja kamera on tarkennettuna toiminnan keskelle. Elokuva on varsinaista maisemapornoa ja erittäin hyvää materiaalia turismimainoksille.

Poron valinta tälläisen erämaatarinan päähenkilöksi on erikoista, sillä laji ei juuri villinä Lapissa viipota - paitsi kesyttämättömän metsäpeuraserkun muodossa. Ihminen ei kuulu Ailon elämään millään tavalla, paitsi epämääräisen uhkaavana metsänraivaajana. Vaikka elokuva näyttääkin erämaan vaaroja sortuu se silti monesti inhimillistämään eläimiään ja luomaan liian disneymäisiä ja selkeästi lavastettuja kohtaamisia eri eläinlajien välille. Välillä pitkäveteiseksi lipsahtava elokuva yrittää väkisin luoda etenkin nuorimpia lapsia miellyttäviä hassuja kohtaamisia. Epäaidoimmalta näistä näytti vasan ja kaniinin vuorovaikutus, kohtaus, jota oli selkeästi leikelty hyvin paljon, jotta vaikuttaisi edes jotain tapahtuvan ruudulla. Toisaalta jotkin kohtaamiset toimivat erittäin hyvin. Koirasudet hoitivat roolinsa tarpeeksi uskottavaksi ja etenkin kohta, jossa sudet jahtaavat Ailoa oli hienosti toteutettu. Toinen vaikuttava kohtaus oli pimeästä metsästä esiin työntyvä metsänraivauskone, jonka valot näyttivät yössä kiiluvilta pedon silmiltä.

Päähenkilöksi päätynyt Ailo on harmittavan laimea tapaus ja toisin kuin sivuhahmoille ei sille ole yritetty rakentaa selkeätä persoonaa. En itse jaksanut olla hirveän kiinnostunut poron elämästä, tähän vaikuttaa kuitenkin paljon se, että ylipäätään minulla on vaikeuksia kiinnostua kasvissyöjien sielunmaisemasta - hevosia lukuunottamatta. Paljon kiinnostavampia olivat kohtaukset sivutähtien parissa. Ilahduttavaa oli ettei pedoista tehty täysin mustavalkoisia pahiksia. Poroja vähän väliä ahdisteleva susi on armoton saalistaja, mutta myös pennuistaan huolehtiva äiti. Myös ahma uhkaa Ailoa, mutta se myös innostuu söpösti piehtaroimaan lumessa.

Suomiversiossa kertojana toimii Peter Franzen. Hän hoitaa hommansa kiitettävästi, muttei täydellisesti. Jo kertojan mukaanotto aiheuttaa omat ongelmansa. Välillä kertoja puhuu hyvin aikuismaisesti, osa kohdista on suorastaan runollisia. Välillä taas kertojaa lapsettaa ja kontrasti näiden sävyjen kanssa ei oikein toimi. Elokuvalla on pieni identiteettikriisi sen yrittäessä yhtäaikaa kosiskella pienimpiä lapsia ja olla avaraluontomainen (kyllä, tämä on nyt sana) vakavasti otettava draama.

Ailo oli kiva kokemus nähdä teatterissa joulun aikana. On aina mukavaa kun pääsee näkemään elokuvia, jossa on oikeita eläinnäyttelijöitä digitaalimössön sijaan. Ailo jäi kuitenkin harmittavan keskinkertaiseksi tarinaltaan ja jos tekisin oman top kymppini lempiluontoelokuvistani se ei sijoittuisi listalle ollenkaan. Käsikirjoitetuista luontoelokuvista voisin Ailon sijaan suositella Jean-Jacques Annaudin elokuvia (Karhu, Seitsemän vuotta Tiibetissä, Viimeinen susi), Disneyn Valkohammasta, sekä Nicolas Vanierin Viimeistä ansastajaa. Ailo on kuitenkin kelpo tekele etenkin silmänkarkkina ja se kannattaa ehdottomasti katsastaa edes kerran.

TÄHDET: ***