The Cell

NIMI: The Cell
VUOSI: 2000
OHJAAJA: Tarsem Singh
KÄSIKIRJOITUS: Mark Protosevich
PÄÄOSISSA: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D'Onofrio
IKÄSUOSITUS: 18

Olin aikaisemmin nähnyt ohjaaja Tarsem Singhin The Fall -elokuvan, joka oli sekä ulkoisesti että sisällöllisesti upea kokemus, eikä sitä turhaan kutsuta maailman kauneimmaksi elokuvaksi. En pysty tekemään mitään top kymppejä tai edes top satasia lempielokuvistani, mutta The Fall on kuitenkin siellä todella korkealla jossain... The Cell sen sijaan on Singhin ensimmäinen elokuvaohjaus, joka on synkkä kauhutrilleri, jossa on fantasia- ja scifi-elementtejä. Vähän jännitin olivatko odotukseni liian korkealla ja joutuisinko pettymään.

Jennifer Lopezin esittämä lasten psykiatri Catherine on jo pitkän aikaa testaillut uutta kokeellista hoitomuotoa koomassa olevaan lapseen. Lääkkeiden ja futurististen laitteiden ansiosta Catherine voi vierailla koomassa olevan henkilön mielessä ja yrittää auttaa lasta palaamaan takaisin elävien kirjoihin. Toistaiseksi haluttua tulosta ei ole saavutettu. Toisaalla sarjamurhaaja Carl Stargher saadaan viimein kiinni, mutta vajoaa (tietenkin) koomaan. Mies on rakentanut huoneita, joissa on ajastimella hukuttanut ja videokuvannut naisia. Vielä yksi yhä elävä uhri on kateissa ja hänet pitää löytää ennen kuin huone täyttyy vedellä. Catherine palkataan etsimään vihjeitä sarjamurhaajan mielestä, joka tietenkin menee hyvin pian pieleen. Murhamiehen ajatukset ovat hyvin erilaisia kuin viattoman pikkupojan.

Asetelma on mielenkiintoinen ja Tarsem Singhin mahtipontinen visuaalinen puoli sopii kuin nyrkki silmään unimaailmoihin, joissa realistisuudella ei ole enää merkitystä. Kuten odotettua, murhamielen ajatukset ovat todella groteskeja, mutta myös kauniita. Muutamassa kohdassa mielestäni ylitettiin hyvän maun raja ja ruudun näkymät olivat vähän kömpelön rujoja - shokkia shokin vuoksi - mutta onneksi suureksi osaksi leffan kuvakieli on aidosti kiehtovaa ja omaperäistä, eikä pari vähän ylimenevää kohtaa haittaa. Sitkeän ahdistava tunnelma on saatu luotua täydellisesti. Jo ohjaajan ensimmäisestä elokuvasta pääsee näkemään hänellä olevan oma vahva visio. Tosi hienoa, että hän on päässyt ilmeisesti hyvin vapaasti toteuttamaan sitä ja tämä elokuva on jopa ollut taloudellinen menestys.

Unenomaisista visioista huolimatta elokuvan juoni on onneksi hyvin selkeää seurattavaa. Juoni on ehkä turhan ennalta-arvattava, sillä osasin aavistaa juonenkäänteet jo hyvin etuajassa ja ehkä loppujen lopuksi näin hienosta konseptista ei saatu ihan kaikkea irti. Ilman fyysisen maailman rajoitteita mielen maailmassa mikä tahansa olisi mahdollista, silti tarina on ehkä hieman turvallinen ja olisin odottanut päähenkilöiden kokevan suurempia henkisiä haasteita. Kerta he sukeltavat pelottavan hemmon mieleen odotin, että sankariemme suurimpia pelkoja ja salaisuuksia kaiveltaisiin myös esille. Näin ei oikeastaan käynyt.

Tämä kohtaus on selkeästi toiminut inspiraationa Hannibal tv-sarjan eräälle kuolemalle.

Elokuvan hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, tosin mitään loistohetkeä en keneltäkään pannut merkille. Jennifer Lopezin valintaa kauhutrillerin pääosaan on jonkin verran kritisoitu, mutta hän on täysin pätevä roolissaan. Harmittavasti hänen hahmonsa jää vaille lisäsyvyyttä. Eniten syvyyttä saakin murhamies Carl, Catherinen löytäessä hänen mielen perukoilla yhä elävän pikkupoikaversion miehestä itsestään. Kenties nuori Carl on yhä mahdollista pelastaa jollain tavoin. Elokuvassa nähdään välähdyksiä murhaajan hirveään lapsuuteen ja näitä onneksi ei näytetä liian kauan, vain pelkkinä ohikiitävinä hetkinä. Liikaa ei saa paljastaa, eikä elokuva onneksi unohda missään vaiheessa Carlin olevan oikeasti hirviö, eikä vain uhri.

Loppu on oikein kaunis ja tyydyttävä.

Suosittelen The Celliä lämpimästi kenelle tahansa, joka haluaa elokuvan olevan mieleenpainuva kokemus, eikä pelkää pientä gorea. Se ei onnistunut liikuttamaan minua läheskään yhtä paljon kuin The Fall, eikä se minusta ollut ulkoisestikaan yhtä upea, mutta todella laadukas teos on kuitenkin kyseessä. Juonta on helppo seurata, joten ei tätä mielestäni voi millään haukkua tekotaiteelliseksi. Elokuvaa on jonkin verran syytetty tästä, mutta en millään voi olla samaa mieltä. Sen idea olisi yhä todella kiinnostava vaikka siinä käytetty kuvakieli olisi perinteisempää - onneksi ei ole.

TÄHDET: ****

Wolfen

NIMI: Wolfen
VUOSI: 1981
OHJAAJA: Michael Wadleigh
KÄSIKIRJOITUS: Michael Wadleigh, David M. Eyre Jr., perustuen Whitley Strieberin kirjaan
PÄÄOSISSA: Albert Finney, Diane Venora, Gregory Hines
IKÄSUOSITUS: ?

Halloweenin kunniaksi pitää tietenkin katsoa paljon kauhuelokuvia! Aloitin kauhumaratonin kaverini kanssa muutama päivä sitten ja ensimmäiseksi valinnaksi osui Wolfen, jota en ollut nähnyt ennen ja tietääkseni sitä ei ole julkaistu Suomessa missään muodossa. Olen suuri ihmissusi- ja eläinkauhuelokuvien fani, vaikka harmittavasti näissä genreissä on hyvin paljon roskaa ja vain muutamia helmiä. En odottanut mitään ihmeellistä tältä elokuvalta, mutta tiesin siinä sentään olevan oikeita eläimiä, millä päästään jo pitkälle.

Toinen syy miksi olin kiinnostunut näkemään Wolfenin oli koska se perustuu Whitley Strieberin kirjaan. Olen aikaisemmin arvostellut toisen hänen kirjaan perustuvan elokuvan nimeltä Yhteys tuntemattomaan/Communion, jonka Strieber yhä tänä päivänä väittää perustuvan hänen oikean elämän kokemuksiin. Wolfen ei sentään perustu mihinkään väitettyyn oikean elämän tapahtumaan, mutta uteliaana halusin nähdä olisiko luvassa yhtä hölmöä menoa kuin Communionissa.

New Yorkin öisillä kaduilla vaanii aivan uudenlaisia petoja. Kun rikas Van der Veerin pariskunta murhataan alkaa kyyninen etsivä Dewey Wilson (Albert Finney) tutkia murhia, jollaisia paljastuu enemmänkin, etenkin huonommissa kaupunginosissa. Apunaan hänellä on kaunis psykologi ja erikoinen kuolintutkija. Ruumiita ja slummeja tutkimalla alkaa pikkuhiljaa selvitä, ettei kyseessä ole tavallisia murhia, vaan tekijänä on ilmeisesti toistaiseksi tuntematon eläin. Ovatko murhat vain sattumanvaraisia, vai valittiinko Van der Veerit uhreiksi heidän rakennusprojektien takia? Miten paikalliset intiaanit liittyvät murhiin?

 Yllätyin kuinka kiinnostavaa poliisien työn seuraaminen oli. Heidän näkökulman avulla elokuvassa pystyttiin seuraamaan koko kaupungin tapahtumia, siinä missä yleensä tälläiset eläinkauhut rajoittuvat vain yhteen eristettyyn sijaintiin, esimerkiksi saarelle tai mökille. Päähahmojen luonteista oli vähän vaikeaa saada otetta, mutta pidin siitä kuinka konstailemattomia ja karuja he olivat - ihan ulkoisestikin, etenkin Dewey näyttää aina skipanneen viikon unet. Mukana on myös vähän hämmentävää mustaa huumoria. Näiden asioiden ansiosta elokuvan jaksaa katsoa läpi, vaikka katsoja pääsee näkemään sudet vasta viimemetreillä. Hienoa loppuhuipennusta edeltää hyvin pitkä matka pelkkää etsivätyötä ja loputtomilta tuntuvia suden näkökulmasta kuvattuja vaanimiskohtauksia.

Samaa karuutta löytyy myös miljööstä. Osa kohtauksista on kuvattu aidoissa, pommin jälkeisiltä näyttävissä slummeissa. Elokuva käyttääkin lahjakkaasti hyväksi New Yorkin vaihtelevia maisemia. Kodittomia ja nistejä täynnä olevia slummeja ja rikkaiden pilvenpiirtäjiä katselemalla on katsojankin helppo ymmärtää susien näkökulmaa. Elokuva suhtautuu myös esimerkiksi ruumiisiin yhtä kyynisellä tavalla kuin ympäristöönsä ja hahmoihinsa - mitään ei peitellä ja kuolintutkijat heittelevät epäammattimaisia kommentteja.

Kuten sanoinkin, elokuvan elukat pääsevät ruudulle vasta loppupuolella. Sitä ennen sudet lähinnä lahtaavat ihmisiä kameran ulkopuolella, tai sitten seuraamme uhreja susien näkökulmasta, jolloin ruudulla näkyy eräänlainen lämpökuvausefekti. Tätä efektiä on myöhemmin käytetty Predator -elokuvassa, josta se on tullut kuuluisaksi. Tämä pitkä odottelu on vähän harmillista, mutta odotus todellakin palkitaan kun sudet tulevat viimein ruudulle. Elokuvassa nähdään varsin vaikuttavia eläimiä tekemässä kiitettävän monipuolisesti eri asioita. Täytyy myös kehua parissa kohdassa näkyviä verisiä irtoruumiinosia, jotka vielä irti repimisen jälkeen liikkuvat koomisesti. Karmivaa ja hauskaa!

Moni kohtaus tuntuu kuitenkin turhan pitkältä, tai olisi voinut jäädä leikkaushuoneen lattialle kokonaan. Elokuvassa on todella viihdyttäviä huippukohtia, mutta liian harvoin. Loppujen lopuksi Wolfen jää keskinkertaiseksi ja vähän kömpelöksi yritelmäksi.

TÄHDET: **1/2