Yhteys tuntemattomaan

NIMI: Yhteys tuntemattomaan (Communion)
VUOSI: 1989
OHJAAJA: Philippe Mora
KÄSIKIRJOITUS: Whitley Strieber
PÄÄOSISSA: Christopher Walken, Lindsay Crouse
IKÄSUOSITUS: 15

En ollut koskaan kuullut tästä elokuvasta, mutta sattumalta näin sen julisteen netissä. Pikaisen googlailun perusteella elokuvaa ei ole julkaistu Suomessa, mutta se on näytetty televisiossa nimellä Yhteys tuntemattomaan. Olen aina ollut kiinnostunut ufoista ja muista hörhöilyistä ja aina silloin tällöin tekee mieli katsella aiheeseen liittyviä juttuja. Nostalgisessa ja vähän naiivissa julisteessa möllötti suuri klassinen avaruusolion naama hohtavien tähtien ympäröimänä. Jokin siinä viehätti, joten katselin josko Youtubesta löytyisi jotain kohtausta esimauksi. Löytyihän sieltä. Ensimmäiseksi törmäsin kohtaukseen, jossa lähinnä söpöltä näyttävä alien ujosti kurkistaa nurkan takaa pahaenteisen musiikin soidessa. Tämä näytti jo niin hölmöltä, että pakkohan leffa oli nähdä. En mitenkään olisi uskonut miten omituinen kokemus oli luvassa.

Communion perustuu väitettyyn tositapaukseen. Oikean elämän Whitley Strieber kirjoitti kirjan kaappauksistaan vuonna 1987 ja vaikuttaa yhä tänä päivänä aktiivisesti välittävän avaruusolioiden sanomaa. Mielenkiintoista tosin on, että Strieber oli jo Communionia ennen tunnettu scifi-kirjailija. Esimerkiksi elokuvat Wolfen ja The Day After Tomorrow perustuvat hänen kirjoihin. Sattumaa vai "sattumaa?" Strieber käsikirjoitti myös Communionin elokuvaversion. Tästä huolimatta hän oli tyytymätön lopputulokseen, väittäen elokuvan antavan hänestä liian hullun kuvan.

Vuonna 1985 univaikeuksista kärsivä Whitley Strieber lähti vaimonsa, pienen poikansa ja tutun pariskunnan kanssa mökkeilemään. Yöllä Whitley herää tunteeseen, että joku tai jokin on tullut mökkiin, hän näkee vierailijan kasvot pikaisesti ja mökin ympäröi kirkas valo. Aamulla hän luulee tapausta uneksi, mutta kaikki muutkin ovat nähneet samantapaista unta. Reissu päättyy ennenaikaisesti ja Strieberit palaavat kotiinsa Manhattanille. Ahdistavat, epäselvät unet ja muistot piinaavat Whitleytä ja kun hän on vahingossa ampua vaimonsa hän päättää viimein hankkia ammattiapua. Hypnoosin alla muistot kaappauksista ja epäinhimillisistä kokeista alkavat palata Whitleyn mieleen.

Asetelma, perustui se sitten tositapahtumiin tai ei, on erittäin kiinnostava ja siinä olisi ollut ainesta todella selkäpiitä kylmäävään kauhutrilleriin. Elokuvassa on vain ohikiitäviä hetkiä, joita voisi luonnehtia karmiviksi tai kiehtoviksi. 90% ajasta haettu tunnelma epäonnistuu täysin ja kamaliksi tarkoitetut hetket lähinnä hymähdyttävät. Kohtaukset pilataan joko omituisella näyttelyllä, joka vaikuttaa monesti täysin improvisoidulta, hölmöillä efekteillä, tai sitten hahmot reagoivat tilanteisiin todella epäloogisesti.

Elokuvassa avaruusolioita on kahdenlaisia, joista kummatkin ovat lähinnä sympaattisen ja hölmön näköisiä. Ensimmäinen tyyppi on alaston, androgyyninen pallosilmä, jollainen yleensä tulee mieleen kun ajattelee avaruusolioita. Elokuvan surkeiden efektien takia nämä pinkit alienit ovat kuitenkin selkeästi tuulen mukana epämääräisesti heiluvia nukkeja, joiden ohuet nuudelikädet vispaavat holtittomasti ilmaa. Heiluminen on jatkuvaa ja välillä tokkurainen Whitley lähtee myös tanssimaan alienien mukana. Katsoin tätä kaverini kanssa ja ristimme nämä söpöläiset nuudelimiehiksi. Toinen tyyppi on matala, lihava, tummanharmaa ja gorillanaamainen alien, jotka muistuttavat Star Warsin jawa-lajia. Kumpikaan näistä tyypeistä ei ole millään tasolla pelottava ja huonoja nukkeja ja asuja näytetään kameralla aivan liian selkeästi.

Whitleyn hahmon luonteesta ja motiiveista on mahdotonta saada otetta. On vaikeaa suhtautua Whitleyn anaaliraiskaukseen vakavasti, kun hänet on sekuntteja aiemmin näytetty joraavan pinkin nuudelimiehen kanssa. Ymmärrettävästi tämän nöyryyttävän toimituksen aikana raivostunut Whitley vannoo tappavansa avaruusoliot, mutta seuraavan kerran tavatessaan heidät hän vaikuttaa lähinnä hämmentyneeltä, tervehtii heitä kohteliaasti, heittää high fiven ja bailaa hetken alienien kanssa musan tahtiin. Ei, en keksinyt tuota äskeistä.

Oliot ovat tehneet hänelle kauhistuttavia kokeita, aiheuttaneet hänelle traumoja ja myös kaapanneet hänen perheenjäseniään ja ystäviään, mutta silti elokuvan lopussa Whitleyn mieli on muuttunut täysin ja hän suhtautuu olioihin positiivisesti. Mitään syytä muutokseen ei elokuvassa tarjota. Loppupuolella hän perheineen ryntää innoissaan kerrostalon katolle luullessaan vierailijoiden olevan paikalla, sekä taidegalleriassa alkaa luennoimaan vaimolleen ihmeellistä soopaa universumin salaisuuksista, ihmisen pienuudesta ja Jumalan monista kasvoista. Aivan käsittämätöntä. Itse en voisi millään keinolla vääntää raiskauksesta ja kallon poraamisesta hengellistä tapahtumaa.

Näyttelytyö on huonoa kaikilta osapuolilta. Walken vaikuttaa improvisoivan ja pelleilevän läpi elokuvan. Jännittäviksi tarkoitetuissa kohtauksissa Walken on poikkeuksetta tylsistyneen näköinen. Whitleyn vaimoa esittävä Lindsay Crouse ei vakuuta millään tasolla. Dialogia on hämmentävää ja myös osittain improvisoidun oloista, joskin siellä täällä saattaa olla kiehtovia heittoja. Kaikki kohtaukset vaikuttavat olleen kertaotoksia.

Communion on kaikin puolin epäonnistunut elokuva, mutta sen tahattoman hassut kohtaukset ja väitetty tositapaus tekevät siitä kiinnostavan. Olen parantumaton ufologi, kryptozoologi ja hörhölogi, joten aion jossain välissä ottaa kirjaversion lukulistalle. Myös elokuvaversio Strieberin Wolfenista on kiinnostanut jo kauan. Mikäli väitettyihin tositapauksiin perustuvat ufoilut kiinnostavat, niin suosittelen ainakin vuoden 1993 elokuvaa Valo taivaalta (Fire in the Sky), joka onnistuu karmivan tunnelman luomisessa ja jonka efektit ovat yhä tänä päivänä vaikuttavia.

TÄHDET: *

The Lighthouse

NIMI: The Lighthouse
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Robert Eggers
KÄSIKIRJOITUS: Robert Eggers, Max Eggers
PÄÄOSISSA: Willem Dafoe, Robert Pattinson
IKÄSUOSITUS: 16

The Lighthouse oli minulle vuoden 2019 odotetuin elokuva, mutta pääsin näkemään leffan vasta tammikuun puolella ja se oli todellakin odotuksen ja hypetyksen arvoinen. Elokuva on jälleen yksi tuotantoyhtiö A24:n julkaisu, mikä on nykyään lupaava merkki, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Robert Eggersin toinen teos mahtavan The Witchin jälkeen.

Ephraim Winslow (Robert Pattinson) palkataan neljän viikon ajaksi toiseksi majakanvartijaksi vanhemman Thomas Waken (Willem Dafoe) rinnalle. Thomasin aiempi apuri oli pimahtanut pienen majakkasaaren yksinäisyydessä. Ajan kuluessa Ephraim huomaa ettei Thomasillakaan vaikuta olevan kaikki muumit laaksossa ja vanhemman majakanvartijan jatkuvasti pomottaessa häntä alkaa myös Ephraim suistua pöhlöyden puolelle. Jotain mysteeristä saaressa ja itse majakassa on, ja mitä nuorelle Ephraimille on tapahtunut, minkä vuoksi hän on lähtenyt näin syrjäiseen ja vaativaan työhön?

Elokuva kaappaa heti alusta mukaansa ja pysyy tasaisen jännittävänä koko pituudensa ajan. Majakkasaaren paranoidi ilmapiiri on loistavasti toteutettu. Ephraimin ja Thomasin valtataistelua ja kummankin suistumista hulluuteen on kiinnostavaa seurata ja ennen kaikkea se on toteutettu uskottavalla tavalla. Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt elokuvan loppuun, sillä majakan mysteeriä oli elokuvan aikana hypetetty niin paljon, ettei sille ollut oikeastaan mahdollista antaa täysin tyydyttävää lopetusta.

Mustavalkoista värimaailmaa ei voi jättää mainitsematta. Valinta ei onneksi ole vain tekotaiteellinen pinnallisuus, vaan tukee tarinan tunnelmaa ja korostaa saaren karuutta. Väsyneiden miesten kasvot, karkeat kalliot ja pimeät varjot näyttävät mustavalkoisissa sävyissä todella upeilta. Kiinnitin myös huomiota kuinka Eggers on useassa kohtauksessa osannut korostaa hahmojen silmiä, oli kyseessä sitten Ephraimin inhoava katse tai kiihkeää monologia suoltavan Thomasin hullun silmät. Mustavalkoisuuden ansiosta myös majakan valo on onnistuneen mystistä ja kaunista.

The Lighthouse on äärettömän uskalias ja omaperäinen elokuva, joka ei missään vaiheessa kompastu omaan nokkeluuteensa. Hahmot piereskelevät ja runkkailevat vähän väliä, minkä luulisi olevan koomista (on se sitäkin - ja tarkoituksella), mutta tästä huolimatta ahdistaviksi tarkoitetut kohtaukset iskevät yhä täysillä. Tälläinen yhdistelmä vaatii oikeasti osaamista ettei homma mene vain pelleilyksi. Eggers on tähän mennessä tehnyt vain kaksi elokuvaa, joille kummallekin olen antanut täydet pisteet. Tätä ohjaajaa ei voi enää jättää huomioimatta ja odotan innolla mitä onkaan luvassa seuraavaksi, kun hän ottaa viikinkiteeman käsittelyyn tulevassa elokuvassaan. Eggersillä on oma tinkimätön visionsa, jota hän toteuttaa kiinnosti se massayleisöä tai ei. Onneksi tarpeeksi montaa ihmistä nämä elokuvat kuitenkin kiinnostavat.

TÄHDET: *****