Midsommar

NIMI: Midsommar (Midsommar - Loputon yö)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Ari Aster
KÄSIKIRJOITUS: Ari Aster
PÄÄOSISSA: Florence Pugh, Will Poulter, William Jackson Harper, Jack Reynor
IKÄSUOSITUS: 16

EDIT: Katsoin elokuvan uudestaan vuonna 2021 ja pidin siitä huomattavasti enemmän uusintakierroksella. Koen olleeni alunperin turhan ankara, ja korotin nyt arvosanaa puolella tähdellä.

Tuotantoyhtiö A24 on viime vuosien aikana noussut pinnalle erittäin laadukkailla vaihtoehtoelokuvilla (näihin lukeutuu muun muassa mainio The VVitch). Yksi näistä elokuvista oli paljon kehuttu kauhuelokuva Hereditary, jonka ohjaaja Ari Aster on myös Midsommarin takana ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hereditary on minulla yhä näkemättä, mutta olin erittäin kiinnostunut näkemään Midsommarin sen saaman positiivisen palautteen vuoksi ja koska tiesin ettei kyseessä olisi tavallinen jumpscare-jännäri.

Dani ja Christian ovat sitkutelleet eron partaalla jo kauan. Christianilla ei kuitenkaan ole sydäntä jättää hyvin herkkää tyttöystäväänsä - etenkään sen jälkeen, kun Dani traagisesti menettää siskonsa ja vanhempansa. Christianin ystävä, ruotsalaistaustainen Pelle kutsuu pariskunnan ja pari muuta kaveria mukaansa matkalle Ruotsiin Pellen sukulaisten järjestämälle, yhdeksän päivän pituiselle juhannusjuhlalle. Etenkin Danille virkistävä maisemanvaihdos tekisi hyvää ja kenties matkan aikana rakoileva suhde saadaan paikattua. Pellen sukulaiset asuvat syrjäisessä kommuunissa näennäisen idyllisissä, maalaisromanttisissa puitteissa. Kekkerit alkavat huolettomissa merkeissä, mutta päivien kuluessa syrjäseudun pakanoiden rituaalit käyvät yhä pelottavammiksi ja ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle.

Elokuva alkaa vahvasti mielenkiintoisella suhdedraamalla ja rankalla perhetragedialla. Tarinankerronta on tässä alkukappaleessa erittäin tiukkaa ja toimivaa. Tämän kohokohdan jälkeen kerronta alkaakin mennä hitaasti metsään. Elokuva on peräti kaksi ja puoli tuntia pitkä, minkä valitettavasti huomaa. Moni kohtaus tuntuu liian pitkältä tai jopa täysin turhalta. Loppuhuipennus on ollut jo kauan ennalta-arvattavissa, eikä elokuva muutenkaan tarjoa hirveästi oikeasti yllättäviä asioita mikäli on aiemmin nähnyt hyvin samankaltaisen Wicker Man -elokuvan. Midsommarin onkin vitsailtu olevan vain Wicker Man Ruotsissa, tosin Midsommar sisältää huomattavasti rankempaa materiaalia kuin esikuvansa. Katsojalle on alusta asti selvää, että nämä rauhalliset ruotsalaiset hipit ovatkin aivan pipipäitä ja ei tarvitse olla nero arvatakseen mitä ystävyksille tulee tapahtumaan, eikä elokuva tarjoa mitään sen suurempaa mysteeriä ratkottavaksi. Mikäli kerronta olisi ollut tiukempaa ei ennalta-arvattavuus olisi haitannut yhtä paljon. Nyt katsojan on pakko katsella monta turhan pitkää, rönsyilevää kohtausta, saapuakseen vain latteaksi jäävään lopputulokseen.

On Midsommarissa paljon hyvääkin. Danin ja Christianin rakoileva suhde oli esitetty realistisesti ja useat kohtaukset, joissa Christianin kaverit yrittävät olla muka-kohteliaita Danille olivat onnistuneen kiusallisia. Elokuva on itse asiassa vertauskuva pitkälle eroprosessille ja passiivisessa asemassa oleva Dani saa mielenkiintoisella tavalla henkisiä voimavarojaan takaisin. Monen hahmon passiivisuus kauheuksien keskellä on hämmentävää, jopa ärsyttävää, mutta myös ymmärrettävää, etenkin kun suuren osan ajasta hahmot ovat huumeiden vaikutuksen alaisia. Nautinkin elokuvan psykologisesta annista eniten, sillä mielestäni oli erittäin mielenkiintoista kuinka elokuvan ahdistavimmat kohtaukset eivät välttämättä sisältäneet suoranaista väkivaltaa. Pimeät svedupakanat elävät kommuunissa, jossa jaetaan ihan kaikki. Aivoni huusivat hälytysääniä svedujen ängetessä jakamaan normaalisti yksityisiksi tarkoitettuja hetkiä. Kun joku itkee, kaikki tulevat rääkymään yhdessä, kun joku tuntee kipua, kaikki vääntelehtivät kivusta vieressä. Ja tietenkin on myös se kaikista pahin yksityisyyden rikkova kohtaus, mutta ei spoilata liikaa. Nämä kohtaukset ovat niin ristiriidassa normaalin tunneälyn ja nyky-yhteiskunnan tapojen kanssa, että ne tuntuivat erittäin häiriintyneiltä ja yksinkertaisesti VÄÄRILTÄ.

Elokuva myös näyttää upealta. Haaleat, pastellimaiset värit ja jatkuva päivänvalo eivät yleensä kieli kauhusta, mutta toimivat elokuvassa loistavasti. Ohjaaja välillä pelleilee liikaakin kamerakulmien ja symboliikan kanssa. Etenkin alussa käytetään monta kertaa heijastuksia apuna, jotta väittelyn molemmat osapuolet näkyvät ruudulla samaan aikaan, mutta heidän välillään on samalla selkeä erottava näkymätön seinä. Tämä keino varmasti tekee moneen vaikutuksen, mutta mielestäni se oli turhankin läpinäkyvä mukamas syvällinen kikkailu, etenkin kun samaa kikkaa käytettiin useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Kauhuelokuvalle haasteellisen värimaailman lisäksi etenkin huumekohtauksissa ollaan onnistuttu. Hahmojen ollessa ainehissa ihmisten kasvot vääristyvät, ilma väreilee ja kukkaset hengittävät - ja tietenkin tunnelma muuttuu ahdistavammaksi. Nämä muutokset ovat vähäeleisiä ja todella mielenkiintoista seurattavaa. Huumeet ovat kuitenkin myös ongelmallinen osa elokuvaa, sillä on hämmentävää miksi niin paljon kauheuksia kokeneet ihmiset suostuvat ottamaan yrttiä, sillä heidän tilanteessaan paha trippi on väistämätön. Huumeiden alaisina olevat hahmot muuttuvat myös helposti manipuloitaviksi, jolloin heitä ei voi syyttää omituisista valinnoista.

Näyttelytyö on suurimmaksi osaksi uskottavaa. Dania näyttelevä Florence Pugh pääsee rääkymään liiaksikin asti, mutta onneksi vollotus on todella uskottavaa ja ei tyypillistä nättiä Hollywood -vollotusta. Kuitenkin Pughilla vaikuttaisi olevan vain kaksi vaihdetta (tämä tosin on käsikirjoituksen ongelma), passiivinen aneemisuus tai täydellinen hermoromahdus. Danin hahmo jääkin lopulta täysin ulkopuolisen vaikutuksen armoille, hahmo vain reagoi muuhun maailmaan ja on täysin hajuton ja mauton rauhallisina hetkinä. Christian on välillä hämmentävän kylmä ja itsekäs. Yksi kaveriporukan henkilö jää lähinnä stereotyyppiseksi tolloksi bilehileeksi.

Midsommar on ehdottomasti katselun arvoinen, mutta valitettavasti kärsii ylipituudesta ja ei ole yhtä nokkela kuin kuvittelee olevansa. Se on kuitenkin erittäin virkistävä uutuus nykyisten massakauhuelokuvien joukossa ja olen tyytyväinen sen päästessä näinkin laajalle teatterikierrokselle. Pienellä hienosäädöllä ja turhan karsimisella siitä olisi saanut mestariteoksen.

Pieni jälkilisäys vielä. Koin Midsommarin tähdittämisen erittäin hankalaksi. Elokuvassa on moni palikka täydellisesti kohdallaan ja se on ehdottomasti selkeästi parempaa antia kuin moni saman genren tuotanto, mutta en silti pysty lähteä ylistämään sitä. Elokuvan teemoja alleviivataan liikaa, kamerakikkailu on minulle liian läpinäkyvää ja pituudesta olisi pitänyt leikata ylijäämää reilusti pois. Elokuva toistaa myös hyvin paljon Wicker Mania ja lässähtää loppua kohden. Kolme ja puoli tähteä tuntuu hyvin vähältä, mutta en myöskään pysty antamaan tälle neljää, saati viittä tähteä. Sanotaan, että elokuva on ihan siinä neljän tähden rajalla.

TÄHDET: **** (arvosana muutettu alkuperäisestä uusintakierroksella)

Leijonakuningas (2019)

NIMI: Leijonakuningas (The Lion King)
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jon Favreau
KÄSIKIRJOITUS: Jeff Nathanson
PÄÄOSISSA: Donald Glover, James Earl Jones, Seth Rogen, Beyonce Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor
IKÄSUOSITUS: 12

Ah, Jellonakuningas! Tällä animaatiolla oli merkittävä rooli lapsuudessani ja se onkin Disneyn tuotannosta ehdoton lempparini. Naapurin lasten kanssa vietimme tuntikausia leikkien leijonafiguureilla ja myöhemmällä iällä innostuin lukemaan netistä fanien nettisivuja, joissa oli hahmojen sukupuita, juoniteorioita ja tietenkin fanitaidetta. Viime kerralla arvostelin Aladdinin uuden live action -version, joka ei onnistunut herättämään voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen, mutta kääntyi enemmän pettymyksen puolelle. Vaikka Aladdin on mielestäni huikea teos, oli Leijonakuningas minulle SE juttu. Leijonakuningas oli vaikuttava tarina, joka onnistui muodostamaan itsensä ympärille kiinnostavan maailman ja mytologian, jota oli mielenkiintoista tutkiskella eri muodoissa itse elokuvan ulkopuolella.

Miten ihmeessä uusintaversio pystyisi päästä lähellekään alkuperäisen version hohtoa? Lähtisinkö teatterista vihaisena, olisiko versio täysin pyhäinhäväistys? En tiennyt mitä odottaa. Disneyn aikaisemmat remaket olivat jättäneet minut kylmäksi ja kriitikoiden arvostelut eivät antaneet elokuvasta hyvää vaikutelmaa. Toisaalta traileri oli saanut minussa aikaan kylmiä väreitä ja tuntui välittävän alkuperäisen elokuvan henkeä.

Pieni juonikertaus kiven alla eläneille. Leijonat ovat Afrikan eläinmaailman aatelistoa ja Jylhämaata vallitseva, oikeudenmukainen kuningas Mufasa esittelee alamaisilleen poikansa, Simban. Mufasan luihu veli, Scar, ei ole perheenlisäyksestä riemuissaan, sillä nyt hänellä ei ole enää mahdollisuutta periä kruunua. Scar pistää hynttyyt yhteen hyeenojen kanssa ja juonii Mufasan kuoleman, lavastaen Simban tapaturman aiheuttajaksi. Isänsä kuolemasta järkyttynyt Simba karkoitetaan Jylhämaasta ja Scarista tulee uusi kuningas. Simba aloittaa uuden, huolettoman elämän uusien ystävien kanssa ja unohtaa lähes täydellisesti traagisen menneisyytensä. Simban saavuttaessa aikuisen leijonan mitat saapuu hänen elämäänsä kuitenkin vanha ystävä muistuttamaan hänen kuninkaallisista juuristaan. Tarina on hyvin yksinkertainen, mutta kenties juuri sen takia alkuperäisessä Leijonakuninkaassa oli paljon tilaa elämääsuuremmille teemoille; kohtaloa, elämän kiertokulkua ja oman identiteetin löytämistä.

Elokuva alkaa legendaarisella Circle of Life -laululla. Valitettavasti ensivaikutelma on huono. Vaikka yritin parhaani mukaan katsoa elokuvan ihan kuin en olisi alkuperäistä nähnytkään uusintaversio teki siitä välillä hankalaa. Heti ensimmäinen kohtaus on täysin alkuperäisen kopio, freimi freimiltä, ainoastaan tylsemmillä väreillä ja ei onnistu luomaan samanlaista mahtipontisuutta. Aiemmin kirkkaana leiskunut aurinko on nyt kaukaisuudessa näkyvä kalpea pallo. Onneksi elokuva paranee ajan kuluessa ja tälläisiä täysin mielikuvituksettomia kohtauksia ei tätä enempää tarvitse katsoa. Uusia asioita on uskallettu ottaa mukaan ja osa näistä toimii todella hyvin. Elokuvassa on muutama täysin uusi kohtaus, joista ainakin Nalan pakeneminen Jylhämaasta on kiinnostava lisä ja oikeasti syventää tarinaa. Pari uutta kohtausta taas ovat lähinnä filleriä, pienen hiiren seikkalut alkoivat jo haukotuttaa. Uusi Beyoncen laulu, Spirit, ei sovi kohtaukseensa ollenkaan ja eroaa tyyliltään aivan liikaa muihin lauluihin verrattuna. Onneksi laulu ei soi kauaa. Be Prepared -laulun sovitus on mielenkiintoinen ja tuntuu keräävän voimaa loppuhuipennusta kohti, jota ei kuitenkaan harmittavasti tapahdu.

Kaikista eniten pidin hyeenojen suuremmasta roolista. Jännite hyeenojen ja leijonien välillä oli tässä versiossa syvempi ja perustellumpi, ja naarasleijonien ahdinko tuntui hyvin synkältä ja uskottavalta. Hyeenat ovat nyt paljon pelottavampia, vaikka tarjoavat myös hauskoja hetkiä. Myös Jylhämaan tuhoa yritettiin perustella edes vähän. Alkuperäisessä tarinassahan Jylhämaa maagisesti kuivuu ja autioituu heti Scarin ja hyeenojen tullessa valtaan. Uudessa elokuvassa ei vieläkään osata selittää miten vallanvaihto saa hedelmällisen maan kuivumaan (toki kuivat kaudet voivat olla ihan säännöllisiä, mutta siinä tapauksessakin tämä kannattaisi mainita), mutta sentään mainitaan saaliseläinten kadonneen koska hyeenat metsästävät yli tarpeiden. Lopullinen taistelu tuntui myös aikaisempaa väkivaltaisemmalta, kenties eläinten realistisuuden vuoksi. Tämä ei siis ole huono asia, mutta voi jännittää pienimpiä katsojia.

Hahmot tuntuivat harmittavan flegmaattisilta, etenkin pentu-Simba, joka oli ennen mahtavan ilkikurinen paskiainen ja nyt vähän persoonaton. Poikkeuksena olivat oikeasti hauskat Timon ja Pumba. Animaatiossahan minä suorastaan inhoan tätä mukahauskaa kaksikkoa muutoin niin syvällisessä ja vakavassa tarinassa. Mutta uudet Timon ja Pumba olivat oikein viihdyttävää kuunneltavaa. Timonin kasvojen animointi oli minulle välillä vähän vieraannuttavaa, mutta Pumban animoinnista pidin oikein paljon. Innokkaan pahkasian hyppelyt näyttivät oikein luonnollisilta. Scar ei ollut yhtä uhkaava kuin ennen, mutta ei myöskään samanlainen vätys kuin uusinta-Aladdinin Jafar. Sen sijaan Shenzi -hyeena oli jopa Scaria vaikuttavampi tapaus.

Itse animointi on saanut netissä ja arvosteluissa paljon kritiikkiä osakseen, sillä moni piti eläimiä liian ilmeettöminä. Olen osittain eri mieltä. Suurimman osan ajasta eläinten vähäeleiset ilmeet ja eleet eivät häirinneet minua yhtään, minulle oli aina selvää mitä hahmo milläkin hetkellä tunsi. Ainoastaan erittäin voimakkaiden tunteiden kohdalla eläimet saisivat reagoida dramaattisemmin, eikä tällä olisi viety pois realismia. Kyllähän oikeat eläimetkin osaavat ilmehtiä hyvin monipuolisesti. Pidin hyvin paljon eläinten luonnollisesta liikehdinnästä, esimerkiksi juuri Pumban spurttailut ja Zazun linnuille tyypilliset hypellykset ilahduttivat suuresti ja oli selkeää, että tekijät olivat oikeasti tarkkailleet näitä eläimiä kauan. Moni on valittanut, että elokuva näyttää liikaa National Geographicin luontodokumentilta, mutta minä ainakin olen viimeinen ihminen, joka tälläisestä valittaisi. Mikäs sen mukavampaa kuin katsella luontodokumenttia? En ole varma olivatko myös kaikki taustat tietokoneella tehtyjä. Lopputulos on teknisellä tasolla äärimmäisen suuri saavutus ja kaikki päähahmot näyttävät lähes aidoilta. Animointi häiritsi minua kuitenkin pienessä roolissa olleiden antilooppien ja muiden kasvinsyöjien kanssa, sillä niiden turkin tekstuuri oli aivan vääränlaista ja näytti huovatulta.

Siinä olen kuitenkin animoinnin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, että etenkin laulujen kohdalla liiallinen realismi on tylsähköä katseltavaa. Elokuva olisi tarvinnut rohkeutta käyttää voimakkaampia värejä ja dynaamisia kuvakulmia etenkin laulujen aikana. Nyt kaikki ennen niin räiskyvät kohtaukset ovat värimaailmaltaan kesyjä ja kuvakulmiltaan ja koreografioiltaan latteita. Realismi ei saisi olla synonyymi tylsälle. Rohkeutta olisi tarvittu myös hahmojen designeihin. Pentu-Simbaa ja pentu-Nalaa en ollut edes erottaa toisistaan. Aikaisemmat designit olivat niin onnistuneita, etten ymmärrä miksei realismia olisi voitu edes sen verta venyttää, että Nala olisi saanut pitää vihreät silmänsä ja Scar mustan harjansa.

Elokuva saa siis minulta tasapuolisesti risuja ja ruusuja. Alkuperäisteoksen tasolle ei lähellekään päästä, mikä tuskin on kellekään yllätys, mutta lähdin teatterista hyvillä mielin. Moni arvostelija tuntuu vähän jämähtäneen vain vertailemaan näitä elokuvia keskenään, kun reilumpaa olisi arvostella uusi versio omana itsenäisenä teoksena.

TÄHDET: ***