Polar

NIMI: Polar
VUOSI: 2019
OHJAAJA: Jonas Åkerlund
KÄSIKIRJOITUS: Jayson Rothwell, Victor Santos
PÄÄOSISSA: Mads Mikkelsen, Vanessa Hudgens, Katheryn Winnick, Matt Lucas, Johnny Knoxville
IKÄSUOSITUS: 18

Muutama päivä sitten Netflixissä julkaistu Polar on ennen lähinnä musiikkivideoita ohjanneen Jonas Åkerlundin ensimmäinen elokuva. Åkerlund on ohjannut lukemattomia musiikkivideoita maailman kovimmille nimille, Madonnasta U2:een, Roxettesta Robbie Williamsiin. Mutta miten sujuu kokopitkän elokuvan ohjaus? No, ei valitettavasti kovinkaan hyvin. Tarina perustuu Victor Santosin sarjakuvaan Polar: Came From the Cold, josta en tätä ennen ollut kuullutkaan.

Duncan Vizla (Mads Mikkelsen) on Black Kaiserina tunnettu erittäin tehokas salamurhaaja, joka on siirtymässä eläkkeelle 14 päivän päästä. Duncan asettuu aloilleen kylmään tuppukylään ja koettaa sopeutua tavallisen pulliaisen elämään. Hän tutustuu naapuriinsa, todella ujoon ja neuroottiseen Camilleen (Vanessa Hudgens). Hiljaiselo ei kestä kauaa, sillä Duncanin entinen työnantaja haluaa saada Duncanille maksamansa tapporahat takaisin ja lähettää joukon nuorempia murhaajia konkarin perään. Tappoyrityksen epäonnistuttua Camille kaapataan ja tietysti "sankarimme" ryhtyy pelastusyritykseen.

Kuten on jo varmasti tullut useamman kerran esille olen suuri Mads Mikkelsenin fani ja hänen takiaan katsoinkin tämän elokuvan, vaikkei se olisi normaalisti minua kiinnostanut. Mikkelsen on turhauttava tapaus. Hän on hirveän lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, mutta harmittavasti tuntuu suostuvan lähes mihin tahansa projektiin. On käsittämätöntä miten Hannibalissa, Valhalla Risingissa ja The Huntissa loistanut näyttelijä päätyy vähän väliä tekemään ties mitä paskaa. Hän on jossain haastattelussaan myöntänyt tekevänsä monia rooleja puhtaasti rahan takia, mikä on täysin pätevä syy. En usko taiteelliseen tinkimättömyyteen, se ei maksa laskuja, mutta fanille kökköelokuvien määrän kasaantuminen on harmillista. Polar on jälleen yksi kikkare hänen urallaan. Onneksi häneltä tänä vuonna vielä ilmestyvä selviytymisdraama Arctic vaikuttaisi paljon laadukkaammalta tuotannolta (toivottavasti vain ihmiset eivät sekoita samankaltaisia nimiä keskenään).

Mikä sitten Polarissa on vikana? Mistä edes aloittaisi? Elokuvassa ei oikeastaan mikään elementti toimi. Tarinankuljetus on monesti aivan liian kiireellistä. Sivuhahmoja on liikaa, heille annetaan liikaa ruutuaikaa, enkä siitä huolimatta muista heidän nimiään tai ehtinyt saada käsitystä heidän yksilöllisistä piirteistään. Nuoret sarjamurhaajat ovat kuin äänekäs teinilauma, joka pomppii sinne sun tänne, meluaa ja tekee itsestään jatkuvasti ison numeron. Jokainen näistä hahmoista pukeutuu aivan käsittämättömän typeriin asuihin, ihan kuin heillä olisi keskenään kilpailu kuka näyttäisi ja käyttäytyisi kaikista räikeimmin. Etenkin heidän kohtauksissaan elokuvan värimaailma on väännetty aivan sietämättömän räikeäksi. Tuntuu, ettei nyt olla ihan ymmärretty lähdemateriaalia, sillä kun vilkaisin sarjakuvaa netissä sen sivut ovat kyllä rankasti tyyliteltyjä, mutta värejä on käytetty todella harkitsevasti. Mielenkiintoisesti sarjakuva on myös aluksi julkaistu ilman puhekuplia, mikä kuulostaa elokuvan melusaasteen vastakohdalta.

Elokuva on erittäin väkivaltainen ja monella tapaa hyvin epämiellyttävä kokemus. Täysin turhan ja tehonsa nopeasti menettävän väkivaltamässäilyn lisäksi elokuva on hyvin seksistinen. En ole kukkahattutäti tai äärifeministi, mutta jatkuvat puolialastomat keimailevat naiset ja perse- ja tissishotit olivat niljakkaasti toteutettuja. Mukana on myös pari inhottavaa kohtausta, jotka olisi hyvin voitu jättää elokuvasta pois ilman, että juoni olisi kärsinyt mitenkään. Yhdessä kohtauksessa kidutetaan ja häpäistään sairaalloisen lihavaa miestä. Toisessa nuori nainen saapuu keski-ikäisen miehen kämpälle ja meno uhkaa mennä raiskauksen suuntaan (onneksi niin pitkälle tilanne ei ehdi kärjistyä). Elokuva suhtautuu näihin todella inhottaviin tilanteisiin hyvin lapsellisella asenteella. Halutaan vain järkyttää järkyttämisen vuoksi. Elokuva haluaa niin, niin epätoivoisesti olla edgy ja cool, ja Åkerlund haluaa ilmeisesti olla uusi Guy Ritchie. Lopulta väkivaltainen ja ruma sillisalaatti aiheuttaa vain myötähäpeää ja likaisen tunteen.

Oliko tässä jotain hyvääkin? Toki, vaikka se vähä hyvä jäi valitettavasti kaiken muun paskan alle. Itse päähenkilön, Duncanin, sekä hänen naapurinsa Camillen kohtaukset ovat täysin erilaisia. Näissä kohtauksissa on normaalit värimaailmat ja kohtaukset etenevät hitaasti, tarkastellen paljon hahmojen ilmeitä ja vuorovaikutusta. Hahmojen suhde on mielenkiintoinen ja lopulta tekee käännöksen, jota en olisi osannut arvata ennalta. Heidän osansa ovatkin elokuvan vahvinta antia, mutta ero näiden kohtausten ja muun melu- ja värioksennuksen kanssa antaa skitsofreenisen vaikutelman. Vanessa Hudgensin Camille antaa elokuvalle erittäin tunteellisen suorituksen, varsinkin sen loppupuolella, mutta en tiennyt miten suhtautua tähän yllättävän aitoon tunteiden vuodatukseen kun muutoin elokuva on kohdellut rankkoja aiheitaan niin huolimattomasti ja suorastaan häpäisten. Mikkelsen Duncanina on kelvollinen, mutta rooli ei anna tilaisuuksia loistaa. Elokuvan alkupuolella näyttelijä tuntui olevan jopa vähän hukassa hahmonsa kanssa, mutta ote paranee loppua kohdin ja etenkin fyysisissä kohtauksissa Mikkelsen entisenä tanssijana pääsee osoittamaan kykyjään. Elokuvan pitkä taistelukohtaus Duncanin kidutuksen jälkeen on yllättävän hyvin toteutettu, jos nyt unohdetaan sen epärealistisuus. Myös muutama vitsi onnistui jopa naurattamaan.

Polar on äänekäs, lapsellinen ja typerä. Kuten entiseltä musiikkivideoiden ohjaajalta voisikin stereotyyppisesti odottaa se keskittyy aivan liikaa pinnallisiin asioihin ja korostaa niitä sietämättömään pisteeseen. Elokuvan loppu antaa tilaa mahdolliselle jatko-osalle ja voin vain rukoilla Saatanaa, ettei tämä tule toteutumaan. Mikäli jatko-osa päädyttäisiin tekemään toivoisin edes ohjaajan vaihdosta. Sarjakuvan luoja, Victor Santos vaikuttaisi Twitter -tilinsä perusteella olevan tyytyväinen elokuvaan, mutta minun on vaikea kuvitella tämän tekeleen edustavan alkuperäisen tarinan sanomaa ja tunnelmaa.

TÄHDET: *1/2

Ailo - Pienen poron suuri seikkailu

NIMI: Ailo - Pienen poron suuri seikkailu (Ailo - Une odyssee en Laponie)
VUOSI: 2018
OHJAAJA: Guillaume Maidatchevsky
PÄÄOSISSA: Peter Franzen (kertojana)
IKÄSUOSITUS: 7

Katson paljon luontoelokuvia ja kuultuani erään seuraamani kasvattajan koirasusia olleen käytetty Ailossa oli elokuva pakko nähdä. Elokuva seuraa Ailo -nimisen poronvasan elämää sen ensimmäisen elinvuoden ajan. Elokuva EI ole dokumentti (mistä kertoo jo se, että siinä esiintyvät sudet ovat ihmisen omistamia koirasusia), vaan se on löyhästi käsikirjoitettu, osan kohtauksista ollen selkeästi lavastettuja ja välillä eläimiä on vain kuvattu ja odotettu jotain tapahtuvan. Välillä fokus siirretään muihinkin eläimiin, melko paljon ruutuaikaa saavat poroja saalistavat sudet ja ahma, leikkisät kärpät ja oravat, sekä omaa puolisoa etsivä naali. Elokuva on tehty ranskalais-suomalaisella yhteistyöllä ja kuvattu Lapissa.

Ulkomuodoltaan Ailo on upeaa katsottavaa. Elokuvaan päätyneet maisemat ovat koskematonta korpea, jossa ihmisen vaikutus näkyy vain parissa kohtauksessa. Kameramiehen työstä ei ole oikeastaan mitään räkytyksen aihetta. Vaikka eläimet välillä vilpattavat ja riehuvat on aina selkeää mitä tapahtuu ja kamera on tarkennettuna toiminnan keskelle. Elokuva on varsinaista maisemapornoa ja erittäin hyvää materiaalia turismimainoksille.

Poron valinta tälläisen erämaatarinan päähenkilöksi on erikoista, sillä laji ei juuri villinä Lapissa viipota - paitsi kesyttämättömän metsäpeuraserkun muodossa. Ihminen ei kuulu Ailon elämään millään tavalla, paitsi epämääräisen uhkaavana metsänraivaajana. Vaikka elokuva näyttääkin erämaan vaaroja sortuu se silti monesti inhimillistämään eläimiään ja luomaan liian disneymäisiä ja selkeästi lavastettuja kohtaamisia eri eläinlajien välille. Välillä pitkäveteiseksi lipsahtava elokuva yrittää väkisin luoda etenkin nuorimpia lapsia miellyttäviä hassuja kohtaamisia. Epäaidoimmalta näistä näytti vasan ja kaniinin vuorovaikutus, kohtaus, jota oli selkeästi leikelty hyvin paljon, jotta vaikuttaisi edes jotain tapahtuvan ruudulla. Toisaalta jotkin kohtaamiset toimivat erittäin hyvin. Koirasudet hoitivat roolinsa tarpeeksi uskottavaksi ja etenkin kohta, jossa sudet jahtaavat Ailoa oli hienosti toteutettu. Toinen vaikuttava kohtaus oli pimeästä metsästä esiin työntyvä metsänraivauskone, jonka valot näyttivät yössä kiiluvilta pedon silmiltä.

Päähenkilöksi päätynyt Ailo on harmittavan laimea tapaus ja toisin kuin sivuhahmoille ei sille ole yritetty rakentaa selkeätä persoonaa. En itse jaksanut olla hirveän kiinnostunut poron elämästä, tähän vaikuttaa kuitenkin paljon se, että ylipäätään minulla on vaikeuksia kiinnostua kasvissyöjien sielunmaisemasta - hevosia lukuunottamatta. Paljon kiinnostavampia olivat kohtaukset sivutähtien parissa. Ilahduttavaa oli ettei pedoista tehty täysin mustavalkoisia pahiksia. Poroja vähän väliä ahdisteleva susi on armoton saalistaja, mutta myös pennuistaan huolehtiva äiti. Myös ahma uhkaa Ailoa, mutta se myös innostuu söpösti piehtaroimaan lumessa.

Suomiversiossa kertojana toimii Peter Franzen. Hän hoitaa hommansa kiitettävästi, muttei täydellisesti. Jo kertojan mukaanotto aiheuttaa omat ongelmansa. Välillä kertoja puhuu hyvin aikuismaisesti, osa kohdista on suorastaan runollisia. Välillä taas kertojaa lapsettaa ja kontrasti näiden sävyjen kanssa ei oikein toimi. Elokuvalla on pieni identiteettikriisi sen yrittäessä yhtäaikaa kosiskella pienimpiä lapsia ja olla avaraluontomainen (kyllä, tämä on nyt sana) vakavasti otettava draama.

Ailo oli kiva kokemus nähdä teatterissa joulun aikana. On aina mukavaa kun pääsee näkemään elokuvia, jossa on oikeita eläinnäyttelijöitä digitaalimössön sijaan. Ailo jäi kuitenkin harmittavan keskinkertaiseksi tarinaltaan ja jos tekisin oman top kymppini lempiluontoelokuvistani se ei sijoittuisi listalle ollenkaan. Käsikirjoitetuista luontoelokuvista voisin Ailon sijaan suositella Jean-Jacques Annaudin elokuvia (Karhu, Seitsemän vuotta Tiibetissä, Viimeinen susi), Disneyn Valkohammasta, sekä Nicolas Vanierin Viimeistä ansastajaa. Ailo on kuitenkin kelpo tekele etenkin silmänkarkkina ja se kannattaa ehdottomasti katsastaa edes kerran.

TÄHDET: ***